Lue keskustelun säännöt.
Sinä jolla aikuisia lapsia, häpeätkö heitä?
25.04.2023 |
Aihe lienee tabu muttakamppailen itse tunteideni kanssa eikä tällaista saisi sanoa ääneen.
Aikuistumassa olevani poikani tuntuu pettymykseltä, en siis kuvitellut saavani lasta josta en voisi olla ylpeä tämän aikuistuttua. Lapsi ei ole hunningolla muttei myöskään jätä paljoa kerrottavaa jälkipolville -mikäli niitä ikinä edes tulee.
Tunnen pettymystä ja huomaan hiukan salailevani lapseni edesottamuksia.
Kommentit (145)
Olen suunnattoman ylpeä tyttärestäni ja pojastani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En häpeä. Mielestäni meillä kenelläkään ei ole vara arvostella/luokitella ketään. Jokainen meistä on yhtä arvokas on sitten työtön tai lääkäri. Aikuisia lapsia minulla 3 ja toivon että heistä tulee yhteiskuntakelpoisia/hyviä ihmisiä. 2 työelämässä olleet vuosia ja viimeinen opiskelee💕
Mahtava aloitus AP:lta 😡
Ihan sanattomax vetää.
Millainen ihminen häpeää lastaan??
Hyväksymisessä (joka on tavallaan pakollista) ja ylpeydessä on leveliero.
En olisi kovinkaan ylpeä sarjamurhaaja-lapsesta mutta pakkohan se ois jollain tasolla hyväksyä.
Got the point??
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mahtaapi aika paljon resonoida kasvatuksen kanssa jos niitä ongelmia on aikuistuttua ilmennyt. Täällä moni vanhempi kirjoittelun perusteella tainnut murskata lapsensa itsetunnon jo lapsena. Sitten vielä aikuista lastaan häpeää, vaikka itse on nämä ongelmat aiheuttanut. Wau. Siinä jo melko syvästi harhainen käsitys oman vanhemmuutensa toteuttamisesta.
Newsflash:
Kaikki ei ole vanhempien syytä. Eikä ansiota.Ota siis sädekehä pois pääsi päältä.
Lapsi kuulemma syntyy 400 erilaisen ominaisuuden kanssa ja jos vanhemmat luulee vaikuttavansa lapseen jotenkin niin se on myytti. Lapsi kasvaa niiden saamiensa piirteiden mukaisesti ihan sellaiseksi kuin itse haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyi mikä ketju. Keksittyä sontaa. Millainen ihminen häpeää omaa lastaan?
Hyvä että puhutaan. Me ei lasten isän kanssa hankittaisi ainuttakaan jos voitaisiin mennä ajassa taaksepäin. Ollaan väsyneitä ja rikki. Ei ikinä yhtään hyvää asiaa. Pelkkää huolta ja pelkoa.
Vierailija kirjoitti:
Mun yksi tuttu taitaa hävetä lapsiaan. Puhuu heistä tosi harvoin. En tarkoita että pitäisi heidän elämistään kertoa mutta ei oikein mainitse heitä koskaan.
No jos työporukassa esim. kerrotaan lasten opiskeluista, töistä, harrastuksista ja seurusteluista ja muusta hyvinmenosta, eipä siinä tee mieli kertoa, että meidän lapsi esim. makaa vain kotona masentuneena. Onhan siinä pettynyt, jos lapsesta tullutkaan onnellista, mikä oli se vanhemman ainut toive. Vaikka lapsi olisikin rakas ja häntä haluaa auttaa kaikin keinoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän että oma äitini häpeää minua emmekä ole oikeastaan edes väleissä. Ja ihan syystä.
En vain ole pärjännyt elämässä kuten hän toivoi. Olen ollut nuoresta asti masentunut, ahdistunut ja hyvin ylipainoinen. Olen kohdannut vakavaa koulukiusaamista ja lievempää työpaikkakiusaamista. Opinnot eivät ole sujuneet, minulla on vain amk-tutkinto. Ei puolisoa, ei lapsia. Vakityö on, mutta se on huonosti palkattua ja halveksittuakin. Olen myös sanalla sanoen ruma. Asun pienessä ja vanhassa vuokra-asunnossa huonomaineisessa kaupunginosassa. Hävettää että olen pärjännyt näin huonosti, olisin halunnut äidilleni paremman tyttären. Veljeni on onneksi menestynyt ja tuottaa ylpeyttä äidille.
