Muusikko EVELIINA on AUTISTI! Mielipiteitä?

Vierailija kirjoitti:

Tuosta tulee uusi tredidiagnoosi! Nyt transteinit miettii, olisikohan myös adhd:n lisäksi autisti. 

Itseasiassa on havaittu että sukupuoliristiriitaa ja siihen liittyviä päähänpinttymiä esiintyy jostain syystä paljon autismin kirjolla olevilla tytöillä. Liittyneekö jotenkin sellaiseen mustavalkoiseen ajatteluun ehkä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samalla tavoin myös autismidiagnoosi tehdään siten että "luotetaan ihmisen omaan kertomukseen". Ei ole mitään aivokuvaa tai verikoetta tai vastaavaa.

Olisikin se niin helppoa, että nepsyys näkyisi verikokeissa tai tavallisissa aivokuvissa.

Tarkemmilla menetelmillä on kyllä tutkittu esim. autismille ja ADHD:lle tyypillisiä piirteitä.

Mitään sellaista ei ole löydetty mikä olisi autisteilla "aivoissa". Kyse on siis inhimillisistä ominaisuuksista joiden kerromusen perusteella diagnoosi tehdään. Siitä on luotettavuus kaukana.

Juuri näin! Eikä varsinkaan sellaista, mikä olisi 8todistettavasti ollut "aivoissa" syntymästä saakka. Aivojen kehitykseen vaikuttaa perinnöllisten tekijöiden lisäksi elinympäristö. Vaikka muutaman vuoden iässä ilmenevien oireiden vuoksi tehdyissä tarkoissa tutkimuksissa pystyttäisiinkin löytämään aivoista jotakin, mikään ei osoita pitävästi, onko se synnynnäistä vai ensimmäisten elinvuosien seurausta.

Kyse on ikiaikaisesta psykologien ja psykiatrisen käsityskannan välisestä koulukuntakiistasta. Joitakin vuosikymmeniä sitten "autismin" syynä pidettiin varhaislapsuuden läheissuhteiden häiriöitä, mutta kun äityleitä ei enää saa syyllistää, syy vieritetään nykyisin lapselle itselleen leimaamalla hänet synnynnäisesti vialliseksi. Kannattaisi kuitenkin miettiä, keneltä synnynnäiset ominaisuudet on peritty. Aivan, vanhemmilta. Olisivatko nämä samat ominaisuudet ehkä mahdollisesti ilmenneet vanhempien käyttäytymisessä lapsiaan kohtaan?

Se on kieltämättä kummallista, miten etiologialtaan tuntemattomat oirepohjaiset luokitukset selittävät sekä ammattilaisille ja potilaille asioita oireiden ja poikkeavuuden syistä. Ainoa keino erottaa synnynnäiset ja ei-synnynnäiset piirteet psykiatriassa on haastattelu ei muistikuvat siitä, milloin kaikki alkoi. Ja kaikki tietävät, että niiden erottaminen on kuitenkin oikeasti täysin mahdotonta eikä ihmisten tulkintojen ja muistikuvien perusteella voi tehdä lääketieteellisesti valideja diagnooseja.

Kun ihmisiä laitetaan normaalijakaumalle, jokaisella on varmasti ns. normaalista poikkeavia piirteitä jossain asiassa. On myös huomattavan paljon ihmisiä, joilla on paljon normaalista poikkeavia ominaisuuksia jollain ulottuvuudella, eikä sekään ole itsestään selvästi sairaus tai häiriö. Se miten kompulsiivisesti ihmisten ominaisuuksia ja poikkeavaa käytöstä halutaan medikalisoida on itsessään häiriintynyttä. Tuollaisista vahvoista diagnooseista tulee helposti itseään toteuttavia ennusteita, koska ihmiset leimautuivat niihin niin vahvasti. Lisäksi rahaa kuluu massiivisesti siihen, kun esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla. Esimerkiksi amfetamiinistimulanttien kylväminen nuorisoon on paikoin täysin holtitonta, vaikkei niiden tehosta pitkällä aikavälillä ole minkäänlaista näyttöä ja ainoa näyttö tulee lääkeyhtiöiden rahoittamista, meta-analyysien mukaan usein hyvin heikkolaatuisista tutkimuksista.

Ehkä olisi parempi olla kommentoimatta ja jakamatta väärää tietoa jos ei selvästikään ole ymmärrystä tai tietämystä neuropsykiatriasta. Puhut "vahvoista diagnooseista". Kuka tai mikä sinä olet määrittelemään ulkopuolisena ja selkeästi asiasta tietämättömänä, että milloin sitä diagnoosia tarvitaan ja milloin ei? Liian paljon on vielä nykyäänkin jopa hoitoalalla ihmisiä, jotka aiheuttavat enemmän tuhoa ja haittaa potilaalle diagnoosipelon vuoksi tai ymmärtämättömyyttään.

"esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla."

Anteeksi mitä minä juuri luin! Kuinkahan montaa käytöshäiriöistä lasta täällä mukamassa hoidetaan lääkkeillä "erinäisillä mömmöillä" vain siksi, että heillä ei olisi sääntöjä, rajoja ja kasvattajaa, jolla on auktoriteettia. Aika harvaa jos yhtään. Henkilön mielestä, jonka mukaan neuropsykiatrsia ongelmia haasteita ei ole (näkyy jopa kuvantamisessa erilaisina aivoina) niin heidän mielestä kaikki on vain kurittomuutta ja epäjohdonmukaisesta kasvatuksesta johtuvaa. 

