Miten pärjätä suhteessa, missä ei puhumista tai yhteistä aikaa?

Minun on vaikea ymmärtää, miksi siitä, että päättää jäädä toisen kanssa elämään kämppiselämää, olkoon syy mikä hyvänsä, on aihe katkeroitua?

Jos siis selkeää on, että tämä suhde ei enää? ei ehkä koskaan? ole romanttisesti roihuava, mutta se tarjoaa muita asioita, kuten taloudellinen turvallisuus tai lapsille hyvän kodin, miksi hemmetissä se on katkeroittavaa, että painottaa näitä asioita elämässä?

Sehän on oma, aikuisen ihmisen päätös. Jos todella tahtoo muuta eli ei kestä tätä, on tehtävä muu päätös.

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvimitään erota vaan ymmärtää,että elämä on just tuollaista. Olkaa aikuisia.

Kuuluuko parisuhteen olla tuollainen? Onko se kahden aikuisen välinen liitto, jossa kumpikaan ei välitä eikä edes pidä toisestaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin miksi

joudut olemaan siinä vielä 5-6 vuotta? Äläkä nyt vaan vastaa että olet taloudellisesti niin riippuvainen miehestäsi. Jotain muuta tällä kertaa.

Meillä on sijaislapsi. Ryhdyimme sijaisperheeksi, kun miehen puolen sukulaisperheeseen tuli tilanne, jossa meitä kysyttiin. Olen sitoutunut siihen, että tämän lapsen koti ei hajoa enää. Ero on mahdollinen vasta, kun hän on turvallisesti itsenäistynyt. Toki pysyn hänen elämässään vielä sen jälkeenkin.

ap

Ok, tämä on ymmärrettävää. Mulle ehdotti parisuhdeneuvoja että suhtautuisin kumppaniin kuin sohvatyynyyn, niin että hän vain on siinä mutta ei muuta, että suunnittelisin oman arkeni ilman et odotan mieheltä mitään. Auttoi kyllä omaa mieltäni kun päästin irti turhista odotuksista. Mutta eihän parisuhteen sellainen kuulu olla Jaksamista sinulle kovasti.

Ärsyttävä sohvatyyny lentää vauhdilla kellariin tai kaatikselle.

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama tilanne, mutta eri tilanne. Ollaan oltu miehen kanssa enemmän ja vähemmän kämppiksiä 10 vuoden ajan, ei mm. seksiä 10 vuoteen. En viitsi erota ja hajottaa lasten perhettä, ovat todella kiinni meissä kummassakin, koska tällä paikkakunnalla on aika vähän muita läheisiä. Pärjäisin taloudellisesti, mutta emme miehen kanssa kumpikaan pystyisi enää yksistään tarjoamaan tällaisia puitteita lapsille (asunto, harrastukset yms). Minun koko lähipiiri + suku asuu 500 km päässä, joten sinnehän minä haluaisin muuttaa, jos erottaisiin, mutta lapset jo teinejä, eivät he minnekään lähde ja pitkä välimatka isään olisi heille katastrofi. Tässä sitten kitkuttelen ja niin mieskin. Kaippa me rakastetaan toisia, mutta tämä on mennyt tällaiseksi. Ja eipä meidän lapset tästä tilanteesta ole kärsinyt. Ovat ihania, iloisia, empaattisia ja hyvin pärjääviä lapsia.  Olenkin päättänyt, että eletään näin siihen asti, kunnes lapset muuttavat pois. Sitten mietin mitä tehdään. Kaikenlaisia suunnitelmia on pään sisällä, saa nähdä :)

Nyt lapset voivat olla tuollaisia, mutta mitenköhän myöhemmin tuollaisesta perhekuviosta on malliksi. Itse olen tuollaisen perheen lapsi ja jäljet sitä myötä. Laiskat, saamattomat teeskentelevät vanhemmat ovat kauhistus terveelle kasvulle.

Vierailija kirjoitti:

Hei haloo, nyt valoja päälle i*iootti!!

Se lapsi tulee ihan varmasti traumatisoitumaan tuollaisesta "perhe-elämästä". Ero on ainoa oikea ratkaisu.

Kyllä, olin itse tuollainen lapsi. Ja kyllä, käyn edelleen 29-vuotiaana terapiassa sairaan lapsuudenkotini takia. Vanhemmat eivät ikinä puhuneet toisilleen, pelkkää huutoraivoamista tai viikkokausien mykkäkoulua.

Paitsi, että ap:n mukaan heillä ei ole mitään huutoraivoamista tai viikkokausien mykkäkoulua. He eivät vain tee yhdessä oikein mitään ja puheenaiheet koskevat pelkästään arjen asioita.

