Lue keskustelun säännöt.
Minulla on todella vahvatahtoinen lapsi joka vetää aina sä et rakasta mua- kortin esille
30.04.2023 |
Isän luona lapsi saa paljon tavaraa, materiaa, herkkuja ym. Tahtonsa läpi melko kaikessa. Mitään ei juurikaan myöskään vaadita siellä, esim hammaspesua. Lapsi on myös perusluonteeltaan vahvatahtoinen ja isän toiminta vahvistaa tätä piirrettä hänessä ja minusta tuo rajattomuutta. Olen tästä puhunut neuvolassa, kouluterkkarilla, täällä jne ja se asia minun pitää kuulemma vain hyväksyä, koska isä saa kasvattaa tavallaan eikä se minulle kuulu loppupeleissä.
No, lapsi tulee tänne joka viikko ja me käydään päivittäin valtavia taisteluita ostamisesta, vaatetuksesta, hammaspesusta yms jota lapsi haluaisi tai jota häntä ei huvita tehdä. Hän haluaa koko ajan kaikkea, ihan oikeasti laskin että yksi päivä hän kinuaa 23:a asiaa minua joko ostamaan tai tekemään. Hän on kuitenkin jo 8-vuotias Ja jos hän jotain saakin, ei ole asiasta monesti kuin ehkä 2 minuuttia kiinnostunut/kiitollinen.
Rangaistukset ei paljoa paina, kun isän luona saa kuitenkin. Olen mm. takavarikoinut leluja ja tavaroita, ottanut kännykän pois, perunut kivoja menoja.
Juttelu ja yhdessä sopiminen ja asioiden selittäminen ei tuo yleensä sen kummempaa tulosta. Haluaminen on hänellä niin vahvaa (+pitkäjänteinen ymmärtäminen iän puolesta heikkoa), ettei kiinnosta onko äitillä rahaa ostaa jotain tai meneekö hampaat piloille kun ei pese niitä. Hän haluaa just nyt just näin ja se siitä. Meillä on yhteiset säännöt jääkaapin ovessa ja tilanteet missä lapsi saa käyttää päätösvaltaa, mutta ei auta.
Ja kun näitä suuria taisteluita meillä sitten käydään, missä en anna periksi, niin lapsi huutaa ja ulvoo kurkku suorana että en rakasta häntä (sanottakoon että olen selittänyt hänelle monesti että rakastan mutta minun ei tarvitse toteuttaa hänen kaikkia toiveitaan), sekä sanon että rakastan joka ilta kun peittelen nukkumaan.
Minulla lähtee oikeasti kohta järki, arki on mennyt hänen kanssaan nyt todella raskaaksi. Teini-iässä tilanne arvatenkin vain pahenee.
Mitä oikeasti voin tehdä tai mistä saada apua tähän?
Kommentit (151)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin lapselle, että en rakasta. Että en todellakaan rakasta kakaraa, joka rääkyy, vinkuu ja kärttää koko ajan jotain. Sanoisin, että minulla on paljon mukavampaa, kun hän ei ole lähellä.
Juuri näin. Noiden on hyvä antaa maistaa omaa lääkettään. Se se opettaa jos mikä.
Niin minunkin mielestä. Ei sitä rakkauttaan saa aikuisenakaan rääkymällä rumasti, joten miksi lapsena pitäisi saada?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmasti tuntuu pahalta kuulla, että isän luona on mukavampaa. Lapset valitsevat puolensa.
Lapsella on varmasti joku ruuvi väärässä asennossa. Hakekaa apua.
Vierailija kirjoitti:
Varmasti tuntuu pahalta kuulla, että isän luona on mukavampaa. Lapset valitsevat puolensa.
Siellä ei tarvitse edes hampaita harjata, niin hyvä paikka se on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lapsi on jo 8, olet kenties myöhässä. Jos on keskusteluyhteys isän kanssa, niin siitä pitää aloittaa. Jos ei, niin itse en ottaisi lasta enää vuoroviikoiksi, vaan ainoastaan joka toinen viikonloppu, jolloin voi sitten antaa periksi kaikeksi. Mies kantakoon vastuun kasvatuksensa tuloksista.
Ei ole keskusteluyhteyttä. En haluaisi ulkoistaa itseäni lapsen elämästä vaikka vaikeaa onkin tämä.
