Minä väitän: suuri syy lapsiperheiden vanhempien onnettomuuteen ovat lasten harrastukset

Lasten aktiivinen kehittäminen harrastusrumballa on oleellinen osa pikkuporvarillista mielenmaisemaa. Pyrkimyksenä lapsen tulevaisuuden menestys tässä keskiluokkaisuuden julmassa viidakossa. Ehkäpä lapsi oppii tavoitteellisuutta, jotta hänestä voisi tulla lääkäri, tuo keskiluokan epäjumala.

Samaa sarjaa kuin valkoinen sohva, äidin pakkomielle oman vartalon muokkaamiseen ja tarve asua vähän paremmalla alueella kuin mikä olisi taloudellisesti järkevää.

Ja totta kai on selvää, että muut tavat ovat vääriä ja halveksuttavia. Se ajatus yhdistää tätä porukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon joskus kirjoittanut jo toiseenkin lasten harrastuksia käsittelevään ketjuun mut laitan uudelleen. Meillä on kaksi kilpaurheilevaa lasta/nuorta. Arjet ja pyhät menee harrastuksien kuskaamisissa ja vkl peleissä ja kilpailuissa, me vanhemmat olkaan usein toimitsijoina. Plussat on toistaiseksi voittaneet miinukset.

Miinuksina siis valtaisa rahanmeno ja juurikin se että mökkireissuille/isovanhemmille/omiin sosiaalisiin menoihin ei juuri jää aikaa ja niitä on aina tosi työlästä sopia ja toteuttaa.

Plussana se että lapsi saa koulusta erillisen hyvän ja tiiviin kaveripiirin joka tukee sosiaalisia taitoja myös koulussa ja sen ulkopuolella. Lapset oppii priorisoimaan ja suunnittelemaan omaa ajankäyttöään koulun ja harrastuksen välillä. Säännöllinen vuorokausirytmi ja kunnollinen ruokailu sivutuotteena ilman sen kummempia ponnisteluita. Tasapainoisempi mieli kun tunnekuohuja pystyy tasoittamaan fyysisesti.

Plus itsellä oon tosi hyvässä kunnossa sillä treenaan itse aina samalla kun lapset treenaa. Asutaan kaupungissa niin tämä onnistuu helposti ja saan vaihtelevaa treeniä.

En sitten tiedä oltaisiinko onnellisempia ilman tätä hässäkkää. Sohvalla varmaan tulis vietettyä enemmän aikaa ja ehkä vkl valvottua ja lipitettyä viiniä seurassa ja yksin.

Aika aikansa kutakin ja lapset saa harrastaa niin kauan kun haluavat. Mä pärjään ilman merkkilaukkuja ja säännöllisiä vkl reissuja euroopan kaupunkeihin. Autossakin riittää se että kulkee halleille ja takaisin.

Pärjäät varmasti ilman merkkilaukkuja ja säännöllisiä reissuja ulkomaille. Mutta pärjäätkö isovanhempana, kun lapsesi jatkavat samaa elämäntyyliä etkä juuri lapsenlapsiasi näe?

En halua moralisoida. Mutta selväähän se on, että jos urheiluyhteisö menee sukuyhteisön edelle, on elämänkaarella aika vähän annettavaa siinä vaiheessa kun urheilut on urheiltu.

No meillä isovanhemmat ovat niitä innokkaimpia katsomossa istujia, ja ovat nähneet varmasti enemmän lasten pelejä kuin minä (ja samalla tapaavat viikottain lapsia). He ovat myös läheisiä nyt jo lähes täysi-ikäisten lasteni kanssa. Sukujuhlien järjestäminen niin että kaikki pääsisivät paikalle on kyllä haastavaa, kun myös muu suku harrastaa paljon

Aika aikaansa kutakin.

Me kuskasimme lapset harrastusten lisäksi yksityiskouluun. Vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Lasten aktiivinen kehittäminen harrastusrumballa on oleellinen osa pikkuporvarillista mielenmaisemaa. Pyrkimyksenä lapsen tulevaisuuden menestys tässä keskiluokkaisuuden julmassa viidakossa. Ehkäpä lapsi oppii tavoitteellisuutta, jotta hänestä voisi tulla lääkäri, tuo keskiluokan epäjumala.

