Lue keskustelun säännöt.
Vapaaehtoinen lapsettomuus vai ei?
10.05.2023 |
Olen 30 v nainen ja täytän kesällä 31 v. En ole koskaan ollut kiinnostunut vanhemmuudesta, lasten kasvatuksesta tai lapsiperhe-elämästä. Multa puuttuu kai sellainen sisäinen halu tai vauvakuume, jota muilla tuttavillani on. Toisaalta olen jättänyt vaihtoehdon vielä avoimeksi, enkä tehnyt lopullista päätöstä. En oikeastaan keksi hirveästi syitä, miksi lapsia pitäisi hankkia. Tuntuu, että lasten kasvatukseen liittyy niin paljon negatiivisia asioita, kuten oman ajan puute, jatkuva saatavilla olo, huolet, kotitöiden ja velvollisuuksien lisääntyminen, spontaaniuden väheneminen, melu, sotku ja unen puute. Äidillä on riskit raskauden ja synnytyksen osalta, jotka myös pelottaa. Isyys on niin paljon helpompaa, sillä edelleen äiti on usein päävastuussa ja isä apurin roolissa. En oikeastaan haaveile vauvasta, taaperosta, koululaisesta tai teinistäkään. Lisäksi lapsi voi olla sairas, vammainen tai erityislapsi, enkä tiedä olisiko mulla voimavaroja hoitaa tällaista lasta. Aikuiset lapset olisivat varmaan ihan kivoja, mutta nekin yleensä harvoin käyvät ja eikö olisi sama asia vain panostaa sosiaalisiin suhteisiin ja hankkia enemmän kavereita? Ainoa vanhemmuuteen liittyvä positiivinen asia on rakkaus, josta muut puhuu. Mutta toisaalta ei sekään ole taattua. Ehkä vähän huono syy hankkia lapsia? En myöskään koe elämääni merkityksettömäksi.
Olemme päätymässä eroon kumppanini kanssa, koska hän haluaa varmasti lapsia ja itse en tiedä/en todennäköisesti halua. Mies haluaa lapsia, koska on "sellainen tunne" ja koska olisi makeeta seurata lapsen kehitystä. Kuitenkin se lapsiperhearki ja lapsen hoito olisi hänen mielestään perseestä, mutta kuulemma se olisi eri asia, kun kyseessä olisi oma lapsi. Hän ei pysty konkreettisesti puhumaan lasten hoidon järjestämisestä tai vanhemmuudesta (esim. Yöheräily, kuka jää kotiin lapsen kanssa ja kuinka pitkäksi aikaa jne) ja ärsyyntyy kun olen yrittänyt jutella. Kyllä ne sitten oman lapsen kohdalla hoituu. Hän kokee, että yritän käännyttää häntä tai kyseenalaistaa hänen haaveitaan. Musta tuntuu, että hänellä ei ole kauhean realistista käsitystä siitä arjesta. Tuntuu, että joutuisin itse kuitenkin hoitamaan kaiken.
Voinkohan tässä iässä ajatella, että jos ei ole missään vaiheessa ollut selkeitä haluja lapsiin niin ei niitä enää tulekaan? On aika vaikeaa parisuhdemarkkinoilla tulevaisuudessa, kun ihmiset haluavat tietysti heti tietää kannan lapsiin. Tuntuu aika raskaalta vatkoa vuosikausia tätä asiaa. Olen ainakin 24 v asti tätä miettinyt eikä kauheasti ole enää aikaakaan.
Kommentit (140)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.
Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.
Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.
Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä
Ap
Olen eri.
Lasten hoito on rankkaa, mutta kyllä lapset tuovat myös iloa elämään. Omassa elämässäni lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässäni. Toki rankkaakin, mutta myös parasta. Ja uskon, että moni äiti ja isä vastaa kanssani ihan samalla tavalla.Siihen saa varautua, että baarissa ei juosta entiseen malliin, harrastuksia jää, osa kavereista kaikkoaa ja rahaa kuluu. Mutta itse olen kokenut, että lapset ovat olleet kaiken vaivan arvoisia.
Mitkä asiat siis konkreettisesti tuovat iloa? Ihan uteliaisuudesta kysyn, koska en pysty kuvittelemaan sitä. Itse olen vaativassa työssä terveydenhuollossa, joka tuo merkityksellisyyden tunnetta ja pääsen auttamaan ja osallistumaan yhteiskuntaan. Mulla on uralleni ollut tavoitteita, mutta haaveissa ei koskaan ole ollut erityisemmin lapset. Olen aiemmin työskennellyt lasten kanssa, enkä välitä lasten seurasta. En siis inhoakaan mutta en nauti. Vapaa-ajalla menen salille treenaamaan töiden jälkeen tai ulkoilen. Tykkään matkustella, käydä uusissa paikoissa ja käydä patikoimassa. Näen ystäviä. Näistä kivoista harrastuksistani joutuisin luopumaan tai ainakin rankasti vähentämään. Tekemäni matkat ei myöskään ole lapsiperheiden matkoja. Lisäksi kuormitun herkästi ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Onko vanhemmuus kaiken tuon arvoista? Ap
Mistä tulee iloiseksi? Ihan vaikka siitä, kun lapsi sanoo sinua ensimmäisen kerran äidiksi, ottaa ensimmäiset askeleet, ihmettelee muurahaista, halaa aamulla, oppii ajamaan polkupyörällä, oppii sanomaan ärrän, oppii uimaan, kysyy apua läksyissä, kertoo sinulle vitsejä tai koulupäivästä.
