Kun haet apua mt-ongelmiin * Viimeisen kerran Jasmin päätyi sairaalan päivystykseen tammikuussa, kun Laura vei hänet sinne. Lauran mukaan Jasmin lähetettiin lähes välittömästi takaisin kotiin, vaikka tilanne oli ystävien mielestä hyvin vakava*

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotain vikaa on järjestelmässä, jos hakee apua mutta lähetetään vain kotiin.

Silloin voi EHKÄ saada akuuttia apua jos on itsetuhoinen. Yleensä täytyy pitkälti itsekseen selvitä. Resepti käteen ja seuraava potilas sisään. :(

Ja samaan aikaan osastoilla makoilee persoonallisuushäiriöisiä, jotka ovat tehneet elämäntyökseen sairastamisen. Osastoille pitäisi ottaa vain oikeasti sairaita, eikä näitä jotka opiskelevat koko elämänsä miten päästä osastolle passattavaksi vaikka mitään muuta ongelmaa ei ole kuin seuran puute.

Palstaileva psykologi (oikea, ei keittiö) kommentoi. Asiaa pitää lähestyä eri näkökulmista. 

1) Ennaltaehkäisy ja arjen muokkaaminen mielenterveyttä tukevaksi. Some ON viihdyttävyydestään huolimatta iso ongelma. Etenkin tyttöjen ja nuorten naisten lisääntyneissä mielenterveysongelmissa somella on näppituntumani mukaan kyllä jonkinnäköinen syy-seuraussuhde. Vaikuttaa kyllä poikiinkin. Toki itsemurhia ja mielenterveysongelmia on ollut ennenkin somea, mutta ennen ei ole ollut tilannetta, että pystyt saamaan omaan puhelimeesi vaikkapa juuri ennen nukkumaamenoa tappouhkauksia ja henkikökohtaisia solvauksia päivästä toiseen. Turhaa sanoa, etteikö se vaikuttaisi ihmisen mieleen. Toinen ongelma on koulujärjestelmän (alkaen peruskoulusta yliopistoon saakka) aikaansaamat liialliset paineet itseohjautuvuudelle. Tarvitsemme koulujärjestelmän, joka on turvallinen, ennustettava, tarpeeksi rutiineja. Myös ihan korkeakouluasteella saisi olla vähemmän valinnan"vapautta" (=ahdistaa ja kuormittaa) ja enemmän vanhan ajan opettajajohtoista koulumaisuutta (= luo turvaa ja yhteisöllisyyttä). Lisäksi opintolainan sijaan nostaisin opintotukea huomattavasti, jotta opiskelijat saisivat keskittyä opiskeluun taloudellisten huolien ja opintojen ohella tapahtuvan työnteon sijasta. 

2) Lisäisin osastopaikkoja. Viimeisinä vuosikymmeninä osastohoitoa muutettu liikaa avohoidoksi, väärä trendi. Kaikkein huonoimmin voivat pitäisi päästä psykiatriseen sairaalaan matalammalla kynnyksellä ja siellä pitäisi olla kuntouttavaa toimintaa, ei vaan säilömistä. Myös päiväosastoja pitäisi olla enemmän. 

3) Nyt mielenterveysjärjestelmää kuormittaa väärät ihmiset väärissä paikoissa. Tavallaan ymmärrän sen, että päivystyksessä nämä "aion tappaa itseni nyt tänään" ihmiset voivat jäädä heitteille, koska sitten taas nämä "mä saan nyt paniikkikohtauksen ja tilaan ambulanssin" tyypit kuormittavat järjestelmää.

Lisäksi kaikki eivät hyödy terapiasta, vaan tarvitsisivat ihan muuta tukea (esim. Nuotti/Nepsy valmennus, päiväsairaalajaksot, sosiaaliohjaus, DKT ryhmähoidot) mutta jonottavat kuitenkin pitkään terapiaan, ja sitten on hirveä pettymys, kun se ei autakaan. Sitten oikeasti psykoterapiasta hyötyvät ja sitä tarvitsevat ihmiset eivät pääse terapiaan (ajoissa). Osa Kela-terapia-asiakkaista ei tarvitsisi pitkää terapiaa, osalle riittäisi 8-20 kerran lyhytterapia, mutta sitä ei ole Kelan palveluvalikoimassa ja tämä taas pidentää terapiajonoja.

