Miten kukaan voi olla onnellinen isänsä kuolemasta?

Mun isä sairastui vakavasti alle kuusikymppisenä, kunto huononi eikä koskaan palautunut ennalleen vuosien aikana, ja on nyt ollut jo pari vuotta täysin sänkyyn hoidettava, ei enää kunnolla oikein tajuissaankaan.

Kyllä surutyö on tehty jo vuosia sitten, nyt vain odotan ja toivon, että hän pääsisi pian pois. Tulen olemaan helpottunut, kun isä kuolee.

Ei siihen tarvii muuta kuin sairas lapsi joka on vain kiinnostunut perinnöstä. Ja näitä kyllä on riittävästi, isä kun ei kuulu äitien mielestä perheeseen, kunhan maksaa elatusmaksut ja "satunnaisia" menoja.

Paska äiskät on ta... listalla, mulla on oikeus koska, se pas.. vaati viemään roskat.

Miksi pitäisi surra jos ei ole mitään surtavaa?

Jos kärsimys loppuu, silloin kai on iloinen. Ehkei kuolemasta ole tai siitä draamasta. Ei tietoa tosin miksi ystäväsi on iloinen.

Jos suhde on ollut etäinen, kylmä tai muuten vaikea, voi poismeno tuntua myös huojentavalta. Voihan olla, että asia on hyvinkin surullinen ja kipeä, mutta kyseinen henkilö ei halua jakaa niitä tuntemuksiaan ap:n kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Jos kärsimys loppuu, silloin kai on iloinen. Ehkei kuolemasta ole tai siitä draamasta. Ei tietoa tosin miksi ystäväsi on iloinen.

Iloisen näytteleminen voi olla pelkkä defenssi, jos ei halua jakaa todellisia tuntemuksiaan.

Oma isäni on voimakkaasti päihderiippuvainen (tosin lapsuudestani oli vuosien katkoja, huumet sentään jätti) joka juo.

Sitten vetää pillereitä ja kamaa välillä (tämä alkoi siis avioeron jälkeen uudestaan, kun olin aikuinen) ja taas sitä jatkuu niin kauan kunnes fysiikka ei kestä.

On saanut ihan ammattilaisten toimesta suljetulla persoonallisuushäiriö diagnoosin, muistan vaan että meillä ei ollut kotona (olin yläasteella) yhtään riitaa kenenkään välillä kun isä oli poissa.

Tarvitseeko jatkaa, että ei ole mikään helpoin ihminen?

Joskus tulee itsellekin mieleen, että jos toinen vain kuolisi niin saisi vihdoinkin "elää rauhassa" siltä ja sen vaikutuksilta...

1. isä oli kelvoton isä

2. isä oli vanha ja sairas, jonka poispääsy oli helpotus. Usein tällaisessa tapauksessa surutyö on jo tehty ja se rakas isä on jo itseasiassa pitkään olkut poissa.

Vierailija kirjoitti:

Mä olin helpottunut, kun äitini kuoli. Mielisairas ihminen, joka teki mulle paljon kiusaa elämänsä aikana. Sellaista on vaikea surra.

Eipä ne mielisairaudet kenenkään oma valinta ole.

Isäni on väkivaltainen, häiriintynyt ja kostonhimoinen henkilö, joka nauttii muiden ihmisten kiusaamisesta ja häirinnästä. Itsesuojelun nimissä en ole voinut olla vuosiin häneen yhteydessä ja olen suojannut yhteystietoni. Jos hän menehtyisi, olisin hyvin surullinen -surisin sitä isää, joka hän ei koskaan kyennyt minulle olemaan ja sitä rakkautta, lämpöä ja turvaa, jota jäin hänen osaltaan vaille. En surisi sitä tyrannia. Tuntisin varmasti myös suunnatonta helpotusta, koska minun ei tarvitsisi enää koskaan pelätä häntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin helpottunut, kun äitini kuoli. Mielisairas ihminen, joka teki mulle paljon kiusaa elämänsä aikana. Sellaista on vaikea surra.

Eipä ne mielisairaudet kenenkään oma valinta ole.

Ei, mutta mielisairas voi olla vihamielinen ja ilkeä. Vaikka kuinka ymmärtäisi, että hän on sairas, ei sellaisen ihmisen läsnäolo tunnu hyvältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin helpottunut, kun äitini kuoli. Mielisairas ihminen, joka teki mulle paljon kiusaa elämänsä aikana. Sellaista on vaikea surra.

Eipä ne mielisairaudet kenenkään oma valinta ole.