Tässä onkin asian ydin. Ei ole keskusteluyhteyttä. Lapsi huomaa ja tietää. Kärsii siitä, että hänelle rakkaat ihmiset eivät tule keskenään toimeen. Ero itsessään on lapselle raskas, vaikka vanhemmat pystyisivät sen sulassa sovussa toteuttamaan, ja välit olisivat hyvät eron jälkeenkin. Kun vanhemmat eivät ole edes puheväleissä, ja kaikki kommunikaatio tapahtuu lapsen kautta, on tilanne lapselle sietämätön. Tälle asialle pitäisi tehdä jotain. Jos ei omin keinoin onnistu, niin perheterapia olisi vahva suositukseni.
Lapsen kanssa pitäisi käsitellä se suru, että vanhemmat eivät ole yhdessä. Lapsen tavaran haluamisen takana voi olla epäily siitä, että äiti ei rakasta, koska ei enää halua asua isän kanssa (eikä näin ollen myöskään minun kanssa, on lapsen ajatus).
Kun lapsi seuraavan kerran vetää esiin tuon et rakasta mua-kortin, tekisin kuten ap on tehnytkin, eli perustelisin ettei tavaran ostamisella rakkautta osoiteta, vaan sillä, että haluaa olla yhdessä toisen kanssa ja välittää että toisella on kaikki hyvin (esimerkiksi ne hampaat pysyvät ehjinä, ja siksi vaatii ne harjaamaan). Samassa yhteydessä olisikin sitten luontevaa ottaa puheeksi myös vanhempien erillään asuminen, ja se, että rakastaa lasta silloinkin, kun lapsi on toisen vanhemman luona, ja painottaa ettei johdu lapsesta, että vanhemmilla on aikuisten ongelmia, eivätkä siksi enää voi asua kaikki samassa kodissa.
Toisesta vanhemmasta ei myöskään koskaan pitäisi puhua lapselle tai lapsen kuullen pahaa, vähättelevästi, tai kyseenalaistavasti. Erimielisyydet pitäisi kyllä pystyä selvittämään aikuisten kesken, ja aikuisuutta on myös pakottaa itsensä toimimaan edes asiallisesti sen toisen osapuolen kanssa silloin, kun on yhteisiä lapsia. Tämä on tietysti mahdoton toteuttaa, jos vain toinen tämän ymmärtää, ja on valmis lasten vuoksi menemään epämukavuusalueelleen. Kuten sanottu, perheterapiaan olisi hyvä hakeutua, jotta kaikki osapuolet tulisivat kuulluiksi, väärinkäsitykset tulisi oikaistuiksi, ja yhteisistä pelisäännöistä saataisiin sovittua.Puheyhteyttä ei ole sellaista, että yhteisten sääntöjen sopiminen molemmissa kodeissa onnistuisi. Lapsen isän mielestä se on minun ongelma jos en osta lapsille asioita ja hammaspesusta sanoo että kyllä pestään - vaikka näkyy ettei ole pesty. Eli minkäs teet 🤷
Asiat hoidetaan isän kanssa tekstiviestitse - ei lasten kautta.
Ja eroa on käyty lapsen kanssa läpi juuri noin kuin kuvailit. Monet kerrat. Lapsi haluaisi että isä asuisi täällä. Mutta kun se ei ole mahdollista mitenkäänpäin niin minkäs sille tekee.
Näilläkin spekseillä suosittelen edelleen perheterapiaa. Lapsi ei ole käsitellyt eroa ja kaikkia siihen liittyviä tunteita kunnolla. Asiat jäävät aina jollain tasolla kesken, kun kaikki osapuolet eivät ole keskutelussa mukana. Kysymyksiä jää ilmaan, toinen vanhempi vastaa eri tavalla kuin toinen, turhia toiveita teidän yhteenpaluusta voi elää lapsen mielessä. Lapsi myös suree mennyttä, ja yrittää paikata surun tunnetta haluamalla sitä sun tätä, joka ei kuitenkaan lopulta tuo hänelle lohtua. Hänellä ei ole muita keinoja. Hän on vasta 8v, ja pohjattoman surullinen perheen hajoamisesta. Hän ei ymmärrä, miksi te olette näin päättäneet, kun se on täysin hänen järkensä vastaista. Hän vaan haluaisi, että te kaikki olisitte yhdessä, ja kaikilla olisi hyvä olla.
