Oletko katkaissut siteesi johonkin ystävääsi ja miksi?

yritin vielä jonkin aikaa tekstailla, kun ei "ystävästä" kuulunut mitään, mutta eipä suvainnut vastata. Tyynen rauhalllisesti on ottanut vastaan lasten vaatteita, tavaroita jne. joita olen hyvää hyvyyttäni hänelle lahjoittanut. Ei sinänsä, että itkisin materian perään, mutta tuli vain hyväksikäytetty olo :( Nyt olenkin lasten vaatteet mieluummin lahjoittanut UFF:lle.... On minulla muitakin ystäviä, mutta ainahan se harmittaa, jos menettää mukavaksi kokemansa ihmisen ystävyyden.

...

Eli oli siis sen luonteinen, että hänellä piti olla kaikki aina paremmin kuin muilla. Siis kaikki aina hienompaa ja parempaa: koulutus, työpaikka, mies, koti, häät jne jne.



Mutta sitten kun mulla olikin paremmin asiat kuin hänellä, alkoi vittuilu päin näköä. Eipä pahemmin kiinnostanut enää pitää yhteyttä.



Tässä taisi olla takana se, että tämän naisen isä ei ole koskaan hyväksynyt tytärtään. Asuvat pienellä paikkakunnalla, joten taitaa olla aika kiusallista.

antaminen, toisen huomioiminen (tiukka elämäntilanne), lahjat annetaan ystävälle hyvää hyvyyttä ja jos toinen ei sitä arvosta niin tulee väkisin hyväksikäytetty ja pettynyt olo.

Näissä esimerkkitapauksissa porukka on antanut itseään likoon ja sen lisäksi vähän materiaaliakin, kyse on kokonaisuudesta.



Mutta kyllä pelkästä tavarastakin voi loukkaantua esim minua otti päähän, kun annoin serkulle sateenvarjorattaat, hoitolaukun, sitterin ja vaatteita, mutta emme saaneet koskaan kutsua edes kylään. Kaupan päälle serkku vielä möi ne kirppiksellä ja pisti rahat omaan pussiin.

No arvaat ettei lähtenyt enää sinne päinkään kutsua kylään..

Yksi siksi, koska ikinä en tuntenut olevani hänelle tarpeeksi hyvä ihminen. Hänellä oli aina kaikki paremmin, seurusteli aivan mahtavan täydellisen miehen kanssa jne. Kävin vaikean ajan läpi parisuhteessa, enkä siitä paljon kenellekään puhunut, koska olen sellainen ihminen joka ei parisuhdetta ruodi muiden kanssa. Erosimme mieheni kanssa vähäksi aikaa, ja jopas tuli sitten hänen mielipiteensä miehestäni, kuinka ei ollut ikinä pitänyt, sanoi että hän oli aina epäillyt että mieheni hakkaa minua (ei tietenkään hakkaa), ja olen hullu jos otan mieheni takaisin. Me sovimme riitamme mieheni kanssa, koska lapsiakin on, mutta en jaksanut kuunnella ystäväni epäuskoista tuhahtelua, ja sellaista nenänvartta pitkin katselua. On minulla muitakin kavereita, jotka hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Joten lopetin yhteydenpidon.

onhan vastavuoroinen hyötyminen toki jonkinlainen ihanne, mutta ei minun tarvitse hyötyä ystävyyksistäni mitenkään. Ne voivat vain olla olemassa.



Olen itse lopettanut kaksi ystävyyttä.



Toinen näistä oli tapaus joka häpesi minua. Kelpasin hänelle kyllä kun olimme kaksin, mutta en jos seurassa oli muitakin. Hän sanoi suoraan häpeävänsä minua, koska minulla oli kovin vähän muita ystäviä. Päätin sitten olla mieluummin niiden muiden vähien ystävieni kanssa.



Toinen tapaus teki inhottavan tempun ja yritti syyttää minua työpaikalla tehdystä kuprusta. En tiedä, kuka sen lopulta teki, mutta epäilen häntä itseään. Joka tapauksessa minusta oli törkeää syyttää siitä minua.

monelta nuorelta väittelijältä menee kaikki rahat siihen, että keskitään niitä, joita on pakko: kustosta, vastaväittäjää ja laitoksen proffia. Minusta on turha loukkaantua siitä, ettei saa kutsua karonkkaan.

