Muusikko EVELIINA on AUTISTI! Mielipiteitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samalla tavoin myös autismidiagnoosi tehdään siten että "luotetaan ihmisen omaan kertomukseen". Ei ole mitään aivokuvaa tai verikoetta tai vastaavaa.

Olisikin se niin helppoa, että nepsyys näkyisi verikokeissa tai tavallisissa aivokuvissa.

Tarkemmilla menetelmillä on kyllä tutkittu esim. autismille ja ADHD:lle tyypillisiä piirteitä.

Mitään sellaista ei ole löydetty mikä olisi autisteilla "aivoissa". Kyse on siis inhimillisistä ominaisuuksista joiden kerromusen perusteella diagnoosi tehdään. Siitä on luotettavuus kaukana.

Juuri näin! Eikä varsinkaan sellaista, mikä olisi 8todistettavasti ollut "aivoissa" syntymästä saakka. Aivojen kehitykseen vaikuttaa perinnöllisten tekijöiden lisäksi elinympäristö. Vaikka muutaman vuoden iässä ilmenevien oireiden vuoksi tehdyissä tarkoissa tutkimuksissa pystyttäisiinkin löytämään aivoista jotakin, mikään ei osoita pitävästi, onko se synnynnäistä vai ensimmäisten elinvuosien seurausta.

Kyse on ikiaikaisesta psykologien ja psykiatrisen käsityskannan välisestä koulukuntakiistasta. Joitakin vuosikymmeniä sitten "autismin" syynä pidettiin varhaislapsuuden läheissuhteiden häiriöitä, mutta kun äityleitä ei enää saa syyllistää, syy vieritetään nykyisin lapselle itselleen leimaamalla hänet synnynnäisesti vialliseksi. Kannattaisi kuitenkin miettiä, keneltä synnynnäiset ominaisuudet on peritty. Aivan, vanhemmilta. Olisivatko nämä samat ominaisuudet ehkä mahdollisesti ilmenneet vanhempien käyttäytymisessä lapsiaan kohtaan?

Se on kieltämättä kummallista, miten etiologialtaan tuntemattomat oirepohjaiset luokitukset selittävät sekä ammattilaisille ja potilaille asioita oireiden ja poikkeavuuden syistä. Ainoa keino erottaa synnynnäiset ja ei-synnynnäiset piirteet psykiatriassa on haastattelu ei muistikuvat siitä, milloin kaikki alkoi. Ja kaikki tietävät, että niiden erottaminen on kuitenkin oikeasti täysin mahdotonta eikä ihmisten tulkintojen ja muistikuvien perusteella voi tehdä lääketieteellisesti valideja diagnooseja.

Kun ihmisiä laitetaan normaalijakaumalle, jokaisella on varmasti ns. normaalista poikkeavia piirteitä jossain asiassa. On myös huomattavan paljon ihmisiä, joilla on paljon normaalista poikkeavia ominaisuuksia jollain ulottuvuudella, eikä sekään ole itsestään selvästi sairaus tai häiriö. Se miten kompulsiivisesti ihmisten ominaisuuksia ja poikkeavaa käytöstä halutaan medikalisoida on itsessään häiriintynyttä. Tuollaisista vahvoista diagnooseista tulee helposti itseään toteuttavia ennusteita, koska ihmiset leimautuivat niihin niin vahvasti. Lisäksi rahaa kuluu massiivisesti siihen, kun esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla. Esimerkiksi amfetamiinistimulanttien kylväminen nuorisoon on paikoin täysin holtitonta, vaikkei niiden tehosta pitkällä aikavälillä ole minkäänlaista näyttöä ja ainoa näyttö tulee lääkeyhtiöiden rahoittamista, meta-analyysien mukaan usein hyvin heikkolaatuisista tutkimuksista.

Ehkä olisi parempi olla kommentoimatta ja jakamatta väärää tietoa jos ei selvästikään ole ymmärrystä tai tietämystä neuropsykiatriasta. Puhut "vahvoista diagnooseista". Kuka tai mikä sinä olet määrittelemään ulkopuolisena ja selkeästi asiasta tietämättömänä, että milloin sitä diagnoosia tarvitaan ja milloin ei? Liian paljon on vielä nykyäänkin jopa hoitoalalla ihmisiä, jotka aiheuttavat enemmän tuhoa ja haittaa potilaalle diagnoosipelon vuoksi tai ymmärtämättömyyttään.

"esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla."

Anteeksi mitä minä juuri luin! Kuinkahan montaa käytöshäiriöistä lasta täällä mukamassa hoidetaan lääkkeillä "erinäisillä mömmöillä" vain siksi, että heillä ei olisi sääntöjä, rajoja ja kasvattajaa, jolla on auktoriteettia. Aika harvaa jos yhtään. Henkilön mielestä, jonka mukaan neuropsykiatrsia ongelmia haasteita ei ole (näkyy jopa kuvantamisessa erilaisina aivoina) niin heidän mielestä kaikki on vain kurittomuutta ja epäjohdonmukaisesta kasvatuksesta johtuvaa. 

Tutustupa neuropsykologiaan, neuropsykiatrisiin ongelmiin - sen kirjoon ja siihen miten näitä lapsia ja aikuisia voidaan tukea ja huomioida elämässä. Ne "mömmöt" eli lääkkeet pelastavat monen elämän. Sen avulla moni pystyy siihen parhaimpaan toimintakykyyn, mitä heillä on. Niitä mömmöjä voi käyttää opettaja, lääkäri ja ehkäpä kollegasi ja tarkoitan vaikkapa ADHD -lääkitystä. Autisminkirjolaisilla voi olla muitakin lääkkeitä rauhoittamaan ja kestämään tätä maailman aistikaaosta, muuttuneita tilanteita. 

Kumpi on parempi: toimiva ihminen, jolla on itsensä kanssa hyvä olla, joka kykenee työelämään ja pitämään yllä ihmissuhteita toki lääkityksen turvin vai ihminen /ihmisraunio, joka ei kestä tätä maailmaa, joka ei kykene valmistumaan ammattiin tai keneltä jää kaikki kesken ilman lääkitystä. 

Lääkitys ei ole vain paha asia. Diagnoosi ei ole paha asia. Silloin kun niitä tarvitaan, niin niitä tarvitaan. 

Tutustupa sinä siihen mikä on psykiatrian diagnostiikan malli ja miten se toimii. Voit yllättyä. Se että jostain asiasta haastatellaan vaikka kuinka monta tuntia ei vaikuta mitenkään siihen kuinka "luotettava "diagnoosi on. Autismi ja adhd on nippu oireita( tai ominaisuuksia) eli oireyhtymä. Nämä oireet on vain laitettu yhteen ja päätetty että ne kuvaavat nyt tällaista sairautta. Haastattelussa sitten kysytään ihmisen mielipidettä että "onko sinulla näitä oireita enemmän kuin muilla" ( sanatarkasti näin). Ja esim "onko sinulla usein vaikeuksia keskittyä ". Kaikki perustuu siis ihmisen omaan kertomaan. Vanhemman mielipidettä lapsuudesta voidaan kysyä mutta se ei ole diagnoosissa olennainen. Psykiatristen diagnoosien validiteetti on alle 10%, eli kun tapaat eri psykiatrin saat aivan eri diagnoosin samoilla oireilla. Ei yksinkertaisesti ole osoitettu mitään "todisteita" eri psykiatristen sairauksien olemassaolosta. Todiste on vain siinä "koetko olevasi erilainen/masentunut/ylivilkas" ja samaa kysymystä pyöritetään eri vinkkeleistä ja kun potilas sanoo joo niin siinä se.

Pidän nykypsykiatriaa ja sen diagnostiikkaa täysin epäeettisenä.

Kyse on inhimillisistä ja psyykkisistä ominaisuuksista joita kaikilla on kuten on oma persoonakin.

Ei kannata uskoa aina kaikkea mitä lehdistä lukee näistä "sairauksista".

Näihin käytetään kyselykaavakkeita ja täyttäjiä on useampia: äiti, isä, päiväkoti, koulu, ip-kerho, toimintaterapeutti ja muut lapsen kanssa toimivat tahot. Jos useampi vastaaja vastaa tietyllä tavalla samoihin kysymyksiin, voi näistä testatuista ja standartoiduista lomakkeita päätellä jotain diagnoosista. Se on totta, että lomakkeet on tehty poikien / miesten oireista, ja mm. maskausta ei niissä huomioida. Mutta ei ihmiseltä itseltään pelkästään kysellä.

Lapsen tapauksessa havainnoidaan myös vuorovaikutusta vanhempien välillä. Usein poissuljetaan, että onko kyse vaikka puutteellisesta kasvatuksesta tai onko vanhempienkin vuorovaikutus lapsen kanssa omituista.

Isompien lasten kohdalla tutkitaan aiempia käyntejä, tsekataan vasu-keskustelu papereita, haasteita koulussa / kaverisuhteissa / harrastuksissa jne. Eli ei pelkästäään kysellä asianomaiselta.

Aikuisen diagnosointi on hankalaa, mikäli hän on maskannut, pärjännyt hyvin ja se kaaos ja kuormitus on ollut pään sisällä. Silloin ei papereihin ole välttämättä jäänyt mitään merkintää. Osa neurokirjon ihmisistä on hyvin älykkäitä, joten he voivat pärjätä koulussa todella hyvinkin, jos eivät häiritse ---> ei jää merkintöjä papereihin.

