Lue keskustelun säännöt.
Sinä jolla aikuisia lapsia, häpeätkö heitä?
25.04.2023 |
Aihe lienee tabu muttakamppailen itse tunteideni kanssa eikä tällaista saisi sanoa ääneen.
Aikuistumassa olevani poikani tuntuu pettymykseltä, en siis kuvitellut saavani lasta josta en voisi olla ylpeä tämän aikuistuttua. Lapsi ei ole hunningolla muttei myöskään jätä paljoa kerrottavaa jälkipolville -mikäli niitä ikinä edes tulee.
Tunnen pettymystä ja huomaan hiukan salailevani lapseni edesottamuksia.
Kommentit (145)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta kyllähän fakta on että tämä pallo ei pyörisi jos siitä olisi vastuussa nämä nepsyt ja muut kirjot. Että en kyllä itsekään pitäisi tällaista lasta minään lottovoittona vaan pettymyksenä.
Mutta jos ei ole tavoitteellinen aikuinen niin sillonhan voi olla tyytyväinen mihin vainSuosittelen sinulle lämpimästi koiraa.
Mieluiten jotakin koulutusrotua. Sellaista, joka ei koskaan sano ei, vaan seuraa psykoa loputtomiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mahtaapi aika paljon resonoida kasvatuksen kanssa jos niitä ongelmia on aikuistuttua ilmennyt. Täällä moni vanhempi kirjoittelun perusteella tainnut murskata lapsensa itsetunnon jo lapsena. Sitten vielä aikuista lastaan häpeää, vaikka itse on nämä ongelmat aiheuttanut. Wau. Siinä jo melko syvästi harhainen käsitys oman vanhemmuutensa toteuttamisesta.
Minulla ei ole lapsia, mutta tiedän, että vanhempani, sisarukseni, sukulaiseni ja kaverini häpeävät minua. Tämä on minulle todella raskasta ja vihaan itseäni, koska olen aiheuttanut muille ihmisille tämän tilanteen. Eivät he sitä pyytäneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamalaa. Omalla lapsellani, koululainen, on todettu kognitiivisia vaikeuksia. Ymmärrän, että ihmisillä on erilaisia lähtökohtia elämään. Ja vaikkapa vaikea koulukiusaus voi aiheuttaa pahoja ongelmia loppuelämänsä. En silti häpeäisi tai inhoaisi lapsiani, vaikka elämässä ei pärjäisi kaikilla osa-alueilla. Tai vaikka ei bns missään.
Omat vanhempani vihaavat ja häpeävät minua. Olen 177 60kg toista korkeakoulututkintoa opiskelemassa, hyvä työ. Syyt vihaamiseen vaihtelevat. Osa ihan tyyliin, olit hankala ja epämiellyttävä 4 vuotias joka ei totellut. Kulkevat myös ympäri kaupunkia haukkumassa ja levittelemässä juoruja, jotta saavat huomiota ja sääliä.
Eli hyvä käsitys näistä "häpeäjävanhemmista".
En kyllä yhtään ymmärrä, kuinka paino liittyy asiaan. Mutta tietenkin surullista, että vanhemmat vihaavat lapsiaan.
On sillä merkitystä, jos vanhemmat vihaavat ylipainoisia kuten omat vanhempani. Olet itse ylipainoinen.
eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamalaa. Omalla lapsellani, koululainen, on todettu kognitiivisia vaikeuksia. Ymmärrän, että ihmisillä on erilaisia lähtökohtia elämään. Ja vaikkapa vaikea koulukiusaus voi aiheuttaa pahoja ongelmia loppuelämänsä. En silti häpeäisi tai inhoaisi lapsiani, vaikka elämässä ei pärjäisi kaikilla osa-alueilla. Tai vaikka ei bns missään.