Ei nämä välttämättä kaikille tuo iloa. Ymmärrän senkin. Ihmiset haluavat elämältään erilaisia asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.
Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.
Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.
Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä
Ap
Olen eri.
Lasten hoito on rankkaa, mutta kyllä lapset tuovat myös iloa elämään. Omassa elämässäni lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässäni. Toki rankkaakin, mutta myös parasta. Ja uskon, että moni äiti ja isä vastaa kanssani ihan samalla tavalla.Siihen saa varautua, että baarissa ei juosta entiseen malliin, harrastuksia jää, osa kavereista kaikkoaa ja rahaa kuluu. Mutta itse olen kokenut, että lapset ovat olleet kaiken vaivan arvoisia.
Mitkä asiat siis konkreettisesti tuovat iloa? Ihan uteliaisuudesta kysyn, koska en pysty kuvittelemaan sitä. Itse olen vaativassa työssä terveydenhuollossa, joka tuo merkityksellisyyden tunnetta ja pääsen auttamaan ja osallistumaan yhteiskuntaan. Mulla on uralleni ollut tavoitteita, mutta haaveissa ei koskaan ole ollut erityisemmin lapset. Olen aiemmin työskennellyt lasten kanssa, enkä välitä lasten seurasta. En siis inhoakaan mutta en nauti. Vapaa-ajalla menen salille treenaamaan töiden jälkeen tai ulkoilen. Tykkään matkustella, käydä uusissa paikoissa ja käydä patikoimassa. Näen ystäviä. Näistä kivoista harrastuksistani joutuisin luopumaan tai ainakin rankasti vähentämään. Tekemäni matkat ei myöskään ole lapsiperheiden matkoja. Lisäksi kuormitun herkästi ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Onko vanhemmuus kaiken tuon arvoista? Ap
Miksi joutuisit luopumaan tai edes karsimaan? En mä vaan luopunut mistään. Ekan lapsen sain 32-vuotiaana ja toisen 34-vuotiaana. Matkustellaan ja harrastetaan ihan normaalisti, töistä toki olen ollut pääosin poissa lukuunottamatta nyt 6 vuotta, mutta enpä mä niitä kaipaa.
Mä olen miettinyt kans että mistä tuo mielikuva luopumisesta kumpuaa. Onko näin ajattelevilla sit ympärillä ihmisiä, jotka luopuu elämästään lasten vuoksi vai tuleeko tämä jostain yhteiskunnan paineesta.
Olin ennen ihan samanlainen. Hankittiin kuitenkin lapsi pääasiassa miehen toiveesta. Paras päätös ikinä, minun toiveesta lopulta pienellä ikäerolla toinen lisää. Tosin en olisi lapsia hankkinut, jos en olisi ollut täysin varma, että lapsi hoidetaan miehen kanssa 50/50 yhdessä.
Entä geeniesi levitys? Aiotko luovuttaa munasoluja, niin ovesi takana voisi joku päivä olla 18-vuotias geneettisesti sinun lapsi, jonka kasvattamisesta on huolehtinut sinulle tuntemattomat ihmiset?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.
Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.
Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.
Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä
Ap
Olen eri.
Lasten hoito on rankkaa, mutta kyllä lapset tuovat myös iloa elämään. Omassa elämässäni lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässäni. Toki rankkaakin, mutta myös parasta. Ja uskon, että moni äiti ja isä vastaa kanssani ihan samalla tavalla.Siihen saa varautua, että baarissa ei juosta entiseen malliin, harrastuksia jää, osa kavereista kaikkoaa ja rahaa kuluu. Mutta itse olen kokenut, että lapset ovat olleet kaiken vaivan arvoisia.