 

Mutta edelleen olemme sen edessä että etsimme näitä "oireita" jotka ovat subjektiivisia kokemuksia ja perustuvat nykypsykiatrian luomaan kuvaan että tässä on sairaus joka pitäisi tunnistaa. Koko köhtökohta on väärä. Miksi 1980- luvulla autistit olivat aivan eri asia kuin tänä päivänä? Kyse ei ole tunnistamisesta vaan määritelmän muuttamisesta.

Aikuisen on erittäin helppo saada itselleen se psykiatrinen diagnoosi minkä haluaa. Riittää että tutustuu oireisiin ja kertoo niistä lääkärille. Jos ensimmäinen ei tee diagnoosia nii toinen tai kolmas varmasti jo tekee. Missä muissa diagnooseissa tällainen onnistuu kuin psykiatrisissa?

Autismi ei ole sairaus. Se on ominaisuus, kuten vaikkapa ruskeat hiukset. Ja otin ruskean siksi vertailukohdaksi, koska hiukset voivat olla ruskeat kovin monella tavalla. Samoin kuin ihmisen aivot voivat olla autistiset kovin monella tavalla.

Miksei ruskeista hiuksista anneta lääketieteellistä diagnoosia? Miksi autismista annetaan?

Ruskeat silmät eivät aiheuta sosiaalista haittaa tai muita ongelmia.

Moni ajattelee autistista, että se on samanlainen kuin Sademiehestä tuttu hahmo. Autisti voi olla sitäkin, mutta ihan naapureita ja kavereitakin autistisia Myös julkkiksia, laulaja Eveliina. Ei kaikki autistit ole tosiaankaan "sademiehiä". Esim. minua ei kukaan pidä autistina töissä tai kaveritkaan, vaan ihan tavallisena tallukkana, mutta puolisoni sitä vastoin näkee ja elää joka päivä autistiset piirteeni.

Sukupuolenhan saa jo valita itse, niin pitäisi olla päivänselvää että jokainen saa valita itse myös omat sairautensa. Ei muilla pitäisi olla siihen nokan koputtamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kaikki pitää nykyään diagnosoida?

Jos sinulla ei ole mitään diagnosoitavaa, ole tyytyväinen. Olet normaali, tavallinen, keskiverto, jne. Me kaikki emme ole sellaisia.

Joillakin meillä on ongelmia sellaisten asioiden kanssa, jotka ovat normaaleille, tavallisille keskivertoihmisille niin itsestäänselvyyksiä, ettei niitä tarvitse edes ajatella.

Olisi hyvä saada diagnoosi että ei kohdeltaisi kuin roskaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samalla tavoin myös autismidiagnoosi tehdään siten että "luotetaan ihmisen omaan kertomukseen". Ei ole mitään aivokuvaa tai verikoetta tai vastaavaa.

Olisikin se niin helppoa, että nepsyys näkyisi verikokeissa tai tavallisissa aivokuvissa.

Tarkemmilla menetelmillä on kyllä tutkittu esim. autismille ja ADHD:lle tyypillisiä piirteitä.

Mitään sellaista ei ole löydetty mikä olisi autisteilla "aivoissa". Kyse on siis inhimillisistä ominaisuuksista joiden kerromusen perusteella diagnoosi tehdään. Siitä on luotettavuus kaukana.

Juuri näin! Eikä varsinkaan sellaista, mikä olisi 8todistettavasti ollut "aivoissa" syntymästä saakka. Aivojen kehitykseen vaikuttaa perinnöllisten tekijöiden lisäksi elinympäristö. Vaikka muutaman vuoden iässä ilmenevien oireiden vuoksi tehdyissä tarkoissa tutkimuksissa pystyttäisiinkin löytämään aivoista jotakin, mikään ei osoita pitävästi, onko se synnynnäistä vai ensimmäisten elinvuosien seurausta.

Kyse on ikiaikaisesta psykologien ja psykiatrisen käsityskannan välisestä koulukuntakiistasta. Joitakin vuosikymmeniä sitten "autismin" syynä pidettiin varhaislapsuuden läheissuhteiden häiriöitä, mutta kun äityleitä ei enää saa syyllistää, syy vieritetään nykyisin lapselle itselleen leimaamalla hänet synnynnäisesti vialliseksi. Kannattaisi kuitenkin miettiä, keneltä synnynnäiset ominaisuudet on peritty. Aivan, vanhemmilta. Olisivatko nämä samat ominaisuudet ehkä mahdollisesti ilmenneet vanhempien käyttäytymisessä lapsiaan kohtaan?

Se on kieltämättä kummallista, miten etiologialtaan tuntemattomat oirepohjaiset luokitukset selittävät sekä ammattilaisille ja potilaille asioita oireiden ja poikkeavuuden syistä. Ainoa keino erottaa synnynnäiset ja ei-synnynnäiset piirteet psykiatriassa on haastattelu ei muistikuvat siitä, milloin kaikki alkoi. Ja kaikki tietävät, että niiden erottaminen on kuitenkin oikeasti täysin mahdotonta eikä ihmisten tulkintojen ja muistikuvien perusteella voi tehdä lääketieteellisesti valideja diagnooseja.

Kun ihmisiä laitetaan normaalijakaumalle, jokaisella on varmasti ns. normaalista poikkeavia piirteitä jossain asiassa. On myös huomattavan paljon ihmisiä, joilla on paljon normaalista poikkeavia ominaisuuksia jollain ulottuvuudella, eikä sekään ole itsestään selvästi sairaus tai häiriö. Se miten kompulsiivisesti ihmisten ominaisuuksia ja poikkeavaa käytöstä halutaan medikalisoida on itsessään häiriintynyttä. Tuollaisista vahvoista diagnooseista tulee helposti itseään toteuttavia ennusteita, koska ihmiset leimautuivat niihin niin vahvasti. Lisäksi rahaa kuluu massiivisesti siihen, kun esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla. Esimerkiksi amfetamiinistimulanttien kylväminen nuorisoon on paikoin täysin holtitonta, vaikkei niiden tehosta pitkällä aikavälillä ole minkäänlaista näyttöä ja ainoa näyttö tulee lääkeyhtiöiden rahoittamista, meta-analyysien mukaan usein hyvin heikkolaatuisista tutkimuksista.

Ehkä olisi parempi olla kommentoimatta ja jakamatta väärää tietoa jos ei selvästikään ole ymmärrystä tai tietämystä neuropsykiatriasta. Puhut "vahvoista diagnooseista". Kuka tai mikä sinä olet määrittelemään ulkopuolisena ja selkeästi asiasta tietämättömänä, että milloin sitä diagnoosia tarvitaan ja milloin ei? Liian paljon on vielä nykyäänkin jopa hoitoalalla ihmisiä, jotka aiheuttavat enemmän tuhoa ja haittaa potilaalle diagnoosipelon vuoksi tai ymmärtämättömyyttään.

"esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla."

Anteeksi mitä minä juuri luin! Kuinkahan montaa käytöshäiriöistä lasta täällä mukamassa hoidetaan lääkkeillä "erinäisillä mömmöillä" vain siksi, että heillä ei olisi sääntöjä, rajoja ja kasvattajaa, jolla on auktoriteettia. Aika harvaa jos yhtään. Henkilön mielestä, jonka mukaan neuropsykiatrsia ongelmia haasteita ei ole (näkyy jopa kuvantamisessa erilaisina aivoina) niin heidän mielestä kaikki on vain kurittomuutta ja epäjohdonmukaisesta kasvatuksesta johtuvaa. 

Tutustupa neuropsykologiaan, neuropsykiatrisiin ongelmiin - sen kirjoon ja siihen miten näitä lapsia ja aikuisia voidaan tukea ja huomioida elämässä. Ne "mömmöt" eli lääkkeet pelastavat monen elämän. Sen avulla moni pystyy siihen parhaimpaan toimintakykyyn, mitä heillä on. Niitä mömmöjä voi käyttää opettaja, lääkäri ja ehkäpä kollegasi ja tarkoitan vaikkapa ADHD -lääkitystä. Autisminkirjolaisilla voi olla muitakin lääkkeitä rauhoittamaan ja kestämään tätä maailman aistikaaosta, muuttuneita tilanteita. 

Kumpi on parempi: toimiva ihminen, jolla on itsensä kanssa hyvä olla, joka kykenee työelämään ja pitämään yllä ihmissuhteita toki lääkityksen turvin vai ihminen /ihmisraunio, joka ei kestä tätä maailmaa, joka ei kykene valmistumaan ammattiin tai keneltä jää kaikki kesken ilman lääkitystä. 

Lääkitys ei ole vain paha asia. Diagnoosi ei ole paha asia. Silloin kun niitä tarvitaan, niin niitä tarvitaan. 

