Lue keskustelun säännöt.
Sinä jolla aikuisia lapsia, häpeätkö heitä?
25.04.2023 |
Aihe lienee tabu muttakamppailen itse tunteideni kanssa eikä tällaista saisi sanoa ääneen.
Aikuistumassa olevani poikani tuntuu pettymykseltä, en siis kuvitellut saavani lasta josta en voisi olla ylpeä tämän aikuistuttua. Lapsi ei ole hunningolla muttei myöskään jätä paljoa kerrottavaa jälkipolville -mikäli niitä ikinä edes tulee.
Tunnen pettymystä ja huomaan hiukan salailevani lapseni edesottamuksia.
Kommentit (145)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla myös kirjolla oleva, akateeminen aikuinen lapsi (diagnoosi saatu joitain vuosia sitten) ja en ole kertonut diagnoosista ja työkyvyttömyyseläkkeestä kenellekään perheen ulkopuolella. Luonnollisesti lapseni ei ole edes työelämässä vaikka lahjoja olisi. Mutta ei ole jaksamista ja kiukuttelee kuormittuessaan kuin uhmaikäinen.
Miksi en koe sellainen empaattinen ja kannustava vanhempi, kuin siellä Kirjolla-ohjelmassa. Hävettää.
Kun diagnoosia ja apua ei ole saatu varhaisessa vaiheessa, niin se kyllä vaikuttaa vanhempi-lapsisuhteeseen tuhoisasti. Moni vanhempi ei suostu hyväksymään sitä, että lapsella voisi olla kehityksellisiä haasteita tai mielenterveysongelmia. Fyysiset poikkeamat ja sairaudet yleensä hyväksytään paremmin.
Lapsia hankkiva väestönosa on loppupeleissä hemmetin itsekäs.
Lapsilla on oikeus olla pettyneitä vanhempiinsa. Ja hemmetin itsekkäitä sinunkin isäsi ja äitisi ovat olleet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsistani kaksi on aikuisia ja en todellakaan häpeä heitä, vaan he ovat upeita, ihania ja rakkaita lapsia, joiden äitinä olen rinta rottingilla!
Tämä on sitten toinen äärimmäisyys. Muistan kun äitini sanoi, ettei ymmärrä vanhempia, jotka ylpeilevät lapsillaan, koska eiväthän ne lasten persoonat ja teot ole heidän vanhempiensa ansiota, vaan lasten omia ominaisuuksia ja tekoja.
61/63 |
klo 20:28 | 26.4.2023
Kun vanhemmat ovat pettyneitä lapsiinsa, he ovat pettyneitä ensisijaisesti itseensä. Miettikää sitä.
EI! Kyllä olen pettynyt lapseeni joka alisuoriutuu ja samalla vinkuu kuinka minun pitäisi kompensoida hänen heikkolahjaisuutta.
Mun yksi tuttu taitaa hävetä lapsiaan. Puhuu heistä tosi harvoin. En tarkoita että pitäisi heidän elämistään kertoa mutta ei oikein mainitse heitä koskaan.
En todellakaan häpeä kolmea aikuista poikaani, mutta tuo ap:n aloituksen kohta, ettei poika jätä paljoa kerrottavaa jälkipolville ihmetyttää, sillä harva muista jättää ja tekee isompaa historiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsistani kaksi on aikuisia ja en todellakaan häpeä heitä, vaan he ovat upeita, ihania ja rakkaita lapsia, joiden äitinä olen rinta rottingilla!
Tämä on sitten toinen äärimmäisyys. Muistan kun äitini sanoi, ettei ymmärrä vanhempia, jotka ylpeilevät lapsillaan, koska eiväthän ne lasten persoonat ja teot ole heidän vanhempiensa ansiota, vaan lasten omia ominaisuuksia ja tekoja.
Narsistiselle vanhemmalle lapsi on itsen jatke; myös hänen ns onnistunut elämänsä on myös narsistin onnistuminen. Jos mennään astetta diipimmälle levelille, on narsistin rakkaus oman siemenen palvontaa.
Vierailija kirjoitti:
En todellakaan häpeä kolmea aikuista poikaani, mutta tuo ap:n aloituksen kohta, ettei poika jätä paljoa kerrottavaa jälkipolville ihmetyttää, sillä harva muista jättää ja tekee isompaa historiaa.
meistä, ei muista. . .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ylpeä lapsistani tekivät he mitä vaan elämällään. Sen sijaan ihmetyttää tuttavani,jonka lapsi asuu edelleen nurkissa, tuttavani ei saa poikaan liikettä vaan antaa pojan vedättää ja maksattaa elämänsä. En ole siis tuttavastani ylpeä kun ei ole heittänyt poikaa jo maailmalle
Et voi tietää taustoja tuossa. Asia ei kuulu sinulle.
Vierailija kirjoitti:
En todellakaan häpeä kolmea aikuista poikaani, mutta tuo ap:n aloituksen kohta, ettei poika jätä paljoa kerrottavaa jälkipolville ihmetyttää, sillä harva muista jättää ja tekee isompaa historiaa.
Harvempaa meistä kukaan sadan vuoden päästä enää muistaa - ja mitä merkitystä sillä on? Itse veikkaan, ettei koko ihmiskuntaa ole enää sadan vuoden päästä. Siinä sitten tuhoutuu ne merkki-ihmistenkin saavutukset. Kiitos ja hei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En todellakaan häpeä kolmea aikuista poikaani, mutta tuo ap:n aloituksen kohta, ettei poika jätä paljoa kerrottavaa jälkipolville ihmetyttää, sillä harva muista jättää ja tekee isompaa historiaa.
