Minä väitän: suuri syy lapsiperheiden vanhempien onnettomuuteen ovat lasten harrastukset

Ei lasten harrastukset ole syy vanhempien onnettomuuteen,vaan vanhemmat itse. 70-80 luvulla lapsuuden ja nuoruuden eläneenä en harrastanut mitään,koska köyhäinavustukset riitti hädin tuskin kaiken tärkeimpään eli alkoholiin. Siitä huolimatta mun vanhemmat kärsivät kuin Jeesus ristillä pää alaspäin koko sen ajan kun olivat hereillä. Toivottavasti kärsivät vieläkin jos elossa ovat. En tiedä, en ole yli 30 vuoteen ollut tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aloitus. Minulla on kaksi lasta ja molemmilla harrastus 2x viikossa, arki-iltaisin. Tämä jo vaatii aika paljon kiirehtimistä täyttä työpäivää tekeville vanhemmille, mutta selvitään sentään. Viikonloput ovat onneksi vapaat ja harrastukset ovat tauolla kesäisin. En tosiaan tiedä, miten selviäisin kilpaurheilua harrastavan äitinä. Mikä onni, että kumpikaan lapsi ei ollut kiinnostunut kilpailemisesta, vaikka näitä futiksia ynnä muita testailtiin parin vuoden ajan.

Meillä on useampi tuttavaperhe, joissa lapsi harrastaa kilpaurheilua ja eipä näitä perheitä juuri ikinä missään näe. Pojan paras kaveri harrastaa futista ja nyt on kaveruus hiipunut, kun futisharkkoja on lähes joka päivä ja parina aamuna ennen kouluakin, siis ihan tuhottoman aikaisin. Ei tämä harrastava poika enää ehdi nähdä ketään muita kuin joukkuekavereitaan. Viime kesänä yritettiin saada häntä mökille pariksi päiväksi, mutta ei se aikataulullisesti onnistunut. Toisen lapsen kummiperhettä nähdään nykyään noin kerran vuodessa. Ennen kyläiltiin parin kuukauden välein, mutta ei enää, kun heidän urheileva lapsensa alkoi kilpailla, koska heillä tosiaan on hyvässä lykyssä yksi vapaa viikonloppu puolen vuoden välein. Siskon poika harrastaa kilpauintia ja olemme täysin etääntyneet heistä viimeisen viiden vuoden aikana, kun he eivät enää koskaan ehdi tavata tai tulla mihinkään sukukekkereihin. Kaikkien näiden perheiden kanssa on ollut hyvät välit eikä riitoja, joten vaikutelma on, että etääntymisen syynä on ainoastaan kilpaurheilu.

Kuitenkaan nämä kilpaurheilevat perheet eivät etääntymisestä mitenkään kärsi, koska heillä on oma elämänsä ja menonsa. Turha yrittää tehdä kilpaurheilusta mitään pahista, kun kyse on siitä, että teillä on eri prioriteetit ja kiinnostuksen kohteet.

On se minusta ihan selvä haitta, että etääntyy suvustaan. Jos ei lapsena tunne serkkujaan eikä osaa jutella heidän kanssaan luontevasti, kun nähdään niin harvoin, niin ei kyllä varmasti aikuisena enää aleta luomaan välejä heihin. Sitten on serkut menetetty lähipiiristä.

Mieheni harrasti koko lapsuutensa ja nuoruutensa kilpaurheilua. Hän on kertonut, kuinka vihasi jatkuvaa kiirettä ja aikataulutettua elämää, mutta toisaalta myös nautti siitä.

Minä en ole ikinä harrastanut mitään kovin tosissani. Olen ollut aina aktiivinen, mutta kaikki on ollut omatoimista harrastamista tai tekemistä: kerhoissa käymistä, höntsäilyä, pyöräilyä, lenkkeilyä, tallilla käymistä (pääasiassa vain hoitamassa hevosia, ei ollut varaa ratsastaa kovin usein). En muista että vanhempani olisi juuri koskaan kuskanneet minua tai olleet katsomassa harrastuksiani, mutta se ei ole haitannut yhtään. Minulla on mukavia muistoja yhteisistä reissuista ja retkistä ja ihan vaan arjesta kotona vanhempien kanssa. Viikonloput oli aina ihanan rentoja.