Tutustupa sinä siihen mikä on psykiatrian diagnostiikan malli ja miten se toimii. Voit yllättyä. Se että jostain asiasta haastatellaan vaikka kuinka monta tuntia ei vaikuta mitenkään siihen kuinka "luotettava "diagnoosi on. Autismi ja adhd on nippu oireita( tai ominaisuuksia) eli oireyhtymä. Nämä oireet on vain laitettu yhteen ja päätetty että ne kuvaavat nyt tällaista sairautta. Haastattelussa sitten kysytään ihmisen mielipidettä että "onko sinulla näitä oireita enemmän kuin muilla" ( sanatarkasti näin). Ja esim "onko sinulla usein vaikeuksia keskittyä ". Kaikki perustuu siis ihmisen omaan kertomaan. Vanhemman mielipidettä lapsuudesta voidaan kysyä mutta se ei ole diagnoosissa olennainen. Psykiatristen diagnoosien validiteetti on alle 10%, eli kun tapaat eri psykiatrin saat aivan eri diagnoosin samoilla oireilla. Ei yksinkertaisesti ole osoitettu mitään "todisteita" eri psykiatristen sairauksien olemassaolosta. Todiste on vain siinä "koetko olevasi erilainen/masentunut/ylivilkas" ja samaa kysymystä pyöritetään eri vinkkeleistä ja kun potilas sanoo joo niin siinä se.

Pidän nykypsykiatriaa ja sen diagnostiikkaa täysin epäeettisenä.

Kyse on inhimillisistä ja psyykkisistä ominaisuuksista joita kaikilla on kuten on oma persoonakin.

Ei kannata uskoa aina kaikkea mitä lehdistä lukee näistä "sairauksista".

Näihin käytetään kyselykaavakkeita ja täyttäjiä on useampia: äiti, isä, päiväkoti, koulu, ip-kerho, toimintaterapeutti ja muut lapsen kanssa toimivat tahot. Jos useampi vastaaja vastaa tietyllä tavalla samoihin kysymyksiin, voi näistä testatuista ja standartoiduista lomakkeita päätellä jotain diagnoosista. Se on totta, että lomakkeet on tehty poikien / miesten oireista, ja mm. maskausta ei niissä huomioida. Mutta ei ihmiseltä itseltään pelkästään kysellä.

Lapsen tapauksessa havainnoidaan myös vuorovaikutusta vanhempien välillä. Usein poissuljetaan, että onko kyse vaikka puutteellisesta kasvatuksesta tai onko vanhempienkin vuorovaikutus lapsen kanssa omituista.

Isompien lasten kohdalla tutkitaan aiempia käyntejä, tsekataan vasu-keskustelu papereita, haasteita koulussa / kaverisuhteissa / harrastuksissa jne. Eli ei pelkästäään kysellä asianomaiselta.

Aikuisen diagnosointi on hankalaa, mikäli hän on maskannut, pärjännyt hyvin ja se kaaos ja kuormitus on ollut pään sisällä. Silloin ei papereihin ole välttämättä jäänyt mitään merkintää. Osa neurokirjon ihmisistä on hyvin älykkäitä, joten he voivat pärjätä koulussa todella hyvinkin, jos eivät häiritse ---> ei jää merkintöjä papereihin.

 

Mutta edelleen olemme sen edessä että etsimme näitä "oireita" jotka ovat subjektiivisia kokemuksia ja perustuvat nykypsykiatrian luomaan kuvaan että tässä on sairaus joka pitäisi tunnistaa. Koko köhtökohta on väärä. Miksi 1980- luvulla autistit olivat aivan eri asia kuin tänä päivänä? Kyse ei ole tunnistamisesta vaan määritelmän muuttamisesta.

Aikuisen on erittäin helppo saada itselleen se psykiatrinen diagnoosi minkä haluaa. Riittää että tutustuu oireisiin ja kertoo niistä lääkärille. Jos ensimmäinen ei tee diagnoosia nii toinen tai kolmas varmasti jo tekee. Missä muissa diagnooseissa tällainen onnistuu kuin psykiatrisissa?

Autismi ei ole sairaus. Se on ominaisuus, kuten vaikkapa ruskeat hiukset. Ja otin ruskean siksi vertailukohdaksi, koska hiukset voivat olla ruskeat kovin monella tavalla. Samoin kuin ihmisen aivot voivat olla autistiset kovin monella tavalla.

No joo. Voi anteeksi. Diagnoosi se kuitenkin on. Ja diagnostisia oireita arvioidaan. Mutta tätähän tämä on...takerrutaan sitten näihin sanoihin.

Ei tuohon voi sanoa kuin, autismin kirjo on hyvin laaja.

Vierailija kirjoitti:

Moni ajattelee autistista, että se on samanlainen kuin Sademiehestä tuttu hahmo. Autisti voi olla sitäkin, mutta ihan naapureita ja kavereitakin autistisia Myös julkkiksia, laulaja Eveliina. Ei kaikki autistit ole tosiaankaan "sademiehiä". Esim. minua ei kukaan pidä autistina töissä tai kaveritkaan, vaan ihan tavallisena tallukkana, mutta puolisoni sitä vastoin näkee ja elää joka päivä autistiset piirteeni.

Hauska esimerkki. Dustin Hoffmanilla on asperger-diagnoosi.

Vierailija kirjoitti:

Sukupuolenhan saa jo valita itse, niin pitäisi olla päivänselvää että jokainen saa valita itse myös omat sairautensa. Ei muilla pitäisi olla siihen nokan koputtamista.

Puhut selvästi kun ihminen, joka ei oikeasti koskaan ole ollut suuremmin tekemisissä autistisen ihmisen kanssa. Se ei ole sinäänsä sairaus, kuten vaikka skitsofrenia, mutta kyllä se aiheuttaa usein silti paljon vaikeuksia perheessä.

Asiaa on vaikea kuvailla, koska jokainen autisti on outo omalla tavallaan. Ei ole mitään selkeää listaa ja aikataulujuttuja joiden perusteella vetää johtopäätös, mutta voit olla varma, että jokaikinen autistien lähiomainen tietää, että autisti on autisti, silloin kuin hän sitä ihan oikeasti on ja näille ne kriteerit kerrotaan. Aina välillä tulee näitä, jotka haluavat olla jotain ja sitten niitä, jotka ovat sairaita, kuten vaikka alkoholistit, jotka todellakaan eivät myönnä olevansa sitä tai kärsivät vääristyneestä kehonkuvasta..

Itseään voi tietysti jokainen nimittää miksi haluaa, mutta joko luotamme tai emme luota lääkärien kykyyn antaa diagnooseja.

Itse alan kallistumaan tähän, ettei näitä trendijuttuja selittävät ole koskaan tavannut livenä ja viettänyt kunnolla aikaa autistien kanssaan.

Kunhan lukenut muutaman lehtijutun ja kahden julkkiksen kertomuksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samalla tavoin myös autismidiagnoosi tehdään siten että "luotetaan ihmisen omaan kertomukseen". Ei ole mitään aivokuvaa tai verikoetta tai vastaavaa.

Olisikin se niin helppoa, että nepsyys näkyisi verikokeissa tai tavallisissa aivokuvissa.

Tarkemmilla menetelmillä on kyllä tutkittu esim. autismille ja ADHD:lle tyypillisiä piirteitä.

Mitään sellaista ei ole löydetty mikä olisi autisteilla "aivoissa". Kyse on siis inhimillisistä ominaisuuksista joiden kerromusen perusteella diagnoosi tehdään. Siitä on luotettavuus kaukana.

Juuri näin! Eikä varsinkaan sellaista, mikä olisi 8todistettavasti ollut "aivoissa" syntymästä saakka. Aivojen kehitykseen vaikuttaa perinnöllisten tekijöiden lisäksi elinympäristö. Vaikka muutaman vuoden iässä ilmenevien oireiden vuoksi tehdyissä tarkoissa tutkimuksissa pystyttäisiinkin löytämään aivoista jotakin, mikään ei osoita pitävästi, onko se synnynnäistä vai ensimmäisten elinvuosien seurausta.

Kyse on ikiaikaisesta psykologien ja psykiatrisen käsityskannan välisestä koulukuntakiistasta. Joitakin vuosikymmeniä sitten "autismin" syynä pidettiin varhaislapsuuden läheissuhteiden häiriöitä, mutta kun äityleitä ei enää saa syyllistää, syy vieritetään nykyisin lapselle itselleen leimaamalla hänet synnynnäisesti vialliseksi. Kannattaisi kuitenkin miettiä, keneltä synnynnäiset ominaisuudet on peritty. Aivan, vanhemmilta. Olisivatko nämä samat ominaisuudet ehkä mahdollisesti ilmenneet vanhempien käyttäytymisessä lapsiaan kohtaan?

Se on kieltämättä kummallista, miten etiologialtaan tuntemattomat oirepohjaiset luokitukset selittävät sekä ammattilaisille ja potilaille asioita oireiden ja poikkeavuuden syistä. Ainoa keino erottaa synnynnäiset ja ei-synnynnäiset piirteet psykiatriassa on haastattelu ei muistikuvat siitä, milloin kaikki alkoi. Ja kaikki tietävät, että niiden erottaminen on kuitenkin oikeasti täysin mahdotonta eikä ihmisten tulkintojen ja muistikuvien perusteella voi tehdä lääketieteellisesti valideja diagnooseja.