En minä ainakaan tarkoita mitään _hyötymistä_ sillä, että "en saanut ystävyydestä mitään". Tarkoitan sitä, etten saanut sitä tukea ja apua (henkisellä puolella), mitä olisin tarvinnut. Eikö ystävyys ole sitä jakamista, vierellä elämistä, tukemista? Iloja ja suruja yhdessä? Eikö silloin "saa jotain" jos tällaista ystävän kanssa on? Voi nauraa ja itkeä, on tukea kun menee huonosti, ystävä kuuntelee, antaa ehkä neuvoja, mutta kuitenkin siis lähinnä on vain siinä tukemassa. Ja ilon hetkellä iloitsee kanssasi, on onnellinen sinun onnestasi.

Mutta jos ystävyys on sitä, että ystävä saa kyllä tilittää, vaatii tukea ja ymmärrystä mihin kellon aikaan tahansa, pyytää ihan oikeita palveluksia (voitko hoitaa tämän asian, teetkö näin tai noin) ja on siis koko ajan vaatimassa, mutta ei toisaalta anna mitään itse (ei siis kysy mun kuulumisia, ei halua kuulla mun ongelmia, ei ole kiinnostunut mun ilon aiheista jne.) niin eikö ole aika yksipuolista? Silloin ainakin minä koin, että en sanut yhtään mitään! Annoin paljon aikaani, energiaani, tuin, ymmärsin... Ja olin noiden tapaamisten jälkeen ihan puhki! Ja kun tähän vielä yhdistää sen, että aina kun minä olisin jonkun pienen avun tarvinnut, niin vastaus oli kielteinen, niin kyllä jo koin että on aika pistää peli poikki!

Jos ystävä "on vain olemassa", niin sehän on juuri sitä vastavuoroista hyötymistä! Henkisellä tasolla. Mutta kun tilanne on se, että SINÄ olet olemassa ystävälle, eikä ystävä sinulle, niin onko se sinusta ihan ok juttu...?

t. se joka laittoi välit poikki yksipuolisen ystävyyden takia

onhan vastavuoroinen hyötyminen toki jonkinlainen ihanne, mutta ei minun tarvitse hyötyä ystävyyksistäni mitenkään. Ne voivat vain olla olemassa.

i]

silloinhan heikolla ihmisellä ei voi olla ystäviä ollenkaan, sellaisella jolla vaikka lähtökohtaisesti ei ole edellytyksiä tukea toisia esim lapsuuden traumojen takia. Kuvittele, että jotakuta on lapsuudessa hakannut juoppo äiti ja raiskannut isä ja se on sen takia koko ajan vielä nelikymmpisenäkin niin säröillä, ettei enää pysty käsittelemään toisten ihmisten rankkoja asioita. Eikö hänellä ole oikeutta ystäviin? etenkään sellaisiin, joilla riittää vahvuutta kuunnella heidän ongelmiaan?

masennuin, enkä jaksanut enää yksinkertaisesti pitää yhtetyttä, kuunnella toisen murheita tai iloja... Varsinkin kun tällä ystävällä oli enimmäkseen niitä murheita. Tunsin joka yhteydenoton jälkeen olevani betonisaappaat jalassa pää pinnan alla. Vähitellen lopetin yhteydenotot kokonaan, en vastannut tekstareihin enkä s-postiviesteihin.

Ihastuimme naispuolisen ystäväni kanssa ja ajauduimme kammottavaan suhdesolmuun. Ainoa ratkaisu oli minun katkaista välini, jotta saatoimme jatkaa mieheni kanssa yhdessä. Vieläkin sattuu, ystävä oli rakas.

mutta yhteydenpito joihinkin (eivät ehkä olleetkaan ystäviä) on jäänyt pikku hiljaa pois.

entisen hyvän ystäväni kanssa. Ennen nähtiin vähintään kerran viikossa ja kahviteltiin tai käytiin shoppaamassa, vauvammekin ovat melko samanikäisiä. Nyt kun tää ystäväni muutti toiseen kaupunkiin, ei oo vastannut soittoihini tai sähköposteihin. Kerran sain hänet puhelimella kiinni hänen työnumerostaan, silloin lupasi soittaa töistä päästyään, mutta ei sitten ikinä soittanut.

