Minä väitän: suuri syy lapsiperheiden vanhempien onnettomuuteen ovat lasten harrastukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aloitus. Minulla on kaksi lasta ja molemmilla harrastus 2x viikossa, arki-iltaisin. Tämä jo vaatii aika paljon kiirehtimistä täyttä työpäivää tekeville vanhemmille, mutta selvitään sentään. Viikonloput ovat onneksi vapaat ja harrastukset ovat tauolla kesäisin. En tosiaan tiedä, miten selviäisin kilpaurheilua harrastavan äitinä. Mikä onni, että kumpikaan lapsi ei ollut kiinnostunut kilpailemisesta, vaikka näitä futiksia ynnä muita testailtiin parin vuoden ajan.

Meillä on useampi tuttavaperhe, joissa lapsi harrastaa kilpaurheilua ja eipä näitä perheitä juuri ikinä missään näe. Pojan paras kaveri harrastaa futista ja nyt on kaveruus hiipunut, kun futisharkkoja on lähes joka päivä ja parina aamuna ennen kouluakin, siis ihan tuhottoman aikaisin. Ei tämä harrastava poika enää ehdi nähdä ketään muita kuin joukkuekavereitaan. Viime kesänä yritettiin saada häntä mökille pariksi päiväksi, mutta ei se aikataulullisesti onnistunut. Toisen lapsen kummiperhettä nähdään nykyään noin kerran vuodessa. Ennen kyläiltiin parin kuukauden välein, mutta ei enää, kun heidän urheileva lapsensa alkoi kilpailla, koska heillä tosiaan on hyvässä lykyssä yksi vapaa viikonloppu puolen vuoden välein. Siskon poika harrastaa kilpauintia ja olemme täysin etääntyneet heistä viimeisen viiden vuoden aikana, kun he eivät enää koskaan ehdi tavata tai tulla mihinkään sukukekkereihin. Kaikkien näiden perheiden kanssa on ollut hyvät välit eikä riitoja, joten vaikutelma on, että etääntymisen syynä on ainoastaan kilpaurheilu.

Kuitenkaan nämä kilpaurheilevat perheet eivät etääntymisestä mitenkään kärsi, koska heillä on oma elämänsä ja menonsa. Turha yrittää tehdä kilpaurheilusta mitään pahista, kun kyse on siitä, että teillä on eri prioriteetit ja kiinnostuksen kohteet.

On se minusta ihan selvä haitta, että etääntyy suvustaan. Jos ei lapsena tunne serkkujaan eikä osaa jutella heidän kanssaan luontevasti, kun nähdään niin harvoin, niin ei kyllä varmasti aikuisena enää aleta luomaan välejä heihin. Sitten on serkut menetetty lähipiiristä.

Ei ne harrastavat perheet silti välttämättä koe asiaa tällä tavalla. Heillä on oma lähipiiri, joka ei välttämättä koostu sukulaisista. Itse en ole läheinen serkkujeni kanssa, mutta minulla on laaja ystäväpiiri samanhenkisiä ihmisiä, jotka olen tavannut harrastukseni parissa jo lapsena. Ei se minusta ole yhtään sen vähemmän arvokasta kuin serkut tai muut sukulaiset, joiden kanssa ei välttämättä muutenkaan ole mitään yhteistä.

Etelä-Euroopan vanhojen sivistyskansojen edustajat kauhistuisivat ajatuksesta, että suvulla ei ole mitään yhteistä eikä se haittaa, kun urheilunkin kautta saa kavereita.

Oikeastaanhan tämä on samaa pitkää jatkumoa, johon liittyy maaltapako kaupunkeihin, nukkumalähiöissä asuminen ja kunnallinen päivähoitojärjestelmä. Siteet verisukulaisiin on katkottu minimiinsä. Ihminen on ensisijaisesti työntekijä, ja yhdenlaista työntekoa tuo lasten harrastusrumbakin on. Vapaa-aikana sitten ollaan omien ikätovereiden kanssa, koska se on helppoa ja kätevää. Ei ole vaaraa että vanhemmilta tai nuoremmilta saisi uutta näkökulmaa tai kiinnekohtia oman suvun historiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No itse kuskaan mielelläni sen 6x viikko lapsia , jotta teini ikään tultua ne mielummin hengailee sielä treenisalilla tutussa ja turvallisisssa ympäristössä kuin jossain ostarin kulmalla häiriköimässä. Lapset harrastavat tavoitteellisesti mutta eivät ole mitää

Superlapsia joista leivotaan seuraavia mm-mitalisteja. Hyvällä fiiliksellä hyvässä seurassa. Treenien aikaan käyn itse lenkillä tai ruokakaupassa tai kotona siivoamassa. Kuskausmatkat ovat meillä 7-20minuuttia eli oikein kohtuulliset. En näe ongelmaa. Hinnat ovat korkeat ja se välillä kyllä harmittaa, mutta olkoot se sitten tietynlainen sijoitus tulevaisuuteen.

Lähes samaa olin tulossa sanomaan. Nyt kun oma tyttö on teini, olen enemmän kuin iloinen, että illat menee treenihallilla ja viikonloput usein kisoissa. Kaupungissamme on tällä hetkellä melko pahoja huume- ja väkivaltaongelmia teinien keskuudessa, joten harrastavan lapsen äitinä on yksi huoli vähemmän.