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama tilanne, mutta eri tilanne. Ollaan oltu miehen kanssa enemmän ja vähemmän kämppiksiä 10 vuoden ajan, ei mm. seksiä 10 vuoteen. En viitsi erota ja hajottaa lasten perhettä, ovat todella kiinni meissä kummassakin, koska tällä paikkakunnalla on aika vähän muita läheisiä. Pärjäisin taloudellisesti, mutta emme miehen kanssa kumpikaan pystyisi enää yksistään tarjoamaan tällaisia puitteita lapsille (asunto, harrastukset yms). Minun koko lähipiiri + suku asuu 500 km päässä, joten sinnehän minä haluaisin muuttaa, jos erottaisiin, mutta lapset jo teinejä, eivät he minnekään lähde ja pitkä välimatka isään olisi heille katastrofi. Tässä sitten kitkuttelen ja niin mieskin. Kaippa me rakastetaan toisia, mutta tämä on mennyt tällaiseksi. Ja eipä meidän lapset tästä tilanteesta ole kärsinyt. Ovat ihania, iloisia, empaattisia ja hyvin pärjääviä lapsia.  Olenkin päättänyt, että eletään näin siihen asti, kunnes lapset muuttavat pois. Sitten mietin mitä tehdään. Kaikenlaisia suunnitelmia on pään sisällä, saa nähdä :)

Joo. Minäkin olin kiltti kympin tyttö tuollaisen kodin lapsena, koska kotona ei ollut paikkaa omille tarpeille tai negatiivisille tunteille. Koko elämä on ollut suorittamista ja miellyttämistä. Sitten olen sietänyt ja kestänyt parisuhteissa ja työsuhteissa, kunnes keski-iässä täysin yksin, eksyksissä itseltäkin ja täysin uupunut.

Nykyään tarjotaan ratkaisuksi vaan sinkkuutta. Niin se usein on,ettei miehet erityisesti keskustele eivätkä tunteile. Nainen kokee suhteessa itsensä yksinäiseksi. Ei silti kannata erota.

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama tilanne, mutta eri tilanne. Ollaan oltu miehen kanssa enemmän ja vähemmän kämppiksiä 10 vuoden ajan, ei mm. seksiä 10 vuoteen. En viitsi erota ja hajottaa lasten perhettä, ovat todella kiinni meissä kummassakin, koska tällä paikkakunnalla on aika vähän muita läheisiä. Pärjäisin taloudellisesti, mutta emme miehen kanssa kumpikaan pystyisi enää yksistään tarjoamaan tällaisia puitteita lapsille (asunto, harrastukset yms). Minun koko lähipiiri + suku asuu 500 km päässä, joten sinnehän minä haluaisin muuttaa, jos erottaisiin, mutta lapset jo teinejä, eivät he minnekään lähde ja pitkä välimatka isään olisi heille katastrofi. Tässä sitten kitkuttelen ja niin mieskin. Kaippa me rakastetaan toisia, mutta tämä on mennyt tällaiseksi. Ja eipä meidän lapset tästä tilanteesta ole kärsinyt. Ovat ihania, iloisia, empaattisia ja hyvin pärjääviä lapsia.  Olenkin päättänyt, että eletään näin siihen asti, kunnes lapset muuttavat pois. Sitten mietin mitä tehdään. Kaikenlaisia suunnitelmia on pään sisällä, saa nähdä :)

Tämän kirjoittaja vielä lisää: meillä on siis ihan mukava tilanne kotona. Nytkin lähdemme kesällä ihanalle ulkomaan reissulle, jota koko perhe odottaa. Teemme yhdessä asioita jne. Ei meillä ole kotona huono ilmapiiri. Mistä lapset sen tietäisivät? Eiväthän lapset sitä tiedä, ettei meillä ole seksiä eikä kaikki vanhemmat pusuttele ja halaa lasten nähden. Lapsia me kyllä kumpikin vanhempi pussaamme ja halaamme koko ajan. :) Minun omat vanhemmat olivat lapsuudessani hyvin turvallisia ja koti ihana. En kyllä ikinä nähnyt heidän puhuvan juuri kuin arkiasioita, olivat töissäkin aivan eri aikoihin ja toinen vanhempi paljon yksin toisen vuorotyön lisäksi. En nähnyt hellyyttä heidän välillä. Ovat edelleen yhdessä ja äitillä menee hermot jääräpäisen isän kanssa vähän väliä. Ei minulle siitä jäänyt kyllä mitään traumoja. Minusta minulla oli ihana koti ja lapsuus. Enemmän olisin kyllä kärsinyt, jos he olisivat eronneet. Sitä en olisi koskaan toivonut. 

Vierailija kirjoitti:

Nykyään tarjotaan ratkaisuksi vaan sinkkuutta. Niin se usein on,ettei miehet erityisesti keskustele eivätkä tunteile. Nainen kokee suhteessa itsensä yksinäiseksi. Ei silti kannata erota.