Samaa sarjaa kuin valkoinen sohva, äidin pakkomielle oman vartalon muokkaamiseen ja tarve asua vähän paremmalla alueella kuin mikä olisi taloudellisesti järkevää.

Ja totta kai on selvää, että muut tavat ovat vääriä ja halveksuttavia. Se ajatus yhdistää tätä porukkaa.

Olen kirjoittanut tähän ketjuun jo aiemmin, omat lapset siis harrastavat ja haluamne sen heille mahdollistaa. Tuo myös omaan elämäämme iloa mutta eniten kyllä teemme sen lasten vuoksi.

Itse lapsena olin kiinnostunut mm telinevoimistelusta ja tenniksestä. Niiden harrastaminen kuitenkin kuivui kokoon kuskauksen, kustantamisen ja kannustuksen puutteeseen. Muistan myös miten jupistiin juppien touhuista. Muutenkin oli ajan ja kodin henki sellainen että nyt kakarain takia mitään tarvitse.

Nuorena ja nuorena aikuisena kadehdin harrastavien kavereiden erityistaitoja ja yhteenliimautunutta kaveripiiriä joiden laidoilla keikuin hengaamassa. Siksi mahdollistan lapsilleni harrastamisen eikä heidän tarvitse aivokirurgeiksi sen takia ryhtyä.

Vierailija kirjoitti:

Työkaverini kaksi lasta pelaavat pesäpalloa. Heillä on 2(!) vapaata viikonloppua koko kesässä ja kaikki lomareissut tehdään näiden leirien yhteyteen. Mitään muuta lomaa ei ole.Ihan kauheeta. En ymmärrä miten vanhemmat jaksaa tällaista. Sen lisäksi treenit talvisin, halliturnaukset ja kauhee rahanmeno. En ihmettele, ettei ihmiset lisäänny jos se vanhemmuus on tällaista.

Minulla on vain yksi harrastava lapsi ja tämä kesä tulee olemaan pitkälti tuollainen. Istun koko lomani kisakatsomossa. Eikä haittaa yhtään. Ei tämä elämänvaihe loputtomiin kestä ja lapselle tämä on äärettömän tärkeää. Olen itsekin ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni, jotka mahdollistivat harrastukseni lapsena ja nuorena. Ne eväät ja muistot kantavat pitkälle elämään.

Ja oikeasti en kyllä usko, että oikein ketkään harrastavien perheiden jäsenet olisi jotenkin onnettomia. Itse he ovat sitä halunneet ja sen elämäntyylin valinneet. Yleensä sitä kauhistelee ja pitää rankkana vain ne, jotka eivät siihen itse koskaan ryhtyisi.

Tämä argumentti että harrastusrumba on vain kyhyt aika elämästä ei aina pidä paikkaansa. Jospa lapsia on monta? Silloin harrastusrumbakin kestää helposti toistakymmentä vuotta. Kenties tässä on tiedostamattakin syy miksi nykyään lapset halutaan tehdä lähekkäin. Otetaan tavallaan vastaan kerralla se kaikki p a s k a mitä se mukanaan tuo? Ja samalla lapsimäärät ja syntyvyys laskevat koska lasten harvakseltaan tekeminen ei leppoistakaan elämää vaan lisää stressiä kun isompia ja nuorempia pitää kaikkia kuskata.

Itse lopetin koirakoulun, ohjatut liikunnat heti kun olin tarpeeksi iso ja sen verran itsenäinen että uskalsin sanoa vanhemmille että ei enää. Sen jälkeen yläasteen kävin salibandyhöntsässä pari-kolme kertaa viikossa ja pelasin kakkosjoukkueessa eikä tippaakaan kiinnostanut mikään menestys ko. lajissa. Kunhan harrastin.

Mutta jo ala-asteen toisella menetin osan kavereista ohjatulle kilpaurheilulle. Ei lähdetty enää koulun jälkeen ulos kun oli kiire tehdä läksyt ja sitten harkkoihin 5 kertaa viikossa ja pelit viikonloppuna päälle. Yksinäistä siis on, nykyään vielä enemmän jos joku lapsi keskiluokkaisella asuinaluerlla hakkisikin kavereita pihapeleihin, puihin kiipeilemään tms.

Monet urheilijat ovat saanaat hyvän ammatinkin ja toiset taas ei

Mikä onnettomuus vanhermmilla on, auto-onnettomuus vai tapaturma, herää kysymys mistä on kysymys. 

