Lue keskustelun säännöt.
Miten pärjätä suhteessa, missä ei puhumista tai yhteistä aikaa?
25.04.2023 |
Mulla on pitkä suhde, joka on ajautunut tähän. Pariterapia ollaan kokeiltu, ei mitään vaikutusta, joka olisi kestänyt viikkoa pidempään. Joudun olemaan tässä suhteessa vielä 5-6 vuotta. Miten se onnistuisi niin, että oma mielenterveys ei kärsisi kovin pahoin?
Olen nyt aloittanut keskustelut siitä, että siirryttäisiin rehellisesti kämppiksiksi. Mies ei sellaista halua, ja varmaan antaa jonkun leivänmurusen tyyliin "no käydään nyt sitten kävelyllä yhdessä, jos se siitä on kiinni", mutta tähän suuntaan aion asian viedä, niin että olisi mahdollisuus saada uusi onni elämään myös vielä joskus. Mutta kaikki neuvot olisi tarpeen ja kokemukset!
Kommentit (63)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama tilanne, mutta eri tilanne. Ollaan oltu miehen kanssa enemmän ja vähemmän kämppiksiä 10 vuoden ajan, ei mm. seksiä 10 vuoteen. En viitsi erota ja hajottaa lasten perhettä, ovat todella kiinni meissä kummassakin, koska tällä paikkakunnalla on aika vähän muita läheisiä. Pärjäisin taloudellisesti, mutta emme miehen kanssa kumpikaan pystyisi enää yksistään tarjoamaan tällaisia puitteita lapsille (asunto, harrastukset yms). Minun koko lähipiiri + suku asuu 500 km päässä, joten sinnehän minä haluaisin muuttaa, jos erottaisiin, mutta lapset jo teinejä, eivät he minnekään lähde ja pitkä välimatka isään olisi heille katastrofi. Tässä sitten kitkuttelen ja niin mieskin. Kaippa me rakastetaan toisia, mutta tämä on mennyt tällaiseksi. Ja eipä meidän lapset tästä tilanteesta ole kärsinyt. Ovat ihania, iloisia, empaattisia ja hyvin pärjääviä lapsia. Olenkin päättänyt, että eletään näin siihen asti, kunnes lapset muuttavat pois. Sitten mietin mitä tehdään. Kaikenlaisia suunnitelmia on pään sisällä, saa nähdä :)
Ei viitsi erota ja lapset kiinni vanhemmissa. Melkoista. Lapset kannattelevat liittoa; siinäpä hyvät eväät aikuistumiseen ja itsenäistymiseen. Ei vain viitsitä, just.
En ole tämän alkuperäisen jutun kirjoittaja, mutta en minä ymmärrä miksi lasten olisi huono olla tällaisessa kodissa? Saa sen kuvan, että perhe elää perhe-elämää, ei ole riitoja ja kaikki on hyvin päällisin puolin. Ainoa asia mikä puuttuu on vanhempien välinen seksielämä ja ehkä hellyyden osoitukset arjessa. Miten tällaisesta elämästä voisi tulla lapsille traumoja? En ymmärrä. Itse olen 70-luvulla syntynyt ja tällaisia perheitähän oli varmaan kaikilla minun laajalla kaveripiirillä sekä myös itselläni. Ei meillä ole mitään traumoja kellään ja hyviä pitkiä rakkausliittoja löytyy tästä joukosta pilvin pimein. Enemmän kai niitä traumoja syntyy, jos teini-ikäiset lapset revitään tutusta kodista, kenties uusiin kouluihin ja pois kaveriporukoista ja joutuvat vanhemmista eroon ja kenties loppuu kesälomamatkat yms. Ihan en ymmärrä mitä ihme porukkaa täällä palstalla on, kun kaikesta tulee kaikille traumat ja kaikilla on adhd ja vaikka mitä. Minulta tsempit ap:lle.
Sanon vain, että ne traumoja toisille luovat eivät just yleensä voi ymmärtää, että miten kaikki saavat traumoja kaikesta.