Tälle ystävälle annoin vuosien kuluessa vaikka mitä tavaraa, lastenvaatteita ja tarvikkeitakin läjäpäin. Ne kyllä kelpasivat mutta ilmeisesti seura ei enää...

silloinhan heikolla ihmisellä ei voi olla ystäviä ollenkaan, sellaisella jolla vaikka lähtökohtaisesti ei ole edellytyksiä tukea toisia esim lapsuuden traumojen takia. Kuvittele, että jotakuta on lapsuudessa hakannut juoppo äiti ja raiskannut isä ja se on sen takia koko ajan vielä nelikymmpisenäkin niin säröillä, ettei enää pysty käsittelemään toisten ihmisten rankkoja asioita. Eikö hänellä ole oikeutta ystäviin? etenkään sellaisiin, joilla riittää vahvuutta kuunnella heidän ongelmiaan?

Mutta kyllä ystävyydessä pitää olla vastavuoroisuuttakin. Eli jos ei pysty toisten murheita kuuntelemaan, niin pitäisi ainakin pyrkiä iloitsemaan toisten onnistumisesta tai vaikka sanomaan "kiitos, kun olet ystäväni ja kuuntelet huoliani, vaikka en juuri nyt pystykään kuulemaan ongelmiasi". Terapeutille voi mennä maksusta tilittämään murheitaan, ystävyyteen kuuluu VASTAVUOROISUUS, ei ystävyyttä ole se että toinen vaan kuuntelee ja antaa apuaan ja toinen vain tilittää omia asioitaan ja ottaa avun vastaan.

Itse olen menettänyt 3 hyvää ystävää,jotka ovat olleet tärkeitä.

Ensimmäinen lopetti yhteydenpidon, olin sitä ennen monta kuukautta kuunnellut hänen huoliaan ja avustanut henkisesti ja rahallisesti kun teki pesäeroa mieheensä. Olimme tunteneet lähes 10 vuotta ja olleet paljon yhdessä. Eronsa jälkeen löysi uusia ystäviä ja lakkasi vastaamasta puheluihin ja viesteihin. Myöhemmin tosin kuulin, että oli tehnyt vastaavia temppuja aiemminkin ihmisille elämässään. Näin häntä muutaman kerran tapahtuneen jälkeen kaupungilla, mutta hän ei edes tervehtinyt.

Toisen ystävän kanssa olimme tunteneet vain pari vuotta ja hän käytti minua "tunkionaan" eli kun meni huonosti kelpasin lohduttajaksi ja sitten kun meni hyvin ei pitänyt yhteyttä. Alkoi seurustella mieheni kaverin kanssa ja kun erosivat yhteydenpitomme katkesi lopullisesti, koska en suostunut eroamaan miehestäni ja alkamaan sinkuksi hänen seurakseen. Tätä edelsi tilanne, jossa minä kuuntelin hänen murheitaan ja hän ei koskaan vaivautunut edes kysymään mitä minulle kuuluu. No, tätä ystävää en sure.

Kolmas ystäväni oli koulukaverini, joka lapsen saatuaan masentui kovasti. Tarjosin apua ja kuuntelin jälleen kerran vain hänen murheitaan, mutta hän löysi yhteisön (muita masennuksesta kärsiviä) josta koki saavansa enemmän tukea, kuin mitä minä tai muut ystävänsä pystyivät antamaan ja lopetti yhteydenpidon. Tämä tilanne harmitti lähinnä siksi, että väitti todella ikävään sävyyn ettemme me muut ystävät halunneet häntä tukea ja auttaa, vaikka parhaamme teimme:-(

Jos olette antaneet toiselle tavaroita lainaksi, tai lahjaksi niin miksi itkette niiden perään? Odotatteko että toinen todella muistaa antamanne sukat vuodelta 2001? Ja jos on jokin sellainen tavara tai vaate jota lainaatte niin voi aina kieltäytyä.