Minä haluaisin toimia lastemme kanssa kuten minun kanssa toimittiin. Mieheni taas haluaisi toimia kuten hänen kanssa toimittiin. Hänellä on asenne, että lasten eteen uhraudutaan, minulla taas se, että haluan nauttia itsekin elämästä. Vaikea tilanne, kun ollaan näin eri mieltä.

Meidän lapselle ohjattu liikuntaharrastus seurassa on ollut ihan pelastus:

- fyysisesti pysyy hyvässä kunnossa, ilman harrastusta makoilisi illat sohvalla, ei kuitenkaan halua esim. lenkille/patikoimaan vanhempien kanssa (on kyllä käyty, mutta lapsi pitkin hampain pakotettuna mukana)

- lapsella on treeneissä hauskaa, joukkueella on hyvä ja kannustava yhteishenki, tiivis porukka, jossa ei ole kiusaamista tms kuten koulussa monesti

- pelireissut on suuresti odotettuja vuoden kohokohtia, joista jää hyvät muistot

Joku täällä kommentoikin lapsen näkökulmasta asiaa ja oli kiitollinen vanhemmilleen, jotka oli mahdollistaneet tavoitteellisen harrastamisen. Harrastaminen vaatii vanhemmilta aikaa ja rahaa, mutta me ainakin satsaamme mielellämme tähän, hyöty on niin suuri haittaan nähden. Kuskaukseen tosiaan tarvitaan vain toinen vanhempi, joten vuorottelemalla kummallekin jää mukavasti myös omaa aikaa. Lapsen treenien aikaan voi samalla käydä kaupassa tai urheilla itse -> kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Vierailija kirjoitti:

No itse kuskaan mielelläni sen 6x viikko lapsia , jotta teini ikään tultua ne mielummin hengailee sielä treenisalilla tutussa ja turvallisisssa ympäristössä kuin jossain ostarin kulmalla häiriköimässä. Lapset harrastavat tavoitteellisesti mutta eivät ole mitää

Superlapsia joista leivotaan seuraavia mm-mitalisteja. Hyvällä fiiliksellä hyvässä seurassa. Treenien aikaan käyn itse lenkillä tai ruokakaupassa tai kotona siivoamassa. Kuskausmatkat ovat meillä 7-20minuuttia eli oikein kohtuulliset. En näe ongelmaa. Hinnat ovat korkeat ja se välillä kyllä harmittaa, mutta olkoot se sitten tietynlainen sijoitus tulevaisuuteen.

Lähes samaa olin tulossa sanomaan. Nyt kun oma tyttö on teini, olen enemmän kuin iloinen, että illat menee treenihallilla ja viikonloput usein kisoissa. Kaupungissamme on tällä hetkellä melko pahoja huume- ja väkivaltaongelmia teinien keskuudessa, joten harrastavan lapsen äitinä on yksi huoli vähemmän.

Tyttöni lapsuudenkaveri on näissä hämärissä porukoissa nykyisin. Ihan hyvän perheen lapsi ja vanhemmat tukevasti keskiluokkaisia. Mutta ei ole oikein koskaan jaksanut sitoutua mihinkään harrastukseen ja hengailu ja sekoilu kaupungilla on jo pienestä kiinnostanut enemmän. Ihmettelen miten päällisin puolin fiksuilta vaikuttavat vanhemmat ovat tuon hengailun sallineet jo alakouluikäisenä.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni harrasti koko lapsuutensa ja nuoruutensa kilpaurheilua. Hän on kertonut, kuinka vihasi jatkuvaa kiirettä ja aikataulutettua elämää, mutta toisaalta myös nautti siitä.

Minä en ole ikinä harrastanut mitään kovin tosissani. Olen ollut aina aktiivinen, mutta kaikki on ollut omatoimista harrastamista tai tekemistä: kerhoissa käymistä, höntsäilyä, pyöräilyä, lenkkeilyä, tallilla käymistä (pääasiassa vain hoitamassa hevosia, ei ollut varaa ratsastaa kovin usein). En muista että vanhempani olisi juuri koskaan kuskanneet minua tai olleet katsomassa harrastuksiani, mutta se ei ole haitannut yhtään. Minulla on mukavia muistoja yhteisistä reissuista ja retkistä ja ihan vaan arjesta kotona vanhempien kanssa. Viikonloput oli aina ihanan rentoja.

Minä haluaisin toimia lastemme kanssa kuten minun kanssa toimittiin. Mieheni taas haluaisi toimia kuten hänen kanssa toimittiin. Hänellä on asenne, että lasten eteen uhraudutaan, minulla taas se, että haluan nauttia itsekin elämästä. Vaikea tilanne, kun ollaan näin eri mieltä.