No voinhan minä sinne yrittää päästä. Takas. Ei meille ainakaan viimeksi mitään perheterapiaa näillä spekseillä tarjottu perheneuvolasta. Etänä me vanhemmat saatiin jutella psykologin kanssa mutta sekin oli lopuksi aika turhaa kun isä ei pitänyt kiinni asioista mitä siellä sovittiin.
Harmi. Varmaan resurssit tässäkin asiassa tulevat vastaan. Sitten riippuu tietysti juuri sen kyseisen työntekijän näkemyksestä, joka teidän asioista on vastannut, miten hän näkee tilanteen ja avun tarpeen. Jos kuitenkin perheneuvolaan päädytte takaisin, voit itse väläyttää perheterapiaa ainakin vaihtoehtona. Kerrot, ettet kokenut psykologin etävastaanotoista olleen apua. On myös olemassa ns oppi-ohjelma, jossa molempien vanhempien kanssa työskennellään vanhemmuustaitojen vahvistamiseksi. Käsittääkseni lapsi itsekin osallistuu ainakin osaan tapaamisista. Itse en tuota oppi-ohjelmaa vedä, joten ihan tarkkaan en tiedä sisältöä, kestoa ym. Voi myös olla, ettei sitä joka paikkakunnalla ole saatavilla. Jokatapauksessa näkisin, että jonkinlainen interventio johon kaikki osapuolet osallistuvat olisi tarpeen. Voi olla, että sen lisäksi lapsi hyötyisi omista käynneistä joissa olisi mahdollisuus keskustella perheen ulkopuolisen aikuisen kanssa luottamuksellisesti ilman vanhempia. Näiden käyntien toteuttaja voi olla psyk sh tai psykologi. Kaikki tämä on nyt kuitenkin vain pohdintaa pelkän yksipuolisen kirjoitetun kokemuksen pohjalta, joten voin olla täysin hakoteilläkin. Se mitä varmuudella voin sanoa kuitenkin, että haittaa ainakaan ei ole siitä, jos vielä uudestaan yritätte hakea apua perheenne tilanteeseen. Olet täysin oikeilla jäljillä siinä, että pyrit muuttamaan kehityksen suuntaa nyt, etkä jää odottelemaan että asiat menevät vielä pahemmin solmuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki lapset eivät jaksa sitä viikko-viikko-systeemiä.
8 v. on 3-vuotiaasta rampannut kahden kodin väliä ja on varmaan hyvin rasittunut siitä.
Hänelle olisi ehkä parempi asua toisen vanhemman luona ja toisen luona vain viikonloppuja.
Tulevaisuuden kannalta olisi tietysti parempi asua siellä, missä hampaat pestään.
Suurin osa tähän ketjuun kommentoivista on sivuuttanut täysin lapsen tunteet käytöksen takana. Takerrutaan ainoastaan siihen näkyvään käytökseen. Se käytös on vain jäävuoren huippu, joka näkyy pinnalla. Syys sille käytökselle ovat siellä pinnan alla, ja niihin asioihin pitää puuttua, jos käytöstä halutaan muuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa tähän ketjuun kommentoivista on sivuuttanut täysin lapsen tunteet käytöksen takana. Takerrutaan ainoastaan siihen näkyvään käytökseen. Se käytös on vain jäävuoren huippu, joka näkyy pinnalla. Syys sille käytökselle ovat siellä pinnan alla, ja niihin asioihin pitää puuttua, jos käytöstä halutaan muuttaa.
Jo eka sivulla on mainittu ero. Se on varmasti ollut lapselle traumaattinen. Mutta ap oli hoitanut asian, joten mitäpä sitä sen enempää puimaan? Eihän lapsi voi sellaisesta kärsiä, kun asiasta on kerran keskusteltu.
Lapsi osaa sanoittaa tunteitaan ja nyt äiti on kauhuissaan, että mitä tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huoh.. huolissaan tästä lapseni käytöksestä/ oireilusta. En ole huolissani siitä rakastaako lapsi minua tai toisinpäin kun vastaus on ilmiselvä: rakastetaan!
Ehkä sinulla ei myöskään nyt ole ihan samanlainen tilanne kuin minulla tässä tämän yhden lapsen kanssa (toisen kanssa toimiikin ihan hyvin tuo mitä sanot).
Kysy ammattilaisilta neuvoa lapsen oireiluun.