Miksi ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama tilanne, mutta eri tilanne. Ollaan oltu miehen kanssa enemmän ja vähemmän kämppiksiä 10 vuoden ajan, ei mm. seksiä 10 vuoteen. En viitsi erota ja hajottaa lasten perhettä, ovat todella kiinni meissä kummassakin, koska tällä paikkakunnalla on aika vähän muita läheisiä. Pärjäisin taloudellisesti, mutta emme miehen kanssa kumpikaan pystyisi enää yksistään tarjoamaan tällaisia puitteita lapsille (asunto, harrastukset yms). Minun koko lähipiiri + suku asuu 500 km päässä, joten sinnehän minä haluaisin muuttaa, jos erottaisiin, mutta lapset jo teinejä, eivät he minnekään lähde ja pitkä välimatka isään olisi heille katastrofi. Tässä sitten kitkuttelen ja niin mieskin. Kaippa me rakastetaan toisia, mutta tämä on mennyt tällaiseksi. Ja eipä meidän lapset tästä tilanteesta ole kärsinyt. Ovat ihania, iloisia, empaattisia ja hyvin pärjääviä lapsia.  Olenkin päättänyt, että eletään näin siihen asti, kunnes lapset muuttavat pois. Sitten mietin mitä tehdään. Kaikenlaisia suunnitelmia on pään sisällä, saa nähdä :)

Tämän kirjoittaja vielä lisää: meillä on siis ihan mukava tilanne kotona. Nytkin lähdemme kesällä ihanalle ulkomaan reissulle, jota koko perhe odottaa. Teemme yhdessä asioita jne. Ei meillä ole kotona huono ilmapiiri. Mistä lapset sen tietäisivät? Eiväthän lapset sitä tiedä, ettei meillä ole seksiä eikä kaikki vanhemmat pusuttele ja halaa lasten nähden. Lapsia me kyllä kumpikin vanhempi pussaamme ja halaamme koko ajan. :) Minun omat vanhemmat olivat lapsuudessani hyvin turvallisia ja koti ihana. En kyllä ikinä nähnyt heidän puhuvan juuri kuin arkiasioita, olivat töissäkin aivan eri aikoihin ja toinen vanhempi paljon yksin toisen vuorotyön lisäksi. En nähnyt hellyyttä heidän välillä. Ovat edelleen yhdessä ja äitillä menee hermot jääräpäisen isän kanssa vähän väliä. Ei minulle siitä jäänyt kyllä mitään traumoja. Minusta minulla oli ihana koti ja lapsuus. Enemmän olisin kyllä kärsinyt, jos he olisivat eronneet. Sitä en olisi koskaan toivonut. 

Ihan vaan heitän ilmoille ajatuksen, että olisiko mahdollisesti jäänyt jotain häikkää kuitenkin, kun elät kulissiliitossa, koet ihanaksi ulkomaanmatkan, joka on kulissi. Eli et elä todellisuudessa vaan pää pensaassa. Toistit vanhempiesi liiton. Toivotko saman tulrvaisuuden lapsillesi ja lapsenlapsillesi, kun lapsesi avioituvat?

Oletko koskaan seissyt omilla jaloillasi, tehnyt mitä haluat ja saanut ilmaista itseäsi? Vai oletko tukahduttanut itsesi aina täysin?

Ap haluaa kasvattaa lapsen, joka ei tunnista omia rajojaan ja tarpeitaan ja vääntyy solmulle muiden odotusten edessä sen sijaan, että kasvattaisi lapsen, joka on resilienssi elämälle ja pystyy kohtaamaan totuuden, tunnistamaan tarpeensa ja tavoittelemaan asioita alistumisen sijaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama tilanne, mutta eri tilanne. Ollaan oltu miehen kanssa enemmän ja vähemmän kämppiksiä 10 vuoden ajan, ei mm. seksiä 10 vuoteen. En viitsi erota ja hajottaa lasten perhettä, ovat todella kiinni meissä kummassakin, koska tällä paikkakunnalla on aika vähän muita läheisiä. Pärjäisin taloudellisesti, mutta emme miehen kanssa kumpikaan pystyisi enää yksistään tarjoamaan tällaisia puitteita lapsille (asunto, harrastukset yms). Minun koko lähipiiri + suku asuu 500 km päässä, joten sinnehän minä haluaisin muuttaa, jos erottaisiin, mutta lapset jo teinejä, eivät he minnekään lähde ja pitkä välimatka isään olisi heille katastrofi. Tässä sitten kitkuttelen ja niin mieskin. Kaippa me rakastetaan toisia, mutta tämä on mennyt tällaiseksi. Ja eipä meidän lapset tästä tilanteesta ole kärsinyt. Ovat ihania, iloisia, empaattisia ja hyvin pärjääviä lapsia.  Olenkin päättänyt, että eletään näin siihen asti, kunnes lapset muuttavat pois. Sitten mietin mitä tehdään. Kaikenlaisia suunnitelmia on pään sisällä, saa nähdä :)