Mitä jos kuuntelisitte niitä lapsia? Meillä minä kilpaurheilin tavoitteellisesti ja siskot eivät. Ihan sai jokainen elää sillä tavalla kuin halusi.

Itselläni on vain yksi lapsi. Ei laitettu kilpaurheiluun, mutta halusi sinne itse. Mies höntsälapsuuden eläneenä ei ymmärrä yhtään, mutta minä ymmärrän ja aion lapselle sen tavoitteellisen harrastamisen mahdollistaa niin kauan kuin haluaa sitä itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aloitus. Minulla on kaksi lasta ja molemmilla harrastus 2x viikossa, arki-iltaisin. Tämä jo vaatii aika paljon kiirehtimistä täyttä työpäivää tekeville vanhemmille, mutta selvitään sentään. Viikonloput ovat onneksi vapaat ja harrastukset ovat tauolla kesäisin. En tosiaan tiedä, miten selviäisin kilpaurheilua harrastavan äitinä. Mikä onni, että kumpikaan lapsi ei ollut kiinnostunut kilpailemisesta, vaikka näitä futiksia ynnä muita testailtiin parin vuoden ajan.

Meillä on useampi tuttavaperhe, joissa lapsi harrastaa kilpaurheilua ja eipä näitä perheitä juuri ikinä missään näe. Pojan paras kaveri harrastaa futista ja nyt on kaveruus hiipunut, kun futisharkkoja on lähes joka päivä ja parina aamuna ennen kouluakin, siis ihan tuhottoman aikaisin. Ei tämä harrastava poika enää ehdi nähdä ketään muita kuin joukkuekavereitaan. Viime kesänä yritettiin saada häntä mökille pariksi päiväksi, mutta ei se aikataulullisesti onnistunut. Toisen lapsen kummiperhettä nähdään nykyään noin kerran vuodessa. Ennen kyläiltiin parin kuukauden välein, mutta ei enää, kun heidän urheileva lapsensa alkoi kilpailla, koska heillä tosiaan on hyvässä lykyssä yksi vapaa viikonloppu puolen vuoden välein. Siskon poika harrastaa kilpauintia ja olemme täysin etääntyneet heistä viimeisen viiden vuoden aikana, kun he eivät enää koskaan ehdi tavata tai tulla mihinkään sukukekkereihin. Kaikkien näiden perheiden kanssa on ollut hyvät välit eikä riitoja, joten vaikutelma on, että etääntymisen syynä on ainoastaan kilpaurheilu.

Kuitenkaan nämä kilpaurheilevat perheet eivät etääntymisestä mitenkään kärsi, koska heillä on oma elämänsä ja menonsa. Turha yrittää tehdä kilpaurheilusta mitään pahista, kun kyse on siitä, että teillä on eri prioriteetit ja kiinnostuksen kohteet.

On se minusta ihan selvä haitta, että etääntyy suvustaan. Jos ei lapsena tunne serkkujaan eikä osaa jutella heidän kanssaan luontevasti, kun nähdään niin harvoin, niin ei kyllä varmasti aikuisena enää aleta luomaan välejä heihin. Sitten on serkut menetetty lähipiiristä.

Ei ne harrastavat perheet silti välttämättä koe asiaa tällä tavalla. Heillä on oma lähipiiri, joka ei välttämättä koostu sukulaisista. Itse en ole läheinen serkkujeni kanssa, mutta minulla on laaja ystäväpiiri samanhenkisiä ihmisiä, jotka olen tavannut harrastukseni parissa jo lapsena. Ei se minusta ole yhtään sen vähemmän arvokasta kuin serkut tai muut sukulaiset, joiden kanssa ei välttämättä muutenkaan ole mitään yhteistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työkaverini kaksi lasta pelaavat pesäpalloa. Heillä on 2(!) vapaata viikonloppua koko kesässä ja kaikki lomareissut tehdään näiden leirien yhteyteen. Mitään muuta lomaa ei ole.Ihan kauheeta. En ymmärrä miten vanhemmat jaksaa tällaista. Sen lisäksi treenit talvisin, halliturnaukset ja kauhee rahanmeno. En ihmettele, ettei ihmiset lisäänny jos se vanhemmuus on tällaista.