En koe, että olisin kärsinyt siitä, että vanhempani laittoivat harrastamiselleni kriteeriksi kohtuullisen hinnan ja että minun pitää itse kulkea tai järjestää kyyti harrastukseeni. Omieni kohdalla sovellan samaa, joten tällä hetkellä eivät harrasta mitään, koska eivät ole riittävän vanhoja j kypsiä kulkemaan itsenäisesti.

Hyvä aloitus. Minulla on kaksi lasta ja molemmilla harrastus 2x viikossa, arki-iltaisin. Tämä jo vaatii aika paljon kiirehtimistä täyttä työpäivää tekeville vanhemmille, mutta selvitään sentään. Viikonloput ovat onneksi vapaat ja harrastukset ovat tauolla kesäisin. En tosiaan tiedä, miten selviäisin kilpaurheilua harrastavan äitinä. Mikä onni, että kumpikaan lapsi ei ollut kiinnostunut kilpailemisesta, vaikka näitä futiksia ynnä muita testailtiin parin vuoden ajan.

Meillä on useampi tuttavaperhe, joissa lapsi harrastaa kilpaurheilua ja eipä näitä perheitä juuri ikinä missään näe. Pojan paras kaveri harrastaa futista ja nyt on kaveruus hiipunut, kun futisharkkoja on lähes joka päivä ja parina aamuna ennen kouluakin, siis ihan tuhottoman aikaisin. Ei tämä harrastava poika enää ehdi nähdä ketään muita kuin joukkuekavereitaan. Viime kesänä yritettiin saada häntä mökille pariksi päiväksi, mutta ei se aikataulullisesti onnistunut. Toisen lapsen kummiperhettä nähdään nykyään noin kerran vuodessa. Ennen kyläiltiin parin kuukauden välein, mutta ei enää, kun heidän urheileva lapsensa alkoi kilpailla, koska heillä tosiaan on hyvässä lykyssä yksi vapaa viikonloppu puolen vuoden välein. Siskon poika harrastaa kilpauintia ja olemme täysin etääntyneet heistä viimeisen viiden vuoden aikana, kun he eivät enää koskaan ehdi tavata tai tulla mihinkään sukukekkereihin. Kaikkien näiden perheiden kanssa on ollut hyvät välit eikä riitoja, joten vaikutelma on, että etääntymisen syynä on ainoastaan kilpaurheilu.

Onko se nyt ihan välttämätöntä molempien vanhempien olla aina kuskaamassa ja olla mukana joka pelireissulla? Onko kaikki harrastuspaikat niin kaukana, että sinne on tosiaan pakko päästä autolla, eikä kävellen, pyörällä tai vanhempien lasten kohdalla mopolla pääsisi? Kun itse harrastin joskus jalkapalloa, niin ei niillä pelireissuilla kyllä omat vanhemmat olleet kuin satunnaisesti. Eivätkä kyllä olleet joka treeneissäkään kentän laidalla. Kai ne lapset nyt hetken pärjäävät ilman, että vanhempi on näköetäisyydellä.

Olin onnellinen kun lapsen kilpaurheiluharrastus loppui loukkaantumiseen. Loukkaantuminen ei ollut hyvä asia, mutta lapsi toipui kyllä. Enää urheiluharrastus ei pyörittänyt koko perheen arkea ja löytyi uusia, vähemmän kuormittavia harrastuksia.

Vierailija kirjoitti:

Aika aikaansa kutakin.

Me kuskasimme lapset harrastusten lisäksi yksityiskouluun. Vuosia.

Suomessa ei sanan varsinaisessa merkityksessä oo yksityiskouluja ellei tarkoita jotain montenestoria ja steineria jne

Vierailija kirjoitti:

Onko se nyt ihan välttämätöntä molempien vanhempien olla aina kuskaamassa ja olla mukana joka pelireissulla? Onko kaikki harrastuspaikat niin kaukana, että sinne on tosiaan pakko päästä autolla, eikä kävellen, pyörällä tai vanhempien lasten kohdalla mopolla pääsisi? Kun itse harrastin joskus jalkapalloa, niin ei niillä pelireissuilla kyllä omat vanhemmat olleet kuin satunnaisesti. Eivätkä kyllä olleet joka treeneissäkään kentän laidalla. Kai ne lapset nyt hetken pärjäävät ilman, että vanhempi on näköetäisyydellä.