Ap kysyy, miten selviäisi ilman pahoja mielenterveysongelmia. Eli niitä ongelmia on jo. Yleensä ne pahenevat, jos ei tehdä muutoksia olosuhteisiin. Avoin suhde todennäköisesti lisäisi ongelmia. Siinä sitä lapsella ihmettelemistä. Kohta oireilla hänkin, jos ei jo oireile.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama tilanne, mutta eri tilanne. Ollaan oltu miehen kanssa enemmän ja vähemmän kämppiksiä 10 vuoden ajan, ei mm. seksiä 10 vuoteen. En viitsi erota ja hajottaa lasten perhettä, ovat todella kiinni meissä kummassakin, koska tällä paikkakunnalla on aika vähän muita läheisiä. Pärjäisin taloudellisesti, mutta emme miehen kanssa kumpikaan pystyisi enää yksistään tarjoamaan tällaisia puitteita lapsille (asunto, harrastukset yms). Minun koko lähipiiri + suku asuu 500 km päässä, joten sinnehän minä haluaisin muuttaa, jos erottaisiin, mutta lapset jo teinejä, eivät he minnekään lähde ja pitkä välimatka isään olisi heille katastrofi. Tässä sitten kitkuttelen ja niin mieskin. Kaippa me rakastetaan toisia, mutta tämä on mennyt tällaiseksi. Ja eipä meidän lapset tästä tilanteesta ole kärsinyt. Ovat ihania, iloisia, empaattisia ja hyvin pärjääviä lapsia. Olenkin päättänyt, että eletään näin siihen asti, kunnes lapset muuttavat pois. Sitten mietin mitä tehdään. Kaikenlaisia suunnitelmia on pään sisällä, saa nähdä :)
Ei viitsi erota ja lapset kiinni vanhemmissa. Melkoista. Lapset kannattelevat liittoa; siinäpä hyvät eväät aikuistumiseen ja itsenäistymiseen. Ei vain viitsitä, just.
En ole tämän alkuperäisen jutun kirjoittaja, mutta en minä ymmärrä miksi lasten olisi huono olla tällaisessa kodissa? Saa sen kuvan, että perhe elää perhe-elämää, ei ole riitoja ja kaikki on hyvin päällisin puolin. Ainoa asia mikä puuttuu on vanhempien välinen seksielämä ja ehkä hellyyden osoitukset arjessa. Miten tällaisesta elämästä voisi tulla lapsille traumoja? En ymmärrä. Itse olen 70-luvulla syntynyt ja tällaisia perheitähän oli varmaan kaikilla minun laajalla kaveripiirillä sekä myös itselläni. Ei meillä ole mitään traumoja kellään ja hyviä pitkiä rakkausliittoja löytyy tästä joukosta pilvin pimein. Enemmän kai niitä traumoja syntyy, jos teini-ikäiset lapset revitään tutusta kodista, kenties uusiin kouluihin ja pois kaveriporukoista ja joutuvat vanhemmista eroon ja kenties loppuu kesälomamatkat yms. Ihan en ymmärrä mitä ihme porukkaa täällä palstalla on, kun kaikesta tulee kaikille traumat ja kaikilla on adhd ja vaikka mitä. Minulta tsempit ap:lle.
Sanon vain, että ne traumoja toisille luovat eivät just yleensä voi ymmärtää, että miten kaikki saavat traumoja kaikesta.
Ap kysyy, miten selviäisi ilman pahoja mielenterveysongelmia. Eli niitä ongelmia on jo. Yleensä ne pahenevat, jos ei tehdä muutoksia olosuhteisiin. Avoin suhde todennäköisesti lisäisi ongelmia. Siinä sitä lapsella ihmettelemistä. Kohta oireilla hänkin, jos ei jo oireile.
Ae on selvää, että niitä ongelmia on. Muuten hän miettisi ihan muita vaihtoehtoja. Toivottavasti hakee amnattiapua ja saa osaavan henkilön, joka osaa auttaa oikein.
Olin itse kymmenen vuotta epätoivoisessa putkessa näkemättä tietä ulos tai vaihtoehtoa. Onneksi terapeutti näki tilanteen ja todella vahvasti ohjasi oikean avun piiriin. Olisin itse vain jatkanut näköalattomana.
Sanon vain, että ne traumoja toisille luovat eivät just yleensä voi ymmärtää, että miten kaikki saavat traumoja kaikesta.