Minulla on vain yksi harrastava lapsi ja tämä kesä tulee olemaan pitkälti tuollainen. Istun koko lomani kisakatsomossa. Eikä haittaa yhtään. Ei tämä elämänvaihe loputtomiin kestä ja lapselle tämä on äärettömän tärkeää. Olen itsekin ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni, jotka mahdollistivat harrastukseni lapsena ja nuorena. Ne eväät ja muistot kantavat pitkälle elämään.

Ja oikeasti en kyllä usko, että oikein ketkään harrastavien perheiden jäsenet olisi jotenkin onnettomia. Itse he ovat sitä halunneet ja sen elämäntyylin valinneet. Yleensä sitä kauhistelee ja pitää rankkana vain ne, jotka eivät siihen itse koskaan ryhtyisi.

Nimenomaan, sulla on vain yksi harrastava lapsi. Sille yhdelle sitten curling-helikopterivanhempana tehdään kaikki menestyksen eteen. Mutta kun syntyvyyden takia yksi ei riitä ja kenties stressi lasten harrastamisista ja siitä, tuleeko siitä menestyjä vai kilpaurheilua lapsena harrastamatta jättänyt luuseri? Näin moni saattaa tiedostamattaankin ajatella. Ja nakkaa mieluummin tällaiselle intensiivivanhemmuudelle paskat.

"Kyllä harrastamisen täytyy olla tavoitteellista!"

Kaunis kiteytymä ylisuorittajan mielenmaisemasta.

Omaehtoinen ja ns.tavoitteeton harrastaminenkin on mahdollista.

Koko perheen yhteiset retket ja ulkoilut omien aikataulujen puitteissa.

Lukeminen, elikuvat, lautapelit, legorakentelut, askartelut, leivonta, höntsäilyt ja kavereiden kera puuhailut on ihan yhtä hyvä harrastus kuin joku ohjattu ja tiukasti aikataulutettu toiminta.

Toimii myös tänä päivänä! Ei ole tarpeen kerätä pisteitä naapuruston silmissä kouhottamalla koko ajan paikasta toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Mikä onnettomuus vanhermmilla on, auto-onnettomuus vai tapaturma, herää kysymys mistä on kysymys. 

Tutkimusten mukaan suomalaiset lapsiperheiden vanhemmat ovat onnettomia ja onnellisuus laskee lasten tulon myötä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aloitus. Minulla on kaksi lasta ja molemmilla harrastus 2x viikossa, arki-iltaisin. Tämä jo vaatii aika paljon kiirehtimistä täyttä työpäivää tekeville vanhemmille, mutta selvitään sentään. Viikonloput ovat onneksi vapaat ja harrastukset ovat tauolla kesäisin. En tosiaan tiedä, miten selviäisin kilpaurheilua harrastavan äitinä. Mikä onni, että kumpikaan lapsi ei ollut kiinnostunut kilpailemisesta, vaikka näitä futiksia ynnä muita testailtiin parin vuoden ajan.

Meillä on useampi tuttavaperhe, joissa lapsi harrastaa kilpaurheilua ja eipä näitä perheitä juuri ikinä missään näe. Pojan paras kaveri harrastaa futista ja nyt on kaveruus hiipunut, kun futisharkkoja on lähes joka päivä ja parina aamuna ennen kouluakin, siis ihan tuhottoman aikaisin. Ei tämä harrastava poika enää ehdi nähdä ketään muita kuin joukkuekavereitaan. Viime kesänä yritettiin saada häntä mökille pariksi päiväksi, mutta ei se aikataulullisesti onnistunut. Toisen lapsen kummiperhettä nähdään nykyään noin kerran vuodessa. Ennen kyläiltiin parin kuukauden välein, mutta ei enää, kun heidän urheileva lapsensa alkoi kilpailla, koska heillä tosiaan on hyvässä lykyssä yksi vapaa viikonloppu puolen vuoden välein. Siskon poika harrastaa kilpauintia ja olemme täysin etääntyneet heistä viimeisen viiden vuoden aikana, kun he eivät enää koskaan ehdi tavata tai tulla mihinkään sukukekkereihin. Kaikkien näiden perheiden kanssa on ollut hyvät välit eikä riitoja, joten vaikutelma on, että etääntymisen syynä on ainoastaan kilpaurheilu.