Omat vanhempani vihaavat ja häpeävät minua. Olen 177 60kg toista korkeakoulututkintoa opiskelemassa, hyvä työ. Syyt vihaamiseen vaihtelevat. Osa ihan tyyliin, olit hankala ja epämiellyttävä 4 vuotias joka ei totellut. Kulkevat myös ympäri kaupunkia haukkumassa ja levittelemässä juoruja, jotta saavat huomiota ja sääliä.
Eli hyvä käsitys näistä "häpeäjävanhemmista".
En kyllä yhtään ymmärrä, kuinka paino liittyy asiaan. Mutta tietenkin surullista, että vanhemmat vihaavat lapsiaan.
On sillä merkitystä, jos vanhemmat vihaavat ylipainoisia kuten omat vanhempani. Olet itse ylipainoinen.
eri
Pahus, tuli kirjoitusvirhe. Oli tarkoitus kirjoittaa, että olen ylipainoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanotaan nyt vaikka näin, että en viitsi julkisella paikalla näyttäytyä seurassa. Minusta epäsiistejä joka tavalla, aina likaiset vaatteet ja likaisia. En kestä sitä ihmisten tuijotusta kun itse pukeudun asiallisesti ja siististi ja sitten lapseni näyttää kodittomille. Niitä on vaikea piilottaakaan minnekään koska lähes kaksi metriä ja yli 100kg rupuista olemusta näkyy kaikkialle ja sitten niiden naamoista näkee, että ovat kopio minusta. Eli ne liittää väkisin minuun.
Vierailija kirjoitti:
Huomaamatta jäänyt ADHD voi pilata koko perheen ja suvun elämän.Varsinkin tuo ADHD, pelkän autismin kirjon omaavat ovat usein pitkäjänteisempiä ja ovat yleensä yliopistomaailmassa menestyneitä. Lapsi/muu perheenjäsen voi tehdä vaikka mitä älyttömiä asioita ja päätöksiä. Touhu voi pahimmillaan muistuttaa bipoa, kun yleensä noista tempauksista seuraa masennuskausia kun tajuaa ne virheet ja niskassa voi olla kuusinumeroinen velkasumma korkoineen. Tiedän mistä puhun, lapsi diagnosoitu aikuisena.
Voi tunnistan tästä itseni ja lapseni, niin naulan kantaan kuin olla ja voi. Aikuistuin vasta yli 40 vuotiaana. Sitä ennen on eletty niin etten ymmärrä mitä ihmettä päässäni on liikkunut. Eläkkeellä minäkin niistä tempauksista olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän että oma äitini häpeää minua emmekä ole oikeastaan edes väleissä. Ja ihan syystä.
En vain ole pärjännyt elämässä kuten hän toivoi. Olen ollut nuoresta asti masentunut, ahdistunut ja hyvin ylipainoinen. Olen kohdannut vakavaa koulukiusaamista ja lievempää työpaikkakiusaamista. Opinnot eivät ole sujuneet, minulla on vain amk-tutkinto. Ei puolisoa, ei lapsia. Vakityö on, mutta se on huonosti palkattua ja halveksittuakin. Olen myös sanalla sanoen ruma. Asun pienessä ja vanhassa vuokra-asunnossa huonomaineisessa kaupunginosassa. Hävettää että olen pärjännyt näin huonosti, olisin halunnut äidilleni paremman tyttären. Veljeni on onneksi menestynyt ja tuottaa ylpeyttä äidille.
N38
Vierailija kirjoitti:
Huomaamatta jäänyt ADHD voi pilata koko perheen ja suvun elämän.Varsinkin tuo ADHD, pelkän autismin kirjon omaavat ovat usein pitkäjänteisempiä ja ovat yleensä yliopistomaailmassa menestyneitä. Lapsi/muu perheenjäsen voi tehdä vaikka mitä älyttömiä asioita ja päätöksiä. Touhu voi pahimmillaan muistuttaa bipoa, kun yleensä noista tempauksista seuraa masennuskausia kun tajuaa ne virheet ja niskassa voi olla kuusinumeroinen velkasumma korkoineen. Tiedän mistä puhun, lapsi diagnosoitu aikuisena.