Oletusarvo nykyään on aika lailla, että vanhemmat kuskaavat. Myös kisoihin paikkakunnan ulkopuolelle. Ja isoissa kaupungeissa voi olla pitkät matkat, meilläkin uimahallille on julkisilla 40min suuntaansa yhdellä bussin vaihdolla. Autolla sama matka menee vartissa, joten käytännössä on kuskattava, jotta lapsi ehtii myös kouluun ja tehdä läksyt.

Vierailija kirjoitti:

Tää on jatkumoa sille, että "jokaisella lapsella pitää olla joku (ohjattu ja yleensä maksullinen) harrastus tai joudut vanhempana erityissyyniin. Vanhemmuudesta on tehty suorittamista, jota mitataan erilaisilla mittareilla ja jos et ole täydellinen (sekä vanhempi, että työssäkäyvä uraohjus), niin paskaa sataa niskaan.

Miksiköhän lapsia ei enää haluta..? Kuka haluaa ehdoin tahdoin stressata yhteiskunnan vanhemmuudelle asettamien kriteerien vuoksi sen normaalin arjen pyörittämisen lisäksi.

Joo, kyllä tää taitaa pitää paikkansa. Meidän perheessä niin lapset kuin vanhemmat on introvertteja, jotka haluaa puuhailla aikataulutta ja itseohjautuvasti keskenään, itsekseen tai kavereiden kanssa. Lapsille on aina annettu mahdollisuus harrastaa ja tarjottu erilaisia mahdollisuuksia, mutta eihän niitä voi väkisin harrastuttaa, kun eivät ole olleet kiinnostuneita eivätkä ole halunneet lähteä niihin. Kaikilla kuitenkin on monia asioita, joista ovat kiinnostuneita ja joiden parissa puuhaavat sekä kavereita, joista monilla on harrastuksiakin, mutta meidän lapset eivät ole niihin harrastuksiin halunneet vaan tapaavat kavereita sitten leikkien merkeissä. Kouluterveydenhoitaja tuntui menevän jonkinlaiseen hälytystilaan kuulleessaan, että lapsilla ei ole järjestettyjä, maksullisia harrastuksia. Onneksi löytyi sitten viime syksynä kaikille kolmelle erittäin mutkattomat yksi kerta harrastuskerhoa kerran viikossa- tyyppiset harrasteet, että ammattilaiset eivät nyt ihan huolestu.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aloitus. Minulla on kaksi lasta ja molemmilla harrastus 2x viikossa, arki-iltaisin. Tämä jo vaatii aika paljon kiirehtimistä täyttä työpäivää tekeville vanhemmille, mutta selvitään sentään. Viikonloput ovat onneksi vapaat ja harrastukset ovat tauolla kesäisin. En tosiaan tiedä, miten selviäisin kilpaurheilua harrastavan äitinä. Mikä onni, että kumpikaan lapsi ei ollut kiinnostunut kilpailemisesta, vaikka näitä futiksia ynnä muita testailtiin parin vuoden ajan.

Meillä on useampi tuttavaperhe, joissa lapsi harrastaa kilpaurheilua ja eipä näitä perheitä juuri ikinä missään näe. Pojan paras kaveri harrastaa futista ja nyt on kaveruus hiipunut, kun futisharkkoja on lähes joka päivä ja parina aamuna ennen kouluakin, siis ihan tuhottoman aikaisin. Ei tämä harrastava poika enää ehdi nähdä ketään muita kuin joukkuekavereitaan. Viime kesänä yritettiin saada häntä mökille pariksi päiväksi, mutta ei se aikataulullisesti onnistunut. Toisen lapsen kummiperhettä nähdään nykyään noin kerran vuodessa. Ennen kyläiltiin parin kuukauden välein, mutta ei enää, kun heidän urheileva lapsensa alkoi kilpailla, koska heillä tosiaan on hyvässä lykyssä yksi vapaa viikonloppu puolen vuoden välein. Siskon poika harrastaa kilpauintia ja olemme täysin etääntyneet heistä viimeisen viiden vuoden aikana, kun he eivät enää koskaan ehdi tavata tai tulla mihinkään sukukekkereihin. Kaikkien näiden perheiden kanssa on ollut hyvät välit eikä riitoja, joten vaikutelma on, että etääntymisen syynä on ainoastaan kilpaurheilu.