Kuitenkaan nämä kilpaurheilevat perheet eivät etääntymisestä mitenkään kärsi, koska heillä on oma elämänsä ja menonsa. Turha yrittää tehdä kilpaurheilusta mitään pahista, kun kyse on siitä, että teillä on eri prioriteetit ja kiinnostuksen kohteet.

On se minusta ihan selvä haitta, että etääntyy suvustaan. Jos ei lapsena tunne serkkujaan eikä osaa jutella heidän kanssaan luontevasti, kun nähdään niin harvoin, niin ei kyllä varmasti aikuisena enää aleta luomaan välejä heihin. Sitten on serkut menetetty lähipiiristä.

Varmasti ulkopuolisen näkökulmasta näyttää, että olemme etääntyneet harrastusten takia. Oikeasti kyllä ne hyvät suhteet säilyvät, vaikka näkisi vähän harvemmin. On ihan luonnollista, että lapsen tullessa kouluikään alkaa enemmän kiinnostaa omat kaverit ja harrastukset kuin sedät ja tädit.

Stressed out dad kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työkaverini kaksi lasta pelaavat pesäpalloa. Heillä on 2(!) vapaata viikonloppua koko kesässä ja kaikki lomareissut tehdään näiden leirien yhteyteen. Mitään muuta lomaa ei ole.Ihan kauheeta. En ymmärrä miten vanhemmat jaksaa tällaista. Sen lisäksi treenit talvisin, halliturnaukset ja kauhee rahanmeno. En ihmettele, ettei ihmiset lisäänny jos se vanhemmuus on tällaista.

Minulla on vain yksi harrastava lapsi ja tämä kesä tulee olemaan pitkälti tuollainen. Istun koko lomani kisakatsomossa. Eikä haittaa yhtään. Ei tämä elämänvaihe loputtomiin kestä ja lapselle tämä on äärettömän tärkeää. Olen itsekin ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni, jotka mahdollistivat harrastukseni lapsena ja nuorena. Ne eväät ja muistot kantavat pitkälle elämään.

Ja oikeasti en kyllä usko, että oikein ketkään harrastavien perheiden jäsenet olisi jotenkin onnettomia. Itse he ovat sitä halunneet ja sen elämäntyylin valinneet. Yleensä sitä kauhistelee ja pitää rankkana vain ne, jotka eivät siihen itse koskaan ryhtyisi.

Nimenomaan, sulla on vain yksi harrastava lapsi. Sille yhdelle sitten curling-helikopterivanhempana tehdään kaikki menestyksen eteen. Mutta kun syntyvyyden takia yksi ei riitä ja kenties stressi lasten harrastamisista ja siitä, tuleeko siitä menestyjä vai kilpaurheilua lapsena harrastamatta jättänyt luuseri? Näin moni saattaa tiedostamattaankin ajatella. Ja nakkaa mieluummin tällaiselle intensiivivanhemmuudelle paskat.

En kyllä tiedä ketään, joka oikeasti olisi tehnyt enemmän lapsia kuin on halunnut, koska syntyvyys. Huvittava ajatuskin. Oma mokasi, jos olet näin tehnyt.

Olen tehnyt sen verran lapsia, että pystyn mahdollistamaan heille kivan elämän ilman stressiä. Suosittelen muillekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on jatkumoa sille, että "jokaisella lapsella pitää olla joku (ohjattu ja yleensä maksullinen) harrastus tai joudut vanhempana erityissyyniin. Vanhemmuudesta on tehty suorittamista, jota mitataan erilaisilla mittareilla ja jos et ole täydellinen (sekä vanhempi, että työssäkäyvä uraohjus), niin paskaa sataa niskaan.

Miksiköhän lapsia ei enää haluta..? Kuka haluaa ehdoin tahdoin stressata yhteiskunnan vanhemmuudelle asettamien kriteerien vuoksi sen normaalin arjen pyörittämisen lisäksi.

Joo, kyllä tää taitaa pitää paikkansa. Meidän perheessä niin lapset kuin vanhemmat on introvertteja, jotka haluaa puuhailla aikataulutta ja itseohjautuvasti keskenään, itsekseen tai kavereiden kanssa. Lapsille on aina annettu mahdollisuus harrastaa ja tarjottu erilaisia mahdollisuuksia, mutta eihän niitä voi väkisin harrastuttaa, kun eivät ole olleet kiinnostuneita eivätkä ole halunneet lähteä niihin. Kaikilla kuitenkin on monia asioita, joista ovat kiinnostuneita ja joiden parissa puuhaavat sekä kavereita, joista monilla on harrastuksiakin, mutta meidän lapset eivät ole niihin harrastuksiin halunneet vaan tapaavat kavereita sitten leikkien merkeissä. Kouluterveydenhoitaja tuntui menevän jonkinlaiseen hälytystilaan kuulleessaan, että lapsilla ei ole järjestettyjä, maksullisia harrastuksia. Onneksi löytyi sitten viime syksynä kaikille kolmelle erittäin mutkattomat yksi kerta harrastuskerhoa kerran viikossa- tyyppiset harrasteet, että ammattilaiset eivät nyt ihan huolestu.