Ei ne resurssit vaan riitä kun joka toinen nykyään rupeaa olemaan nuppi sekaisin. Ei tämä elämä nyt niin vaikeaa ole, realiteetit kohdalleen, kaikki ei voi olla jotain tosi-tv- tai salkkaritähtiä.

Uskon, että Jasminiinkin on vaikuttanut se julma kiusaaminen, josta itse olen kärsinyt viime vuoden lopulta lähtien. Huonovointisuus ja ahdistus on levinnyt kauttani koko maahan. On kummallista, ettei tätä kiusaamisasiaa saada kuriin ja ymmärretä, keitä nämä ihmiset ovat.

Vierailija kirjoitti:

Tässä on kyse inhimillisestä tragediasta, mutta tästä tulee myös oppia. Ihmisten pitää alkaa elämään siten, että ei olla tuossa jamassa. Siis some pois, sokerit ja päihteet vähemmälle, liikuntaa lisää elämään ja sekopäiset "ystävät" pois elämästä. Helpottaa aika paljon jo tällä tekemisellä. Totuus on, ettei niitä apuja ole eikä tule enää julkiselta sektorilta pariinkymmeneen vuoteen ainakaan. Tämä pitää nyt vain sisäistää. Jos ei sisäistetä, niin heikot sortuu elon tiellä tästä eteenpäin.

Typerin kommentti mitä olen taas pitkään aikaan lukenut. Juuri tällaista settiä tulee vain niiltä, joilla ei ole asiasta mitään kokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Onko mt-ongelmissa luulosairauksia, niin kuin muissa sairastapauksissa?

Jos ihminen on vain kyllästynyt arkeensa, niin kuin monet meistä on, niin voiko luulla olevansa masentunut ja valmis jopa itsariin saadakseen muutosta elämäänsä?

Elämänhallintaongelmia voidaan luulla mt-ongelmiksi ja monesti se niin näyttäisi olevan, kun halutaan, että muut ratkoo ne ongelmat.

Ei se ole mt-ongelma, kun ihminen pohtii mistä sisältöä ja keskustelukumppani elämään.

Hei, nyt itsarilla muutosta elämään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mt-palveluiden taso, laatu ja tarjonta on mennyt alaspäin jo viimeisten 30 vuoden ajan. Lisäksi julkisella puolella ei ole aiemminkaan tarjottu itsetuhoisille suljetulla, kuin "turva/suojapaikka", jonne kyllä vielä 30 vuotta sitten pääsi hyvinkin helposti ja nopeasti. Ei tarvinnut muuta, kuin sanoa ja väittää, että tekee itsellensä jotakin. Nykyisin hoitoon päästäkseen täytyy apua itselleen pyytävän niiden kolmen kriteerin täyttyä.

Mutta liian monella nuorella on vähän illuusionomainen käsitys suljetulle pääsemisestä, tai menemisestä. Kyllähän se henkin säästyy, mutta käytännössä useimmiten se tarkoittaa myös pakkohoitopäätöstä, jossa sairaalan henkilökunta, ja ennen kaikkea lääkäri päättää kaikesta hoitoon liittyvästä. Eli käytännössä ihminen menettää kaiken itseään koskevan päätäntävallan, saattaa joutua olemaan sen 3-6 kk sairaalassa, suljettujen seinien sisällä. Lisäksi sen päälle, jos sattuu kohdalle osumaan sadistinen lääkäri, joutuukin neuroleptilääkitykselle, ja sitten saa kyllä heittää lopullisesti hyvästit niin aivo, kuin somaattiselle terveydelle. Vielä yli 13 vuotta sitten joillekin potilaille saatettiin määrätä lääkkeitä aivan liikaa. Ja pahimpia niistä ovat mm. Risperidon, ja Leponex-lääkkeet. Viimeksi mainittu aiheuttaa sydän ja verenkiertoelimistölle infarkteja ja äkkikuoleman riskin.