Kun ihmisiä laitetaan normaalijakaumalle, jokaisella on varmasti ns. normaalista poikkeavia piirteitä jossain asiassa. On myös huomattavan paljon ihmisiä, joilla on paljon normaalista poikkeavia ominaisuuksia jollain ulottuvuudella, eikä sekään ole itsestään selvästi sairaus tai häiriö. Se miten kompulsiivisesti ihmisten ominaisuuksia ja poikkeavaa käytöstä halutaan medikalisoida on itsessään häiriintynyttä. Tuollaisista vahvoista diagnooseista tulee helposti itseään toteuttavia ennusteita, koska ihmiset leimautuivat niihin niin vahvasti. Lisäksi rahaa kuluu massiivisesti siihen, kun esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla. Esimerkiksi amfetamiinistimulanttien kylväminen nuorisoon on paikoin täysin holtitonta, vaikkei niiden tehosta pitkällä aikavälillä ole minkäänlaista näyttöä ja ainoa näyttö tulee lääkeyhtiöiden rahoittamista, meta-analyysien mukaan usein hyvin heikkolaatuisista tutkimuksista.

Ehkä olisi parempi olla kommentoimatta ja jakamatta väärää tietoa jos ei selvästikään ole ymmärrystä tai tietämystä neuropsykiatriasta. Puhut "vahvoista diagnooseista". Kuka tai mikä sinä olet määrittelemään ulkopuolisena ja selkeästi asiasta tietämättömänä, että milloin sitä diagnoosia tarvitaan ja milloin ei? Liian paljon on vielä nykyäänkin jopa hoitoalalla ihmisiä, jotka aiheuttavat enemmän tuhoa ja haittaa potilaalle diagnoosipelon vuoksi tai ymmärtämättömyyttään.

"esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla."

Anteeksi mitä minä juuri luin! Kuinkahan montaa käytöshäiriöistä lasta täällä mukamassa hoidetaan lääkkeillä "erinäisillä mömmöillä" vain siksi, että heillä ei olisi sääntöjä, rajoja ja kasvattajaa, jolla on auktoriteettia. Aika harvaa jos yhtään. Henkilön mielestä, jonka mukaan neuropsykiatrsia ongelmia haasteita ei ole (näkyy jopa kuvantamisessa erilaisina aivoina) niin heidän mielestä kaikki on vain kurittomuutta ja epäjohdonmukaisesta kasvatuksesta johtuvaa. 

Tutustupa neuropsykologiaan, neuropsykiatrisiin ongelmiin - sen kirjoon ja siihen miten näitä lapsia ja aikuisia voidaan tukea ja huomioida elämässä. Ne "mömmöt" eli lääkkeet pelastavat monen elämän. Sen avulla moni pystyy siihen parhaimpaan toimintakykyyn, mitä heillä on. Niitä mömmöjä voi käyttää opettaja, lääkäri ja ehkäpä kollegasi ja tarkoitan vaikkapa ADHD -lääkitystä. Autisminkirjolaisilla voi olla muitakin lääkkeitä rauhoittamaan ja kestämään tätä maailman aistikaaosta, muuttuneita tilanteita. 

Kumpi on parempi: toimiva ihminen, jolla on itsensä kanssa hyvä olla, joka kykenee työelämään ja pitämään yllä ihmissuhteita toki lääkityksen turvin vai ihminen /ihmisraunio, joka ei kestä tätä maailmaa, joka ei kykene valmistumaan ammattiin tai keneltä jää kaikki kesken ilman lääkitystä. 

Lääkitys ei ole vain paha asia. Diagnoosi ei ole paha asia. Silloin kun niitä tarvitaan, niin niitä tarvitaan. 

Tutustupa sinä siihen mikä on psykiatrian diagnostiikan malli ja miten se toimii. Voit yllättyä. Se että jostain asiasta haastatellaan vaikka kuinka monta tuntia ei vaikuta mitenkään siihen kuinka "luotettava "diagnoosi on. Autismi ja adhd on nippu oireita( tai ominaisuuksia) eli oireyhtymä. Nämä oireet on vain laitettu yhteen ja päätetty että ne kuvaavat nyt tällaista sairautta. Haastattelussa sitten kysytään ihmisen mielipidettä että "onko sinulla näitä oireita enemmän kuin muilla" ( sanatarkasti näin). Ja esim "onko sinulla usein vaikeuksia keskittyä ". Kaikki perustuu siis ihmisen omaan kertomaan. Vanhemman mielipidettä lapsuudesta voidaan kysyä mutta se ei ole diagnoosissa olennainen. Psykiatristen diagnoosien validiteetti on alle 10%, eli kun tapaat eri psykiatrin saat aivan eri diagnoosin samoilla oireilla. Ei yksinkertaisesti ole osoitettu mitään "todisteita" eri psykiatristen sairauksien olemassaolosta. Todiste on vain siinä "koetko olevasi erilainen/masentunut/ylivilkas" ja samaa kysymystä pyöritetään eri vinkkeleistä ja kun potilas sanoo joo niin siinä se.

Pidän nykypsykiatriaa ja sen diagnostiikkaa täysin epäeettisenä.

Kyse on inhimillisistä ja psyykkisistä ominaisuuksista joita kaikilla on kuten on oma persoonakin.

Ei kannata uskoa aina kaikkea mitä lehdistä lukee näistä "sairauksista".

Näihin käytetään kyselykaavakkeita ja täyttäjiä on useampia: äiti, isä, päiväkoti, koulu, ip-kerho, toimintaterapeutti ja muut lapsen kanssa toimivat tahot. Jos useampi vastaaja vastaa tietyllä tavalla samoihin kysymyksiin, voi näistä testatuista ja standartoiduista lomakkeita päätellä jotain diagnoosista. Se on totta, että lomakkeet on tehty poikien / miesten oireista, ja mm. maskausta ei niissä huomioida. Mutta ei ihmiseltä itseltään pelkästään kysellä.

Lapsen tapauksessa havainnoidaan myös vuorovaikutusta vanhempien välillä. Usein poissuljetaan, että onko kyse vaikka puutteellisesta kasvatuksesta tai onko vanhempienkin vuorovaikutus lapsen kanssa omituista.

Isompien lasten kohdalla tutkitaan aiempia käyntejä, tsekataan vasu-keskustelu papereita, haasteita koulussa / kaverisuhteissa / harrastuksissa jne. Eli ei pelkästäään kysellä asianomaiselta.

Aikuisen diagnosointi on hankalaa, mikäli hän on maskannut, pärjännyt hyvin ja se kaaos ja kuormitus on ollut pään sisällä. Silloin ei papereihin ole välttämättä jäänyt mitään merkintää. Osa neurokirjon ihmisistä on hyvin älykkäitä, joten he voivat pärjätä koulussa todella hyvinkin, jos eivät häiritse ---> ei jää merkintöjä papereihin.

 

Mutta edelleen olemme sen edessä että etsimme näitä "oireita" jotka ovat subjektiivisia kokemuksia ja perustuvat nykypsykiatrian luomaan kuvaan että tässä on sairaus joka pitäisi tunnistaa. Koko köhtökohta on väärä. Miksi 1980- luvulla autistit olivat aivan eri asia kuin tänä päivänä? Kyse ei ole tunnistamisesta vaan määritelmän muuttamisesta.

Aikuisen on erittäin helppo saada itselleen se psykiatrinen diagnoosi minkä haluaa. Riittää että tutustuu oireisiin ja kertoo niistä lääkärille. Jos ensimmäinen ei tee diagnoosia nii toinen tai kolmas varmasti jo tekee. Missä muissa diagnooseissa tällainen onnistuu kuin psykiatrisissa?

Autismi ei ole sairaus. Se on ominaisuus, kuten vaikkapa ruskeat hiukset. Ja otin ruskean siksi vertailukohdaksi, koska hiukset voivat olla ruskeat kovin monella tavalla. Samoin kuin ihmisen aivot voivat olla autistiset kovin monella tavalla.

No joo. Voi anteeksi. Diagnoosi se kuitenkin on. Ja diagnostisia oireita arvioidaan. Mutta tätähän tämä on...takerrutaan sitten näihin sanoihin.

Niin, sanoilla on vieläkin merkitys. Sairaus, tauti, patologia, oire, reaktio, piirre, diagnoosi.

Kaikki sanoja joilla on eri merkitys. Käytä niitä oikein, äläkä nipota, jos joku korjaa ja opettaa sinua niiden oikeaan käyttöön.

Vierailija kirjoitti:

Autismidiagnoosia ei saa, jos ei ensinnäkin täytä tiettyjä kriteereitä. Autismin piirteiden tulee olla ollut olemassa jo lapsena. Diagnoosin kriteereihin kuuluu myös se, että autistiset ominaisuudet aiheuttavat ihmiselle ongelmia.

Autismiin ei sairastuta, koska se ei ole sairaus.

Autismi kehittyy sikiöaikana, raskauden loppuvaiheessa. Siihen on geneettinen alttius, joka tulee yleensä perinnöllisenä, mutta voi kehittyä sukusolussa tapahtuneen geenien muokkautumisen seurauksena.

Autisti on siis autisti jo syntyessään.

Autismin kirjoon kuuluu myös sellainen ominaisuus, että pystyy muistamaan hyvin varhaisessa lapsuudessaan, jopa vauvaiässä, tapahtuneita asioita. Jotkut muistavat jopa oman syntymänsä. Toki tätä(kään) ominaisuutta ei kaikilla autisteilla ole. Mutta jolla tämä ominaisuus on, pitää sitä ihan normaalina, kunnes joku kertoo, ettei se ole mahdollista. Esim. opettaja koulussa suuttuu, kun kerrot muistavasi asian, joka tapahtui ennen kuin täytit 3 vuotta.