Tutustupa neuropsykologiaan, neuropsykiatrisiin ongelmiin - sen kirjoon ja siihen miten näitä lapsia ja aikuisia voidaan tukea ja huomioida elämässä. Ne "mömmöt" eli lääkkeet pelastavat monen elämän. Sen avulla moni pystyy siihen parhaimpaan toimintakykyyn, mitä heillä on. Niitä mömmöjä voi käyttää opettaja, lääkäri ja ehkäpä kollegasi ja tarkoitan vaikkapa ADHD -lääkitystä. Autisminkirjolaisilla voi olla muitakin lääkkeitä rauhoittamaan ja kestämään tätä maailman aistikaaosta, muuttuneita tilanteita. 

Kumpi on parempi: toimiva ihminen, jolla on itsensä kanssa hyvä olla, joka kykenee työelämään ja pitämään yllä ihmissuhteita toki lääkityksen turvin vai ihminen /ihmisraunio, joka ei kestä tätä maailmaa, joka ei kykene valmistumaan ammattiin tai keneltä jää kaikki kesken ilman lääkitystä. 

Lääkitys ei ole vain paha asia. Diagnoosi ei ole paha asia. Silloin kun niitä tarvitaan, niin niitä tarvitaan. 

Tutustupa sinä siihen mikä on psykiatrian diagnostiikan malli ja miten se toimii. Voit yllättyä. Se että jostain asiasta haastatellaan vaikka kuinka monta tuntia ei vaikuta mitenkään siihen kuinka "luotettava "diagnoosi on. Autismi ja adhd on nippu oireita( tai ominaisuuksia) eli oireyhtymä. Nämä oireet on vain laitettu yhteen ja päätetty että ne kuvaavat nyt tällaista sairautta. Haastattelussa sitten kysytään ihmisen mielipidettä että "onko sinulla näitä oireita enemmän kuin muilla" ( sanatarkasti näin). Ja esim "onko sinulla usein vaikeuksia keskittyä ". Kaikki perustuu siis ihmisen omaan kertomaan. Vanhemman mielipidettä lapsuudesta voidaan kysyä mutta se ei ole diagnoosissa olennainen. Psykiatristen diagnoosien validiteetti on alle 10%, eli kun tapaat eri psykiatrin saat aivan eri diagnoosin samoilla oireilla. Ei yksinkertaisesti ole osoitettu mitään "todisteita" eri psykiatristen sairauksien olemassaolosta. Todiste on vain siinä "koetko olevasi erilainen/masentunut/ylivilkas" ja samaa kysymystä pyöritetään eri vinkkeleistä ja kun potilas sanoo joo niin siinä se.

Pidän nykypsykiatriaa ja sen diagnostiikkaa täysin epäeettisenä.

Kyse on inhimillisistä ja psyykkisistä ominaisuuksista joita kaikilla on kuten on oma persoonakin.

Ei kannata uskoa aina kaikkea mitä lehdistä lukee näistä "sairauksista".

Näihin käytetään kyselykaavakkeita ja täyttäjiä on useampia: äiti, isä, päiväkoti, koulu, ip-kerho, toimintaterapeutti ja muut lapsen kanssa toimivat tahot. Jos useampi vastaaja vastaa tietyllä tavalla samoihin kysymyksiin, voi näistä testatuista ja standartoiduista lomakkeita päätellä jotain diagnoosista. Se on totta, että lomakkeet on tehty poikien / miesten oireista, ja mm. maskausta ei niissä huomioida. Mutta ei ihmiseltä itseltään pelkästään kysellä.

Lapsen tapauksessa havainnoidaan myös vuorovaikutusta vanhempien välillä. Usein poissuljetaan, että onko kyse vaikka puutteellisesta kasvatuksesta tai onko vanhempienkin vuorovaikutus lapsen kanssa omituista.

Isompien lasten kohdalla tutkitaan aiempia käyntejä, tsekataan vasu-keskustelu papereita, haasteita koulussa / kaverisuhteissa / harrastuksissa jne. Eli ei pelkästäään kysellä asianomaiselta.

Aikuisen diagnosointi on hankalaa, mikäli hän on maskannut, pärjännyt hyvin ja se kaaos ja kuormitus on ollut pään sisällä. Silloin ei papereihin ole välttämättä jäänyt mitään merkintää. Osa neurokirjon ihmisistä on hyvin älykkäitä, joten he voivat pärjätä koulussa todella hyvinkin, jos eivät häiritse ---> ei jää merkintöjä papereihin.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samalla tavoin myös autismidiagnoosi tehdään siten että "luotetaan ihmisen omaan kertomukseen". Ei ole mitään aivokuvaa tai verikoetta tai vastaavaa.

Olisikin se niin helppoa, että nepsyys näkyisi verikokeissa tai tavallisissa aivokuvissa.

Tarkemmilla menetelmillä on kyllä tutkittu esim. autismille ja ADHD:lle tyypillisiä piirteitä.

Mitään sellaista ei ole löydetty mikä olisi autisteilla "aivoissa". Kyse on siis inhimillisistä ominaisuuksista joiden kerromusen perusteella diagnoosi tehdään. Siitä on luotettavuus kaukana.

Juuri näin! Eikä varsinkaan sellaista, mikä olisi 8todistettavasti ollut "aivoissa" syntymästä saakka. Aivojen kehitykseen vaikuttaa perinnöllisten tekijöiden lisäksi elinympäristö. Vaikka muutaman vuoden iässä ilmenevien oireiden vuoksi tehdyissä tarkoissa tutkimuksissa pystyttäisiinkin löytämään aivoista jotakin, mikään ei osoita pitävästi, onko se synnynnäistä vai ensimmäisten elinvuosien seurausta.