Tämäpä se on. Vanhemmuuteen kuuluu valtavasti ääneen sanomattomiakin oletuksia. Nykyään ohjattuun harrastamiseen osallistuminen on myös sitä vaikka moni tässäkin ketjussa toisin väittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aloitus. Minulla on kaksi lasta ja molemmilla harrastus 2x viikossa, arki-iltaisin. Tämä jo vaatii aika paljon kiirehtimistä täyttä työpäivää tekeville vanhemmille, mutta selvitään sentään. Viikonloput ovat onneksi vapaat ja harrastukset ovat tauolla kesäisin. En tosiaan tiedä, miten selviäisin kilpaurheilua harrastavan äitinä. Mikä onni, että kumpikaan lapsi ei ollut kiinnostunut kilpailemisesta, vaikka näitä futiksia ynnä muita testailtiin parin vuoden ajan.

Meillä on useampi tuttavaperhe, joissa lapsi harrastaa kilpaurheilua ja eipä näitä perheitä juuri ikinä missään näe. Pojan paras kaveri harrastaa futista ja nyt on kaveruus hiipunut, kun futisharkkoja on lähes joka päivä ja parina aamuna ennen kouluakin, siis ihan tuhottoman aikaisin. Ei tämä harrastava poika enää ehdi nähdä ketään muita kuin joukkuekavereitaan. Viime kesänä yritettiin saada häntä mökille pariksi päiväksi, mutta ei se aikataulullisesti onnistunut. Toisen lapsen kummiperhettä nähdään nykyään noin kerran vuodessa. Ennen kyläiltiin parin kuukauden välein, mutta ei enää, kun heidän urheileva lapsensa alkoi kilpailla, koska heillä tosiaan on hyvässä lykyssä yksi vapaa viikonloppu puolen vuoden välein. Siskon poika harrastaa kilpauintia ja olemme täysin etääntyneet heistä viimeisen viiden vuoden aikana, kun he eivät enää koskaan ehdi tavata tai tulla mihinkään sukukekkereihin. Kaikkien näiden perheiden kanssa on ollut hyvät välit eikä riitoja, joten vaikutelma on, että etääntymisen syynä on ainoastaan kilpaurheilu.

Kuitenkaan nämä kilpaurheilevat perheet eivät etääntymisestä mitenkään kärsi, koska heillä on oma elämänsä ja menonsa. Turha yrittää tehdä kilpaurheilusta mitään pahista, kun kyse on siitä, että teillä on eri prioriteetit ja kiinnostuksen kohteet.

On se minusta ihan selvä haitta, että etääntyy suvustaan. Jos ei lapsena tunne serkkujaan eikä osaa jutella heidän kanssaan luontevasti, kun nähdään niin harvoin, niin ei kyllä varmasti aikuisena enää aleta luomaan välejä heihin. Sitten on serkut menetetty lähipiiristä.

Varmasti ulkopuolisen näkökulmasta näyttää, että olemme etääntyneet harrastusten takia. Oikeasti kyllä ne hyvät suhteet säilyvät, vaikka näkisi vähän harvemmin. On ihan luonnollista, että lapsen tullessa kouluikään alkaa enemmän kiinnostaa omat kaverit ja harrastukset kuin sedät ja tädit.

Meillä sukulaislapsia nimenomaan lähentää yhteinen futisharrastus. Ottavat keskenään huvikseen pelaillessaan myös vanhemmat sukupolvet mukaan. Pakkoko sukutapaamisissa on sohvalla tönöttää.

Ja kappas, ihan itse halusit ne lapset hankkia.

Nauttikaa valinnoistanne! :D

Vierailija kirjoitti:

Ja kappas, ihan itse halusit ne lapset hankkia.

Nauttikaa valinnoistanne! :D

Itse nautin lapsistani ja mielelläni tuen heitä tavoitteellisissa harrastuksissaan.