Minulla on tämä sama. Muistan alle vuoden ikäisenä kokemiani ihan arkisia asioita.

Yritin lähteä selvittämään työterveyden kautta, että onko tämä koko elinikäni minua vaivannut outous ja sosiaaliset rajoitteen - kuten hysteerinen hermoromahdus siitä, että tosi kivan kämppiksen tosi kiva poikaystävä tulee kylään ja minä en tiedä, aikooko tämä tuntematon ihminen olla "minun" kotonani 2 päivää vai viikon ja en pysty nukkumaan - johtua neurologisesta häiriöstä. Olen etsinyt ja tutkinut niin paljon aihetta itse kuin se vain on mahdollista. Paljon, paljon asioita, jotka vaikuttavat elämääni, uraani, harrastuksiini, arkeeni, terveyteeni, ihmissuhteisiini jne. En halua lähte huvikseni tällaiseen prosessiin, joka on keski-ikäiselle lapsettomalle sinkkunaiselle, jolla ei esimerkiksi ole sitä aviomiestä samassa takoudessa aiheuttamassa sosiaalista kuormitusta, muutenkin todella vaikeaa. Diagnoosi on lottovoiton luokkaa, vaikka se olisikin.

Työterveyslääkäri kuunteli perustelujani ja kokemuksiani siitä, miten 200 asiasta 195 sopii minuun ja totesi hymyillen, että "Tämä on nyt tällainen muotidiagnoosi :)" Siinä se apu.

Joo. Kyllä 43-vuotiaan naisen suurin tavoite on olla sairauskertomuksissaan trendikäs ja vaan kuvitella huvikseen, että ai vitsi, mussa on varmaan jotain omituista, oisko naiselle tyypillinen autismi, siistii!!

Vielä 10-15 vuotta sitten autismin kirjolle kuuluminen piti piilottaa. Olisi ollut esim. työpaikkojen saannin kannalta riski kertoa omasta Aspergerista. AS yhdistettiin silloin mm. koulusurmiin. Nyt ollaan koko ajan avoimempia. Jospa sitä kohta uskaltaisi kertoa omasta Aspergerista. Toistaiseksi olen ollut työkavereille ja muile hipihiljaa. Sen voin sanoa, että tämä "pretending to be normal" -elämä ei ole ollut helppoa, mutta iän myötä on helpottanut.

Hakenut autismidiagnoosin itselleen vain saadakseen huomiota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismidiagnoosia ei saa, jos ei ensinnäkin täytä tiettyjä kriteereitä. Autismin piirteiden tulee olla ollut olemassa jo lapsena. Diagnoosin kriteereihin kuuluu myös se, että autistiset ominaisuudet aiheuttavat ihmiselle ongelmia.

Autismiin ei sairastuta, koska se ei ole sairaus.

Autismi kehittyy sikiöaikana, raskauden loppuvaiheessa. Siihen on geneettinen alttius, joka tulee yleensä perinnöllisenä, mutta voi kehittyä sukusolussa tapahtuneen geenien muokkautumisen seurauksena.

Autisti on siis autisti jo syntyessään.

Autismin kirjoon kuuluu myös sellainen ominaisuus, että pystyy muistamaan hyvin varhaisessa lapsuudessaan, jopa vauvaiässä, tapahtuneita asioita. Jotkut muistavat jopa oman syntymänsä. Toki tätä(kään) ominaisuutta ei kaikilla autisteilla ole. Mutta jolla tämä ominaisuus on, pitää sitä ihan normaalina, kunnes joku kertoo, ettei se ole mahdollista. Esim. opettaja koulussa suuttuu, kun kerrot muistavasi asian, joka tapahtui ennen kuin täytit 3 vuotta.

Minulla on tämä sama. Muistan alle vuoden ikäisenä kokemiani ihan arkisia asioita.

Yritin lähteä selvittämään työterveyden kautta, että onko tämä koko elinikäni minua vaivannut outous ja sosiaaliset rajoitteen - kuten hysteerinen hermoromahdus siitä, että tosi kivan kämppiksen tosi kiva poikaystävä tulee kylään ja minä en tiedä, aikooko tämä tuntematon ihminen olla "minun" kotonani 2 päivää vai viikon ja en pysty nukkumaan - johtua neurologisesta häiriöstä. Olen etsinyt ja tutkinut niin paljon aihetta itse kuin se vain on mahdollista. Paljon, paljon asioita, jotka vaikuttavat elämääni, uraani, harrastuksiini, arkeeni, terveyteeni, ihmissuhteisiini jne. En halua lähte huvikseni tällaiseen prosessiin, joka on keski-ikäiselle lapsettomalle sinkkunaiselle, jolla ei esimerkiksi ole sitä aviomiestä samassa takoudessa aiheuttamassa sosiaalista kuormitusta, muutenkin todella vaikeaa. Diagnoosi on lottovoiton luokkaa, vaikka se olisikin.

Työterveyslääkäri kuunteli perustelujani ja kokemuksiani siitä, miten 200 asiasta 195 sopii minuun ja totesi hymyillen, että "Tämä on nyt tällainen muotidiagnoosi :)" Siinä se apu.

Joo. Kyllä 43-vuotiaan naisen suurin tavoite on olla sairauskertomuksissaan trendikäs ja vaan kuvitella huvikseen, että ai vitsi, mussa on varmaan jotain omituista, oisko naiselle tyypillinen autismi, siistii!!

Minä tunnen kyllä erään, joka on saanut aikuisena autistidiagnoosin.

Ehkä tuo työterveyslääkäri ei vaan ollut oikea lääkäri sitä näkemään.

Onko muut ihmiset sanonut koskaan sinulla olevan autismin piirteitä tai Aspergermahdollisesti?

En tiedä miten ajattelet, muiden reagoivan vaikka saisit sen diagnoosin. Mitä sitten? Mikään ei oikeasti muutu. Samat ongelmat jatkuvat.

Vierailija kirjoitti:

Hakenut autismidiagnoosin itselleen vain saadakseen huomiota.

Ei sitä noin vaan haeta. Vai haetaanko syöpädiagnoosi tai skitsofrenia diagnoositkin, jos siltä tuntuu ja lääkäri myös ne muka kirjoittaa?

Millaisena te oikeasti nuo sairaalat ja lääkärit näette? Jonain pikaruokalana, josta tilataan mieluinen menu, fiiliksen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kaikki pitää nykyään diagnosoida?

Jos sinulla ei ole mitään diagnosoitavaa, ole tyytyväinen. Olet normaali, tavallinen, keskiverto, jne. Me kaikki emme ole sellaisia.

Joillakin meillä on ongelmia sellaisten asioiden kanssa, jotka ovat normaaleille, tavallisille keskivertoihmisille niin itsestäänselvyyksiä, ettei niitä tarvitse edes ajatella.

Olisi hyvä saada diagnoosi että ei kohdeltaisi kuin roskaa

Ei paranna tilannetta olla dokumentoitu roska.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismidiagnoosia ei saa, jos ei ensinnäkin täytä tiettyjä kriteereitä. Autismin piirteiden tulee olla ollut olemassa jo lapsena. Diagnoosin kriteereihin kuuluu myös se, että autistiset ominaisuudet aiheuttavat ihmiselle ongelmia.

Autismiin ei sairastuta, koska se ei ole sairaus.

Autismi kehittyy sikiöaikana, raskauden loppuvaiheessa. Siihen on geneettinen alttius, joka tulee yleensä perinnöllisenä, mutta voi kehittyä sukusolussa tapahtuneen geenien muokkautumisen seurauksena.

Autisti on siis autisti jo syntyessään.

Autismin kirjoon kuuluu myös sellainen ominaisuus, että pystyy muistamaan hyvin varhaisessa lapsuudessaan, jopa vauvaiässä, tapahtuneita asioita. Jotkut muistavat jopa oman syntymänsä. Toki tätä(kään) ominaisuutta ei kaikilla autisteilla ole. Mutta jolla tämä ominaisuus on, pitää sitä ihan normaalina, kunnes joku kertoo, ettei se ole mahdollista. Esim. opettaja koulussa suuttuu, kun kerrot muistavasi asian, joka tapahtui ennen kuin täytit 3 vuotta.

Minulla on tämä sama. Muistan alle vuoden ikäisenä kokemiani ihan arkisia asioita.

Yritin lähteä selvittämään työterveyden kautta, että onko tämä koko elinikäni minua vaivannut outous ja sosiaaliset rajoitteen - kuten hysteerinen hermoromahdus siitä, että tosi kivan kämppiksen tosi kiva poikaystävä tulee kylään ja minä en tiedä, aikooko tämä tuntematon ihminen olla "minun" kotonani 2 päivää vai viikon ja en pysty nukkumaan - johtua neurologisesta häiriöstä. Olen etsinyt ja tutkinut niin paljon aihetta itse kuin se vain on mahdollista. Paljon, paljon asioita, jotka vaikuttavat elämääni, uraani, harrastuksiini, arkeeni, terveyteeni, ihmissuhteisiini jne. En halua lähte huvikseni tällaiseen prosessiin, joka on keski-ikäiselle lapsettomalle sinkkunaiselle, jolla ei esimerkiksi ole sitä aviomiestä samassa takoudessa aiheuttamassa sosiaalista kuormitusta, muutenkin todella vaikeaa. Diagnoosi on lottovoiton luokkaa, vaikka se olisikin.