Kyse on ikiaikaisesta psykologien ja psykiatrisen käsityskannan välisestä koulukuntakiistasta. Joitakin vuosikymmeniä sitten "autismin" syynä pidettiin varhaislapsuuden läheissuhteiden häiriöitä, mutta kun äityleitä ei enää saa syyllistää, syy vieritetään nykyisin lapselle itselleen leimaamalla hänet synnynnäisesti vialliseksi. Kannattaisi kuitenkin miettiä, keneltä synnynnäiset ominaisuudet on peritty. Aivan, vanhemmilta. Olisivatko nämä samat ominaisuudet ehkä mahdollisesti ilmenneet vanhempien käyttäytymisessä lapsiaan kohtaan?

Se on kieltämättä kummallista, miten etiologialtaan tuntemattomat oirepohjaiset luokitukset selittävät sekä ammattilaisille ja potilaille asioita oireiden ja poikkeavuuden syistä. Ainoa keino erottaa synnynnäiset ja ei-synnynnäiset piirteet psykiatriassa on haastattelu ei muistikuvat siitä, milloin kaikki alkoi. Ja kaikki tietävät, että niiden erottaminen on kuitenkin oikeasti täysin mahdotonta eikä ihmisten tulkintojen ja muistikuvien perusteella voi tehdä lääketieteellisesti valideja diagnooseja.

Kun ihmisiä laitetaan normaalijakaumalle, jokaisella on varmasti ns. normaalista poikkeavia piirteitä jossain asiassa. On myös huomattavan paljon ihmisiä, joilla on paljon normaalista poikkeavia ominaisuuksia jollain ulottuvuudella, eikä sekään ole itsestään selvästi sairaus tai häiriö. Se miten kompulsiivisesti ihmisten ominaisuuksia ja poikkeavaa käytöstä halutaan medikalisoida on itsessään häiriintynyttä. Tuollaisista vahvoista diagnooseista tulee helposti itseään toteuttavia ennusteita, koska ihmiset leimautuivat niihin niin vahvasti. Lisäksi rahaa kuluu massiivisesti siihen, kun esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla. Esimerkiksi amfetamiinistimulanttien kylväminen nuorisoon on paikoin täysin holtitonta, vaikkei niiden tehosta pitkällä aikavälillä ole minkäänlaista näyttöä ja ainoa näyttö tulee lääkeyhtiöiden rahoittamista, meta-analyysien mukaan usein hyvin heikkolaatuisista tutkimuksista.

Ehkä olisi parempi olla kommentoimatta ja jakamatta väärää tietoa jos ei selvästikään ole ymmärrystä tai tietämystä neuropsykiatriasta. Puhut "vahvoista diagnooseista". Kuka tai mikä sinä olet määrittelemään ulkopuolisena ja selkeästi asiasta tietämättömänä, että milloin sitä diagnoosia tarvitaan ja milloin ei? Liian paljon on vielä nykyäänkin jopa hoitoalalla ihmisiä, jotka aiheuttavat enemmän tuhoa ja haittaa potilaalle diagnoosipelon vuoksi tai ymmärtämättömyyttään.

"esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla."

Anteeksi mitä minä juuri luin! Kuinkahan montaa käytöshäiriöistä lasta täällä mukamassa hoidetaan lääkkeillä "erinäisillä mömmöillä" vain siksi, että heillä ei olisi sääntöjä, rajoja ja kasvattajaa, jolla on auktoriteettia. Aika harvaa jos yhtään. Henkilön mielestä, jonka mukaan neuropsykiatrsia ongelmia haasteita ei ole (näkyy jopa kuvantamisessa erilaisina aivoina) niin heidän mielestä kaikki on vain kurittomuutta ja epäjohdonmukaisesta kasvatuksesta johtuvaa. 

Tutustupa neuropsykologiaan, neuropsykiatrisiin ongelmiin - sen kirjoon ja siihen miten näitä lapsia ja aikuisia voidaan tukea ja huomioida elämässä. Ne "mömmöt" eli lääkkeet pelastavat monen elämän. Sen avulla moni pystyy siihen parhaimpaan toimintakykyyn, mitä heillä on. Niitä mömmöjä voi käyttää opettaja, lääkäri ja ehkäpä kollegasi ja tarkoitan vaikkapa ADHD -lääkitystä. Autisminkirjolaisilla voi olla muitakin lääkkeitä rauhoittamaan ja kestämään tätä maailman aistikaaosta, muuttuneita tilanteita. 

Kumpi on parempi: toimiva ihminen, jolla on itsensä kanssa hyvä olla, joka kykenee työelämään ja pitämään yllä ihmissuhteita toki lääkityksen turvin vai ihminen /ihmisraunio, joka ei kestä tätä maailmaa, joka ei kykene valmistumaan ammattiin tai keneltä jää kaikki kesken ilman lääkitystä. 

Lääkitys ei ole vain paha asia. Diagnoosi ei ole paha asia. Silloin kun niitä tarvitaan, niin niitä tarvitaan. 

Tutustupa sinä siihen mikä on psykiatrian diagnostiikan malli ja miten se toimii. Voit yllättyä. Se että jostain asiasta haastatellaan vaikka kuinka monta tuntia ei vaikuta mitenkään siihen kuinka "luotettava "diagnoosi on. Autismi ja adhd on nippu oireita( tai ominaisuuksia) eli oireyhtymä. Nämä oireet on vain laitettu yhteen ja päätetty että ne kuvaavat nyt tällaista sairautta. Haastattelussa sitten kysytään ihmisen mielipidettä että "onko sinulla näitä oireita enemmän kuin muilla" ( sanatarkasti näin). Ja esim "onko sinulla usein vaikeuksia keskittyä ". Kaikki perustuu siis ihmisen omaan kertomaan. Vanhemman mielipidettä lapsuudesta voidaan kysyä mutta se ei ole diagnoosissa olennainen. Psykiatristen diagnoosien validiteetti on alle 10%, eli kun tapaat eri psykiatrin saat aivan eri diagnoosin samoilla oireilla. Ei yksinkertaisesti ole osoitettu mitään "todisteita" eri psykiatristen sairauksien olemassaolosta. Todiste on vain siinä "koetko olevasi erilainen/masentunut/ylivilkas" ja samaa kysymystä pyöritetään eri vinkkeleistä ja kun potilas sanoo joo niin siinä se.