Mitkä asiat siis konkreettisesti tuovat iloa? Ihan uteliaisuudesta kysyn, koska en pysty kuvittelemaan sitä. Itse olen vaativassa työssä terveydenhuollossa, joka tuo merkityksellisyyden tunnetta ja pääsen auttamaan ja osallistumaan yhteiskuntaan. Mulla on uralleni ollut tavoitteita, mutta haaveissa ei koskaan ole ollut erityisemmin lapset. Olen aiemmin työskennellyt lasten kanssa, enkä välitä lasten seurasta. En siis inhoakaan mutta en nauti. Vapaa-ajalla menen salille treenaamaan töiden jälkeen tai ulkoilen. Tykkään matkustella, käydä uusissa paikoissa ja käydä patikoimassa. Näen ystäviä. Näistä kivoista harrastuksistani joutuisin luopumaan tai ainakin rankasti vähentämään. Tekemäni matkat ei myöskään ole lapsiperheiden matkoja. Lisäksi kuormitun herkästi ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Onko vanhemmuus kaiken tuon arvoista? Ap
Miksi joutuisit luopumaan tai edes karsimaan? En mä vaan luopunut mistään. Ekan lapsen sain 32-vuotiaana ja toisen 34-vuotiaana. Matkustellaan ja harrastetaan ihan normaalisti, töistä toki olen ollut pääosin poissa lukuunottamatta nyt 6 vuotta, mutta enpä mä niitä kaipaa.
Omasta ajasta.
Miksi? Ja mistä omasta ajasta? Tv:n katselusta? Ei lapset estä sua harrastamasta tai matkustamasta tai mitään muutakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pojassani on ärsyttävää vastaava ajatusmaailma. Ei vaivaa hänelle, vaan vain helppo elämä. Onko se lopultakaan sen helpompi, kuin jos saisi lapsia ja kantaisi 50% vanhemman vastuista? Hänkin tulee vanhaksi ja sitä ennen voi vaikuttaa työelämässä ja levittämällä asenteitaan lapsettomuudesta. En tahdo lapsettomien maailmaa ja maailmankuvaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.
Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.
Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.
Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä
Ap
Olen eri.
Lasten hoito on rankkaa, mutta kyllä lapset tuovat myös iloa elämään. Omassa elämässäni lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässäni. Toki rankkaakin, mutta myös parasta. Ja uskon, että moni äiti ja isä vastaa kanssani ihan samalla tavalla.Siihen saa varautua, että baarissa ei juosta entiseen malliin, harrastuksia jää, osa kavereista kaikkoaa ja rahaa kuluu. Mutta itse olen kokenut, että lapset ovat olleet kaiken vaivan arvoisia.
Mitkä asiat siis konkreettisesti tuovat iloa? Ihan uteliaisuudesta kysyn, koska en pysty kuvittelemaan sitä. Itse olen vaativassa työssä terveydenhuollossa, joka tuo merkityksellisyyden tunnetta ja pääsen auttamaan ja osallistumaan yhteiskuntaan. Mulla on uralleni ollut tavoitteita, mutta haaveissa ei koskaan ole ollut erityisemmin lapset. Olen aiemmin työskennellyt lasten kanssa, enkä välitä lasten seurasta. En siis inhoakaan mutta en nauti. Vapaa-ajalla menen salille treenaamaan töiden jälkeen tai ulkoilen. Tykkään matkustella, käydä uusissa paikoissa ja käydä patikoimassa. Näen ystäviä. Näistä kivoista harrastuksistani joutuisin luopumaan tai ainakin rankasti vähentämään. Tekemäni matkat ei myöskään ole lapsiperheiden matkoja. Lisäksi kuormitun herkästi ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Onko vanhemmuus kaiken tuon arvoista? Ap
Miksi joutuisit luopumaan tai edes karsimaan? En mä vaan luopunut mistään. Ekan lapsen sain 32-vuotiaana ja toisen 34-vuotiaana. Matkustellaan ja harrastetaan ihan normaalisti, töistä toki olen ollut pääosin poissa lukuunottamatta nyt 6 vuotta, mutta enpä mä niitä kaipaa.
Oho, jäi pari sanaa pois. Lukuunottamatta 1-3 pvä keikkoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.
Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.
Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.
Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä
Ap
Olen eri.
Lasten hoito on rankkaa, mutta kyllä lapset tuovat myös iloa elämään. Omassa elämässäni lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässäni. Toki rankkaakin, mutta myös parasta. Ja uskon, että moni äiti ja isä vastaa kanssani ihan samalla tavalla.Siihen saa varautua, että baarissa ei juosta entiseen malliin, harrastuksia jää, osa kavereista kaikkoaa ja rahaa kuluu. Mutta itse olen kokenut, että lapset ovat olleet kaiken vaivan arvoisia.
