Vapaaehtoinen lapsettomuus vai ei?

Älä hanki lapsia, jos et niitä halua. On rankkaa puuhaa yhdistää työ- ja perhe-elämä ja puolisoasi ei selkeästi lasten hoitaminen myöskään kiinnostaisi. Lisäksi ei ole itsestäänselvyys että kaikki menee hyvin. Lapsi muuttaa kaiken (ennen lapsen saamista en tähän uskonut, mutta niin se vaan menee).

Älä hanki jos et halua. Parempi erota jos puoliso haluaa ja sinä et. Vasten tahtoa ei pidä alkaa vanhemmaksi, etenkään naisen.

Ja toki tosi surullinen asiahan ero aina on jos suhde muuten toimii mutta ei tuohon ole hyvää ratkaisua olemassa.

Parisuhdemarkkinoilla voit kuitenkin hakea velamiehiä, niitä on saman verran tai hiukan enemmän kuin velanaisia niin ei se mahdotonta ole.

Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.

Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.

Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.

Itse olen oikeastaan aina tiennyt, että haluan lapsia. Yritettiin miehen kanssa monta vuotta saada esikoista ennen kuin päästiin lapsettomuushoitoihin. Onneksi saimme lapsen ja sen jälkeen hänelle sisaruksiakin.

Tuon lapsettomuuden olen jälkikäteen kokenut todella hyvänä asiana. Se toi itselleni ymmärryksen, että lapset ovat lahja joka saadaan. Lahja, josta pitää pitää hyvä huoli.

Ymmärrän toki senkin, että kaikki eivät lapsia halua. Se on sinun päätöksesi. Lapsen saaminen sen sijaan ei ole päätös. Niitä ei aina saa, vaikka haluaisikin.

Vierailija kirjoitti:

Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.

Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.

Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.

Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä

Ap

Puitpa hienosti sanoiksi mun omat tunteet tähän samaan asiaan, ap. Täytin juuri 40v ja edelleenkään en halua lapsia. Syyt presiis samat mitä sullakin. Tosin olen aina ollut aivan satavarma, etten koskaan halua lapsia, sinä ilmeisesti et ole täysin varma? Mitä enemmän sitä asiaa nuorempana mietti, sen varmempi olin, että ei lapsia. Onneks mun puoliso on myös vela, joten meille ei tullut skismaa asiassa.

Koskaan ei siis tullut sitä mystistä tarvetta hankkia lapsi, mikä ilmeisesti joillekin tulee. Mulle kyllä on joskus tullut kauhea lemmikkikuume, joten ehkä mulla on joku käsitys siitä, miten kova se tarve on, jos omalle kohdalle osuu. Nyt kun ollaan molemmat jo keski-iässä, ollaan edelleen molemmat tosi tyytyväisiä, ettei tullut hankittua lapsia. Voi ottaa äkkilähdön maailmalle tai käydä vaikka viikonloppuna Berliinissä, jos huvittaa, eikä tarvitse laittaa lasta hoitoon yms. Voi vaan pakata ja lähteä! Niin kätsää ja ihanaa. Voi aivan yllättäen kutsua ystäviä kylään, lähteä mökille tai vaikka kiipeilyteissulle jos haluaa.

Ei kyllä ollenkaan ole kaduttanut tämä valitsemamme elämä. Olen tosi kiitollinen siitä, että asun Suomessa ja siten olen naisena oikeutettu hankkimaan ehkäisyä ja se on hinnaltaan sellaista, että siihen on myös varaa. Olisi kamalaa asua maassa tai kulttuurissa, jossa en saisi ehkäistä, tai siihen ei olisi varaa.

Elä ap omannäköistäsi elämää, se on aina hedelmällisempää, kuin elää jonkun toisen tahdon mukaan. Tietysti olisi hyvä selvittää oma Kanta jotenkin asiaan. Jos et halua hoitaa lasta yksin, niin ei kannata hankkia sitä myöskään puolison kanssa. Suhteet voi aina mennä rikki, vaikka kuinka olisi ollut yhteinen toivomus ja tahto saada lapsi. Ja kukahan sitä lasta sitten hoitaa, jos ero tulee? Aika usein lapsi jää jotenkin mystisesti äidille, vaikka mies olis painiostanut hankkimaan lapsia, eikä äitiä olisi äitiys niin kiinnostanut.