Pidän nykypsykiatriaa ja sen diagnostiikkaa täysin epäeettisenä.

Kyse on inhimillisistä ja psyykkisistä ominaisuuksista joita kaikilla on kuten on oma persoonakin.

Ei kannata uskoa aina kaikkea mitä lehdistä lukee näistä "sairauksista".

Näihin käytetään kyselykaavakkeita ja täyttäjiä on useampia: äiti, isä, päiväkoti, koulu, ip-kerho, toimintaterapeutti ja muut lapsen kanssa toimivat tahot. Jos useampi vastaaja vastaa tietyllä tavalla samoihin kysymyksiin, voi näistä testatuista ja standartoiduista lomakkeita päätellä jotain diagnoosista. Se on totta, että lomakkeet on tehty poikien / miesten oireista, ja mm. maskausta ei niissä huomioida. Mutta ei ihmiseltä itseltään pelkästään kysellä.

Lapsen tapauksessa havainnoidaan myös vuorovaikutusta vanhempien välillä. Usein poissuljetaan, että onko kyse vaikka puutteellisesta kasvatuksesta tai onko vanhempienkin vuorovaikutus lapsen kanssa omituista.

Isompien lasten kohdalla tutkitaan aiempia käyntejä, tsekataan vasu-keskustelu papereita, haasteita koulussa / kaverisuhteissa / harrastuksissa jne. Eli ei pelkästäään kysellä asianomaiselta.

Aikuisen diagnosointi on hankalaa, mikäli hän on maskannut, pärjännyt hyvin ja se kaaos ja kuormitus on ollut pään sisällä. Silloin ei papereihin ole välttämättä jäänyt mitään merkintää. Osa neurokirjon ihmisistä on hyvin älykkäitä, joten he voivat pärjätä koulussa todella hyvinkin, jos eivät häiritse ---> ei jää merkintöjä papereihin.

 

Mutta edelleen olemme sen edessä että etsimme näitä "oireita" jotka ovat subjektiivisia kokemuksia ja perustuvat nykypsykiatrian luomaan kuvaan että tässä on sairaus joka pitäisi tunnistaa. Koko köhtökohta on väärä. Miksi 1980- luvulla autistit olivat aivan eri asia kuin tänä päivänä? Kyse ei ole tunnistamisesta vaan määritelmän muuttamisesta.

Aikuisen on erittäin helppo saada itselleen se psykiatrinen diagnoosi minkä haluaa. Riittää että tutustuu oireisiin ja kertoo niistä lääkärille. Jos ensimmäinen ei tee diagnoosia nii toinen tai kolmas varmasti jo tekee. Missä muissa diagnooseissa tällainen onnistuu kuin psykiatrisissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samalla tavoin myös autismidiagnoosi tehdään siten että "luotetaan ihmisen omaan kertomukseen". Ei ole mitään aivokuvaa tai verikoetta tai vastaavaa.

Olisikin se niin helppoa, että nepsyys näkyisi verikokeissa tai tavallisissa aivokuvissa.

Tarkemmilla menetelmillä on kyllä tutkittu esim. autismille ja ADHD:lle tyypillisiä piirteitä.

Mitään sellaista ei ole löydetty mikä olisi autisteilla "aivoissa". Kyse on siis inhimillisistä ominaisuuksista joiden kerromusen perusteella diagnoosi tehdään. Siitä on luotettavuus kaukana.

Juuri näin! Eikä varsinkaan sellaista, mikä olisi 8todistettavasti ollut "aivoissa" syntymästä saakka. Aivojen kehitykseen vaikuttaa perinnöllisten tekijöiden lisäksi elinympäristö. Vaikka muutaman vuoden iässä ilmenevien oireiden vuoksi tehdyissä tarkoissa tutkimuksissa pystyttäisiinkin löytämään aivoista jotakin, mikään ei osoita pitävästi, onko se synnynnäistä vai ensimmäisten elinvuosien seurausta.

Kyse on ikiaikaisesta psykologien ja psykiatrisen käsityskannan välisestä koulukuntakiistasta. Joitakin vuosikymmeniä sitten "autismin" syynä pidettiin varhaislapsuuden läheissuhteiden häiriöitä, mutta kun äityleitä ei enää saa syyllistää, syy vieritetään nykyisin lapselle itselleen leimaamalla hänet synnynnäisesti vialliseksi. Kannattaisi kuitenkin miettiä, keneltä synnynnäiset ominaisuudet on peritty. Aivan, vanhemmilta. Olisivatko nämä samat ominaisuudet ehkä mahdollisesti ilmenneet vanhempien käyttäytymisessä lapsiaan kohtaan?

Se on kieltämättä kummallista, miten etiologialtaan tuntemattomat oirepohjaiset luokitukset selittävät sekä ammattilaisille ja potilaille asioita oireiden ja poikkeavuuden syistä. Ainoa keino erottaa synnynnäiset ja ei-synnynnäiset piirteet psykiatriassa on haastattelu ei muistikuvat siitä, milloin kaikki alkoi. Ja kaikki tietävät, että niiden erottaminen on kuitenkin oikeasti täysin mahdotonta eikä ihmisten tulkintojen ja muistikuvien perusteella voi tehdä lääketieteellisesti valideja diagnooseja.