Tämän kirjoittaja vielä lisää: meillä on siis ihan mukava tilanne kotona. Nytkin lähdemme kesällä ihanalle ulkomaan reissulle, jota koko perhe odottaa. Teemme yhdessä asioita jne. Ei meillä ole kotona huono ilmapiiri. Mistä lapset sen tietäisivät? Eiväthän lapset sitä tiedä, ettei meillä ole seksiä eikä kaikki vanhemmat pusuttele ja halaa lasten nähden. Lapsia me kyllä kumpikin vanhempi pussaamme ja halaamme koko ajan. :) Minun omat vanhemmat olivat lapsuudessani hyvin turvallisia ja koti ihana. En kyllä ikinä nähnyt heidän puhuvan juuri kuin arkiasioita, olivat töissäkin aivan eri aikoihin ja toinen vanhempi paljon yksin toisen vuorotyön lisäksi. En nähnyt hellyyttä heidän välillä. Ovat edelleen yhdessä ja äitillä menee hermot jääräpäisen isän kanssa vähän väliä. Ei minulle siitä jäänyt kyllä mitään traumoja. Minusta minulla oli ihana koti ja lapsuus. Enemmän olisin kyllä kärsinyt, jos he olisivat eronneet. Sitä en olisi koskaan toivonut. 

Ihan vaan heitän ilmoille ajatuksen, että olisiko mahdollisesti jäänyt jotain häikkää kuitenkin, kun elät kulissiliitossa, koet ihanaksi ulkomaanmatkan, joka on kulissi. Eli et elä todellisuudessa vaan pää pensaassa. Toistit vanhempiesi liiton. Toivotko saman tulrvaisuuden lapsillesi ja lapsenlapsillesi, kun lapsesi avioituvat?

Oletko koskaan seissyt omilla jaloillasi, tehnyt mitä haluat ja saanut ilmaista itseäsi? Vai oletko tukahduttanut itsesi aina täysin?

Ei tämä liitto aina ole kulissi ollut, eikä se ole sitä nytkään. Ollaan oltu yhdessä jo yli 20 vuotta. Kummallakin ehkä toivo, että tästä taas noustaa. Hyvin haastavaa ollut lasten ollessa pieniä, meillä ei ole ollut yhtään hoitopaikkaa lapsille. Ehkä olemme hukanneet toisemme arjessa. Minä olen kyllä saanut silti tehdä elämässä kaiken minkä olen halunnut. Enkä ole tukahduttanut kyllä itseäni ikinä. Elämä on ajautunut tällaiseksi eikä ole tällä hetkellä tarvetta sitä muuttaa miksikään. Katsotaan tuossa 8 vuoden päästä asiaa uudelleen :) 

Lapset saavat kodistaan kuvan parisuhteista ja se jää alitajuntaan. Sitä kannattaa miettiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama tilanne, mutta eri tilanne. Ollaan oltu miehen kanssa enemmän ja vähemmän kämppiksiä 10 vuoden ajan, ei mm. seksiä 10 vuoteen. En viitsi erota ja hajottaa lasten perhettä, ovat todella kiinni meissä kummassakin, koska tällä paikkakunnalla on aika vähän muita läheisiä. Pärjäisin taloudellisesti, mutta emme miehen kanssa kumpikaan pystyisi enää yksistään tarjoamaan tällaisia puitteita lapsille (asunto, harrastukset yms). Minun koko lähipiiri + suku asuu 500 km päässä, joten sinnehän minä haluaisin muuttaa, jos erottaisiin, mutta lapset jo teinejä, eivät he minnekään lähde ja pitkä välimatka isään olisi heille katastrofi. Tässä sitten kitkuttelen ja niin mieskin. Kaippa me rakastetaan toisia, mutta tämä on mennyt tällaiseksi. Ja eipä meidän lapset tästä tilanteesta ole kärsinyt. Ovat ihania, iloisia, empaattisia ja hyvin pärjääviä lapsia.  Olenkin päättänyt, että eletään näin siihen asti, kunnes lapset muuttavat pois. Sitten mietin mitä tehdään. Kaikenlaisia suunnitelmia on pään sisällä, saa nähdä :)