Työterveyslääkäri kuunteli perustelujani ja kokemuksiani siitä, miten 200 asiasta 195 sopii minuun ja totesi hymyillen, että "Tämä on nyt tällainen muotidiagnoosi :)" Siinä se apu.

Joo. Kyllä 43-vuotiaan naisen suurin tavoite on olla sairauskertomuksissaan trendikäs ja vaan kuvitella huvikseen, että ai vitsi, mussa on varmaan jotain omituista, oisko naiselle tyypillinen autismi, siistii!!

Minä tunnen kyllä erään, joka on saanut aikuisena autistidiagnoosin.

Ehkä tuo työterveyslääkäri ei vaan ollut oikea lääkäri sitä näkemään.

Onko muut ihmiset sanonut koskaan sinulla olevan autismin piirteitä tai Aspergermahdollisesti?

En tiedä miten ajattelet, muiden reagoivan vaikka saisit sen diagnoosin. Mitä sitten? Mikään ei oikeasti muutu. Samat ongelmat jatkuvat.

Totta, sama homma jatkuisi, olipa sitä diagnoosia tai ei. Todennäköisesti en lähde nyt ajamaan tätä asiaa eteenpäin.

Diagnoosin hyvä puoli on siinä, että saa vahvistuksen ja/tai nimen sille, että mikä vaivaa. Vaikka se ei olisikaan tuo autismi, jota epäilen, vaan vaikka PTSD, tai muuten vaan kieroon kasvanut. Kun sain anemiadiagnoosin, niin helpotti hemmetisti. En olekaan laiska tai saamaton, enkä huonokuntoinen hulttio! Olen sairas. Sen mukaan pitää elää eikä yrittää vääntää entistä kovemmin itseään vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samalla tavoin myös autismidiagnoosi tehdään siten että "luotetaan ihmisen omaan kertomukseen". Ei ole mitään aivokuvaa tai verikoetta tai vastaavaa.

Olisikin se niin helppoa, että nepsyys näkyisi verikokeissa tai tavallisissa aivokuvissa.

Tarkemmilla menetelmillä on kyllä tutkittu esim. autismille ja ADHD:lle tyypillisiä piirteitä.

Mitään sellaista ei ole löydetty mikä olisi autisteilla "aivoissa". Kyse on siis inhimillisistä ominaisuuksista joiden kerromusen perusteella diagnoosi tehdään. Siitä on luotettavuus kaukana.

Juuri näin! Eikä varsinkaan sellaista, mikä olisi 8todistettavasti ollut "aivoissa" syntymästä saakka. Aivojen kehitykseen vaikuttaa perinnöllisten tekijöiden lisäksi elinympäristö. Vaikka muutaman vuoden iässä ilmenevien oireiden vuoksi tehdyissä tarkoissa tutkimuksissa pystyttäisiinkin löytämään aivoista jotakin, mikään ei osoita pitävästi, onko se synnynnäistä vai ensimmäisten elinvuosien seurausta.

Kyse on ikiaikaisesta psykologien ja psykiatrisen käsityskannan välisestä koulukuntakiistasta. Joitakin vuosikymmeniä sitten "autismin" syynä pidettiin varhaislapsuuden läheissuhteiden häiriöitä, mutta kun äityleitä ei enää saa syyllistää, syy vieritetään nykyisin lapselle itselleen leimaamalla hänet synnynnäisesti vialliseksi. Kannattaisi kuitenkin miettiä, keneltä synnynnäiset ominaisuudet on peritty. Aivan, vanhemmilta. Olisivatko nämä samat ominaisuudet ehkä mahdollisesti ilmenneet vanhempien käyttäytymisessä lapsiaan kohtaan?

Se on kieltämättä kummallista, miten etiologialtaan tuntemattomat oirepohjaiset luokitukset selittävät sekä ammattilaisille ja potilaille asioita oireiden ja poikkeavuuden syistä. Ainoa keino erottaa synnynnäiset ja ei-synnynnäiset piirteet psykiatriassa on haastattelu ei muistikuvat siitä, milloin kaikki alkoi. Ja kaikki tietävät, että niiden erottaminen on kuitenkin oikeasti täysin mahdotonta eikä ihmisten tulkintojen ja muistikuvien perusteella voi tehdä lääketieteellisesti valideja diagnooseja.

Kun ihmisiä laitetaan normaalijakaumalle, jokaisella on varmasti ns. normaalista poikkeavia piirteitä jossain asiassa. On myös huomattavan paljon ihmisiä, joilla on paljon normaalista poikkeavia ominaisuuksia jollain ulottuvuudella, eikä sekään ole itsestään selvästi sairaus tai häiriö. Se miten kompulsiivisesti ihmisten ominaisuuksia ja poikkeavaa käytöstä halutaan medikalisoida on itsessään häiriintynyttä. Tuollaisista vahvoista diagnooseista tulee helposti itseään toteuttavia ennusteita, koska ihmiset leimautuivat niihin niin vahvasti. Lisäksi rahaa kuluu massiivisesti siihen, kun esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla. Esimerkiksi amfetamiinistimulanttien kylväminen nuorisoon on paikoin täysin holtitonta, vaikkei niiden tehosta pitkällä aikavälillä ole minkäänlaista näyttöä ja ainoa näyttö tulee lääkeyhtiöiden rahoittamista, meta-analyysien mukaan usein hyvin heikkolaatuisista tutkimuksista.

Ehkä olisi parempi olla kommentoimatta ja jakamatta väärää tietoa jos ei selvästikään ole ymmärrystä tai tietämystä neuropsykiatriasta. Puhut "vahvoista diagnooseista". Kuka tai mikä sinä olet määrittelemään ulkopuolisena ja selkeästi asiasta tietämättömänä, että milloin sitä diagnoosia tarvitaan ja milloin ei? Liian paljon on vielä nykyäänkin jopa hoitoalalla ihmisiä, jotka aiheuttavat enemmän tuhoa ja haittaa potilaalle diagnoosipelon vuoksi tai ymmärtämättömyyttään.

"esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla."

Anteeksi mitä minä juuri luin! Kuinkahan montaa käytöshäiriöistä lasta täällä mukamassa hoidetaan lääkkeillä "erinäisillä mömmöillä" vain siksi, että heillä ei olisi sääntöjä, rajoja ja kasvattajaa, jolla on auktoriteettia. Aika harvaa jos yhtään. Henkilön mielestä, jonka mukaan neuropsykiatrsia ongelmia haasteita ei ole (näkyy jopa kuvantamisessa erilaisina aivoina) niin heidän mielestä kaikki on vain kurittomuutta ja epäjohdonmukaisesta kasvatuksesta johtuvaa. 

Tutustupa neuropsykologiaan, neuropsykiatrisiin ongelmiin - sen kirjoon ja siihen miten näitä lapsia ja aikuisia voidaan tukea ja huomioida elämässä. Ne "mömmöt" eli lääkkeet pelastavat monen elämän. Sen avulla moni pystyy siihen parhaimpaan toimintakykyyn, mitä heillä on. Niitä mömmöjä voi käyttää opettaja, lääkäri ja ehkäpä kollegasi ja tarkoitan vaikkapa ADHD -lääkitystä. Autisminkirjolaisilla voi olla muitakin lääkkeitä rauhoittamaan ja kestämään tätä maailman aistikaaosta, muuttuneita tilanteita. 

Kumpi on parempi: toimiva ihminen, jolla on itsensä kanssa hyvä olla, joka kykenee työelämään ja pitämään yllä ihmissuhteita toki lääkityksen turvin vai ihminen /ihmisraunio, joka ei kestä tätä maailmaa, joka ei kykene valmistumaan ammattiin tai keneltä jää kaikki kesken ilman lääkitystä. 

Lääkitys ei ole vain paha asia. Diagnoosi ei ole paha asia. Silloin kun niitä tarvitaan, niin niitä tarvitaan. 

Tutustupa sinä siihen mikä on psykiatrian diagnostiikan malli ja miten se toimii. Voit yllättyä. Se että jostain asiasta haastatellaan vaikka kuinka monta tuntia ei vaikuta mitenkään siihen kuinka "luotettava "diagnoosi on. Autismi ja adhd on nippu oireita( tai ominaisuuksia) eli oireyhtymä. Nämä oireet on vain laitettu yhteen ja päätetty että ne kuvaavat nyt tällaista sairautta. Haastattelussa sitten kysytään ihmisen mielipidettä että "onko sinulla näitä oireita enemmän kuin muilla" ( sanatarkasti näin). Ja esim "onko sinulla usein vaikeuksia keskittyä ". Kaikki perustuu siis ihmisen omaan kertomaan. Vanhemman mielipidettä lapsuudesta voidaan kysyä mutta se ei ole diagnoosissa olennainen. Psykiatristen diagnoosien validiteetti on alle 10%, eli kun tapaat eri psykiatrin saat aivan eri diagnoosin samoilla oireilla. Ei yksinkertaisesti ole osoitettu mitään "todisteita" eri psykiatristen sairauksien olemassaolosta. Todiste on vain siinä "koetko olevasi erilainen/masentunut/ylivilkas" ja samaa kysymystä pyöritetään eri vinkkeleistä ja kun potilas sanoo joo niin siinä se.