Kun ihmisiä laitetaan normaalijakaumalle, jokaisella on varmasti ns. normaalista poikkeavia piirteitä jossain asiassa. On myös huomattavan paljon ihmisiä, joilla on paljon normaalista poikkeavia ominaisuuksia jollain ulottuvuudella, eikä sekään ole itsestään selvästi sairaus tai häiriö. Se miten kompulsiivisesti ihmisten ominaisuuksia ja poikkeavaa käytöstä halutaan medikalisoida on itsessään häiriintynyttä. Tuollaisista vahvoista diagnooseista tulee helposti itseään toteuttavia ennusteita, koska ihmiset leimautuivat niihin niin vahvasti. Lisäksi rahaa kuluu massiivisesti siihen, kun esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla. Esimerkiksi amfetamiinistimulanttien kylväminen nuorisoon on paikoin täysin holtitonta, vaikkei niiden tehosta pitkällä aikavälillä ole minkäänlaista näyttöä ja ainoa näyttö tulee lääkeyhtiöiden rahoittamista, meta-analyysien mukaan usein hyvin heikkolaatuisista tutkimuksista.

Ehkä olisi parempi olla kommentoimatta ja jakamatta väärää tietoa jos ei selvästikään ole ymmärrystä tai tietämystä neuropsykiatriasta. Puhut "vahvoista diagnooseista". Kuka tai mikä sinä olet määrittelemään ulkopuolisena ja selkeästi asiasta tietämättömänä, että milloin sitä diagnoosia tarvitaan ja milloin ei? Liian paljon on vielä nykyäänkin jopa hoitoalalla ihmisiä, jotka aiheuttavat enemmän tuhoa ja haittaa potilaalle diagnoosipelon vuoksi tai ymmärtämättömyyttään.

"esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla."

Anteeksi mitä minä juuri luin! Kuinkahan montaa käytöshäiriöistä lasta täällä mukamassa hoidetaan lääkkeillä "erinäisillä mömmöillä" vain siksi, että heillä ei olisi sääntöjä, rajoja ja kasvattajaa, jolla on auktoriteettia. Aika harvaa jos yhtään. Henkilön mielestä, jonka mukaan neuropsykiatrsia ongelmia haasteita ei ole (näkyy jopa kuvantamisessa erilaisina aivoina) niin heidän mielestä kaikki on vain kurittomuutta ja epäjohdonmukaisesta kasvatuksesta johtuvaa. 

Tutustupa neuropsykologiaan, neuropsykiatrisiin ongelmiin - sen kirjoon ja siihen miten näitä lapsia ja aikuisia voidaan tukea ja huomioida elämässä. Ne "mömmöt" eli lääkkeet pelastavat monen elämän. Sen avulla moni pystyy siihen parhaimpaan toimintakykyyn, mitä heillä on. Niitä mömmöjä voi käyttää opettaja, lääkäri ja ehkäpä kollegasi ja tarkoitan vaikkapa ADHD -lääkitystä. Autisminkirjolaisilla voi olla muitakin lääkkeitä rauhoittamaan ja kestämään tätä maailman aistikaaosta, muuttuneita tilanteita. 

Kumpi on parempi: toimiva ihminen, jolla on itsensä kanssa hyvä olla, joka kykenee työelämään ja pitämään yllä ihmissuhteita toki lääkityksen turvin vai ihminen /ihmisraunio, joka ei kestä tätä maailmaa, joka ei kykene valmistumaan ammattiin tai keneltä jää kaikki kesken ilman lääkitystä. 

Lääkitys ei ole vain paha asia. Diagnoosi ei ole paha asia. Silloin kun niitä tarvitaan, niin niitä tarvitaan. 

Tutustupa sinä siihen mikä on psykiatrian diagnostiikan malli ja miten se toimii. Voit yllättyä. Se että jostain asiasta haastatellaan vaikka kuinka monta tuntia ei vaikuta mitenkään siihen kuinka "luotettava "diagnoosi on. Autismi ja adhd on nippu oireita( tai ominaisuuksia) eli oireyhtymä. Nämä oireet on vain laitettu yhteen ja päätetty että ne kuvaavat nyt tällaista sairautta. Haastattelussa sitten kysytään ihmisen mielipidettä että "onko sinulla näitä oireita enemmän kuin muilla" ( sanatarkasti näin). Ja esim "onko sinulla usein vaikeuksia keskittyä ". Kaikki perustuu siis ihmisen omaan kertomaan. Vanhemman mielipidettä lapsuudesta voidaan kysyä mutta se ei ole diagnoosissa olennainen. Psykiatristen diagnoosien validiteetti on alle 10%, eli kun tapaat eri psykiatrin saat aivan eri diagnoosin samoilla oireilla. Ei yksinkertaisesti ole osoitettu mitään "todisteita" eri psykiatristen sairauksien olemassaolosta. Todiste on vain siinä "koetko olevasi erilainen/masentunut/ylivilkas" ja samaa kysymystä pyöritetään eri vinkkeleistä ja kun potilas sanoo joo niin siinä se.

Pidän nykypsykiatriaa ja sen diagnostiikkaa täysin epäeettisenä.

Kyse on inhimillisistä ja psyykkisistä ominaisuuksista joita kaikilla on kuten on oma persoonakin.

Ei kannata uskoa aina kaikkea mitä lehdistä lukee näistä "sairauksista".