Mitkä asiat siis konkreettisesti tuovat iloa? Ihan uteliaisuudesta kysyn, koska en pysty kuvittelemaan sitä. Itse olen vaativassa työssä terveydenhuollossa, joka tuo merkityksellisyyden tunnetta ja pääsen auttamaan ja osallistumaan yhteiskuntaan. Mulla on uralleni ollut tavoitteita, mutta haaveissa ei koskaan ole ollut erityisemmin lapset. Olen aiemmin työskennellyt lasten kanssa, enkä välitä lasten seurasta. En siis inhoakaan mutta en nauti. Vapaa-ajalla menen salille treenaamaan töiden jälkeen tai ulkoilen. Tykkään matkustella, käydä uusissa paikoissa ja käydä patikoimassa. Näen ystäviä. Näistä kivoista harrastuksistani joutuisin luopumaan tai ainakin rankasti vähentämään. Tekemäni matkat ei myöskään ole lapsiperheiden matkoja. Lisäksi kuormitun herkästi ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Onko vanhemmuus kaiken tuon arvoista? Ap
Miksi joutuisit luopumaan tai edes karsimaan? En mä vaan luopunut mistään. Ekan lapsen sain 32-vuotiaana ja toisen 34-vuotiaana. Matkustellaan ja harrastetaan ihan normaalisti, töistä toki olen ollut pääosin poissa lukuunottamatta nyt 6 vuotta, mutta enpä mä niitä kaipaa.
Omasta ajasta.
Miksi? Ja mistä omasta ajasta? Tv:n katselusta? Ei lapset estä sua harrastamasta tai matkustamasta tai mitään muutakaan.
En ole tuo edellinen vastaaja mutta tottahan tuo on. Oma aika vähenee. Ei lapsen kanssa matkustelu ole samanlaista kuin ilman lapsia. Noille vaellusretkille pitäisi sitten pakata lapselle vaipat ja ruokaa mukaan ja elää lapsen rytmissä. Ei se tunnu lomalta vaan työmaalta. Tähän vielä lapsen itkut ja kiukuttelut. Ja voi olla vaarallistakin. Me mennään molemmat treenaamaan töiden jälkeen. Lapsen kanssa pitäisi sopia, että kuka vie ja hakee hoidosta ja tulla kotiin tekemään ruokaa. Ei voi mennä suoraan töistä. Viikonloppuisin pitää herätä aikaisin lasta vahtimaan, ei voi nukkua enää univelkoja esim viikolta pois. Ap
Vierailija kirjoitti:
Pojassani on ärsyttävää vastaava ajatusmaailma. Ei vaivaa hänelle, vaan vain helppo elämä. Onko se lopultakaan sen helpompi, kuin jos saisi lapsia ja kantaisi 50% vanhemman vastuista? Hänkin tulee vanhaksi ja sitä ennen voi vaikuttaa työelämässä ja levittämällä asenteitaan lapsettomuudesta. En tahdo lapsettomien maailmaa ja maailmankuvaa.
Jep. En mä tiedä mitä se 30v helppo elämä nyt sit muka on. Moni ton ikäinen tylsistyy ja valittaa yksinäisyyttä. Sitäkö se on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.
Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.
Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.
Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä
Ap
Olen eri.
Lasten hoito on rankkaa, mutta kyllä lapset tuovat myös iloa elämään. Omassa elämässäni lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässäni. Toki rankkaakin, mutta myös parasta. Ja uskon, että moni äiti ja isä vastaa kanssani ihan samalla tavalla.Siihen saa varautua, että baarissa ei juosta entiseen malliin, harrastuksia jää, osa kavereista kaikkoaa ja rahaa kuluu. Mutta itse olen kokenut, että lapset ovat olleet kaiken vaivan arvoisia.
Mitkä asiat siis konkreettisesti tuovat iloa? Ihan uteliaisuudesta kysyn, koska en pysty kuvittelemaan sitä. Itse olen vaativassa työssä terveydenhuollossa, joka tuo merkityksellisyyden tunnetta ja pääsen auttamaan ja osallistumaan yhteiskuntaan. Mulla on uralleni ollut tavoitteita, mutta haaveissa ei koskaan ole ollut erityisemmin lapset. Olen aiemmin työskennellyt lasten kanssa, enkä välitä lasten seurasta. En siis inhoakaan mutta en nauti. Vapaa-ajalla menen salille treenaamaan töiden jälkeen tai ulkoilen. Tykkään matkustella, käydä uusissa paikoissa ja käydä patikoimassa. Näen ystäviä. Näistä kivoista harrastuksistani joutuisin luopumaan tai ainakin rankasti vähentämään. Tekemäni matkat ei myöskään ole lapsiperheiden matkoja. Lisäksi kuormitun herkästi ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Onko vanhemmuus kaiken tuon arvoista? Ap
Miksi joutuisit luopumaan tai edes karsimaan? En mä vaan luopunut mistään. Ekan lapsen sain 32-vuotiaana ja toisen 34-vuotiaana. Matkustellaan ja harrastetaan ihan normaalisti, töistä toki olen ollut pääosin poissa lukuunottamatta nyt 6 vuotta, mutta enpä mä niitä kaipaa.