Se on oma valinta, miten niiden kanssa toimii.

Ei kenelläkään ole mitään oikeutta tehdä muiden elämästä helvettiä niiden vuoksi.

Ap olet todella vajaa ihminen. Vai onko sinulla autismidiagnoosi? Et pysty pätkääkään asettumaan toisen ihmisen asemaan.

Kuvitteletko sinä tosiaan, että kaikilla on samalaiset perhesuhteet ja tunteet kuin sinulla, tai vielä pahempaa: että pitäisi olla?

Kun minun isäni kuoli, se ei tuntunut miltään. Tästä on jo yli kaksi vuotta, eikä tunnu vieläkään.

Täälläkin on ollut paljon keskustelua siitä, miten sodanjälkeinen sukupolvi on ollut sekaisin tuskastaan ja vaiennut kaikesta kuin muuri. Todella moni on jatkanut sitä ihan sinne elämän loppumetreille saakka. Sellainen ilmapiiri työstämättömänä saa aikaan vihaa, kaunaa ja katkeruutta sekä katkaisee välejä. Heitä ei tietenkään voi syyttää sodasta ja traumatisoitumisesta. Silti heillä oli vastuu vanhemmiten hoitaa omaa sisintään ja kohdata juttunsa. Moni kieltäytyy, he joilla homma on mennyt persoonallisuushäiriön tasolle. Tähän soppaan kun lisätään fyysinen väkivalta tai viinalla lutraaminen, olisi hämmentävää, jos kuolema olisi vain surullinen asia. Luulen, että monella noiden kuolema herättää enemmän sellaisia kahtalaisia tunnelmia, eli että 1) Suren ihmistä, joka ei oikein koskaan löytänyt itsestään sisäistä rauhaa ja päässyt sellaiseen hyvään olotilaan suhteessa itseensä ja varsinkin rakkaisiin ihmisiinsä. 2) Vihaan ihmistä, joka kohteli minua monella tasolla huonosti ja epäreilusti, kun olisin tarvinnut aikuista kasvuni tueksi. Vihaan sitä, että hän ei missään vaiheessa elämäänsä nähnyt tekojaan saatika pahoitellut niitä kenellekään. Ei ottanut siis aikuisen vastuuta itsestään koskaan. Nämä menetykset ovat hyvin tuskallisia, eivätkä sellaisia "puhtaan, lämpimän ja rakkaudellisen surun" kaltaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Ehkä oli ollut huono isä. Silloin kuolema voi olla lapsille helpotus.

Isä on voinut toivoa lapsensa kuolemaa ääneen tai sanoa ettei lapsi olisi saanut syntyä. Silloin isän kuolema on vapauttavaa.

No, en nyt sanoisi onnellinen, mutta olin helpottunut, huojentunut. Isällä oli vakava monipäihderiippuvuus. Monen monta vuotta sitä silmitöntä sekoilua seurattuani, kuolema oli parasta mitä toivoin. Isä oli minulle hyvin rakas, mutta ajautuminen päihdemaailmaan vei hänet minulta. Olin jo menettänyt hänet ja kokenut menettämisen tuskaa monta vuotta. Vaikka hän ei enää viimeisinä vuosina ollut juurikaan elämässäni, joka päivä oli huoli, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se huoli päättyi kuolemaan. Oikeastaan vasta isän kuoleman jälkeen pystyin alkaa elää omaa elämääni.

Vierailija kirjoitti:

47mies kirjoitti:

Minä olisin koska saisin perintönä paljon rahaa. Äidin kuoltua en edes itkenyt. Odotin vaan että saan äidin rahat ja sainkin. Odotan että saan isäni omaisuuden myös. Ei sen tarvii sitä tietää.

Ihanaa et joku rohkenee tämän sanoa, itselläni samat ajatukset mutta täällä aina tuomitaan.

Psykopatiaa

Ei paskaa kannata surra.

No hyvin helposti. Sellaisia vanhempia on pilvinpimeinen keiden takia ei tarvitse kuin helpotuksen kyyneliä vuodattaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei siihen tarvii muuta kuin sairas lapsi joka on vain kiinnostunut perinnöstä. Ja näitä kyllä on riittävästi, isä kun ei kuulu äitien mielestä perheeseen, kunhan maksaa elatusmaksut ja "satunnaisia" menoja.

Paska äiskät on ta... listalla, mulla on oikeus koska, se pas.. vaati viemään roskat.

Omistatko liian pienen nysän vai hukkasitko tuttisi? xD