Suomessa joillakin on puutteelliset tiedot mt-palveluista ja niiden laadusta. Hyvin harvoin sairaalan seinien sisällä keskitytään keneenkään potilaaseen kovinkaan paljon. Kyseinen toiminta on jo kauan perustunut ja pohjautunut vain diagnoosien tekoon ja lääkkeiden määräämiseen. Joista kummastakaan ei ole juuri mitään erityistä apua ja hyötyä oikeastaan kenellekään. Ongelmien taustalla olevat tekijät, syyt ja olosuhteet kun eivät juuri psykiatriassa toimivia kiinnosta. Puhumattakaan empatiasta ja sen osoittamisesta vaikeuksissa olevaa ihmistä kohtaan. Mitään välittämistä ei apua, tukea ja hoitoa tarvitsevia kohtaan osoiteta, eikä ilmeisesti heidän mielestään tarvitsekaan antaa.

Kylmä tosiasia on se, että millään masennuslääkkeillä ei korjata ja paranneta masennusta, sen enempää, kuin skitsofreniakaan. Masennus ja psykoosioireetkin menevät ohi omia aikojaan. Lääkkeillä saadaan aikaan vain enemmän vahinkoa, harmia, tuhoa ja vaurioita ihmiselle ja hänen aivoilleen ja somaattiselle terveydelle.

Masennuksesta ja yksinäisyydestä kärsiville toimiva tukiverkosto ja terveelliset/ säännölliset elämäntavat ovat enemmän hyödyksi. Yhteiskunnassa ja yhteisöissä olevien ihmisten tavassa toimia ja käyttäytyä kanssaihmisiä kohtaan tarvittaisiin asennemuutosta. 

Usein valitetaan ja tuodaan esille, että viat olisivat puutteellisissa resursseissa ja ylipitkissö hoitojonoissa. Vikoja ja puutteita on muitakin, koko psykiatriassa ja siellä niissä tapahtuvissa hoitomenetelmissä ja tavoissa toimia. Diagnoosi ja lääkekeskeinen hoitomalli ei auta konkreettisesti juuri ketään. Homma ei vaan toimi, ihan oikeasti.

Nämä asiat pitää myöntää myös siellä alalla toimivienkin. Muuten psykiatria taantuu tieteenä, menettää uskottavuutensa ja luottamuksen ihmisten ja kansalaisten silmissä.

Psykiatriaa ja siinä käytössä olevia, vikoja ja puutteita sisältäviä hoitomenetelmiä ja asenteita täytyy muuttaa ja uudistaa. Nykyisellään se ei oikeasti vaan toimi. Näin on ollut jo liian pitkään.

Tämä!! Tuon kaiken hirveyden kun on omakohtaisesti kokenut muutaman kerran on ollut vaan pakko oppia kestämään omia todella vaikeitakin tuskatiloja muilla tavoin kuin hakeutumalla osastolle. Se meininki vasta sairasta ja sairastuttavaa onkin. Eihän sitä uskoisi ja se pitää itse kokea ennen kuin ymmärtää. "Hoito" traumatisoi itseni vaan pahemmin, olen siitä jo selviytynyt mutta tuntuu silti järkyttävältä kun tietää kuinka moni tuohon absurdiin koneistoon joutuu.

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Kolmas sektorikin tekee ihan hyvää työtä. Hyvää self helpiä (ihan psykoterapeuttien kirjoittamaa) on myös nykyään onneksi saatavilla. Nuo kirjat mitä itse olen lukenut tai kuunnellut, eivät ne ole mitenkään 100% muutosta tehneet mutta sellainen 50 prosenttiakin on jo aika hyvä. Esim. kun ymmärtää oireilunsa syyt ja sen että kaikelle on ihan looginen selitys, on itsemyötätunto helpompaa. Itsereflektiokyky kasvanut huimasti ja pystyn pysähtymään ja ymmärtämään mitä päässäni tapahtuu ja on nykyään keinoja pärjätä tunteiden kanssa. Jonkin psykiatrisen sairaanhoitajan jutteluista en ole koskaan saanut mitään apua.