Mä olen miettinyt kans että mistä tuo mielikuva luopumisesta kumpuaa. Onko näin ajattelevilla sit ympärillä ihmisiä, jotka luopuu elämästään lasten vuoksi vai tuleeko tämä jostain yhteiskunnan paineesta.
Itse jotenkin ajattelen, että ehdottomasti kannattaa tehdä lapsia. Mutta kun luen näitä kirjoituksia, niin ei ap:n kyllä kannata. Kyllä lasta pitää haluta ja lapsesta pitää huolehtia. Jotenkin itselleni on aina ollut selvää, että lapsi on tärkeämpää kuin työ, kaverit, harrastukset ja matkustelu. Näin se vain on. Jos ei ole, niin älä tee lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.
Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.
Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.
Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä
Ap
Olen eri.
Lasten hoito on rankkaa, mutta kyllä lapset tuovat myös iloa elämään. Omassa elämässäni lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässäni. Toki rankkaakin, mutta myös parasta. Ja uskon, että moni äiti ja isä vastaa kanssani ihan samalla tavalla.Siihen saa varautua, että baarissa ei juosta entiseen malliin, harrastuksia jää, osa kavereista kaikkoaa ja rahaa kuluu. Mutta itse olen kokenut, että lapset ovat olleet kaiken vaivan arvoisia.
Mitkä asiat siis konkreettisesti tuovat iloa? Ihan uteliaisuudesta kysyn, koska en pysty kuvittelemaan sitä. Itse olen vaativassa työssä terveydenhuollossa, joka tuo merkityksellisyyden tunnetta ja pääsen auttamaan ja osallistumaan yhteiskuntaan. Mulla on uralleni ollut tavoitteita, mutta haaveissa ei koskaan ole ollut erityisemmin lapset. Olen aiemmin työskennellyt lasten kanssa, enkä välitä lasten seurasta. En siis inhoakaan mutta en nauti. Vapaa-ajalla menen salille treenaamaan töiden jälkeen tai ulkoilen. Tykkään matkustella, käydä uusissa paikoissa ja käydä patikoimassa. Näen ystäviä. Näistä kivoista harrastuksistani joutuisin luopumaan tai ainakin rankasti vähentämään. Tekemäni matkat ei myöskään ole lapsiperheiden matkoja. Lisäksi kuormitun herkästi ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Onko vanhemmuus kaiken tuon arvoista? Ap
Miksi joutuisit luopumaan tai edes karsimaan? En mä vaan luopunut mistään. Ekan lapsen sain 32-vuotiaana ja toisen 34-vuotiaana. Matkustellaan ja harrastetaan ihan normaalisti, töistä toki olen ollut pääosin poissa lukuunottamatta nyt 6 vuotta, mutta enpä mä niitä kaipaa.
Omasta ajasta.
Miksi? Ja mistä omasta ajasta? Tv:n katselusta? Ei lapset estä sua harrastamasta tai matkustamasta tai mitään muutakaan.
Ihanko oikeasti väität, että lapset eivät ole esteenä jos haluan työpäiväni jälkeen viettää kolme tuntia aivan yksin omassa rauhassani sekä myös lähes joka viikonlopun?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.
Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.
Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.
Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä
Ap
Olen eri.
Lasten hoito on rankkaa, mutta kyllä lapset tuovat myös iloa elämään. Omassa elämässäni lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässäni. Toki rankkaakin, mutta myös parasta. Ja uskon, että moni äiti ja isä vastaa kanssani ihan samalla tavalla.Siihen saa varautua, että baarissa ei juosta entiseen malliin, harrastuksia jää, osa kavereista kaikkoaa ja rahaa kuluu. Mutta itse olen kokenut, että lapset ovat olleet kaiken vaivan arvoisia.
Mitkä asiat siis konkreettisesti tuovat iloa? Ihan uteliaisuudesta kysyn, koska en pysty kuvittelemaan sitä. Itse olen vaativassa työssä terveydenhuollossa, joka tuo merkityksellisyyden tunnetta ja pääsen auttamaan ja osallistumaan yhteiskuntaan. Mulla on uralleni ollut tavoitteita, mutta haaveissa ei koskaan ole ollut erityisemmin lapset. Olen aiemmin työskennellyt lasten kanssa, enkä välitä lasten seurasta. En siis inhoakaan mutta en nauti. Vapaa-ajalla menen salille treenaamaan töiden jälkeen tai ulkoilen. Tykkään matkustella, käydä uusissa paikoissa ja käydä patikoimassa. Näen ystäviä. Näistä kivoista harrastuksistani joutuisin luopumaan tai ainakin rankasti vähentämään. Tekemäni matkat ei myöskään ole lapsiperheiden matkoja. Lisäksi kuormitun herkästi ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Onko vanhemmuus kaiken tuon arvoista? Ap
Miksi joutuisit luopumaan tai edes karsimaan? En mä vaan luopunut mistään. Ekan lapsen sain 32-vuotiaana ja toisen 34-vuotiaana. Matkustellaan ja harrastetaan ihan normaalisti, töistä toki olen ollut pääosin poissa lukuunottamatta nyt 6 vuotta, mutta enpä mä niitä kaipaa.