Näihin käytetään kyselykaavakkeita ja täyttäjiä on useampia: äiti, isä, päiväkoti, koulu, ip-kerho, toimintaterapeutti ja muut lapsen kanssa toimivat tahot. Jos useampi vastaaja vastaa tietyllä tavalla samoihin kysymyksiin, voi näistä testatuista ja standartoiduista lomakkeita päätellä jotain diagnoosista. Se on totta, että lomakkeet on tehty poikien / miesten oireista, ja mm. maskausta ei niissä huomioida. Mutta ei ihmiseltä itseltään pelkästään kysellä.

Lapsen tapauksessa havainnoidaan myös vuorovaikutusta vanhempien välillä. Usein poissuljetaan, että onko kyse vaikka puutteellisesta kasvatuksesta tai onko vanhempienkin vuorovaikutus lapsen kanssa omituista.

Isompien lasten kohdalla tutkitaan aiempia käyntejä, tsekataan vasu-keskustelu papereita, haasteita koulussa / kaverisuhteissa / harrastuksissa jne. Eli ei pelkästäään kysellä asianomaiselta.

Aikuisen diagnosointi on hankalaa, mikäli hän on maskannut, pärjännyt hyvin ja se kaaos ja kuormitus on ollut pään sisällä. Silloin ei papereihin ole välttämättä jäänyt mitään merkintää. Osa neurokirjon ihmisistä on hyvin älykkäitä, joten he voivat pärjätä koulussa todella hyvinkin, jos eivät häiritse ---> ei jää merkintöjä papereihin.

 

Mutta edelleen olemme sen edessä että etsimme näitä "oireita" jotka ovat subjektiivisia kokemuksia ja perustuvat nykypsykiatrian luomaan kuvaan että tässä on sairaus joka pitäisi tunnistaa. Koko köhtökohta on väärä. Miksi 1980- luvulla autistit olivat aivan eri asia kuin tänä päivänä? Kyse ei ole tunnistamisesta vaan määritelmän muuttamisesta.

Aikuisen on erittäin helppo saada itselleen se psykiatrinen diagnoosi minkä haluaa. Riittää että tutustuu oireisiin ja kertoo niistä lääkärille. Jos ensimmäinen ei tee diagnoosia nii toinen tai kolmas varmasti jo tekee. Missä muissa diagnooseissa tällainen onnistuu kuin psykiatrisissa?

Yksilötasolla ei ole osoitettu mitään "aivomuutoksia" neuropsykiatrisiin diagnooseihin liittyen. Sellaista ominaisuutta ei voi todeta aivomuutoksissa. Ryhmätasolla hyvin pieniä löydöksiä voi olla mutta niinhän "aivoissa näkyy" myös esim. Se oletko kielellisesti lahjakas tai vasenkätinen tai pidätkö eläimistä. So what?

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan ole. Nyt on autismi-sana trendaa kuten masennus pari vuotta sitten ja kaikki ilmoittautuu autisteiksi. Todella arveluttavaa.

Täysin totta. Myös homous oli vielä muutama vuosi sitten "kovaa kamaa". Nykyään se on jo hiukan pois muodista. Tänä päivänä pitää olla trans.

Tässä se Olivia Dunne, kuin kaksi marjaa.https://www.outkick.com/olivia-dunne-bikini-spring-break-instagram-phot…

Miksi kaikki pitää nykyään diagnosoida?

Niin oletteko miettineet "Mikä on normaali?" Me ihmiset olemme luoneet normaalin mutta onko se oikea?

Vierailija kirjoitti:

Niin oletteko miettineet "Mikä on normaali?" Me ihmiset olemme luoneet normaalin mutta onko se oikea?[/quote

Tässä kirjoituksessa oli vähän psykiatrian tilasta kirjoitettuna https://madinfinland.org/mika-psykiatriassa-mattaa-ja-miksi/

Vierailija kirjoitti:

Niin oletteko miettineet "Mikä on normaali?" Me ihmiset olemme luoneet normaalin mutta onko se oikea?

Vaikka te "epänormaalit" kuinka yritätte sekoittaa normaalin käsitettä(samaa muuten tekee transit) ei se totuutta muuta. On aika varmaa ettei normaali ole se tunne-elämältä alikehittynyt seinien tuijottaja tai ilman rajoja riekkuva sekopää. 

Vierailija kirjoitti:

Alkaa vähän vaikuttaa siltä, että autismi on tän hetken trendidiagnoosi, vrt. ADHD/ADD hetki sitten. Kohta on alan lääkäreiden oven takana jonoa, kun kaikki epäilee olevansa autisteja.

Mitä??????

Minä menin lääkärille valittamaan masennustani. Lääkäri sanoi, että olen autisti. Laittoi lähetteen tutkimuksiin, jotta saisin virallisen diagnoosin.

Katsotaan, miten muijan käy. Liuta vääriä diagnooseja minulla jo on. Tuntuu, että aina, kun joku diagnoosi on "pinnalla", sitä tarjotaan minulle.

Pikemminkin siis niin päin, että lääkärit ovat saaneet tiedon, että naisellakin voi olla autismi. Nyt sitten tutkitaan kaikki mt-ongelmia valittavat naiset siltä varalta, että jos sittenkin olisi se autismi heillä. Ja kyllähän joillakin on. Niitä diagnooseja siis tulee nyt paljon, koska diagnosoimattomia on niin paljon. Kun saadaan leimat otsiin, tilanne rauhoittuu.

Vierailija kirjoitti:

Muotia, että löytyy aikuisiällä jokin vika, paniikkihäiriö, masennus, kaksisuuntainen mieli-alahäiriö, autismi, AHDH.