Minä uskon vahvasti siihen, että jos olisin hankkinut tahtoni vastaisesti lapsen, en olisi siihen lapseen kuitenkaan kiintynyt. Se olisi symboloinut minulle kahletta ja palloa jalassa, menetettyä vapautta ja elämätöntä elämää. Jollekin toiselle äitiys on unelmien täyttymys ja maailman paras asia. Ja hyvä niin! Mutta mulle ei. Ja tiedän sen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.

Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.

Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.

Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä

Ap

Olen eri.

Lasten hoito on rankkaa, mutta kyllä lapset tuovat myös iloa elämään. Omassa elämässäni lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässäni. Toki rankkaakin, mutta myös parasta. Ja uskon, että moni äiti ja isä vastaa kanssani ihan samalla tavalla.

Siihen saa varautua, että baarissa ei juosta entiseen malliin, harrastuksia jää, osa kavereista kaikkoaa ja rahaa kuluu. Mutta itse olen kokenut, että lapset ovat olleet kaiken vaivan arvoisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.

Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.

Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.

Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä

Ap

Olen eri.

Lasten hoito on rankkaa, mutta kyllä lapset tuovat myös iloa elämään. Omassa elämässäni lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässäni. Toki rankkaakin, mutta myös parasta. Ja uskon, että moni äiti ja isä vastaa kanssani ihan samalla tavalla.

Siihen saa varautua, että baarissa ei juosta entiseen malliin, harrastuksia jää, osa kavereista kaikkoaa ja rahaa kuluu. Mutta itse olen kokenut, että lapset ovat olleet kaiken vaivan arvoisia.

Miksi alapeukku? Minun kokemus. Ei sinun tarvitse lapsia silti hankkia.

Olen vela ja olen tiennyt sen aina. Kolmikymppisenä aloin miettiä, että mitäs jos kaduttaa joskus, ettei tullut jälkikasvua, mutta se ajatus meni nopeasti ohi eikä mua ole myöhemminkään kaduttanut.

Olen nelikymppinen ja lapsia hankkineet ystäväni toisinaan avautuvat mulle aika synkistäkin tabuaiheista. Varmaan siksi, kun mammakamuille ei uskalla kertoa, että toisinaan niitä kaduttaa äitiys, toisinaan ne haluaisivat karata jonnekin kaoottista perhe-elämää, ja joskus ne haluaisivat kuristaa sen oman kakaransa. Mä kuuntelen, koska mä ymmärrän ja samaistun. Ystävieni lapset on kyllä tosi fiksuja ja mukavia, joten mistään kauhukakaroista ei todellakaan ole kyse, mutta joskus vaan liika on liikaa introvertti haluaa rauhaa.

Mulla on sisko. Se ei oikeastaan ollut miettinyt asiaa sen kummemmin, mutta tuli nuorena raskaaksi. Aika pian se huomasi, ettei äitiys ollut sitä varten ja sisko luopui lapsestaan. Ja mä niin ymmärrän hänen tekonsa. En pystyisi minäkään lasta kasvattamaan.

Sanonpahan vaan, että jos sulla ei ole biologista pakkoa hankkia lasta, niin älä tee sitä. Lapsi on pitkän ajan sijoitus, eikä ole takeita siitä, että siihen rakastuu. Biologian pitäisi osata hoitaa se puoli, mutta ei kaikki vanhemmat koe ultimaattista rakkautta lastaan kohtaan. Ei ole takeita, että niin tapahtuu, ikävä kyllä.

Lapseton elämä on oikein hyvää. Saa mennä ja tulla kuten haluaa.