Tämän kirjoittaja vielä lisää: meillä on siis ihan mukava tilanne kotona. Nytkin lähdemme kesällä ihanalle ulkomaan reissulle, jota koko perhe odottaa. Teemme yhdessä asioita jne. Ei meillä ole kotona huono ilmapiiri. Mistä lapset sen tietäisivät? Eiväthän lapset sitä tiedä, ettei meillä ole seksiä eikä kaikki vanhemmat pusuttele ja halaa lasten nähden. Lapsia me kyllä kumpikin vanhempi pussaamme ja halaamme koko ajan. :) Minun omat vanhemmat olivat lapsuudessani hyvin turvallisia ja koti ihana. En kyllä ikinä nähnyt heidän puhuvan juuri kuin arkiasioita, olivat töissäkin aivan eri aikoihin ja toinen vanhempi paljon yksin toisen vuorotyön lisäksi. En nähnyt hellyyttä heidän välillä. Ovat edelleen yhdessä ja äitillä menee hermot jääräpäisen isän kanssa vähän väliä. Ei minulle siitä jäänyt kyllä mitään traumoja. Minusta minulla oli ihana koti ja lapsuus. Enemmän olisin kyllä kärsinyt, jos he olisivat eronneet. Sitä en olisi koskaan toivonut. 

Ihan vaan heitän ilmoille ajatuksen, että olisiko mahdollisesti jäänyt jotain häikkää kuitenkin, kun elät kulissiliitossa, koet ihanaksi ulkomaanmatkan, joka on kulissi. Eli et elä todellisuudessa vaan pää pensaassa. Toistit vanhempiesi liiton. Toivotko saman tulrvaisuuden lapsillesi ja lapsenlapsillesi, kun lapsesi avioituvat?

Oletko koskaan seissyt omilla jaloillasi, tehnyt mitä haluat ja saanut ilmaista itseäsi? Vai oletko tukahduttanut itsesi aina täysin?

Ei tämä liitto aina ole kulissi ollut, eikä se ole sitä nytkään. Ollaan oltu yhdessä jo yli 20 vuotta. Kummallakin ehkä toivo, että tästä taas noustaa. Hyvin haastavaa ollut lasten ollessa pieniä, meillä ei ole ollut yhtään hoitopaikkaa lapsille. Ehkä olemme hukanneet toisemme arjessa. Minä olen kyllä saanut silti tehdä elämässä kaiken minkä olen halunnut. Enkä ole tukahduttanut kyllä itseäni ikinä. Elämä on ajautunut tällaiseksi eikä ole tällä hetkellä tarvetta sitä muuttaa miksikään. Katsotaan tuossa 8 vuoden päästä asiaa uudelleen :) 

Ihan vaan vinkki, että.asioita ei vaan tapahdu vaan ne tehdään. Ismo Leikolan vitsi suomalaisten passiivista sopii tuohon ehkä me tästä noustaan. Ei. Ette te tuosta taas nouse. Te joko nostatte itsenne siitä tai ette. Ja todella outoa voida sanoa, että elämä olisi jotenkin stabiilisti jäädytetrynä 8 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama tilanne, mutta eri tilanne. Ollaan oltu miehen kanssa enemmän ja vähemmän kämppiksiä 10 vuoden ajan, ei mm. seksiä 10 vuoteen. En viitsi erota ja hajottaa lasten perhettä, ovat todella kiinni meissä kummassakin, koska tällä paikkakunnalla on aika vähän muita läheisiä. Pärjäisin taloudellisesti, mutta emme miehen kanssa kumpikaan pystyisi enää yksistään tarjoamaan tällaisia puitteita lapsille (asunto, harrastukset yms). Minun koko lähipiiri + suku asuu 500 km päässä, joten sinnehän minä haluaisin muuttaa, jos erottaisiin, mutta lapset jo teinejä, eivät he minnekään lähde ja pitkä välimatka isään olisi heille katastrofi. Tässä sitten kitkuttelen ja niin mieskin. Kaippa me rakastetaan toisia, mutta tämä on mennyt tällaiseksi. Ja eipä meidän lapset tästä tilanteesta ole kärsinyt. Ovat ihania, iloisia, empaattisia ja hyvin pärjääviä lapsia.  Olenkin päättänyt, että eletään näin siihen asti, kunnes lapset muuttavat pois. Sitten mietin mitä tehdään. Kaikenlaisia suunnitelmia on pään sisällä, saa nähdä :)