Omasta ajasta.
Miksi? Ja mistä omasta ajasta? Tv:n katselusta? Ei lapset estä sua harrastamasta tai matkustamasta tai mitään muutakaan.
Ihanko oikeasti väität, että lapset eivät ole esteenä jos haluan työpäiväni jälkeen viettää kolme tuntia aivan yksin omassa rauhassani sekä myös lähes joka viikonlopun?
Ei väitetä. Älä tee lapsia.
- Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.
Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.
Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.
Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä
Ap
Olen eri.
Lasten hoito on rankkaa, mutta kyllä lapset tuovat myös iloa elämään. Omassa elämässäni lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässäni. Toki rankkaakin, mutta myös parasta. Ja uskon, että moni äiti ja isä vastaa kanssani ihan samalla tavalla.Siihen saa varautua, että baarissa ei juosta entiseen malliin, harrastuksia jää, osa kavereista kaikkoaa ja rahaa kuluu. Mutta itse olen kokenut, että lapset ovat olleet kaiken vaivan arvoisia.
Mitkä asiat siis konkreettisesti tuovat iloa? Ihan uteliaisuudesta kysyn, koska en pysty kuvittelemaan sitä. Itse olen vaativassa työssä terveydenhuollossa, joka tuo merkityksellisyyden tunnetta ja pääsen auttamaan ja osallistumaan yhteiskuntaan. Mulla on uralleni ollut tavoitteita, mutta haaveissa ei koskaan ole ollut erityisemmin lapset. Olen aiemmin työskennellyt lasten kanssa, enkä välitä lasten seurasta. En siis inhoakaan mutta en nauti. Vapaa-ajalla menen salille treenaamaan töiden jälkeen tai ulkoilen. Tykkään matkustella, käydä uusissa paikoissa ja käydä patikoimassa. Näen ystäviä. Näistä kivoista harrastuksistani joutuisin luopumaan tai ainakin rankasti vähentämään. Tekemäni matkat ei myöskään ole lapsiperheiden matkoja. Lisäksi kuormitun herkästi ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Onko vanhemmuus kaiken tuon arvoista? Ap
Miksi joutuisit luopumaan tai edes karsimaan? En mä vaan luopunut mistään. Ekan lapsen sain 32-vuotiaana ja toisen 34-vuotiaana. Matkustellaan ja harrastetaan ihan normaalisti, töistä toki olen ollut pääosin poissa lukuunottamatta nyt 6 vuotta, mutta enpä mä niitä kaipaa.
Omasta ajasta.
Miksi? Ja mistä omasta ajasta? Tv:n katselusta? Ei lapset estä sua harrastamasta tai matkustamasta tai mitään muutakaan.
En ole tuo edellinen vastaaja mutta tottahan tuo on. Oma aika vähenee. Ei lapsen kanssa matkustelu ole samanlaista kuin ilman lapsia. Noille vaellusretkille pitäisi sitten pakata lapselle vaipat ja ruokaa mukaan ja elää lapsen rytmissä. Ei se tunnu lomalta vaan työmaalta. Tähän vielä lapsen itkut ja kiukuttelut. Ja voi olla vaarallistakin. Me mennään molemmat treenaamaan töiden jälkeen. Lapsen kanssa pitäisi sopia, että kuka vie ja hakee hoidosta ja tulla kotiin tekemään ruokaa. Ei voi mennä suoraan töistä. Viikonloppuisin pitää herätä aikaisin lasta vahtimaan, ei voi nukkua enää univelkoja esim viikolta pois. Ap
Ja sä olet keksinyt tän mistä? Tottakai lapsettomatkin järjestelee elämäänsä, ainakin fiksu aikuinen niin tekee. Miksei voi mennä suoraan töistä? Univelkaakaan tule kun alusta asti hoitaa asian niin ettei tule. Ei molempien tarvitse olla 24/7 kiinni lapsissa. Toki jos yksin pyörittää arkea, se apu pitää sit hakea muualta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pojassani on ärsyttävää vastaava ajatusmaailma. Ei vaivaa hänelle, vaan vain helppo elämä. Onko se lopultakaan sen helpompi, kuin jos saisi lapsia ja kantaisi 50% vanhemman vastuista? Hänkin tulee vanhaksi ja sitä ennen voi vaikuttaa työelämässä ja levittämällä asenteitaan lapsettomuudesta. En tahdo lapsettomien maailmaa ja maailmankuvaa.