Vierailija kirjoitti:

Stressed out dad kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työkaverini kaksi lasta pelaavat pesäpalloa. Heillä on 2(!) vapaata viikonloppua koko kesässä ja kaikki lomareissut tehdään näiden leirien yhteyteen. Mitään muuta lomaa ei ole.Ihan kauheeta. En ymmärrä miten vanhemmat jaksaa tällaista. Sen lisäksi treenit talvisin, halliturnaukset ja kauhee rahanmeno. En ihmettele, ettei ihmiset lisäänny jos se vanhemmuus on tällaista.

Minulla on vain yksi harrastava lapsi ja tämä kesä tulee olemaan pitkälti tuollainen. Istun koko lomani kisakatsomossa. Eikä haittaa yhtään. Ei tämä elämänvaihe loputtomiin kestä ja lapselle tämä on äärettömän tärkeää. Olen itsekin ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni, jotka mahdollistivat harrastukseni lapsena ja nuorena. Ne eväät ja muistot kantavat pitkälle elämään.

Ja oikeasti en kyllä usko, että oikein ketkään harrastavien perheiden jäsenet olisi jotenkin onnettomia. Itse he ovat sitä halunneet ja sen elämäntyylin valinneet. Yleensä sitä kauhistelee ja pitää rankkana vain ne, jotka eivät siihen itse koskaan ryhtyisi.

Nimenomaan, sulla on vain yksi harrastava lapsi. Sille yhdelle sitten curling-helikopterivanhempana tehdään kaikki menestyksen eteen. Mutta kun syntyvyyden takia yksi ei riitä ja kenties stressi lasten harrastamisista ja siitä, tuleeko siitä menestyjä vai kilpaurheilua lapsena harrastamatta jättänyt luuseri? Näin moni saattaa tiedostamattaankin ajatella. Ja nakkaa mieluummin tällaiselle intensiivivanhemmuudelle paskat.

En kyllä tiedä ketään, joka oikeasti olisi tehnyt enemmän lapsia kuin on halunnut, koska syntyvyys. Huvittava ajatuskin. Oma mokasi, jos olet näin tehnyt.

Olen tehnyt sen verran lapsia, että pystyn mahdollistamaan heille kivan elämän ilman stressiä. Suosittelen muillekin.

Siinäpä tuon sanoitkin: lasten määrää punnitaan sen mukaan pystyykö heille suomaan omaksi katsomansa standardin. Nykyään siihen tuntuu kuuluvan lasten ohjatut kilpaharrastukset. Joitakin tällaisen standardin asettaminen vanhemmuudelle saattaa stressata ja ahdistaa. Ja lapsia ei hankita, ainakaan enempää. Sillä on myös yhteiskunnallisia seurauksia.

Kyllä tää nykyajan lasten harrastaminen on saanut uskomattomat puitteet. Kaikien pitäisi suosia kalliita lajeja, leipoa, kuskata ympäri suomea ja olla yhtä perhettä lajin kanssa. Lasten kilpailusta tehdään pakollista bisnestä vaikka kilpailusta ei ole lapselle hyötyä jos se ei lasta kiinnosta. Omassa lapsuudessa kuljettiin itse treeneihin, lähinnä pyörällä. Harrastukset olivat tyyliin 100e/vuosi ja kilpailuihin pääsi mukaan kun pyysi. Nyt 100e/kk ei edes riitä ja pakollisia pelimatkoja on lähes joka vklpu. Ketä ala-aste ikäisen vanhempi jaksaa tälläistä.

Vierailija kirjoitti:

Ja kappas, ihan itse halusit ne lapset hankkia.

Nauttikaa valinnoistanne! :D

Kuka valitsi kumppaninsa hyväksi urheiluperheen kakkosvalmentajaksi ja kuskaajaksi? Tunnen itse monesti olevani suomalaisessa umpiluterilaisessa kulttuurissa jossa vanhempien täytyy alkaa (ainakin teeskennellä) munkkia/nunnaa ja omistaa kaiken perheelleen ja erityisesti lapsilleen, ulkopuolinen. Ennemmin olisin ranskalainen missä mies ja nainen ovat toisilleen lastentulon jälkeenkin ensisijaisesti mies ja nainen. Sen jälkeen äiti/isä ja mitä todennäköisimmin vasta paljon myöhemmin harrastuksiinkuskaaja.