N38
Tässäkin ketjussa useampi on todennut, että miksi hävetä, jos lapsi hoitaa asiansa ja käy töissä. Meille suomalaisille se työnteko on ihmisyyden mittari, ei ihminen itsessään. Voit olla miten k***pää tahansa, kunhan käyt töissä.
Sitten on se toinen puoli, lapsen kertomus siitä, miltä tuntuu, kun ei täytä yhteiskunnan kriteereitä eikä ole edes oman vanhemman silmissä kelvollinen. Lasta tulisi rakastaa ja hyväksyä hänet sellainen kuin hän on, ei tarvitse yrittää saada hänestä "kelvollista" ihmistä. Viisautta on kyetä näkemään oma lapsi sellaisin silmin, jossa oleellista on hänen olemassa olonsa, tunteensa ja ihmisoikeutensa. Että tässä yhteiskunnassa jokaista joku katsoisi hyväksyvästi ja rakastavasti.
En olisi yhtään yllättynyt, että yksi kolmesta lapsestani tulee olemaan mahdollisesti yhteiskunnan ulkopuolelle jäävä aikuinen. Hän vain on sellainen, ollut jo lapsesta asti, että nyky-yhteiskunta on hänelle hyvin kuormittavaa ja liian vaativaa. Kyse ei ole älykkyydestä, vaan persoonallisuuden ja perinnöllisistä piirteistä. Se, mikä toiselle on melko helppoa, vaatii häneltä satakertaisen ponnistelun. Hänellä ei ole oppimishäiriöitä, hän pärjää koulussa keskimääräistä paremmin. Ongelmat ovat muualla ja tunnistan hänessä paljon piirteitä itsestäni. Siksi olenkin lähinnä surullinen siitä, että hänellä ei käynyt yhtä hyvä tuuri geenilotossa kuin sisaruksillaan.
Toivon, että voisin olla hänestä aina ylpeä. En odota häneltä oikeastaan mitään. Toivon, että hän tulee olemaan onnellinen ja löytää oman paikkansa, enkä tarkoita tällä työtä. Ylipäätään olen hänestä ylpeä, jos hän selviää ilman itsetuhoisuutta tästä elämästä. Ja olisin siitäkin huolimatta ylpeä, jos kävisi toisin.
Tää keskustelu muistuttaa mua Steven Hestä. "You're a FAILURE!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En häpeä lastani, mutta jonkinlainen epämiellyttävä tunne mulle tulee, kun tuttavat kertoo lapsistaan: Ylioppilasjuhlista, pääsykokeisiin lukemisesta, yliopistoon pääsemisestä, opiskeluista ulkomailla, lomamatkoista kaveriporukoilla, festarikesistä...
Noi on kaikki asioita, jotka itse olen kokenut, ja joista koen olevani onnellinen. Mun lapsi on valmistunut ammattikoulusta ja tehnyt hiki hatussa matalapalkkaista työtä. Vapaa-ajalla se pelaa tietokoneella. Ei muuta. Kai jotenkin säälin tai olen pahoillani lapseni puolesta, että sen elämänkokemukset on niin suppeat.
Asia ei taida haitata lainkaan lasta, mutta ei kai se osaa kaivata mitään, mistä ei ole pientäkään kokemusta. En tiedä miten mun olisi pitänyt kasvattaa lapseni, jotta siitä olisi tullut "elämänjanoisempi". Ehkä lapsuuden ja nuoruuden kaveripiirillä on asiaan enemmän vaikutusta kuin perheellä. Tai ainakin mun elämänkokemukset nuoruudesta on vahvasti sidottu ystävyyssuhteisiin.
Mun lapselle ei koskaan muodostunut sellaista vahvaa kaveripiiriä joka itsellä oli ja on, vaikka me perheenä panostettiin esim. pysyvyyteen eikä muuteltu ees taas ja pysyttiin "hyvällä lapsiperhealueella". Ei lasta onneksi koskaan kiusattukaan, mutta kaveruudet oli melko ohuita.