Me eletään vain yksi elämä. Miksi sen pitäisi siis olla kärsimystä tai vaivalloista, jos voi valita toisin? Ja eihän lapsettoman elämä välttämättä ole automaattisesti vaivatonta ja mukavaa. Ihmisillä voi olla sairauksia, murheita, hoitavat vanhempiaan, stressaava työ tms. Mielestäni todellista epäitsekkyyttä on se, että auttaa jo maapallolla olevia. Esim. työssään auttaa kärsiviä, adoptoi lapsen ja tarjoaa näin kodin tai tekee vapaaehtoistyötä. Miksi sen pitää olla juuri se omista geeneistä tehty lapsi? Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.
Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.
Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.
Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä
Ap
Olen eri.
Lasten hoito on rankkaa, mutta kyllä lapset tuovat myös iloa elämään. Omassa elämässäni lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässäni. Toki rankkaakin, mutta myös parasta. Ja uskon, että moni äiti ja isä vastaa kanssani ihan samalla tavalla.Siihen saa varautua, että baarissa ei juosta entiseen malliin, harrastuksia jää, osa kavereista kaikkoaa ja rahaa kuluu. Mutta itse olen kokenut, että lapset ovat olleet kaiken vaivan arvoisia.
Mitkä asiat siis konkreettisesti tuovat iloa? Ihan uteliaisuudesta kysyn, koska en pysty kuvittelemaan sitä. Itse olen vaativassa työssä terveydenhuollossa, joka tuo merkityksellisyyden tunnetta ja pääsen auttamaan ja osallistumaan yhteiskuntaan. Mulla on uralleni ollut tavoitteita, mutta haaveissa ei koskaan ole ollut erityisemmin lapset. Olen aiemmin työskennellyt lasten kanssa, enkä välitä lasten seurasta. En siis inhoakaan mutta en nauti. Vapaa-ajalla menen salille treenaamaan töiden jälkeen tai ulkoilen. Tykkään matkustella, käydä uusissa paikoissa ja käydä patikoimassa. Näen ystäviä. Näistä kivoista harrastuksistani joutuisin luopumaan tai ainakin rankasti vähentämään. Tekemäni matkat ei myöskään ole lapsiperheiden matkoja. Lisäksi kuormitun herkästi ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Onko vanhemmuus kaiken tuon arvoista? Ap
Miksi joutuisit luopumaan tai edes karsimaan? En mä vaan luopunut mistään. Ekan lapsen sain 32-vuotiaana ja toisen 34-vuotiaana. Matkustellaan ja harrastetaan ihan normaalisti, töistä toki olen ollut pääosin poissa lukuunottamatta nyt 6 vuotta, mutta enpä mä niitä kaipaa.
Omasta ajasta.
Miksi? Ja mistä omasta ajasta? Tv:n katselusta? Ei lapset estä sua harrastamasta tai matkustamasta tai mitään muutakaan.
Ihanko oikeasti väität, että lapset eivät ole esteenä jos haluan työpäiväni jälkeen viettää kolme tuntia aivan yksin omassa rauhassani sekä myös lähes joka viikonlopun?
No tollasta arkea jos elät, toki on. Ehkäpä ajateltiin nyt semmosta normaalia tarvetta ja elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pojassani on ärsyttävää vastaava ajatusmaailma. Ei vaivaa hänelle, vaan vain helppo elämä. Onko se lopultakaan sen helpompi, kuin jos saisi lapsia ja kantaisi 50% vanhemman vastuista? Hänkin tulee vanhaksi ja sitä ennen voi vaikuttaa työelämässä ja levittämällä asenteitaan lapsettomuudesta. En tahdo lapsettomien maailmaa ja maailmankuvaa.
Me eletään vain yksi elämä. Miksi sen pitäisi siis olla kärsimystä tai vaivalloista, jos voi valita toisin? Ja eihän lapsettoman elämä välttämättä ole automaattisesti vaivatonta ja mukavaa. Ihmisillä voi olla sairauksia, murheita, hoitavat vanhempiaan, stressaava työ tms. Mielestäni todellista epäitsekkyyttä on se, että auttaa jo maapallolla olevia. Esim. työssään auttaa kärsiviä, adoptoi lapsen ja tarjoaa näin kodin tai tekee vapaaehtoistyötä. Miksi sen pitää olla juuri se omista geeneistä tehty lapsi? Ap
Juupa. Miksihän sä kyselet mitään, jos sun elämä on nyt vaivatonta ja mukavaa etkä näe muuta vaihtoehtoa?
Adoptiolastahan ei tarvii hoitaa, eiku?
Huolestuttavan kuuloista, että mies kärttää lasta vedoten johonkin tunteeseen, että sellainen olisi saatava, mutta kuitenkaan ei pysty eikä edes halua eritellä konkreettisesti, miten kaikki hoidettaisiin. Hän haluaa käyttää naista oman haaveensa mahdollistajana ja jättää koko lapsenhoidon naiselle, suuttuu, kun asiasta aletaan kyselemään. Ei jatkoon tuollainen mies, hän on se joka sinua kyseenalaistaa ap.