Eivät kaikki autismin kirjolaisetkaan ole mitään menestyneitä tutkijoita ym. tai ole ylipäätään työelämässä ollenkaan. Sitäkin on eri asteista, ja eri henkilöillä on eri vahvuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ylpeä lapsistani tekivät he mitä vaan elämällään. Sen sijaan ihmetyttää tuttavani,jonka lapsi asuu edelleen nurkissa, tuttavani ei saa poikaan liikettä vaan antaa pojan vedättää ja maksattaa elämänsä. En ole siis tuttavastani ylpeä kun ei ole heittänyt poikaa jo maailmalle
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomaamatta jäänyt ADHD voi pilata koko perheen ja suvun elämän.Varsinkin tuo ADHD, pelkän autismin kirjon omaavat ovat usein pitkäjänteisempiä ja ovat yleensä yliopistomaailmassa menestyneitä. Lapsi/muu perheenjäsen voi tehdä vaikka mitä älyttömiä asioita ja päätöksiä. Touhu voi pahimmillaan muistuttaa bipoa, kun yleensä noista tempauksista seuraa masennuskausia kun tajuaa ne virheet ja niskassa voi olla kuusinumeroinen velkasumma korkoineen. Tiedän mistä puhun, lapsi diagnosoitu aikuisena.
Eivät kaikki autismin kirjolaisetkaan ole mitään menestyneitä tutkijoita ym. tai ole ylipäätään työelämässä ollenkaan. Sitäkin on eri asteista, ja eri henkilöillä on eri vahvuuksia.
Eivät olekaan, mutta ei se varmaan ollut kirjoittajan pointti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mahtaapi aika paljon resonoida kasvatuksen kanssa jos niitä ongelmia on aikuistuttua ilmennyt. Täällä moni vanhempi kirjoittelun perusteella tainnut murskata lapsensa itsetunnon jo lapsena. Sitten vielä aikuista lastaan häpeää, vaikka itse on nämä ongelmat aiheuttanut. Wau. Siinä jo melko syvästi harhainen käsitys oman vanhemmuutensa toteuttamisesta.
Newsflash:
Kaikki ei ole vanhempien syytä. Eikä ansiota.
Ota siis sädekehä pois pääsi päältä.
Minulla ei ole omia lapsia joita hävetä, mutta minulla on kyllä sisaruksia jotka tuottavat minulle häpeää. Eivät ole osanneet aikuisinakaan hoitaa asioitaan niin, että pärjäisivät täysin itsenäisesti. Koulutuksista huolimatta päätyneet vähällä päästäkseen helppoihin huonosti palkattuihin töihin, eivätkä sitten ole tulleet toimeen palkallaan ja odottavat aina muiden auttavan ja tekevän asioita puolestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma yksinhuoltajaäitini häpeää minua. Ensinnäkin kävin lukion neljässä vuodessa, koska uuvuin. Suurin syy uupumukseen olivat äidin toistuvat pakkohoitojaksot. Oli hyvin kuormittavaa tulla kotiin, kun ei tiennyt onko äiti edes hengissä, tai miten hän on milloinkin vahingoittanut itseään ja makaa odottamassa minua kun tulen kotiin. Äidin hoitoneuvottelut sairaalassa olivat 17-vuotiaalle raskaita tilanteita. Olin käytännössä alaikäinen omaishoitaja ja samaan aikaan lukiolainen. Kirjoitin kelvolliset paperit, mutta äitini raivosi kuinka häpeää.