Älä ainakaan tee lasta kenenkään mieliksi vaan omasta halusta. Käytännössä se lapsi jää kuitenkin aina naisen hoidettavaksi, se ei vaan jotenkin hoidu siinä. 

Meillä osallistui puoliso, piti hoitovapaat myös. Mutta tajusin haluavani lapsen, ja varaudun että yh:n elämä voi olla realistinen.

Älä hanki lapsia, jopa tuo ettei mies pysty edes keskustelemaan miten käytännössä järjestäisitte että hän jää hoitovapaille ja hoitaisi lapsen niin kertoo jo paljon että hän odottaa että sinä hoidat kaiken. Vaikka pystyisitte keskustelemaan ja sopimaan että mies jää koti-isäksi ja hoitovapaille niin hän voi silti lähteä odotusaikana tai vauva aikana kun arki oikeasti iskee päälle, niin siihen sitten sinä jäät jumiin, joten ehdottomasti sinunkin pitäisi haluta lasta ja olla pahimmassa tapauksessa valmis yksin hoitamaan lapsi. Koska vaikeampi sinun on siitä lähteä pois kun olet kantanut ja todennäköisesti joku velvollisuudentunne on voimakkaampi äidillä kuin isällä.

Vierailija kirjoitti:

Olen vela ja olen tiennyt sen aina. Kolmikymppisenä aloin miettiä, että mitäs jos kaduttaa joskus, ettei tullut jälkikasvua, mutta se ajatus meni nopeasti ohi eikä mua ole myöhemminkään kaduttanut.

Olen nelikymppinen ja lapsia hankkineet ystäväni toisinaan avautuvat mulle aika synkistäkin tabuaiheista. Varmaan siksi, kun mammakamuille ei uskalla kertoa, että toisinaan niitä kaduttaa äitiys, toisinaan ne haluaisivat karata jonnekin kaoottista perhe-elämää, ja joskus ne haluaisivat kuristaa sen oman kakaransa. Mä kuuntelen, koska mä ymmärrän ja samaistun. Ystävieni lapset on kyllä tosi fiksuja ja mukavia, joten mistään kauhukakaroista ei todellakaan ole kyse, mutta joskus vaan liika on liikaa introvertti haluaa rauhaa.

Mulla on sisko. Se ei oikeastaan ollut miettinyt asiaa sen kummemmin, mutta tuli nuorena raskaaksi. Aika pian se huomasi, ettei äitiys ollut sitä varten ja sisko luopui lapsestaan. Ja mä niin ymmärrän hänen tekonsa. En pystyisi minäkään lasta kasvattamaan.

Sanonpahan vaan, että jos sulla ei ole biologista pakkoa hankkia lasta, niin älä tee sitä. Lapsi on pitkän ajan sijoitus, eikä ole takeita siitä, että siihen rakastuu. Biologian pitäisi osata hoitaa se puoli, mutta ei kaikki vanhemmat koe ultimaattista rakkautta lastaan kohtaan. Ei ole takeita, että niin tapahtuu, ikävä kyllä.

Lapseton elämä on oikein hyvää. Saa mennä ja tulla kuten haluaa.

Jotenkin järkky kirjoitus. Siis järkevää, ettei tee lapsia, jos ei niitä halua, eikä niistä huolehdi. Mutta tuli vaan tosi paha mieli siskosi lapsen puolesta.

Jos nyt harkitsette eroa ja mies on antanut ultimatumin, että joko hankitaan lapsi ja jäädään yhteen tai sitten ero, niin kyllähän mua vähän arveluttaa koko kuvio. Nyt pää kylmänä, että haluatko sinä lasta vai et. Ei sitä lasta tekemättömäksikään saa enää, jos alkaa kaduttaa. Painostettuna ei pidä lapsia hankkia, suhde voi myöhemmin päättyä muistakin syistä.

T:omasta halustaan lapseton nainen, 38v.