Jos luit ketjua niin olen kysynyt. Ei ole tullut neuvoa. Pitää rajoista kiinni ja tehdä niinkuin nytkin teen. Koulussa menee hienosti. Isä päättää mitä tekee kun kuitenkin huolehtii vähimmäisvaatimukset vanhemmuudesta. Plaaplaa. Tämmöisiä ne keskustelut ammattilaisten kanssa on.
No tuossahan niitä neuvoja on.
Siinä oli ihan tavanomaisia kasvatuskeinoja jotka ei nyt riitä/ tuota samaa lopputulosta kuin kirjoittajalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa tähän ketjuun kommentoivista on sivuuttanut täysin lapsen tunteet käytöksen takana. Takerrutaan ainoastaan siihen näkyvään käytökseen. Se käytös on vain jäävuoren huippu, joka näkyy pinnalla. Syys sille käytökselle ovat siellä pinnan alla, ja niihin asioihin pitää puuttua, jos käytöstä halutaan muuttaa.
Jo eka sivulla on mainittu ero. Se on varmasti ollut lapselle traumaattinen. Mutta ap oli hoitanut asian, joten mitäpä sitä sen enempää puimaan? Eihän lapsi voi sellaisesta kärsiä, kun asiasta on kerran keskusteltu.
Laitat sanoja minun suuhuni. Sanoin että olen käsitellyt sitä jo tavanomaisin keinoin, mihin meitä on ammattilaisten toimesta ohjattu ja mitä osa täällä ehdotteli. Mun kysymys on että MITÄ SEURAAVAKSI, kun minusta tuntuu että ne tavanomaiset keinot ei nyt riitä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oikeastiko ihmiset ei nykyään edes opeta lapsille, että eri paikoissa toimitaan eri tavalla? Mitä väliä mitä isällä tehdään? Ap:n luona tehdään niin kuin ap sanoo. Tai niin sen teoriassa pitäisi mennä, mutta ap yrittää selvästi sysätä vastuun omastakin kasvatuksestaan isälle. Kyllä meillä on lapset ainakin aina tienneet, että esimerkiksi kun mennään isovanhemmille, siellä on eri säännöt kuin kotona, ja siellä totellaan isovanhempia mukisematta. Koulussa on koulun säännöt jne.
Isovanhemmat ja koulu on täysin eri asia kuin kaksi kotia. Jos sulla ei ole kokemusta vuoroasumisesta niin ei ehkä kannata kommentoida mitään
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa tähän ketjuun kommentoivista on sivuuttanut täysin lapsen tunteet käytöksen takana. Takerrutaan ainoastaan siihen näkyvään käytökseen. Se käytös on vain jäävuoren huippu, joka näkyy pinnalla. Syys sille käytökselle ovat siellä pinnan alla, ja niihin asioihin pitää puuttua, jos käytöstä halutaan muuttaa.
Olen siitä samaa mieltä. Minusta kyse ei ole siitä etten ole opettanut lapselle käytöstapoja tai olen ollut liian lepsu. Vaan kyse on nimenomaan niistä asioista pinnan alla ja niihin liittyy ainakin lapsen kahden kodin erilaisuus. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa tähän ketjuun kommentoivista on sivuuttanut täysin lapsen tunteet käytöksen takana. Takerrutaan ainoastaan siihen näkyvään käytökseen. Se käytös on vain jäävuoren huippu, joka näkyy pinnalla. Syys sille käytökselle ovat siellä pinnan alla, ja niihin asioihin pitää puuttua, jos käytöstä halutaan muuttaa.
Jo eka sivulla on mainittu ero. Se on varmasti ollut lapselle traumaattinen. Mutta ap oli hoitanut asian, joten mitäpä sitä sen enempää puimaan? Eihän lapsi voi sellaisesta kärsiä, kun asiasta on kerran keskusteltu.
Laitat sanoja minun suuhuni. Sanoin että olen käsitellyt sitä jo tavanomaisin keinoin, mihin meitä on ammattilaisten toimesta ohjattu ja mitä osa täällä ehdotteli. Mun kysymys on että MITÄ SEURAAVAKSI, kun minusta tuntuu että ne tavanomaiset keinot ei nyt riitä!