Tää on kyllä hyvä viesti!

Tämänsuuntaisesti olen itsekin ajatellut asioista. Ihan niin kuin kaikissa muissakin asioissa, myös tässä ihmiset pitäisi saada autetuksi auttamaan itseään. Ja nyt se ei mene niin. Se on jotenkin kamalan jäykkää ja lähtee ihan omituisesta suunnasta. Psykiatrit rakastavat diagnooseja, mutta eivät mieti ollenkaan mistä ne johtuvat.

Jotenkin se prosessi ei ollenkaan ota huomioon sitä mistä siihen on tultu, millaiseksi esimerkiksi ihmisen hermorakenne on sen takia muotoutunut, ja mitä pitäisi tehdä, että asia muuttuisi.

Meissä on niin kauheasti potentiaalia, mutta nyt järjestelmä ei osaa kaivaa sitä esiin.

Ja kun järjestelmä toistuvasti epäonnistuu, on ihan selvää, että se tukkeutuu.

Monella saattaa olla lapsuuden traumoja masennuksen taustalla ja niiden tunnistaminen voi olla vaikeaa, varsinkin omassa tapauksessa kärsin henkisestä laiminlyönnistä jonka oireina on itsensä syyttely joka asiasta ja oman arvon ja luonteen kehityksen puute. Tästä johtuen en koskaan kehdannut yrittää hakea apua koska ajattelin etten ole tarpeeksi avun tarpeessa, ja omalla kohdalla psykedeelikokemus johti tämän ymmärtämiseen, sillä kun saat kokea toisen näkökulman elämään se yleensä johtaa muutoksiin ajattelussa. En tiedä onko Suomessa tällä hetkellä mitään tutkimusta menossa tähän liittyen, mutta jos ei ole varoja mt hoitoon ni voitaisi edes tutkia muita hoitomuotoja joilla voitais saadaan pysyviä vaikutuksia pienillä kuluilla.

Ja ennenkuin joku tulee tuomitsemaan hörhöksi tai narkomaaniksi niin minulla on tohtorin paperit biokemiasta.

Lopettaa somen käytön, instat ja mitä niitä onkaan.  Puhelimeen ne joiden kanssa haluaa pitää yhteyttä.  Liikuntaa, liikuntaa, liikuntaa. Terapiaa ammattilaiselta jos tarvitsee. 

Vierailija kirjoitti:

Tässä on kyse inhimillisestä tragediasta, mutta tästä tulee myös oppia. Ihmisten pitää alkaa elämään siten, että ei olla tuossa jamassa. Siis some pois, sokerit ja päihteet vähemmälle, liikuntaa lisää elämään ja sekopäiset "ystävät" pois elämästä. Helpottaa aika paljon jo tällä tekemisellä. Totuus on, ettei niitä apuja ole eikä tule enää julkiselta sektorilta pariinkymmeneen vuoteen ainakaan. Tämä pitää nyt vain sisäistää. Jos ei sisäistetä, niin heikot sortuu elon tiellä tästä eteenpäin.

Sinä et selkeästikkään ymmärrä mielenterveysongelmista mitään. Itsetuhoinen ihminen ei sinun ohjeillasi parane eikä hänen olonsa helpotu. Oli kyse psyykkisestä vaivasta tai fyysisestä, niin apua on ihmisen saatava. Fyysistä kipua voi hallita lääkkeillä hetkessä, psykkistä ei. Nämä ihmiset jätetään täysin oman onnensa nojaan. Mikä meteli syntyisikään jos syöpää sairastavat lähetettäisiin kotiin pärjäämään itsekseen kipujensa kanssa ilman hoitoa. Annatko ohjeita myös heille?