Pidän nykypsykiatriaa ja sen diagnostiikkaa täysin epäeettisenä.

Kyse on inhimillisistä ja psyykkisistä ominaisuuksista joita kaikilla on kuten on oma persoonakin.

Ei kannata uskoa aina kaikkea mitä lehdistä lukee näistä "sairauksista".

Näihin käytetään kyselykaavakkeita ja täyttäjiä on useampia: äiti, isä, päiväkoti, koulu, ip-kerho, toimintaterapeutti ja muut lapsen kanssa toimivat tahot. Jos useampi vastaaja vastaa tietyllä tavalla samoihin kysymyksiin, voi näistä testatuista ja standartoiduista lomakkeita päätellä jotain diagnoosista. Se on totta, että lomakkeet on tehty poikien / miesten oireista, ja mm. maskausta ei niissä huomioida. Mutta ei ihmiseltä itseltään pelkästään kysellä.

Lapsen tapauksessa havainnoidaan myös vuorovaikutusta vanhempien välillä. Usein poissuljetaan, että onko kyse vaikka puutteellisesta kasvatuksesta tai onko vanhempienkin vuorovaikutus lapsen kanssa omituista.

Isompien lasten kohdalla tutkitaan aiempia käyntejä, tsekataan vasu-keskustelu papereita, haasteita koulussa / kaverisuhteissa / harrastuksissa jne. Eli ei pelkästäään kysellä asianomaiselta.

Aikuisen diagnosointi on hankalaa, mikäli hän on maskannut, pärjännyt hyvin ja se kaaos ja kuormitus on ollut pään sisällä. Silloin ei papereihin ole välttämättä jäänyt mitään merkintää. Osa neurokirjon ihmisistä on hyvin älykkäitä, joten he voivat pärjätä koulussa todella hyvinkin, jos eivät häiritse ---> ei jää merkintöjä papereihin.

 

Mutta edelleen olemme sen edessä että etsimme näitä "oireita" jotka ovat subjektiivisia kokemuksia ja perustuvat nykypsykiatrian luomaan kuvaan että tässä on sairaus joka pitäisi tunnistaa. Koko köhtökohta on väärä. Miksi 1980- luvulla autistit olivat aivan eri asia kuin tänä päivänä? Kyse ei ole tunnistamisesta vaan määritelmän muuttamisesta.

Aikuisen on erittäin helppo saada itselleen se psykiatrinen diagnoosi minkä haluaa. Riittää että tutustuu oireisiin ja kertoo niistä lääkärille. Jos ensimmäinen ei tee diagnoosia nii toinen tai kolmas varmasti jo tekee. Missä muissa diagnooseissa tällainen onnistuu kuin psykiatrisissa?

Autismi ei ole sairaus. Se on ominaisuus, kuten vaikkapa ruskeat hiukset. Ja otin ruskean siksi vertailukohdaksi, koska hiukset voivat olla ruskeat kovin monella tavalla. Samoin kuin ihmisen aivot voivat olla autistiset kovin monella tavalla.

Miksei ruskeista hiuksista anneta lääketieteellistä diagnoosia? Miksi autismista annetaan?

Koska ruskeahiuksisuus ei aiheuta ongelmia. Autismistakin annetaan diagnoosi vain, jos se aiheuttaa ongelmia. Kahdesta täysin samanlaiset autistiset piirteet omaavasta henkilöstä voi toinen saada diagnoosin ja toinen ei. Se riippuu niin monesta asiasta, kuten henkilöiden neurotyypillisistä piirteistä, luonteista, ympäristöistä joissa he elävät jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samalla tavoin myös autismidiagnoosi tehdään siten että "luotetaan ihmisen omaan kertomukseen". Ei ole mitään aivokuvaa tai verikoetta tai vastaavaa.

Olisikin se niin helppoa, että nepsyys näkyisi verikokeissa tai tavallisissa aivokuvissa.

Tarkemmilla menetelmillä on kyllä tutkittu esim. autismille ja ADHD:lle tyypillisiä piirteitä.

Mitään sellaista ei ole löydetty mikä olisi autisteilla "aivoissa". Kyse on siis inhimillisistä ominaisuuksista joiden kerromusen perusteella diagnoosi tehdään. Siitä on luotettavuus kaukana.

Juuri näin! Eikä varsinkaan sellaista, mikä olisi 8todistettavasti ollut "aivoissa" syntymästä saakka. Aivojen kehitykseen vaikuttaa perinnöllisten tekijöiden lisäksi elinympäristö. Vaikka muutaman vuoden iässä ilmenevien oireiden vuoksi tehdyissä tarkoissa tutkimuksissa pystyttäisiinkin löytämään aivoista jotakin, mikään ei osoita pitävästi, onko se synnynnäistä vai ensimmäisten elinvuosien seurausta.

Kyse on ikiaikaisesta psykologien ja psykiatrisen käsityskannan välisestä koulukuntakiistasta. Joitakin vuosikymmeniä sitten "autismin" syynä pidettiin varhaislapsuuden läheissuhteiden häiriöitä, mutta kun äityleitä ei enää saa syyllistää, syy vieritetään nykyisin lapselle itselleen leimaamalla hänet synnynnäisesti vialliseksi. Kannattaisi kuitenkin miettiä, keneltä synnynnäiset ominaisuudet on peritty. Aivan, vanhemmilta. Olisivatko nämä samat ominaisuudet ehkä mahdollisesti ilmenneet vanhempien käyttäytymisessä lapsiaan kohtaan?

Se on kieltämättä kummallista, miten etiologialtaan tuntemattomat oirepohjaiset luokitukset selittävät sekä ammattilaisille ja potilaille asioita oireiden ja poikkeavuuden syistä. Ainoa keino erottaa synnynnäiset ja ei-synnynnäiset piirteet psykiatriassa on haastattelu ei muistikuvat siitä, milloin kaikki alkoi. Ja kaikki tietävät, että niiden erottaminen on kuitenkin oikeasti täysin mahdotonta eikä ihmisten tulkintojen ja muistikuvien perusteella voi tehdä lääketieteellisesti valideja diagnooseja.

Kun ihmisiä laitetaan normaalijakaumalle, jokaisella on varmasti ns. normaalista poikkeavia piirteitä jossain asiassa. On myös huomattavan paljon ihmisiä, joilla on paljon normaalista poikkeavia ominaisuuksia jollain ulottuvuudella, eikä sekään ole itsestään selvästi sairaus tai häiriö. Se miten kompulsiivisesti ihmisten ominaisuuksia ja poikkeavaa käytöstä halutaan medikalisoida on itsessään häiriintynyttä. Tuollaisista vahvoista diagnooseista tulee helposti itseään toteuttavia ennusteita, koska ihmiset leimautuivat niihin niin vahvasti. Lisäksi rahaa kuluu massiivisesti siihen, kun esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla. Esimerkiksi amfetamiinistimulanttien kylväminen nuorisoon on paikoin täysin holtitonta, vaikkei niiden tehosta pitkällä aikavälillä ole minkäänlaista näyttöä ja ainoa näyttö tulee lääkeyhtiöiden rahoittamista, meta-analyysien mukaan usein hyvin heikkolaatuisista tutkimuksista.

Ehkä olisi parempi olla kommentoimatta ja jakamatta väärää tietoa jos ei selvästikään ole ymmärrystä tai tietämystä neuropsykiatriasta. Puhut "vahvoista diagnooseista". Kuka tai mikä sinä olet määrittelemään ulkopuolisena ja selkeästi asiasta tietämättömänä, että milloin sitä diagnoosia tarvitaan ja milloin ei? Liian paljon on vielä nykyäänkin jopa hoitoalalla ihmisiä, jotka aiheuttavat enemmän tuhoa ja haittaa potilaalle diagnoosipelon vuoksi tai ymmärtämättömyyttään.

"esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla."

Anteeksi mitä minä juuri luin! Kuinkahan montaa käytöshäiriöistä lasta täällä mukamassa hoidetaan lääkkeillä "erinäisillä mömmöillä" vain siksi, että heillä ei olisi sääntöjä, rajoja ja kasvattajaa, jolla on auktoriteettia. Aika harvaa jos yhtään. Henkilön mielestä, jonka mukaan neuropsykiatrsia ongelmia haasteita ei ole (näkyy jopa kuvantamisessa erilaisina aivoina) niin heidän mielestä kaikki on vain kurittomuutta ja epäjohdonmukaisesta kasvatuksesta johtuvaa. 

Tutustupa neuropsykologiaan, neuropsykiatrisiin ongelmiin - sen kirjoon ja siihen miten näitä lapsia ja aikuisia voidaan tukea ja huomioida elämässä. Ne "mömmöt" eli lääkkeet pelastavat monen elämän. Sen avulla moni pystyy siihen parhaimpaan toimintakykyyn, mitä heillä on. Niitä mömmöjä voi käyttää opettaja, lääkäri ja ehkäpä kollegasi ja tarkoitan vaikkapa ADHD -lääkitystä. Autisminkirjolaisilla voi olla muitakin lääkkeitä rauhoittamaan ja kestämään tätä maailman aistikaaosta, muuttuneita tilanteita. 