Varmaan jotkut rikollisen vanhemmat voi hävetä. Mutta ei tavallisten ihmisten. Kyllä vanhemmat yleensä lapsitaan välittää vaikkei olisi täydellisiäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En häpeä lastani, mutta jonkinlainen epämiellyttävä tunne mulle tulee, kun tuttavat kertoo lapsistaan: Ylioppilasjuhlista, pääsykokeisiin lukemisesta, yliopistoon pääsemisestä, opiskeluista ulkomailla, lomamatkoista kaveriporukoilla, festarikesistä...
Noi on kaikki asioita, jotka itse olen kokenut, ja joista koen olevani onnellinen. Mun lapsi on valmistunut ammattikoulusta ja tehnyt hiki hatussa matalapalkkaista työtä. Vapaa-ajalla se pelaa tietokoneella. Ei muuta. Kai jotenkin säälin tai olen pahoillani lapseni puolesta, että sen elämänkokemukset on niin suppeat.
Asia ei taida haitata lainkaan lasta, mutta ei kai se osaa kaivata mitään, mistä ei ole pientäkään kokemusta. En tiedä miten mun olisi pitänyt kasvattaa lapseni, jotta siitä olisi tullut "elämänjanoisempi". Ehkä lapsuuden ja nuoruuden kaveripiirillä on asiaan enemmän vaikutusta kuin perheellä. Tai ainakin mun elämänkokemukset nuoruudesta on vahvasti sidottu ystävyyssuhteisiin.
Mun lapselle ei koskaan muodostunut sellaista vahvaa kaveripiiriä joka itsellä oli ja on, vaikka me perheenä panostettiin esim. pysyvyyteen eikä muuteltu ees taas ja pysyttiin "hyvällä lapsiperhealueella". Ei lasta onneksi koskaan kiusattukaan, mutta kaveruudet oli melko ohuita.
Sentään valmistui amiksesta ja käy töissä. Kaikki muu on pelkkää hienostelua ja extraa. Olisin todella tyytyväinen jos joku lapsistani pärjäisi noin hyvin.
Toinen lapsi ex-narkkari ja toinen laiska alisuorittaja. Jos saisin nyt valita, niin en olisi hankkinut heitä koskaan. Nyt sitten joudun teeskentelemään rakkautta joka loppui jo ajat sitten. Molemmat noloja ja tyjmiä aikuisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En häpeä lastani, mutta jonkinlainen epämiellyttävä tunne mulle tulee, kun tuttavat kertoo lapsistaan: Ylioppilasjuhlista, pääsykokeisiin lukemisesta, yliopistoon pääsemisestä, opiskeluista ulkomailla, lomamatkoista kaveriporukoilla, festarikesistä...
Noi on kaikki asioita, jotka itse olen kokenut, ja joista koen olevani onnellinen. Mun lapsi on valmistunut ammattikoulusta ja tehnyt hiki hatussa matalapalkkaista työtä. Vapaa-ajalla se pelaa tietokoneella. Ei muuta. Kai jotenkin säälin tai olen pahoillani lapseni puolesta, että sen elämänkokemukset on niin suppeat.
Asia ei taida haitata lainkaan lasta, mutta ei kai se osaa kaivata mitään, mistä ei ole pientäkään kokemusta. En tiedä miten mun olisi pitänyt kasvattaa lapseni, jotta siitä olisi tullut "elämänjanoisempi". Ehkä lapsuuden ja nuoruuden kaveripiirillä on asiaan enemmän vaikutusta kuin perheellä. Tai ainakin mun elämänkokemukset nuoruudesta on vahvasti sidottu ystävyyssuhteisiin.
Mun lapselle ei koskaan muodostunut sellaista vahvaa kaveripiiriä joka itsellä oli ja on, vaikka me perheenä panostettiin esim. pysyvyyteen eikä muuteltu ees taas ja pysyttiin "hyvällä lapsiperhealueella". Ei lasta onneksi koskaan kiusattukaan, mutta kaveruudet oli melko ohuita.