Vierailija kirjoitti:

Monella saattaa olla lapsuuden traumoja masennuksen taustalla ja niiden tunnistaminen voi olla vaikeaa, varsinkin omassa tapauksessa kärsin henkisestä laiminlyönnistä jonka oireina on itsensä syyttely joka asiasta ja oman arvon ja luonteen kehityksen puute. Tästä johtuen en koskaan kehdannut yrittää hakea apua koska ajattelin etten ole tarpeeksi avun tarpeessa, ja omalla kohdalla psykedeelikokemus johti tämän ymmärtämiseen, sillä kun saat kokea toisen näkökulman elämään se yleensä johtaa muutoksiin ajattelussa. En tiedä onko Suomessa tällä hetkellä mitään tutkimusta menossa tähän liittyen, mutta jos ei ole varoja mt hoitoon ni voitaisi edes tutkia muita hoitomuotoja joilla voitais saadaan pysyviä vaikutuksia pienillä kuluilla.

Ja ennenkuin joku tulee tuomitsemaan hörhöksi tai narkomaaniksi niin minulla on tohtorin paperit biokemiasta.

Eipä taida olla tutkimukseen hirveästi aikaa kenelläkään alalla työskentelevällä. Lupien saaminen on hankalaa kuten myös potilaiden värvääminen. Jos ei jaksa edes nykytyötä niin miten voisi tehdä sen päälle vielä jotain muuta vapaa-ajalla. Toivotaan että joku innostuu tutkimaan tai että ainakin maailmalla tutkittaisiin asioita.

Psykedeeleistä en tiedä enkä lähde heti tuomitsemaan. Ketamiinista tiedän että se on hyvä kivun ja masennuksen hoidossa. Sekin on tiedossa että opiaatit ja ahdistuslääkkeet muuttavat elimistön omaa palkitsemisjärjestelmää ja pitkäaikaiskäytössä potilaiden kyky tuntea mielihyvää ihan normaaleista asioista häviää. Näin ollen minkään en oikein usko minkään psyykelääkkeen pitkäaikaiskäyttöön pois lukien ehkä antipsykoottien kaltaiset lääkkeet.

Vierailija kirjoitti:

Monella saattaa olla lapsuuden traumoja masennuksen taustalla ja niiden tunnistaminen voi olla vaikeaa, varsinkin omassa tapauksessa kärsin henkisestä laiminlyönnistä jonka oireina on itsensä syyttely joka asiasta ja oman arvon ja luonteen kehityksen puute. Tästä johtuen en koskaan kehdannut yrittää hakea apua koska ajattelin etten ole tarpeeksi avun tarpeessa, ja omalla kohdalla psykedeelikokemus johti tämän ymmärtämiseen, sillä kun saat kokea toisen näkökulman elämään se yleensä johtaa muutoksiin ajattelussa. En tiedä onko Suomessa tällä hetkellä mitään tutkimusta menossa tähän liittyen, mutta jos ei ole varoja mt hoitoon ni voitaisi edes tutkia muita hoitomuotoja joilla voitais saadaan pysyviä vaikutuksia pienillä kuluilla.

Ja ennenkuin joku tulee tuomitsemaan hörhöksi tai narkomaaniksi niin minulla on tohtorin paperit biokemiasta.

Älykäs fiksu tyyppi. Miten me saataisiin kaltaisiasi kokemusasiantuntijoita auttamaan meidän rwtuperällä olevaa systeemiä.

Tuleeko teille yllätyksenä että hoitajista ja lääkäreistä on hirmuinen pula, oli jo Sipilän hallituksen aikaan. 

Ja kas kummaa, nuo hoitsut ja lääkärit ovat juuri niitä virkamiehiä joita meinasitte vähentää. Ja puolustusvoimat, poliisi ja raja. 

Kiva kattella mistä näistä leikataan, vai löytyykö se myyttinen hiirellänapsuttelijoiden ammattikunta vielä jostain, ei niitäkään taida montaa olla. 

Some on räjäyttänyt itsemurhan tehneiden nuorten naisten määrän ympäri maailmaa. Puhumattakaan suoranaisesta mielensairaus-epidemiasta .