Uskon ettei kukaan voi etukäteen yrittää kertoa miltä vanhemmuus kohdallasi tuntuisi ja miten se sujuisi. Pelkästään lähipiiristä löytyy tapauksia jossa äitiys on kaduttanut mutta myös tarinoita joissa yllätyslapsi on ollut sitten elämän suurin siunaus. Joillain pikkulapsiaika on helppoa ja joillain erittäin vaativaa.

Minullakaan ei ole lapsia ja omaan hyvin samankaltaisia ajatuksia. En ole koskaan kokenut vauvakuumetta enkä tiedä olisinko hyvä äiti. Pelkään myös ettei lapseen syntyisi rakkaussuhdetta. Voisin hankkia yhden lapsen jos kumppanini tukisi asiassa ja haluaisi osallistua hoitoon. Oma mieheni on kuitenkin aikamoinen mieslapsi joka juuri ja juuri huolehtii itsestään joten tiedän että lapsi olisi minun ongelmani. Ehkäpä teidän tapauksessa jossa olet vähän aidan päällä asian suhteen pyytäisin jotain lähipiirin tuttua lasta hoitoon tai menisin kyläilemään miehen kanssa useasti jotta mies saisi edes jotain kosketuspintaa siihen mitä todellisuus pienen lapsen kanssa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.

Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.

Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.

Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä

Ap

Olen eri.

Lasten hoito on rankkaa, mutta kyllä lapset tuovat myös iloa elämään. Omassa elämässäni lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässäni. Toki rankkaakin, mutta myös parasta. Ja uskon, että moni äiti ja isä vastaa kanssani ihan samalla tavalla.

Siihen saa varautua, että baarissa ei juosta entiseen malliin, harrastuksia jää, osa kavereista kaikkoaa ja rahaa kuluu. Mutta itse olen kokenut, että lapset ovat olleet kaiken vaivan arvoisia.

Mitkä asiat siis konkreettisesti tuovat iloa? Ihan uteliaisuudesta kysyn, koska en pysty kuvittelemaan sitä. Itse olen vaativassa työssä terveydenhuollossa, joka tuo merkityksellisyyden tunnetta ja pääsen auttamaan ja osallistumaan yhteiskuntaan. Mulla on uralleni ollut tavoitteita, mutta haaveissa ei koskaan ole ollut erityisemmin lapset. Olen aiemmin työskennellyt lasten kanssa, enkä välitä lasten seurasta. En siis inhoakaan mutta en nauti. Vapaa-ajalla menen salille treenaamaan töiden jälkeen tai ulkoilen. Tykkään matkustella, käydä uusissa paikoissa ja käydä patikoimassa. Näen ystäviä. Näistä kivoista harrastuksistani joutuisin luopumaan tai ainakin rankasti vähentämään. Tekemäni matkat ei myöskään ole lapsiperheiden matkoja. Lisäksi kuormitun herkästi ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Onko vanhemmuus kaiken tuon arvoista? Ap

Mulle tuli eka vauvakuume melkein viisikymppisenä. Onneksi miehelläni oli aikanaan vauvakuume, joten tein lapsen kun olin 35v. Olen äärimmäisen kiitollinen lapsestani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.

Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.

Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.

Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä

Ap

Moni on ton ikäisenä joka tapauksessa juoksunsa juossut ja se elämä rauhoittuu muutenkin. Silloin sitä haluaa perheen eikä sitä mieti uuvuttavana ja työntäyteisenä asiana vaan elämänvaiheena. Mutta, jos sä ajattelet ettet kykenisi enää elämään itsesinäköistä elämää lasten kanssa, sit se ei ole sun juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen vela ja olen tiennyt sen aina. Kolmikymppisenä aloin miettiä, että mitäs jos kaduttaa joskus, ettei tullut jälkikasvua, mutta se ajatus meni nopeasti ohi eikä mua ole myöhemminkään kaduttanut.