Se, että miettii ihan käytännön järjestelyjä ja asiaa monelta kantilta, on vain järkevää ja niin pitäisikin tehdä suurta päätöstä tehdessä. Tuollainen tunteen perässä haahuileva ja käytännön asioista ärsyyntyvä tyyppi ei ole sopiva kumppani ihmiselle, joka epäröi ja miettii lapsen hankintaa. Epäröivän tulee miettiä asia kunnolla ja jos kumppani ei aio osallistua, niin ei se ainakaan käännä vaakakuppia lapsen hankinnan puolelle.
Kamala kohtalo olisi tehdä lapsi jonkun toisen mieliksi ja jäädä sitten yksin sen kanssa.
Kuulostaa siltä, ettet todella halua lapsia, mutta pieni mahdollisuus epäröinnille voi ehkä vielä olla. Se asia kannattaa pohtia itse eikä antaa kenenkään kumppanin vaikuttaa asiaan ja päätökseen millään tavalla. Ultimatumeja antavat tyypit ovat ehdoton no - no.
Olen 36v velanainen ja ajattelen hyvin samalla tavoin, ettei lapsi toisi elämääni mitään mitä haluaisin, päinvastoin. Olen ollut varma tästä jo ala-asteesta saakka ja jättänyt jokaisen tapailu tai seurustelukumppanin, jopa kihlatun, koska he ovat alkaneet alun puheista poiketen haluta lapsia tai suhteen alussa kertoneet haluavansa lapsia, joten suhdetta ei ole edes kunnolla alkanut. Valitettavasti olen huomannut velamiesten olevan jossain piilossa kiven alla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pojassani on ärsyttävää vastaava ajatusmaailma. Ei vaivaa hänelle, vaan vain helppo elämä. Onko se lopultakaan sen helpompi, kuin jos saisi lapsia ja kantaisi 50% vanhemman vastuista? Hänkin tulee vanhaksi ja sitä ennen voi vaikuttaa työelämässä ja levittämällä asenteitaan lapsettomuudesta. En tahdo lapsettomien maailmaa ja maailmankuvaa.
Me eletään vain yksi elämä. Miksi sen pitäisi siis olla kärsimystä tai vaivalloista, jos voi valita toisin? Ja eihän lapsettoman elämä välttämättä ole automaattisesti vaivatonta ja mukavaa. Ihmisillä voi olla sairauksia, murheita, hoitavat vanhempiaan, stressaava työ tms. Mielestäni todellista epäitsekkyyttä on se, että auttaa jo maapallolla olevia. Esim. työssään auttaa kärsiviä, adoptoi lapsen ja tarjoaa näin kodin tai tekee vapaaehtoistyötä. Miksi sen pitää olla juuri se omista geeneistä tehty lapsi? Ap
Ei sun kannata kyllä adoptoidakaan. Kyllä adoptiolapsista pitää huolehtia samalla tavalla, jopa enemmän kun taustalla on traumoja ja hylätyksi tulemisen kokemuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pojassani on ärsyttävää vastaava ajatusmaailma. Ei vaivaa hänelle, vaan vain helppo elämä. Onko se lopultakaan sen helpompi, kuin jos saisi lapsia ja kantaisi 50% vanhemman vastuista? Hänkin tulee vanhaksi ja sitä ennen voi vaikuttaa työelämässä ja levittämällä asenteitaan lapsettomuudesta. En tahdo lapsettomien maailmaa ja maailmankuvaa.
Me eletään vain yksi elämä. Miksi sen pitäisi siis olla kärsimystä tai vaivalloista, jos voi valita toisin? Ja eihän lapsettoman elämä välttämättä ole automaattisesti vaivatonta ja mukavaa. Ihmisillä voi olla sairauksia, murheita, hoitavat vanhempiaan, stressaava työ tms. Mielestäni todellista epäitsekkyyttä on se, että auttaa jo maapallolla olevia. Esim. työssään auttaa kärsiviä, adoptoi lapsen ja tarjoaa näin kodin tai tekee vapaaehtoistyötä. Miksi sen pitää olla juuri se omista geeneistä tehty lapsi? Ap
Juupa. Miksihän sä kyselet mitään, jos sun elämä on nyt vaivatonta ja mukavaa etkä näe muuta vaihtoehtoa?
Adoptiolastahan ei tarvii hoitaa, eiku?
Halusin aloituksella pohtia omaa kantaani ja saada mielipiteitä lapsiasiaan. Tottakai täytyy huolehtia enkä itse siihen varmaan ryhtyisi. Tämä oli tällainen yleinen huomio. Ap
Omasta ajasta.