Vierailija kirjoitti:

Tuleeko teille yllätyksenä että hoitajista ja lääkäreistä on hirmuinen pula, oli jo Sipilän hallituksen aikaan. 

Ja kas kummaa, nuo hoitsut ja lääkärit ovat juuri niitä virkamiehiä joita meinasitte vähentää. Ja puolustusvoimat, poliisi ja raja. 

Kiva kattella mistä näistä leikataan, vai löytyykö se myyttinen hiirellänapsuttelijoiden ammattikunta vielä jostain, ei niitäkään taida montaa olla. 

Odotan jo innolla tulevia pakkolomia. Voisin ottaa aluksi vaikka 6 kk. T: tk-lääkäri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella saattaa olla lapsuuden traumoja masennuksen taustalla ja niiden tunnistaminen voi olla vaikeaa, varsinkin omassa tapauksessa kärsin henkisestä laiminlyönnistä jonka oireina on itsensä syyttely joka asiasta ja oman arvon ja luonteen kehityksen puute. Tästä johtuen en koskaan kehdannut yrittää hakea apua koska ajattelin etten ole tarpeeksi avun tarpeessa, ja omalla kohdalla psykedeelikokemus johti tämän ymmärtämiseen, sillä kun saat kokea toisen näkökulman elämään se yleensä johtaa muutoksiin ajattelussa. En tiedä onko Suomessa tällä hetkellä mitään tutkimusta menossa tähän liittyen, mutta jos ei ole varoja mt hoitoon ni voitaisi edes tutkia muita hoitomuotoja joilla voitais saadaan pysyviä vaikutuksia pienillä kuluilla.

Ja ennenkuin joku tulee tuomitsemaan hörhöksi tai narkomaaniksi niin minulla on tohtorin paperit biokemiasta.

Eipä taida olla tutkimukseen hirveästi aikaa kenelläkään alalla työskentelevällä. Lupien saaminen on hankalaa kuten myös potilaiden värvääminen. Jos ei jaksa edes nykytyötä niin miten voisi tehdä sen päälle vielä jotain muuta vapaa-ajalla. Toivotaan että joku innostuu tutkimaan tai että ainakin maailmalla tutkittaisiin asioita.

Psykedeeleistä en tiedä enkä lähde heti tuomitsemaan. Ketamiinista tiedän että se on hyvä kivun ja masennuksen hoidossa. Sekin on tiedossa että opiaatit ja ahdistuslääkkeet muuttavat elimistön omaa palkitsemisjärjestelmää ja pitkäaikaiskäytössä potilaiden kyky tuntea mielihyvää ihan normaaleista asioista häviää. Näin ollen minkään en oikein usko minkään psyykelääkkeen pitkäaikaiskäyttöön pois lukien ehkä antipsykoottien kaltaiset lääkkeet.

Totta tuo lupien saanti ja sehän pitäisi poliittisilla päätöksillä muuttaa, sillä tieteellistä näyttöä on jo vuosikymmenien takaa. Yksi tutkimusta estävä seikka on patenttien eli rahastuksen mahdollisuuden puute, kun psykedeelit on luonnon tuotteita ja tutkimusten mukaan jo yksi kerta oikeissa olosuhteissa voi johtaa merkittävään muutokseen, joten tämä saattaisi vähentää resurssien tarvetta ja ylilääkitsemistä.

Täällä on paljon pohdittu mikä on se juurisyy yhteiskunnassa näihin mt ongelmien kasvuun, ja tottakai eri yhdistelmä asioita. Omalla kohdalla olen todennut että omat ongelmat paheni kun yritin sopeuttaa omaa persoonaani yleisesti hyväksytyksi, ja yliherkkänä koin tästä häpeää molempien muiden lasten ja aikuisten takia, jotka tekivät selväksi että minussa on jotain vikaa. Nykyään osaan arvostaa tätä piirrettä ja jopa hyödykseni työssäni, jossa olen melko menestynyt nuoresta iästä huolimatta. Minulla ei ole koskaan ollut läheisiä kavereita mutta mitä enemmän olen työstänyt omia ongelmia sitä vähemmän koen tästä ahdistusta ja nautin satunnaisista kohtaamisista ihmisten kanssa, ja ehkäpä joku päivä pystyn myös luomaan syvempiä kaverisuhteita mutta en ota siitä paineita.