Nyt olen 30-vuotias maisteri, työssäkäyvä kahden lapsen äiti, mutta äidin mielestä alani on väärä ja halveksuttava, joten hän häpeää minua edelleen. Äidin oma koulutus oli jokin avustava hoitaja, ollut työkyvyttömyyseläkkeellä päänsä takia jo vuosikymmenet. Ajattelin katkaista välit, ettei äidin tarvitse hävetä enää pidempään kaltaistani, elämässä epäonnistunutta surkimusta. Enhän minä ole hänen, tai alkoholiongelmaisen veljeni rinnalla mitään.
Hienoa, että ap uskalsi nostaa tämän aiheen esiin. Häpeä on VAIN tunne. Hirveää ruoskintaa jos joku uskaltaa kertoa olevansa pettynyt lapseensa tms. Se miten käyttäytyy lastaan kohtaan ja miten tälle puhuu on aivan eri asia kuin se, mitä synkkää joskus mielessään ajattelee.
Narsisti pitää lastaan omana jatkeenaan ja pelinappulana jolla kerätä kunniaa itselleen välillisesti.
Eiköhän sen pitäisi riittää, että lapsi itse on onnellinen ja elää niin, ettei tee muille pahaa.
No yhden tyttären meikkaus on aika överiä yli 30v:lle, sitä voisi hillitä mutta mitään muuta syytä en todellakaan keksi! Mun lapset on ihania, älykkäitä ja pärjäävät elämässä hienosti.
Vierailija kirjoitti:
Mulla myös kirjolla oleva, akateeminen aikuinen lapsi (diagnoosi saatu joitain vuosia sitten) ja en ole kertonut diagnoosista ja työkyvyttömyyseläkkeestä kenellekään perheen ulkopuolella. Luonnollisesti lapseni ei ole edes työelämässä vaikka lahjoja olisi. Mutta ei ole jaksamista ja kiukuttelee kuormittuessaan kuin uhmaikäinen.
Miksi en koe sellainen empaattinen ja kannustava vanhempi, kuin siellä Kirjolla-ohjelmassa. Hävettää.
Kun diagnoosia ja apua ei ole saatu varhaisessa vaiheessa, niin se kyllä vaikuttaa vanhempi-lapsisuhteeseen tuhoisasti. Moni vanhempi ei suostu hyväksymään sitä, että lapsella voisi olla kehityksellisiä haasteita tai mielenterveysongelmia. Fyysiset poikkeamat ja sairaudet yleensä hyväksytään paremmin.
Lapsia hankkiva väestönosa on loppupeleissä hemmetin itsekäs.
Hämmentynyt ja yllättynyt ehkä, en häpeissäni.
Onneksi poika on sellainen 'matkija-luonne' ja sattui sopivasti kohtamaan samanikäisiä virolaispoikia, jotka paiskivat töitä, kävivät kuntosalilla, eivät pelkästään olleet kohteliaita, vaan myös tekeviä.
Tuohon asti-poika oli jooo kyllä suorittanut amk:n, mutta 27 ikään mennessä oli ollut vaivainen lyhyt duunipesti, josta siitäkin sai potkut tai jotain? kertonut ei, jäi vaan sohvalle makoilemaan.
Poika pääsi maalle vähån paiskimaan töitä, joista toki niistäkin yritti karata, mutta mihinkäs maalta pääsis karkuun, ellei kävellen 😉 ja sai työtodistuksen & sitäkin kautta avaimet uuteen eloon. Työpaikka löytyi ja viihtyy siinä.
Ja kuntoilu on tullut jäädäkseen.
Mikä hienoa, vielä löytyi tyttöystävä!
Koskaan ei ole liian myöhäistä saada otetta elosta.
Ehkä vanhempien pitäisi olla jollain tapaa enemmän tyrkkimässä rohkeasti eteenpäin kuin tyrkkäämässä rahaa ja lapsuudenkodin 'ikuista suojaa' ja mutsin jääkaappia. Vaikka se kotona asuminen on jollain tapaa kätevää, mutta kyllä se ainakin pojan itsetunnon nakersi.