Älä minulle raivoa, sinä sen lapsesi olet kasvattanut, en minä. Mutta taitaa temperamentti kulkea teillä suvussa. Monestihan lapsissa ärsyttää juuri ne piirteet, jotka tunnistaa itsessään. Eli ehkä voisit lähestyä lastasi opettelemalla rauhoittumaan itse, hyväksymään omat puutteesi ja rakastamaan itseäsi. On ok olla lapsen edessä epätäydellinen ja näyttää tunteita, jos vaikka lapsen sanat ja käytös satuttavat. Lapsenkin on joskus hyvä nähdä vanhempi ihmisenä.
Älä välitä ap kaikista ymmärtämättömistä kommenteista. Olet toiminut ihan oikein niiden mahdollisuuksien puitteissa joita sinulla on. Enempään et yksin pysty, eikä lasta voi (eikä pidä) muuttaa. Ongelman ydin on teidän vanhempien pahasti tulehtuneet välit ja keskusteluyhteyden puuttuminen. Lapsen käytös on sitten se peili, missä tämä näkyy.
Miksi äidin on vaikea hyväksyä sitä, että lapsi on isän luona onnellinen? Eihän tuossa ole muusta kyse kuin kateudesta ja kostosta.
Olin samanlainen lapsena. Lapsi osoittaa tarpeiden tarvettaan. En saanut äidiltä fyysistä läheisyyttä ja muuta lempeää huomiointia joten se purkautui muuna huomion hakemisena, esim halusin tavaroita ja kiukuttelin juuri noin. Ei lapsi tavaroita tarvitse, ota syliin ja hali. Rakkauden osoittaminen pehmittää. Sen jälkeen vasta rajat tehoavat. Ei rajat toimi ilman rakkautta.
Jos mies kerran lähti toisen matkaan, niin etkö voi ottaa siihen naiseen yhteyttä ja pyytää sopimaan yhteiset säännöt, jos ette saa ukonvätystä toimimaan lapsensa eteen? Totuus taitaa kuitenkin olla lopulta varsin toinen kuin mitä ap on kuvaillut, kun mikään neuvo ei käy ja suuttuu toisille kirjoittajille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeastiko ihmiset ei nykyään edes opeta lapsille, että eri paikoissa toimitaan eri tavalla? Mitä väliä mitä isällä tehdään? Ap:n luona tehdään niin kuin ap sanoo. Tai niin sen teoriassa pitäisi mennä, mutta ap yrittää selvästi sysätä vastuun omastakin kasvatuksestaan isälle. Kyllä meillä on lapset ainakin aina tienneet, että esimerkiksi kun mennään isovanhemmille, siellä on eri säännöt kuin kotona, ja siellä totellaan isovanhempia mukisematta. Koulussa on koulun säännöt jne.
Isovanhemmat ja koulu on täysin eri asia kuin kaksi kotia. Jos sulla ei ole kokemusta vuoroasumisesta niin ei ehkä kannata kommentoida mitään
Minulla on kokemusta vuoroasumisesta nimenomaan erolapsena. Ei meillä ollut mitään ongelmaa sen ymmärtämisessä, että isän luona oli nämä säännöt, äidin luona nämä. Jälkikäteen ymmärsi, että moni asia tuli ihan käytännöstä eli äidin kanssa asuttiin kaupungin keskustassa kerrostalossa, josta oli todella vähän tilaa. Isän kanssa asuttiin isossa omakotitalossa, jonne mahtui kerralla kaikki serkut yökylään jne.
Äidin luona elettiin siivoten ja tiskaten, isän luona koulunkäynti meni kotitöiden edelle. Äidin luona oli tarkka karkkipäivä, isän luona herkkuja oli tarjolla vapaasti (mutta niitä ei ikinä pyynnöstä ostettu eli turha kuvitella, että karkkihyllyn luona olisi voinut valita mukaansa 2 kg herkkuja) jne.
Oikeastiko ihmiset ei nykyään edes opeta lapsille, että eri paikoissa toimitaan eri tavalla? Mitä väliä mitä isällä tehdään? Ap:n luona tehdään niin kuin ap sanoo. Tai niin sen teoriassa pitäisi mennä, mutta ap yrittää selvästi sysätä vastuun omastakin kasvatuksestaan isälle. Kyllä meillä on lapset ainakin aina tienneet, että esimerkiksi kun mennään isovanhemmille, siellä on eri säännöt kuin kotona, ja siellä totellaan isovanhempia mukisematta. Koulussa on koulun säännöt jne.