Tyttöni lapsuudenkaveri on näissä hämärissä porukoissa nykyisin. Ihan hyvän perheen lapsi ja vanhemmat tukevasti keskiluokkaisia. Mutta ei ole oikein koskaan jaksanut sitoutua mihinkään harrastukseen ja hengailu ja sekoilu kaupungilla on jo pienestä kiinnostanut enemmän. Ihmettelen miten päällisin puolin fiksuilta vaikuttavat vanhemmat ovat tuon hengailun sallineet jo alakouluikäisenä.

Ei mikään harrastus olisi pelastanut sitä kaveria, vaan on ns heikompaa ainesta, kuten muutkin nar kit.

Vierailija kirjoitti:

Unpopular opinion mutta olet täysin oikeassa. Olen ysärin lapsi eikä meidän vanhemmat kuljettaneet eikä leiponeet mokkapaloja buffettiin. Elämä oli leppoisampaa. Lapset sai harrastaa, mutta menivät harrastuksiinsa omia aikojaan. Nykyvanhempien kiire on suureksi osaksi lasten harrastusten aiheuttamaa. Maailma on paljon turvattomampi, ei enää voi päästää alakouluikäistä menemään varustekassin kanssa bussilla treeneihin toiselle puolelle kaupunkia. Ja toisaalta menee siinä aikaakin. Sitte saa sydän syrjällään iltaisin odotella kotona pääseekö se pieni ehjänä kotiin.

Minä olen ysärin lapsi ja vanhemmat kyllä kuljetti (pakkohan se oli kun maalla asuttiin) ja leipoi mokkapalojakin. Toki mahdollisten harrastusten määrä oli aika rajallinen kun äidin piti yksin ehtiä kaikki kuskaukset hoitamaan. Itse halusin muuttaa kaupunkiin juuri siksi, että lapset pääsee harrastuksiinsa itse kunhan vähän kasvavat. Ja juu ei, jalkapallo, jääkiekko tai taitoluistelu eivät ole mahdollisia harrastuksia, kun ei ole rahaa eikä kiinnostusta uhrata koko elämää kuskaamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni harrasti koko lapsuutensa ja nuoruutensa kilpaurheilua. Hän on kertonut, kuinka vihasi jatkuvaa kiirettä ja aikataulutettua elämää, mutta toisaalta myös nautti siitä.

Minä en ole ikinä harrastanut mitään kovin tosissani. Olen ollut aina aktiivinen, mutta kaikki on ollut omatoimista harrastamista tai tekemistä: kerhoissa käymistä, höntsäilyä, pyöräilyä, lenkkeilyä, tallilla käymistä (pääasiassa vain hoitamassa hevosia, ei ollut varaa ratsastaa kovin usein). En muista että vanhempani olisi juuri koskaan kuskanneet minua tai olleet katsomassa harrastuksiani, mutta se ei ole haitannut yhtään. Minulla on mukavia muistoja yhteisistä reissuista ja retkistä ja ihan vaan arjesta kotona vanhempien kanssa. Viikonloput oli aina ihanan rentoja.

Minä haluaisin toimia lastemme kanssa kuten minun kanssa toimittiin. Mieheni taas haluaisi toimia kuten hänen kanssa toimittiin. Hänellä on asenne, että lasten eteen uhraudutaan, minulla taas se, että haluan nauttia itsekin elämästä. Vaikea tilanne, kun ollaan näin eri mieltä.

Mun miehen vanhemmat oli niitä, jotka eivät kuskanneet eivätkä tulleet katsomaan lapsen konsertteja ym. Mies haluaa toimia omiensa kanssa eri tavalla ja panostaa lasten harrastuksiin. Mun vanhemmat kuskasi, leipoi mokkapaloja ja osallistui. Vanhemmathan saa tosiaan myös sitä "omaa aikaa" kun lapset on harrastuksissa ja pääsee rauhassa kauppaan, lenkille tai salille tms. Se on ehkä vähän asennekysymys. Toki jotkut harrastukset on sitten jo älyttömän sitovia ja vaatii vanhemmiltakin paljon.

Kuinkahan monen "sen tavallisen tarinan" eli "kasvoimme erillemme"-eron (osa)syynä on olleet lasten harrastusrumba joka on vähentänyt aikuisten yhdessäoloajan vähiin? Tutkimustenkin mukaan yhdessä vietetyllä ajalla on tärkeä merkitys parisuhteelle. Jos parisuhdetta yrittää elää etänä kentän laidalta se ei vain onnistu.

Tässäkin tulee hyvin ilmi se, että jotenkin ainoa hyväksytty harrastus lapselle (ja aikuiselle) on liikunta. Liikuntaa, liikuntaa, liikuntaa. Kilpailuja, sarjoja, tohottamista hirveellä vimmalla eteenpäin.

Vapaa-ajallaan monet haluavat istua katsomassa sarjoja, leffoja, lukea kirjoja jne. mutta kulttuurijuttuja ei saisi mystisesti harrastaa eikä opiskella (eikä rahoittaa) missään iässä, koska ne ovat turhia juttuja liikuntaan verrattuina.  No, ehkä harrastuksena joku teatteri  tai musiikki tai pöytälaatikkomaalaus, mutta nekin ovat vähän sellaisia 2.luokan harrastuksia verrattuna liikuntaharrastuksiin. Musiikista tosin saa parhaimman hyväksytyn ei-liikunnallisen harrastajan maineen, jos soittaa hyvin ja tavoitteellisesti.

Liikunta on tärkeää, mutta se ei voi olla ainoa hyväksytty ja ihailtu harrastuksen muoto. Eikä kulttuuriharrastuksista se musiikki voi olla ainoa hyväksytty ja ihailtu harrastuksen muoto.

T: ammattitaiteilija