Olen nelikymppinen ja lapsia hankkineet ystäväni toisinaan avautuvat mulle aika synkistäkin tabuaiheista. Varmaan siksi, kun mammakamuille ei uskalla kertoa, että toisinaan niitä kaduttaa äitiys, toisinaan ne haluaisivat karata jonnekin kaoottista perhe-elämää, ja joskus ne haluaisivat kuristaa sen oman kakaransa. Mä kuuntelen, koska mä ymmärrän ja samaistun. Ystävieni lapset on kyllä tosi fiksuja ja mukavia, joten mistään kauhukakaroista ei todellakaan ole kyse, mutta joskus vaan liika on liikaa introvertti haluaa rauhaa.

Mulla on sisko. Se ei oikeastaan ollut miettinyt asiaa sen kummemmin, mutta tuli nuorena raskaaksi. Aika pian se huomasi, ettei äitiys ollut sitä varten ja sisko luopui lapsestaan. Ja mä niin ymmärrän hänen tekonsa. En pystyisi minäkään lasta kasvattamaan.

Sanonpahan vaan, että jos sulla ei ole biologista pakkoa hankkia lasta, niin älä tee sitä. Lapsi on pitkän ajan sijoitus, eikä ole takeita siitä, että siihen rakastuu. Biologian pitäisi osata hoitaa se puoli, mutta ei kaikki vanhemmat koe ultimaattista rakkautta lastaan kohtaan. Ei ole takeita, että niin tapahtuu, ikävä kyllä.

Lapseton elämä on oikein hyvää. Saa mennä ja tulla kuten haluaa.

Jotenkin järkky kirjoitus. Siis järkevää, ettei tee lapsia, jos ei niitä halua, eikä niistä huolehdi. Mutta tuli vaan tosi paha mieli siskosi lapsen puolesta.

Kaikki lasten hakkimiset ei ole aina niin onnellisia tai toivottuja. Perheet hajoaa joskus ja lapsista luovutaan, kun oma pää ei kestä niitä hoitaa. Parempi tajuta itse se tilanne, kuin että menis niin pitkälle, että pitää ottaa lapsi tai lapset huostaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.

Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.

Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.

Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä

Ap

Olen eri.

Lasten hoito on rankkaa, mutta kyllä lapset tuovat myös iloa elämään. Omassa elämässäni lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässäni. Toki rankkaakin, mutta myös parasta. Ja uskon, että moni äiti ja isä vastaa kanssani ihan samalla tavalla.

Siihen saa varautua, että baarissa ei juosta entiseen malliin, harrastuksia jää, osa kavereista kaikkoaa ja rahaa kuluu. Mutta itse olen kokenut, että lapset ovat olleet kaiken vaivan arvoisia.

Mitkä asiat siis konkreettisesti tuovat iloa? Ihan uteliaisuudesta kysyn, koska en pysty kuvittelemaan sitä. Itse olen vaativassa työssä terveydenhuollossa, joka tuo merkityksellisyyden tunnetta ja pääsen auttamaan ja osallistumaan yhteiskuntaan. Mulla on uralleni ollut tavoitteita, mutta haaveissa ei koskaan ole ollut erityisemmin lapset. Olen aiemmin työskennellyt lasten kanssa, enkä välitä lasten seurasta. En siis inhoakaan mutta en nauti. Vapaa-ajalla menen salille treenaamaan töiden jälkeen tai ulkoilen. Tykkään matkustella, käydä uusissa paikoissa ja käydä patikoimassa. Näen ystäviä. Näistä kivoista harrastuksistani joutuisin luopumaan tai ainakin rankasti vähentämään. Tekemäni matkat ei myöskään ole lapsiperheiden matkoja. Lisäksi kuormitun herkästi ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Onko vanhemmuus kaiken tuon arvoista? Ap

Miksi joutuisit luopumaan tai edes karsimaan? En mä vaan luopunut mistään. Ekan lapsen sain 32-vuotiaana ja toisen 34-vuotiaana. Matkustellaan ja harrastetaan ihan normaalisti, töistä toki olen ollut pääosin poissa lukuunottamatta nyt 6 vuotta, mutta enpä mä niitä kaipaa.

Älä ainakaan tuon miehen kanssa ala lasta hankkimaan. Saat nimittäin heti kaksi.