Ei se ole muotiasia. Otetaan vaikka nykyiset 50 vuotiaat. He syntyivät 70-luvun alussa. Mitkä oli todennäköisyydet, että silloin heidät olisi lapsena diagnostisoitu elivät he olisi olleet todella vakavia tapauksia?

Nyt kaikki nämä henkilöt sitten ovat pisteessä, jossa vuosia on ollut kaikenlaisia ongelmia ja vihdoin aletaan miettiä, voisiko nämä ongelmat johtua autismista tms. ja tutkitaan ja kappas vaan se tulee esille.

Eräs tuttuni diagnostisoitiin vähän aikaa sitten ja nyt kun hänet on diagnostisoitu kaikki me ympärillä ajattelemme miksei tai miksemme ajatelleet sitä ja sitä diagnostisoitu aiemmin. Aivan selvä tapaus nyt, jopa meille ympärillä oleville, ei lääkäri ihmisille.

Ja silti olimme sokeita sille, kunnes se sanottiin ääneen, vaikka aina olemme tienneet hänen olleen tosi outo ja aina ongelmia ihmisten kanssa. Enkä siis tarkoita draama queen tavalla, vaan aina tulkitsee ihmiset väärin.

Ja uskon niin olevan monen asian kohdalla. Kaksisuuntainen on saattanut oireilla joka kevät ja syksy, mutta vasta kun se diagnostisoidaan huomataan, että näinhän on ollut jo kymmeniä vuosia.

Paniikki häiriö voi nyt tulla kenelle tahansa, missä iässä tahansa. Kuten ahdistus tai masennus.

Minusta kyse on, että nuo jutut on alidiagnostisoitu ja nyt vaan ne aiemmin ei diagnostisoidut tapaukset kirjataan ja ihmiset itse kertovat siitä muille.

Itse en ihan oikeasti ole koskaan törmännyt diagnoosin saaneeseen autistiin, joka ei olisi sitä. Kun heidän kanssaan viettää tarpeeksi aikaa se kyllä tulee esille. Mutta se ei näy lyhyissä tapaamisissa. Sen he kyllä jaksavat maskeerata.

Vierailija kirjoitti:

Niin oletteko miettineet "Mikä on normaali?" Me ihmiset olemme luoneet normaalin mutta onko se oikea?

Normaali on se, mitä on eniten. Normaali ei ole paras eikä huonoin, vaan keskinkertainen. Se, että on "normaali", ei tee kenestäkään hyvää eikä huonoa. Normaalius ja tavallisuus on sitä, että ollaan ns. samalla viivalla. Se, että joku on muita parempi jossain, ei ole normaalia.

Se nykytrendi, että epänormaaliudesta pyritään tekemään normi, aiheuttaa kärsimystä eniten juuri epänormaaleille ihmisille

Eihän tuossa Eveliinassa muuta vikaa ole, kuin että miksi ihmeessä se haluaa hengailla Roope Salmisen kanssa?

Luulisi että saisi jonkun huomattavasti paremmankin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi kaikki pitää nykyään diagnosoida?

Jos sinulla ei ole mitään diagnosoitavaa, ole tyytyväinen. Olet normaali, tavallinen, keskiverto, jne. Me kaikki emme ole sellaisia.

Joillakin meillä on ongelmia sellaisten asioiden kanssa, jotka ovat normaaleille, tavallisille keskivertoihmisille niin itsestäänselvyyksiä, ettei niitä tarvitse edes ajatella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin oletteko miettineet "Mikä on normaali?" Me ihmiset olemme luoneet normaalin mutta onko se oikea?[/quote

Tässä kirjoituksessa oli vähän psykiatrian tilasta kirjoitettuna https://madinfinland.org/mika-psykiatriassa-mattaa-ja-miksi/

Minulla on kokemusta sekä kaksisuuntaisesta ja autismista lähipiiriin ja ystäviin liittyen ja kyllä siinä monesti heidän kohdalla tulee ajatus, ettei se mitä he tekevät ole normaalia.

Asioiden ei pidä olla niin vaikeita ja raskaita, kun miksi nämä ihmiset saavat ne tehtyä ympärillä oleville ja heille itselleen.

Kun mania iskee päälle, siinä ei kukaan ympärillä mieti, että tämä on ihan normaalia, minulla on vain ahtaat ajatusmallit. Eikä autistin kohdalla, kun kaikki mitä sanot tulkitaan niin väärin kun vaan voi, mutta kukaan muu tavis henkilö ei tee sitä vastaavan asian kohdalla

On yhtä helppoa tunnistaa normaali ihmisten kohdalla kun sanoa, että +20 astetta joulukuussa ei ole normaali lämpötila. Tietenkin kun mennään kylmempään päin, sitä alkaa miettiä, onko +7 normaali? Vai ehkä vasta +2? Mutta kaikki me tiedämme ettei +29 ole Suomessa normaali joulukuun lämpötila.

Tietysti mitä vaikeampi tapaus sen selkeämpää on vetää raja normaalille. Rajatapausten kohdalla voimme pohtia mikä kuuluu rajan millekin puolelle.

Vierailija kirjoitti:

Miksi kaikki pitää nykyään diagnosoida?

Koska silloin siihen voi saada apua, joskus jopa lääkkeitä.

Jokaikisen kaksisuuntaisen häiriön kanssa kamppailevan henkilön omainen haluaa, että henkilö diagnostisoidaan ja saadaan kunnon hoitoon. On se niin raskas sairaus omaisille varsinkin. Eikä sitä voi ymmärtää ulkopuoliset, jotka eivät sitä ole kokeneet.

En tiedä miksi näitä, ei sinusta pitäisi diagnostisoida ja miksi?