Vierailija kirjoitti:

Jos vain kykenette, niin koettakaa pitää päiväkirjaa tai jotain dokumentointi keinoa yllä pahan olon purkamiseksi. Olen itse mt-kuntoutujana alkanut runoilemaan ja kirjoittaminen tuo merkityksen tunteen elämään. Kirjoittakaa vailla itsesensuuria ylös kaikki se mikä mielen pulpahtaa ja tuntuu hyvältä "sanoittaa" niin sanotusti. Jos olet etevämpi kuvataiteessa, niin kuvita kokemuksesi. Arvostelematta ja tuomitsematta itseäsi!

Ensimmäiset sanasi ovat ratkaisevat, kuten yleensä kuuluukin olla.

Itseltä lähti hiljalleen vuosien ja vuosikymmenien aikana kyky tuohon siinä mittakaavassa, että sillä olisi voinut korvata jotain haitallista.

Hoitohenkilökunnalla oli ja on avaimet, mutta niitä sai ja saa jos tuuri on kohdillaan.

Edelleen elää jokin toivo, että saisin kykyni takaisin. Mutta tuskin saan ilman lääkärirn motivaatiota auttaa minulle sopivin lääketieteellisin keinoin.

Ei heitä miellyttävin keinoin vaan nimenomaan minulle toimivin keinoin.

Narsismi vain ei parane sillä että minä muutun. Narsistisen henkilökunnan on muututtava ja alettava tekemään laadukasta työtä.

En lukenut koko viestiketjua, mutta ei tosiaan saa apua. Kaks vuotta sitten mun ex pahoinpiteli mut pitkällisen vainoamisen päätteeksi ja vieläpä lasten nähden. Olin sen jälkeen ihan romuna ja yritin saada edes jotain keskusteluapua. Pienikin matalan kynnyksen apu olis riittänyt, mutta sekä julkisella että yths:llä sanottiin, että on liian pitkät jonot. Sinnittelin diapamien voimalla pari viikkoa ja yritin kaikkeni. Kävin koulussa ja hoidin lapset. Kunnes yhtenä aamuna lähdin ihan tavallisesti kouluun ja eksyin matkalla. En yhtäkkiä enää tiennyt missä olen! En olis ikinä uskonut, et mulle käy niin. En vaan kertakaikkiaan hahmottanut enää tuttuja paikkoja, en muistanut missä koulu on tai missä itse olen. Ajoin metrolla päätepysäkille, haahuilin siellä ja ihmettelin missä olen. Yritin lukea kylttejä, mutta en jostain syystä ymmärtänyt lukemaani. En muistanut edes kaupunginosan nimeä, missä kampus sijaitsee. Lopulta ulkopuolisen opastuksella pääsin pari tuntia myöhässä kouluun, mutta en muistanut missä sisäänkäynti on. Joku ystävällinen tuli opastamaan ja selvisin jotenkin luennolle. Olin aivan kuutamolla. En ymmärtänyt läheskään kaikkea kuulemaani, edes yksinkertaisia lauseita. En tiennyt mistä luennolla puhuttiin. Lähdin sit kotiin, sinne sentään löysin ja jouduinkin yli puolen vuoden sairaslomalle. Mitään keskusteluapua en koskaan saanut. Syön edelleen diapameja, yritän päästä eroon. Ehkä se matalan kynnyksen keskusteluapu olis voinut olla ihan tarpeellista ja mahdollisesti ennaltaehkäistä aivojen totaalisen tilttaamisen.

Jasminin olisi kannattanut laittaa kännykkä pois ja läppäri kiinni ja miettiä miksi haluaa käyttää sosiaalista mediaa niin paljon. Olisi mennyt vaikka lenkille ja hankkinut uusia harrastuksia. Nätti tyttöhän tuo oli, eli aivan turhaan pohti sitä oliko viehättävä vai ei.