Tämän kirjoittaja vielä lisää: meillä on siis ihan mukava tilanne kotona. Nytkin lähdemme kesällä ihanalle ulkomaan reissulle, jota koko perhe odottaa. Teemme yhdessä asioita jne. Ei meillä ole kotona huono ilmapiiri. Mistä lapset sen tietäisivät? Eiväthän lapset sitä tiedä, ettei meillä ole seksiä eikä kaikki vanhemmat pusuttele ja halaa lasten nähden. Lapsia me kyllä kumpikin vanhempi pussaamme ja halaamme koko ajan. :) Minun omat vanhemmat olivat lapsuudessani hyvin turvallisia ja koti ihana. En kyllä ikinä nähnyt heidän puhuvan juuri kuin arkiasioita, olivat töissäkin aivan eri aikoihin ja toinen vanhempi paljon yksin toisen vuorotyön lisäksi. En nähnyt hellyyttä heidän välillä. Ovat edelleen yhdessä ja äitillä menee hermot jääräpäisen isän kanssa vähän väliä. Ei minulle siitä jäänyt kyllä mitään traumoja. Minusta minulla oli ihana koti ja lapsuus. Enemmän olisin kyllä kärsinyt, jos he olisivat eronneet. Sitä en olisi koskaan toivonut. 

Ihan vaan heitän ilmoille ajatuksen, että olisiko mahdollisesti jäänyt jotain häikkää kuitenkin, kun elät kulissiliitossa, koet ihanaksi ulkomaanmatkan, joka on kulissi. Eli et elä todellisuudessa vaan pää pensaassa. Toistit vanhempiesi liiton. Toivotko saman tulrvaisuuden lapsillesi ja lapsenlapsillesi, kun lapsesi avioituvat?

Oletko koskaan seissyt omilla jaloillasi, tehnyt mitä haluat ja saanut ilmaista itseäsi? Vai oletko tukahduttanut itsesi aina täysin?

Ei tämä liitto aina ole kulissi ollut, eikä se ole sitä nytkään. Ollaan oltu yhdessä jo yli 20 vuotta. Kummallakin ehkä toivo, että tästä taas noustaa. Hyvin haastavaa ollut lasten ollessa pieniä, meillä ei ole ollut yhtään hoitopaikkaa lapsille. Ehkä olemme hukanneet toisemme arjessa. Minä olen kyllä saanut silti tehdä elämässä kaiken minkä olen halunnut. Enkä ole tukahduttanut kyllä itseäni ikinä. Elämä on ajautunut tällaiseksi eikä ole tällä hetkellä tarvetta sitä muuttaa miksikään. Katsotaan tuossa 8 vuoden päästä asiaa uudelleen :) 

Ihan vaan vinkki, että.asioita ei vaan tapahdu vaan ne tehdään. Ismo Leikolan vitsi suomalaisten passiivista sopii tuohon ehkä me tästä noustaan. Ei. Ette te tuosta taas nouse. Te joko nostatte itsenne siitä tai ette. Ja todella outoa voida sanoa, että elämä olisi jotenkin stabiilisti jäädytetrynä 8 vuotta.

Ei minun elämä ole jäädytettynä 8 vuotta :) Teen just sitä kaikkea mitä haluankin. Vaikka erottaisiin, niin en haluaisi uutta miestä tähän elämän tilanteeseen. Olen ollut erilaisissa parisuhteissa varmaan jostain 18-vuotiaasta, joten olisin sitten yksin. Miellyttävämpäähän tämä elämä on näin kahden aikuisen taloudessa kuin yksin. Saa elää isomassa talossa ja ostella tavaroita ja matkustaa ja reissata ja olla koko ajan lasten kanssa. En minä tätä haluaisi vaihtaa kerrostaloelämään, rahojen laskemiseen, vuorovanhemmuuteen (itkisin ikävästä joka ikinen ilta), lasten ikävään toista vanhempaa kohtaan. Näin on paljon parempi. En vaan ymmärrä mikä tässä on väärin ja keneltä tää on pois? no jokainen tyylillään :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama tilanne, mutta eri tilanne. Ollaan oltu miehen kanssa enemmän ja vähemmän kämppiksiä 10 vuoden ajan, ei mm. seksiä 10 vuoteen. En viitsi erota ja hajottaa lasten perhettä, ovat todella kiinni meissä kummassakin, koska tällä paikkakunnalla on aika vähän muita läheisiä. Pärjäisin taloudellisesti, mutta emme miehen kanssa kumpikaan pystyisi enää yksistään tarjoamaan tällaisia puitteita lapsille (asunto, harrastukset yms). Minun koko lähipiiri + suku asuu 500 km päässä, joten sinnehän minä haluaisin muuttaa, jos erottaisiin, mutta lapset jo teinejä, eivät he minnekään lähde ja pitkä välimatka isään olisi heille katastrofi. Tässä sitten kitkuttelen ja niin mieskin. Kaippa me rakastetaan toisia, mutta tämä on mennyt tällaiseksi. Ja eipä meidän lapset tästä tilanteesta ole kärsinyt. Ovat ihania, iloisia, empaattisia ja hyvin pärjääviä lapsia.  Olenkin päättänyt, että eletään näin siihen asti, kunnes lapset muuttavat pois. Sitten mietin mitä tehdään. Kaikenlaisia suunnitelmia on pään sisällä, saa nähdä :)