Pyydä takaisin lainatuote seuraavana päivänä. Tai sitten annat omaksi ja unohdat tuollaisen. Jos jotain lainaa, on aina mahdollisuus että se menee rikki. Ja ei välttämättä mistään saa vastaavaa tilalle. Tämän olen itse oppinut. Ei kannata siitä suuttua! Toinenkin voi unohtaa kenen mikäkin tavara oli, jos olet herkkä lainaamaan vaikka mitä.



Ja jos toisen rahatilanne on huono, ei todellakaan pidä toista lähteä elättämään. Ystävältä ei pyydetä eikä lainata rahaa.

mielestäni liian kärkkääsee sävyyn lapseni päivähoitotilannetta(otti asian moneen kertaan puheeksi tyyliin eikö se todellakaan mene päiväkotiin) sekä kasvatusta,minun kilojani, suhdettani anoppiin (pitäisi kuulemma mennä mummolaan useammin vaikka ilkeä on anoppi).

Ehkä neuvot ovat hyväätarkoittavia mutta mielestäni osaan varsin hyvin huolehtia omista asioistani ja mieluiten olen sellaisten kanssa jotka huolehtivat omistaan eivätkä päsmäröi muiden elämässä.



Jännä että tässä ketjussa todellakin korostuu tuo materia ja palvelukset, ei niinkään esim.ilkeät huomautukset joita itse olen saanut aika usein kokea.

Vaikka vaikealta se tuntuu. Tämä ihminen on kuulunut elämääni aina ja on lapseni kummi. Vuosi vuodelta kuitenkin vahvistuu käsitys, myös perheelläni, että hän ei välitä kuin itsestään. Kun soitellaan, ei KOSKAAN kysy mitä minulle kuuluu vaan alkaa suoraan kertoa omia asioitaan ja kertoo niitä vaikka tunnin putkeen niin ettei itse saa sanottua mitään väliin. Kun on saanut kuulumisensa kerrottua, lopettaa puhelun.



Edes silloin, kun kummilapsensa oli vakavasti sairas, hän ei kysynyt koskaan vointia vaan jouduin kuuntelemaan hänen baarireissujaan ja ihmettelyä, miksen minä käy koskaan tuulettumassa. Siinä tilanteessako ensimmäisenä baarit mielessä?! Ei ole koskaan käynyt lapsen synttäreillä, ainoastaan kastejuhlassa. Hänelläkin on lapsia, joten en voi ymmärtää tätä käytöstä meidän lastamme kohtaan.



Kun itse jouduin vaikeaan leikkaukseen, soitti hän viikko leikkauksen jälkeen ja aloitti taas omien asioidensa höpötyksen. Silloin sanoin, että olen tosi väsy ja kipeä, kun oli se leikkaus, en jaksa nyt puhua. Sanoi vaan aijaa ja lopetti. Ei siis kysynyt yhtään miten leikkaus meni tai mitään! Minusta sellainen kuuluu normaaleihin käytöstapoihin kun ihan varmasti TIESI leikkauspäivänkin, kun laitoin edellisiltana viestin hänelle asiasta...ei vastannut siihenkään.



En siis saa tästä ystävyydestä itse mitään (paitsi pahan mielen), eikä myöskään lapseni kummiltaan joten emme näe mieheni kanssa syytä siihen, miksi meidän pitäisi enää pitää yhteyttä häneen. Silti minuun sattuu ajatus luopua hänestä, mutta en halua pettyä ja suuttua joka puhelun/tapaamisen jälkeen kun tajuan että se meni taas täysin siihen, että minä kuuntelen ja hän puhuu.

En, mutta osa ystävistä on jäänyt erilaisen elämäntilanteen/muuton takia.

nämä ystävät olleet määräileviä, hallitsevia ja joskus tilanteet menneet ikäväksi juonitteluksi.

Sattui kaikkea pahaa ja ikävää. Tämä "ystävä" meni keromaan siitä eräällä juoruämmälle. niinpä siitä sitten saikin tietää kaikki. Minun oli vaihdettava alaa.