Kuitenkaan nämä kilpaurheilevat perheet eivät etääntymisestä mitenkään kärsi, koska heillä on oma elämänsä ja menonsa. Turha yrittää tehdä kilpaurheilusta mitään pahista, kun kyse on siitä, että teillä on eri prioriteetit ja kiinnostuksen kohteet.

No itse kuskaan mielelläni sen 6x viikko lapsia , jotta teini ikään tultua ne mielummin hengailee sielä treenisalilla tutussa ja turvallisisssa ympäristössä kuin jossain ostarin kulmalla häiriköimässä. Lapset harrastavat tavoitteellisesti mutta eivät ole mitää

Superlapsia joista leivotaan seuraavia mm-mitalisteja. Hyvällä fiiliksellä hyvässä seurassa. Treenien aikaan käyn itse lenkillä tai ruokakaupassa tai kotona siivoamassa. Kuskausmatkat ovat meillä 7-20minuuttia eli oikein kohtuulliset. En näe ongelmaa. Hinnat ovat korkeat ja se välillä kyllä harmittaa, mutta olkoot se sitten tietynlainen sijoitus tulevaisuuteen.

HYvät tulot ja perhe tasapainoinen niin mikä ettei jos lapsella kallis jääkiekkoharrastus ja toisella ratsastus ja soitto. Kunhan lapset tykkäävät harrastaa omasta halustaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähes kaikkien tuntemieni perheiden pojat, jotka ei harrasta aktiivisesti liikuntaa seurassa, ovat saaneet tai saamassa add- tai adhd-diagnoosin. Ek kuulosta heidän elämä juhlalta.

Siellä sitä taas omaa kilpeä kiillotetaan.

ei poika harrastanut mitään ohjattua liikuntaa, enemminkin olisi käynyt joku tiedeharrastus. Ei ollut ja ole ADHD ja mitä näitä onkaan. Joskus sanoin että hypi sinäkin pöydillä. En tiedä hyppikö kukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähes kaikkien tuntemieni perheiden pojat, jotka ei harrasta aktiivisesti liikuntaa seurassa, ovat saaneet tai saamassa add- tai adhd-diagnoosin. Ek kuulosta heidän elämä juhlalta.

Tunnetpa levotonta porukkaa.

Joo, akateemisia hyvissä töissä olevia aikuisia, joiden tytöillä ei vastaavia ongelmia ole.

Mutta jättäkää toki ne pojat viihtymään laitteilla...

Varo, kohta sullakin on se sama diagnoosi kuin noilla pojilla, kun mitä ilmeisimmin olet laitteella nytkin. Ehkä se on tarttuvaa!

Ei huolta, harrastan itsekin liikuntaa tavoitteellisesti. Miltä tuntuu olla laiska vanhempi, jonka lapsetkin möllöttävät laitteilla eikä koulukaan suju?

On ihan tilastollinen tosiseikka, että adhd-ihmiset ovat yliedustettuina aktiiviurheilijoiden joukossa. Urheilussa on helppo loistaa, kun keskittyminen ei riitä muuhun.

Ei ole. Mutta linkitä toki "tutkimuksesi" :D

Nazeer, Mansour, Gross 2014.

Tutkimustiivistelmässä sanotaan, ADHD:n hoito urheilijoilla on haaste ja ADHD ongelma urheilijoille. Suora lainaus: "Attention-deficit hyperactivity disorder (ADHD) is a common neurodevelopmental disorder that affects the child and adolescent population. It is characterized by impairment in attention/concentration, hyperactivity, and impulsivity, all of which can impact performance of athletes."

Ja linkki:

https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/24987666/

Eliittiurheilijoilla adhd:n esiintyvyys on 7-8 prosenttia, eli selvästi enemmän kuin muulla väestöllä.

Tämä vääntöhän sai alkunsa siitä, kun eräs henkilö väitti että lähes kaikilla pojilla hänen tuttavapiirissään, jotka eivät harrasta urheilua seurassa, on adhd tai add. Todennäköisempää olisi toisinpäin.

Tämä vastaa omaa kokemusta kyllä. Kaikki tuttavapiirin ADHD-diagnoosin saaneet ovat nimenomaan niitä, joilla on jopa viikottaista 4 eri lajin urheiluharrastusta.