En näe mitään syytä miksi jonkun maanisena pitäisi ostaa itsensä velkahelvettiin, kun lääkkeitäkin on olemassa.

Dunne muistutti jossain valokuvassa ehkä enemmän Joalin Loukamaata.

Tuskimpa tuolla oikeasti autismia on. Pelkkää huomionhakua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samalla tavoin myös autismidiagnoosi tehdään siten että "luotetaan ihmisen omaan kertomukseen". Ei ole mitään aivokuvaa tai verikoetta tai vastaavaa.

Olisikin se niin helppoa, että nepsyys näkyisi verikokeissa tai tavallisissa aivokuvissa.

Tarkemmilla menetelmillä on kyllä tutkittu esim. autismille ja ADHD:lle tyypillisiä piirteitä.

Mitään sellaista ei ole löydetty mikä olisi autisteilla "aivoissa". Kyse on siis inhimillisistä ominaisuuksista joiden kerromusen perusteella diagnoosi tehdään. Siitä on luotettavuus kaukana.

Juuri näin! Eikä varsinkaan sellaista, mikä olisi todistettavasti ollut "aivoissa" syntymästä saakka. Aivojen kehitykseen vaikuttaa perinnöllisten tekijöiden lisäksi elinympäristö. Vaikka muutaman vuoden iässä ilmenevien oireiden vuoksi tehdyissä tarkoissa tutkimuksissa pystyttäisiinkin löytämään aivoista jotakin, mikään ei osoita pitävästi, onko se synnynnäistä vai ensimmäisten elinvuosien seurausta.

Kyse on ikiaikaisesta psykologien ja psykiatrisen käsityskannan välisestä koulukuntakiistasta. Joitakin vuosikymmeniä sitten "autismin" syynä pidettiin varhaislapsuuden läheissuhteiden häiriöitä, mutta kun äityleitä ei enää saa syyllistää, syy vieritetään nykyisin lapselle itselleen leimaamalla hänet synnynnäisesti vialliseksi. Kannattaisi kuitenkin miettiä, keneltä synnynnäiset ominaisuudet on peritty. Aivan, vanhemmilta. Olisivatko nämä samat ominaisuudet ehkä mahdollisesti ilmenneet vanhempien käyttäytymisessä lapsiaan kohtaan?

Se on kieltämättä kummallista, miten etiologialtaan tuntemattomat oirepohjaiset luokitukset selittävät sekä ammattilaisille ja potilaille asioita oireiden ja poikkeavuuden syistä. Ainoa keino erottaa synnynnäiset ja ei-synnynnäiset piirteet psykiatriassa on haastattelu ei muistikuvat siitä, milloin kaikki alkoi. Ja kaikki tietävät, että niiden erottaminen on kuitenkin oikeasti täysin mahdotonta eikä ihmisten tulkintojen ja muistikuvien perusteella voi tehdä lääketieteellisesti valideja diagnooseja.

Kun ihmisiä laitetaan normaalijakaumalle, jokaisella on varmasti ns. normaalista poikkeavia piirteitä jossain asiassa. On myös huomattavan paljon ihmisiä, joilla on paljon normaalista poikkeavia ominaisuuksia jollain ulottuvuudella, eikä sekään ole itsestään selvästi sairaus tai häiriö. Se miten kompulsiivisesti ihmisten ominaisuuksia ja poikkeavaa käytöstä halutaan medikalisoida on itsessään häiriintynyttä. Tuollaisista vahvoista diagnooseista tulee helposti itseään toteuttavia ennusteita, koska ihmiset leimautuivat niihin niin vahvasti. Lisäksi rahaa kuluu massiivisesti siihen, kun esimerkiksi käytöshäiriöistä rajattomia lapsia hoidetaan erinäisillä mömöillä sen sijaan, että niitä uskallettaisiin kasvattaa johdonmukaisesti normien, sääntöjen ja auktoriteetin avulla. Esimerkiksi amfetamiinistimulanttien kylväminen nuorisoon on paikoin täysin holtitonta, vaikkei niiden tehosta pitkällä aikavälillä ole minkäänlaista näyttöä ja ainoa näyttö tulee lääkeyhtiöiden rahoittamista, meta-analyysien mukaan usein hyvin heikkolaatuisista tutkimuksista.

Puhut ihmisistä, tapauksista, jutuista joita olet kuullut ja lukenut, kun ja jos ihan oikeasti joutuisit olemaan ja elämään näiden diagnoosin saaneiden ihmisten kanssa, et jauhaisi jostain ylimääräisestä ja turhasta. Päinvastoin monesti se on ollut äärettömän hankalaa saada diagnoosi ja lääkitys ja ihmiset heidän ympärillä ovat kärsineet ja paljon.

Näissä asioissa ei puhuta siitä, ettei joku kiitä pöydästä noustessaan. Eikä siitä, että suuttuu, jos ei saa uusinta pleikkaria. Eikä siitä, ettei äiti pidä kiinni nukkumaanmeno ajoista ja aamulla kiukuttaa kun on väsynyt tai tykkää kerätä pikkuautoja.

Ihminen joka shoppaa maniassa ja ihminen, joka tykkää käydä ostoksilla ja on materialistinen, niin heissä on täysin selkeä ero. Eikä sitä ole vaikea edes taviksen huomata, jos hänelle annetaan mahdollisuus seurata asiaan. Mutta ei se ero näy ehkä jossain kirjoituksessa tai lehtijutussa.

Kuten myös autistien kohdalla. Se miten pieleen he voivat tulkita asioita, ei koskaan pysty välittymään muiden kertomana, kun mitä sen tuntee ja kokee sen kohteeksi joutuva ihminen.