Tämän kirjoittaja vielä lisää: meillä on siis ihan mukava tilanne kotona. Nytkin lähdemme kesällä ihanalle ulkomaan reissulle, jota koko perhe odottaa. Teemme yhdessä asioita jne. Ei meillä ole kotona huono ilmapiiri. Mistä lapset sen tietäisivät? Eiväthän lapset sitä tiedä, ettei meillä ole seksiä eikä kaikki vanhemmat pusuttele ja halaa lasten nähden. Lapsia me kyllä kumpikin vanhempi pussaamme ja halaamme koko ajan. :) Minun omat vanhemmat olivat lapsuudessani hyvin turvallisia ja koti ihana. En kyllä ikinä nähnyt heidän puhuvan juuri kuin arkiasioita, olivat töissäkin aivan eri aikoihin ja toinen vanhempi paljon yksin toisen vuorotyön lisäksi. En nähnyt hellyyttä heidän välillä. Ovat edelleen yhdessä ja äitillä menee hermot jääräpäisen isän kanssa vähän väliä. Ei minulle siitä jäänyt kyllä mitään traumoja. Minusta minulla oli ihana koti ja lapsuus. Enemmän olisin kyllä kärsinyt, jos he olisivat eronneet. Sitä en olisi koskaan toivonut. 

Ihan vaan heitän ilmoille ajatuksen, että olisiko mahdollisesti jäänyt jotain häikkää kuitenkin, kun elät kulissiliitossa, koet ihanaksi ulkomaanmatkan, joka on kulissi. Eli et elä todellisuudessa vaan pää pensaassa. Toistit vanhempiesi liiton. Toivotko saman tulrvaisuuden lapsillesi ja lapsenlapsillesi, kun lapsesi avioituvat?

Oletko koskaan seissyt omilla jaloillasi, tehnyt mitä haluat ja saanut ilmaista itseäsi? Vai oletko tukahduttanut itsesi aina täysin?

Ei tämä liitto aina ole kulissi ollut, eikä se ole sitä nytkään. Ollaan oltu yhdessä jo yli 20 vuotta. Kummallakin ehkä toivo, että tästä taas noustaa. Hyvin haastavaa ollut lasten ollessa pieniä, meillä ei ole ollut yhtään hoitopaikkaa lapsille. Ehkä olemme hukanneet toisemme arjessa. Minä olen kyllä saanut silti tehdä elämässä kaiken minkä olen halunnut. Enkä ole tukahduttanut kyllä itseäni ikinä. Elämä on ajautunut tällaiseksi eikä ole tällä hetkellä tarvetta sitä muuttaa miksikään. Katsotaan tuossa 8 vuoden päästä asiaa uudelleen :) 

Ihan vaan vinkki, että.asioita ei vaan tapahdu vaan ne tehdään. Ismo Leikolan vitsi suomalaisten passiivista sopii tuohon ehkä me tästä noustaan. Ei. Ette te tuosta taas nouse. Te joko nostatte itsenne siitä tai ette. Ja todella outoa voida sanoa, että elämä olisi jotenkin stabiilisti jäädytetrynä 8 vuotta.

Ei minun elämä ole jäädytettynä 8 vuotta :) Teen just sitä kaikkea mitä haluankin. Vaikka erottaisiin, niin en haluaisi uutta miestä tähän elämän tilanteeseen. Olen ollut erilaisissa parisuhteissa varmaan jostain 18-vuotiaasta, joten olisin sitten yksin. Miellyttävämpäähän tämä elämä on näin kahden aikuisen taloudessa kuin yksin. Saa elää isomassa talossa ja ostella tavaroita ja matkustaa ja reissata ja olla koko ajan lasten kanssa. En minä tätä haluaisi vaihtaa kerrostaloelämään, rahojen laskemiseen, vuorovanhemmuuteen (itkisin ikävästä joka ikinen ilta), lasten ikävään toista vanhempaa kohtaan. Näin on paljon parempi. En vaan ymmärrä mikä tässä on väärin ja keneltä tää on pois? no jokainen tyylillään :)