Sentään valmistui amiksesta ja käy töissä. Kaikki muu on pelkkää hienostelua ja extraa. Olisin todella tyytyväinen jos joku lapsistani pärjäisi noin hyvin.
Tätähän mä jankutan itselleni, että perusasiat kuitenkin on kunnossa ja mun pitäisi olla tyytyväinen siihen, mutta kai se on jotain sellaista, että haluaisi lapselleen vaan parasta. Ja mun elämässä hienostelut ja extrat on ollut niitä parhaita hetkiä, jollaisia lapsellenikin toivoisin.
Vierailija kirjoitti:
Toinen lapsi ex-narkkari ja toinen laiska alisuorittaja. Jos saisin nyt valita, niin en olisi hankkinut heitä koskaan. Nyt sitten joudun teeskentelemään rakkautta joka loppui jo ajat sitten. Molemmat noloja ja tyjmiä aikuisia.
Sama vika täällä. En halua esim. uusien tuttujen edes tietävän, että minulla on lapsi koska hän on yksinkertainen junttieinari. Katkaisin välit jo ajat sitten.
Itse vihaan sitä, että tunnen pientä katkeruutta ja ehkä häpeäänkin lapsestani. Kaikessa menestyy huonosti. Ei etene elämässään. Rakastan syvästi, mutta muiden kommentointi hänen tilanteestaan saa aina sen pienen häpeän tunteen. Vihaan sitä (lapsellista) tarvetta selitellä hänen elämäänsä. Ja kun muut puhuvat lapsistaan, niin aina tulee se katkeruus, että miksi meillä ei asiat voi olla noin hyvin .
Toivon, että lapseni koskaan huomaa minusta tuota häpeää :(
Vierailija kirjoitti:
Molemmat lapseni ovat parempia versioita itsestäni. Opiskelevat yliopistossa ja hoitavat asiansa upeasti.
Olen heistä ylpeä.
Ok. Mutta täytyyhän jonkun opiskella myös amiksessa, että yhteiskunta pyörii. Ja olla kaupan kassalla. Ei yhteiskunta mene eteenpäin, jos kaikki menevät yliopistoon. Miksi ylpeilet yliopistolla ja pidät sitä nimenomaisena onnistumisena?
Vierailija kirjoitti:
Toinen lapsi ex-narkkari ja toinen laiska alisuorittaja. Jos saisin nyt valita, niin en olisi hankkinut heitä koskaan. Nyt sitten joudun teeskentelemään rakkautta joka loppui jo ajat sitten. Molemmat noloja ja tyjmiä aikuisia.
Tämäkin postaus (ellei ole provo) osoittaa että keskustelu on aiheellinen. Kaikkein noloin ja tyhmin ja julmin on se joka tällaista kirjoittaa. Sinäkin häpeät itseäsi vanhempana, koska olet epäonnistunut. Lapsesi ovat lapsiasi ja sinä olet antanut heille elämän. Tässä on palkinto. He vaistoavat että teeskentelet rakkauttasi jonka sanot loppuneen jo ajat sitten. Kiitollisiako heidän pitäisi sinulle olla? Mistä? Älä vain väitä että kaikista uhrauksistasi.
Oletko sinä pettymys omille vanhemmillesi? Kuinka moni meistä vanhemmista voi sanoa niin? Ja onko meidän tehtävämme tuottaa tyydytystä ja ylpeilyn aihetta äidillemme ja isällemme?
Tuolla vela-naisia käsittelevässä ketjussa on roppakaupalla viestejä, joissa jankutetaan, kuinka lapseton jää keskenkasvuiseksi ja kuinka vasta vanhemmuuden myötä tajuaa mitä rakkaus on. Tätä ketjua lukiessa tulee monesta kirjoituksesta harvinaisen selväksi, kuinka kapea-alaista, ehdollista, statukseen sidottua ja pinnallista se vanhemman rakkaus useissa tapauksissa on.
Samaa ajattelin. Mitenkähän on ollut se aito läsnäolo aikanaan? Lisäksi lapsi on tajunnut, että hänen pitäisi olla joku esittelykalu. Iskenyt hanskat tiskiin.