Kumpi on parempi: toimiva ihminen, jolla on itsensä kanssa hyvä olla, joka kykenee työelämään ja pitämään yllä ihmissuhteita toki lääkityksen turvin vai ihminen /ihmisraunio, joka ei kestä tätä maailmaa, joka ei kykene valmistumaan ammattiin tai keneltä jää kaikki kesken ilman lääkitystä. 

Lääkitys ei ole vain paha asia. Diagnoosi ei ole paha asia. Silloin kun niitä tarvitaan, niin niitä tarvitaan. 

Tutustupa sinä siihen mikä on psykiatrian diagnostiikan malli ja miten se toimii. Voit yllättyä. Se että jostain asiasta haastatellaan vaikka kuinka monta tuntia ei vaikuta mitenkään siihen kuinka "luotettava "diagnoosi on. Autismi ja adhd on nippu oireita( tai ominaisuuksia) eli oireyhtymä. Nämä oireet on vain laitettu yhteen ja päätetty että ne kuvaavat nyt tällaista sairautta. Haastattelussa sitten kysytään ihmisen mielipidettä että "onko sinulla näitä oireita enemmän kuin muilla" ( sanatarkasti näin). Ja esim "onko sinulla usein vaikeuksia keskittyä ". Kaikki perustuu siis ihmisen omaan kertomaan. Vanhemman mielipidettä lapsuudesta voidaan kysyä mutta se ei ole diagnoosissa olennainen. Psykiatristen diagnoosien validiteetti on alle 10%, eli kun tapaat eri psykiatrin saat aivan eri diagnoosin samoilla oireilla. Ei yksinkertaisesti ole osoitettu mitään "todisteita" eri psykiatristen sairauksien olemassaolosta. Todiste on vain siinä "koetko olevasi erilainen/masentunut/ylivilkas" ja samaa kysymystä pyöritetään eri vinkkeleistä ja kun potilas sanoo joo niin siinä se.

Pidän nykypsykiatriaa ja sen diagnostiikkaa täysin epäeettisenä.

Kyse on inhimillisistä ja psyykkisistä ominaisuuksista joita kaikilla on kuten on oma persoonakin.

Ei kannata uskoa aina kaikkea mitä lehdistä lukee näistä "sairauksista".

Näihin käytetään kyselykaavakkeita ja täyttäjiä on useampia: äiti, isä, päiväkoti, koulu, ip-kerho, toimintaterapeutti ja muut lapsen kanssa toimivat tahot. Jos useampi vastaaja vastaa tietyllä tavalla samoihin kysymyksiin, voi näistä testatuista ja standartoiduista lomakkeita päätellä jotain diagnoosista. Se on totta, että lomakkeet on tehty poikien / miesten oireista, ja mm. maskausta ei niissä huomioida. Mutta ei ihmiseltä itseltään pelkästään kysellä.

Lapsen tapauksessa havainnoidaan myös vuorovaikutusta vanhempien välillä. Usein poissuljetaan, että onko kyse vaikka puutteellisesta kasvatuksesta tai onko vanhempienkin vuorovaikutus lapsen kanssa omituista.

Isompien lasten kohdalla tutkitaan aiempia käyntejä, tsekataan vasu-keskustelu papereita, haasteita koulussa / kaverisuhteissa / harrastuksissa jne. Eli ei pelkästäään kysellä asianomaiselta.

Aikuisen diagnosointi on hankalaa, mikäli hän on maskannut, pärjännyt hyvin ja se kaaos ja kuormitus on ollut pään sisällä. Silloin ei papereihin ole välttämättä jäänyt mitään merkintää. Osa neurokirjon ihmisistä on hyvin älykkäitä, joten he voivat pärjätä koulussa todella hyvinkin, jos eivät häiritse ---> ei jää merkintöjä papereihin.

 

Mutta edelleen olemme sen edessä että etsimme näitä "oireita" jotka ovat subjektiivisia kokemuksia ja perustuvat nykypsykiatrian luomaan kuvaan että tässä on sairaus joka pitäisi tunnistaa. Koko köhtökohta on väärä. Miksi 1980- luvulla autistit olivat aivan eri asia kuin tänä päivänä? Kyse ei ole tunnistamisesta vaan määritelmän muuttamisesta.

Aikuisen on erittäin helppo saada itselleen se psykiatrinen diagnoosi minkä haluaa. Riittää että tutustuu oireisiin ja kertoo niistä lääkärille. Jos ensimmäinen ei tee diagnoosia nii toinen tai kolmas varmasti jo tekee. Missä muissa diagnooseissa tällainen onnistuu kuin psykiatrisissa?

Autismi ei ole sairaus. Se on ominaisuus, kuten vaikkapa ruskeat hiukset. Ja otin ruskean siksi vertailukohdaksi, koska hiukset voivat olla ruskeat kovin monella tavalla. Samoin kuin ihmisen aivot voivat olla autistiset kovin monella tavalla.

No joo. Voi anteeksi. Diagnoosi se kuitenkin on. Ja diagnostisia oireita arvioidaan. Mutta tätähän tämä on...takerrutaan sitten näihin sanoihin.

Osallistut autismia käsittelevään keskusteluun, ja ihmettelet, kun joku takertuu yksityiskohtiin. Siis oikeasti?

Olkoot vaikka astronautti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismidiagnoosia ei saa, jos ei ensinnäkin täytä tiettyjä kriteereitä. Autismin piirteiden tulee olla ollut olemassa jo lapsena. Diagnoosin kriteereihin kuuluu myös se, että autistiset ominaisuudet aiheuttavat ihmiselle ongelmia.

Autismiin ei sairastuta, koska se ei ole sairaus.

Autismi kehittyy sikiöaikana, raskauden loppuvaiheessa. Siihen on geneettinen alttius, joka tulee yleensä perinnöllisenä, mutta voi kehittyä sukusolussa tapahtuneen geenien muokkautumisen seurauksena.

Autisti on siis autisti jo syntyessään.

Autismin kirjoon kuuluu myös sellainen ominaisuus, että pystyy muistamaan hyvin varhaisessa lapsuudessaan, jopa vauvaiässä, tapahtuneita asioita. Jotkut muistavat jopa oman syntymänsä. Toki tätä(kään) ominaisuutta ei kaikilla autisteilla ole. Mutta jolla tämä ominaisuus on, pitää sitä ihan normaalina, kunnes joku kertoo, ettei se ole mahdollista. Esim. opettaja koulussa suuttuu, kun kerrot muistavasi asian, joka tapahtui ennen kuin täytit 3 vuotta.

Minulla on tämä sama. Muistan alle vuoden ikäisenä kokemiani ihan arkisia asioita.

Yritin lähteä selvittämään työterveyden kautta, että onko tämä koko elinikäni minua vaivannut outous ja sosiaaliset rajoitteen - kuten hysteerinen hermoromahdus siitä, että tosi kivan kämppiksen tosi kiva poikaystävä tulee kylään ja minä en tiedä, aikooko tämä tuntematon ihminen olla "minun" kotonani 2 päivää vai viikon ja en pysty nukkumaan - johtua neurologisesta häiriöstä. Olen etsinyt ja tutkinut niin paljon aihetta itse kuin se vain on mahdollista. Paljon, paljon asioita, jotka vaikuttavat elämääni, uraani, harrastuksiini, arkeeni, terveyteeni, ihmissuhteisiini jne. En halua lähte huvikseni tällaiseen prosessiin, joka on keski-ikäiselle lapsettomalle sinkkunaiselle, jolla ei esimerkiksi ole sitä aviomiestä samassa takoudessa aiheuttamassa sosiaalista kuormitusta, muutenkin todella vaikeaa. Diagnoosi on lottovoiton luokkaa, vaikka se olisikin.

Työterveyslääkäri kuunteli perustelujani ja kokemuksiani siitä, miten 200 asiasta 195 sopii minuun ja totesi hymyillen, että "Tämä on nyt tällainen muotidiagnoosi :)" Siinä se apu.

Joo. Kyllä 43-vuotiaan naisen suurin tavoite on olla sairauskertomuksissaan trendikäs ja vaan kuvitella huvikseen, että ai vitsi, mussa on varmaan jotain omituista, oisko naiselle tyypillinen autismi, siistii!!

Minä pääsin tutkimuksiin mielenterveystoimiston kautta. En siis pyytänyt päästä autismitutkimuksiin, vaan kerroin hoitajalle asioista, jotka ovat tuntuneet elämässäni vaikeilta/ikäviltä/pahoilta/traumaattisilta. Mielenterveyshoitaja ehdotti lääkärin vastaanottoajan varaamista. Lääkäri kyseli minulta asioita, alkaen: Miksi halusit tämän ajan? Hän kyseli niin kauan, kunnes sai ensimmäisen vastauksen. Siitä lähti sitten keskustelu käyntiin, ja sen päätteeksi hän "tarjosi" minulle autismidiagnoosia. Ja laittoi lähetteen tutkimuksiin.

Tiesin kyllä, että minulla on autistisia piirteitä, mutta olen aina ajatellut (ajattelen edelleen), että niitä ei ole riittävästi diagnoosin saamiseen. Tutkimukset ovat vasta alkuvaiheessa, joten aika näyttää, tuleeko se diagnoosi vai ei. Pitää vain olla oma itsensä ja riisua kaikki naamiot, kun menee tutkimuksiin.