Aluksi sulla on n 6 vuotta kestettävä seksittömässä liitossa. Nyt 8 vuotta. Niin se vaan muuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama tilanne, mutta eri tilanne. Ollaan oltu miehen kanssa enemmän ja vähemmän kämppiksiä 10 vuoden ajan, ei mm. seksiä 10 vuoteen. En viitsi erota ja hajottaa lasten perhettä, ovat todella kiinni meissä kummassakin, koska tällä paikkakunnalla on aika vähän muita läheisiä. Pärjäisin taloudellisesti, mutta emme miehen kanssa kumpikaan pystyisi enää yksistään tarjoamaan tällaisia puitteita lapsille (asunto, harrastukset yms). Minun koko lähipiiri + suku asuu 500 km päässä, joten sinnehän minä haluaisin muuttaa, jos erottaisiin, mutta lapset jo teinejä, eivät he minnekään lähde ja pitkä välimatka isään olisi heille katastrofi. Tässä sitten kitkuttelen ja niin mieskin. Kaippa me rakastetaan toisia, mutta tämä on mennyt tällaiseksi. Ja eipä meidän lapset tästä tilanteesta ole kärsinyt. Ovat ihania, iloisia, empaattisia ja hyvin pärjääviä lapsia.  Olenkin päättänyt, että eletään näin siihen asti, kunnes lapset muuttavat pois. Sitten mietin mitä tehdään. Kaikenlaisia suunnitelmia on pään sisällä, saa nähdä :)

Ei viitsi erota ja lapset kiinni vanhemmissa. Melkoista. Lapset kannattelevat liittoa; siinäpä hyvät eväät aikuistumiseen ja itsenäistymiseen. Ei vain viitsitä, just.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin miksi joudut olemaan siinä vielä 5-6 vuotta? Äläkä nyt vaan vastaa että olet taloudellisesti niin riippuvainen miehestäsi. Jotain muuta tällä kertaa.

Meillä on sijaislapsi. Ryhdyimme sijaisperheeksi, kun miehen puolen sukulaisperheeseen tuli tilanne, jossa meitä kysyttiin. Olen sitoutunut siihen, että tämän lapsen koti ei hajoa enää. Ero on mahdollinen vasta, kun hän on turvallisesti itsenäistynyt. Toki pysyn hänen elämässään vielä sen jälkeenkin.

ap

saa huonon mallin se lapsikin kylmästä ilmapiiristä. Eroa.

Vali vala ja uli uli. Taas kerran.

Vähän vertaistukea hakemassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama tilanne, mutta eri tilanne. Ollaan oltu miehen kanssa enemmän ja vähemmän kämppiksiä 10 vuoden ajan, ei mm. seksiä 10 vuoteen. En viitsi erota ja hajottaa lasten perhettä, ovat todella kiinni meissä kummassakin, koska tällä paikkakunnalla on aika vähän muita läheisiä. Pärjäisin taloudellisesti, mutta emme miehen kanssa kumpikaan pystyisi enää yksistään tarjoamaan tällaisia puitteita lapsille (asunto, harrastukset yms). Minun koko lähipiiri + suku asuu 500 km päässä, joten sinnehän minä haluaisin muuttaa, jos erottaisiin, mutta lapset jo teinejä, eivät he minnekään lähde ja pitkä välimatka isään olisi heille katastrofi. Tässä sitten kitkuttelen ja niin mieskin. Kaippa me rakastetaan toisia, mutta tämä on mennyt tällaiseksi. Ja eipä meidän lapset tästä tilanteesta ole kärsinyt. Ovat ihania, iloisia, empaattisia ja hyvin pärjääviä lapsia.  Olenkin päättänyt, että eletään näin siihen asti, kunnes lapset muuttavat pois. Sitten mietin mitä tehdään. Kaikenlaisia suunnitelmia on pään sisällä, saa nähdä :)

Ei viitsi erota ja lapset kiinni vanhemmissa. Melkoista. Lapset kannattelevat liittoa; siinäpä hyvät eväät aikuistumiseen ja itsenäistymiseen. Ei vain viitsitä, just.

En ole tämän alkuperäisen jutun kirjoittaja, mutta en minä ymmärrä miksi lasten olisi huono olla tällaisessa kodissa? Saa sen kuvan, että perhe elää perhe-elämää, ei ole riitoja ja kaikki on hyvin päällisin puolin. Ainoa asia mikä puuttuu on vanhempien välinen seksielämä ja ehkä hellyyden osoitukset arjessa. Miten tällaisesta elämästä voisi tulla lapsille traumoja? En ymmärrä. Itse olen 70-luvulla syntynyt ja tällaisia perheitähän oli varmaan kaikilla minun laajalla kaveripiirillä sekä myös itselläni. Ei meillä ole mitään traumoja kellään ja hyviä pitkiä rakkausliittoja löytyy tästä joukosta pilvin pimein. Enemmän kai niitä traumoja syntyy, jos teini-ikäiset lapset revitään tutusta kodista, kenties uusiin kouluihin ja pois kaveriporukoista ja joutuvat vanhemmista eroon ja kenties loppuu kesälomamatkat yms. Ihan en ymmärrä mitä ihme porukkaa täällä palstalla on, kun kaikesta tulee kaikille traumat ja kaikilla on adhd ja vaikka mitä. Minulta tsempit ap:lle.