Miten kukaan voi olla onnellinen isänsä kuolemasta?

Jos onkin ollut hyvin läheinen, puhuttu ja koettu paljon yhdessä. Jos on selvitetty kaikki, eikä mitään ole jäänyt sanomatta. Jos on tiennyt isänsä toiveen päästä jo täältä, kärsimyksistä voi olla, jos ei nyt suorastaan onnellinen, niin ainakin helpottunut.

Vierailija kirjoitti:

Mun lapseni tuskin tulevat suremaan isäänsä. Surevat ehkä sitä että miehestä, jonka olisi pitänyt olla heidän isänsä, ei ollut isäksi.

Olisivat valinneet paremman isän. Lapsen vastuullahan se on, eikö vain?

Oman isän kuolemaa ei tarvitsekaan surra. Voi surra hänen elämäänsä, mutta sitäkään ei ole pakko tunnustaa kenellekään. Me teeskentelemme ja valehtelemme paljon toisillemme (ja itsellemme) väittäessämme ettei tunnu missään, mutta toisen ihmisen surua ei kenelläkään ole oikeutta sen enempää mitata kuin määritelläkään. Kaikilla ei ole suruunsa sanoja, ja vaikka olisikin, niitä ei voi jakaa muille. Jokaisen suremisen tapa on oma yksityisasia.

Eihän siinä mitään ihmettelemistä ole, jos on ollut huonot tai etäiset välit. Ja monella on.

Itselläkään ei nyt mitkään parhaimmat välit ole, mutta kyllä jo silti suren sitä, että isä on jo melko ikääntynyt ja kerran kuolee, enkä sellaista haluaisi kokea.

Vierailija kirjoitti:

Eihän siinä mitään ihmettelemistä ole, jos on ollut huonot tai etäiset välit. Ja monella on.

Itselläkään ei nyt mitkään parhaimmat välit ole, mutta kyllä jo silti suren sitä, että isä on jo melko ikääntynyt ja kerran kuolee, enkä sellaista haluaisi kokea.

Et haluaisi kokea isäsi kuolemaa? Pakkohan sinun on. Vai haluatko mieluummin kuolla ennen häntä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapseni tuskin tulevat suremaan isäänsä. Surevat ehkä sitä että miehestä, jonka olisi pitänyt olla heidän isänsä, ei ollut isäksi.

Olisivat valinneet paremman isän. Lapsen vastuullahan se on, eikö vain?

Taas syytetään naista joka on mennyt lisääntymään väärälle miehelle. Miten sen voi etukäteen tietää? Eikö miehellä ole mitään vastuuta isyydestään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän siinä mitään ihmettelemistä ole, jos on ollut huonot tai etäiset välit. Ja monella on.

Itselläkään ei nyt mitkään parhaimmat välit ole, mutta kyllä jo silti suren sitä, että isä on jo melko ikääntynyt ja kerran kuolee, enkä sellaista haluaisi kokea.

Et haluaisi kokea isäsi kuolemaa? Pakkohan sinun on. Vai haluatko mieluummin kuolla ennen häntä?

Nimenomaan. Eihän se mikään automaatio ole, että vanhemmat kuolevat ennen kuin lapset. Olen jo kokenut oman puolison kuoleman. Läheisen kuolema on rankka paikka.

Otsikkoon kirjoitit, että "on onnellinen isänsä kuolemasta". Viestistä käy kuitenkin ilmi, että isän kuolema ei tehnyt häntä onnelliseksi, vaan hän oli onnellinen jo ennen sitä, ja jatkoi onnellisena olemista sen jälkeenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän siinä mitään ihmettelemistä ole, jos on ollut huonot tai etäiset välit. Ja monella on.

Itselläkään ei nyt mitkään parhaimmat välit ole, mutta kyllä jo silti suren sitä, että isä on jo melko ikääntynyt ja kerran kuolee, enkä sellaista haluaisi kokea.

Et haluaisi kokea isäsi kuolemaa? Pakkohan sinun on. Vai haluatko mieluummin kuolla ennen häntä?

Nimenomaan. Eihän se mikään automaatio ole, että vanhemmat kuolevat ennen kuin lapset. Olen jo kokenut oman puolison kuoleman. Läheisen kuolema on rankka paikka.

Olen kokenut oman lapseni kuoleman. Siihen verrattuna en ole surrut isäni kuolemaa. Isäni sai elää pitkän elämän ja hän teki mitä lystäsi.

Isäni kuoli kymmeniä vuosia sitten. Itsensä ja perheensä vuoksi oli mitä parhain tapahtuma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin helpottunut, kun äitini kuoli. Mielisairas ihminen, joka teki mulle paljon kiusaa elämänsä aikana. Sellaista on vaikea surra.

Eipä ne mielisairaudet kenenkään oma valinta ole.

Mutta mielisairaan, niin kuin fyysisesti sairaankin, läheisen kuolemasta saa olla helpottunut.

Vierailija kirjoitti:

Mun lapseni tuskin tulevat suremaan isäänsä. Surevat ehkä sitä että miehestä, jonka olisi pitänyt olla heidän isänsä, ei ollut isäksi.

Tätä itse surin/suren. Isän kuolema ei tuntunut juuri miltään, lähinnä helpottavalta, koaka ei tarvitse enää olla tekemisissä. Suren kuitenkin ajoittain sitä, ettei minulla oikeastaan ollut isää, vaikka minut siittänyt mies oli elämässäni läsnä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin helpottunut, kun äitini kuoli. Mielisairas ihminen, joka teki mulle paljon kiusaa elämänsä aikana. Sellaista on vaikea surra.

Eipä ne mielisairaudet kenenkään oma valinta ole.

No ei ole mitkään sairaudet kenenkään oma valinta. Ei mielisairaus, ei muistisairaus, ei syöpä, ...

Se, että sairaan ihmiset kuolema on läheiselle helpotus, ei ole mitenkään harvinaista, eikä tuomittavaa.

No mun isäni lähti, kun olin 5. En tiedä onko se elossa vai kuollut. Jos kuulisin, että kuollut, tai perisin jotain niin reaktio olisi, että kuka tuo on.

Voin sanoa olevani ihan jopa onnellinen.

Ei tarvitse pelätä mitään.

Vierailija kirjoitti:

47mies kirjoitti:

Minä olisin koska saisin perintönä paljon rahaa. Äidin kuoltua en edes itkenyt. Odotin vaan että saan äidin rahat ja sainkin. Odotan että saan isäni omaisuuden myös. Ei sen tarvii sitä tietää.

Ihanaa et joku rohkenee tämän sanoa, itselläni samat ajatukset mutta täällä aina tuomitaan.

Minusta kans hyvä että sanotaan suoraan. Ja joo, on valhetta ja hurskastelua ajatella,että vanhempia aina surraan, kun he kuolevat. Yleensä on näin, mutta kyllä se riippuu ihan siitä millaisia he on olleet. Kuka surisi esim. raiskaaja- isää? Ei ainakaan mun kaveri, kun sen "isä" kuoli.

Isäni eläessä en saanut häneltä mitään muuta kuin henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Isäni kuoli kun olin 17v ja sain työnantajansa vakuutuksesta noin kolmekymmentä tuhatta silloista markkaa. Olin hyvin onnellinen.