Harvempaa meistä kukaan sadan vuoden päästä enää muistaa - ja mitä merkitystä sillä on? Itse veikkaan, ettei koko ihmiskuntaa ole enää sadan vuoden päästä. Siinä sitten tuhoutuu ne merkki-ihmistenkin saavutukset. Kiitos ja hei.
Putlerin nimi esimerkiksi tulee jäämään historiaan, onko se sitten joku saavutus?
Vierailija kirjoitti:
Nämä kirjoilla olevien vanhemmat häpeävät usein jo lasten ollessa pieniä, eivätkä tue lasta myöntämällä esim koulussa, että lapsi ei pärjää normiluokalla.
Tästä sitten kärsii lapsi ja muut luokalla olevat ns normaalit, kukaan ei opi mitään ja alamäki alkaa.
Minä kirjoitin aikaisemmin 14 v lapsesta.
Lapseni ei ole normiluokalla vaan erityiskoulussa.
Me vanhemmat tuemme lasta kaikessa ja hän on erittäin rakastettu lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En todellakaan häpeä kolmea aikuista poikaani, mutta tuo ap:n aloituksen kohta, ettei poika jätä paljoa kerrottavaa jälkipolville ihmetyttää, sillä harva muista jättää ja tekee isompaa historiaa.
Harvempaa meistä kukaan sadan vuoden päästä enää muistaa - ja mitä merkitystä sillä on? Itse veikkaan, ettei koko ihmiskuntaa ole enää sadan vuoden päästä. Siinä sitten tuhoutuu ne merkki-ihmistenkin saavutukset. Kiitos ja hei.
Putlerin nimi esimerkiksi tulee jäämään historiaan, onko se sitten joku saavutus?
Putlerin nimeä ei muista kukaan jos ihmiskunta katoaa. Tai edes sitä, että mitään ihmiskuntaa olikaan. Tai maapallo. Näin pienestä se on kiinni.
En häpeä. Lapseni joskus kyselee, olenko pettynyt, kun hänestä ei tullut akateemista. On nyt vihdoin ilmeisesti uskonut, että en ole pettynyt. Minulle on tärkeintä, että lapsi on onnellinen. Hänellä on hyvä työpaikka, kiva asunto, raha-asiat kunnossa, ystäviä ja mukavia harrastuksia. Miten kukaan voisi olla pettynyt noin hyvin pärjäävään lapseen?
Tuo ajatus akateemisuuden tärkeydestä on hänelle varmaan tullut isovanhemmilta, jotka ovat aina nyrpistelleet alemmin koulutetuille. Olen sanonut, että mummit ja vaarit ovat aikansa lapsia, ei niiden vanhanaikaisista mielipiteistä kannata mieltään pahoittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En todellakaan häpeä. On täysin käsittämätöntä, että kaltaisellani ihmisellä on niin pärjäävät ja hienot ihmiset lapsina.
Olen ylpeä lapsestani. Hän on kokenut paljon elämässään, ei ole vielä oikein löytänyt itseään, kärsinyt ahdistuksesta ja nyt vihdoin aloittamassa psykologilla käynnin.
Lapsi on herkkä, oikeudenmukainen, ystävällinen ja fiksu nuori. Elämäniloa täynnä vaikka välillä melankolinen. Tulee toimeen kenentahansa kanssa. 😊
En voisi koskaan olla pettynyt häneen.
Vierailija kirjoitti:
61/63 |
klo 20:28 | 26.4.2023
Kun vanhemmat ovat pettyneitä lapsiinsa, he ovat pettyneitä ensisijaisesti itseensä. Miettikää sitä.EI! Kyllä olen pettynyt lapseeni joka alisuoriutuu ja samalla vinkuu kuinka minun pitäisi kompensoida hänen heikkolahjaisuutta.
Samalla olet pettynyt itseesi kasvattajana, kun et ole tuon parempaa saanut aikaan. Et vain uskalla tunnustaa omaa epäonnistumistasi etkä kestä kuulla totuutta.
En tietenkään häpeä lapsiani. He saavat olla juuri sellaisia kuin ovat. En ole heistä edes toivonut ikinä mitään lääkäreitä tms. Ihan saavat elää oman näköistään elämää. Toivon vain että ovat onnellisia,se riittää minulle. En häpeä edes poikaani joka on hiukan hunningolla varmasti monien muiden ihmisten näkökulmasta.Minulle hän kelpaa silti. Hän elää juuri niin kuin itse haluaa. Jätän kyllä kertomatta hänen asioistaan muille (sukulaisille) , mutta ihan vain sen vuoksi, etteivät ne kuulu muille eikä haluaisi minun niistä puhuvankaan.
Vierailija kirjoitti:
Mun yksi tuttu taitaa hävetä lapsiaan. Puhuu heistä tosi harvoin. En tarkoita että pitäisi heidän elämistään kertoa mutta ei oikein mainitse heitä koskaan.
Silloin kun lapsista ei ole muuta kerrottavaa kuin huumeiden ja alkon käytöt, mt ongelnat, se että istuu paskaisena kotonaan eikä yhdelläkään ole mitään suunnitelmia elämänsä suhteen niin eipä siinä mitään kerrottavaa ole. Meillä on kaikki nepsyjä ja elämä tuota. Pelkkiä terapioita, kuntoutuksia, viranomaisille selittämistä ym. Miksi sitä kertomaan ylipäätään jonkun aikuisen ihmisen yksityisasioita eteenpäin.
Hyi mikä ketju. Keksittyä sontaa. Millainen ihminen häpeää omaa lastaan?
Kun vanhemmat ovat pettyneitä lapsiinsa, he ovat pettyneitä ensisijaisesti itseensä. Miettikää sitä.