Lapsi jätetään jatkuvasti kaveriporukan ulkopuolelle, eikä koulu tee asialle mitään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea koko ketjua, mutta järkytyin ensimmäisistä kommenteista sen verran, että vastaan lyhyesti. Jos ulkopuolelle jättäminen tapahtuu kouluaikana, asia nimenomaan kuuluu opettajalle. Opettajan ehdottamasti pitää puuttua tilateeseen ja hänen tulisi osata hoitaa asia. Aloitus kuulostaa uskomattomalta, ja vielä enemmän ensimmäiset kommentit. Ap:lle vinkki, että jos asia ei lähde avautumaan, ole yhteydessä vaikka terveydenhoitajaan, koulupsykologiin tai rehtoriin. terv. Ope

Oletko oikeasti sitä mieltä ettei koulussa kukaan ole näillä lapsia ohjeistanut ettei ketään saa jättää ulkopuolelle? Tai ettei opettaja ole tehnyt mitään? Tässä on nyt tarina esitettynä yhden osapuolen lasien läpi katsottuna. Opettajana varmasti ymmärrät, että nämä on vähän monimutkaisempia asioita?

Kritisoin näitä kommentteja, joita tänne on kirjoitettu. KUKAAN vastaajista ei tiedä taustoja, silti ollaan valmiita tuomitsemaan Ap ja hänen lapsensa. Empatia hukassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sori mut lapsia ei voi pakottaa tai vaatia olemaan kaveri, sellainen opettaa taas sille pakotetulle ihan vääriä asioita ja ei ole oikeaa kaveruutta. Sun lapsessa valitettavasti on jotain mikä v tuttaa muita lapsia, eikä sille oikein voi mitään. Hyvällä tuurilla hänelle löytyy kaveri kyllä ajan kanssa mutta sitä ei voi pakottaa. Ehkä jostain muualta kuin koulusta.

Tarvii näin vanhempana sanoa että jos mun lapsi sanoisi mulle että häntä v*tuttaa joku toinen lapsi koulussa ja ei häntä kiinosta onko tämä lapsi yksin, niin kokisin suurta epäonnistumista kasvatuksessa (oletan että tämä syrjitty ei ole kiusaaja)

En pakottaisi olemaan kaveri mutta juttelisin kyllä lapsen kanssa ja pyytäisin hetkeksi pysähtymään ja miettimään miltä itsestä tuntuisi olla tuossa tilanteessa.

Kysyisin olisiko ylitsepääsemätöntä välitunnilla pyytää porukkaan mukaan.

Kirjoitin tuosta poikani synttärijärjestelystä pari kommenttia sitten. Synttäreille tosiaan tuli muutaman kerran mukaan pari luokkakaveria, joita poikani ei oma-aloitteisesti olisi kutsunut. Hän kysyi multa miksi pojat pitää kutsua kun eivät ole hänen kavereita. Vastasin, että jospa niistä tulee kaverit ja jos ei niin mitä se sinua haittaa, että ne on mukana, on mulla varaa ostaa limumukillinen ja herkkuja parille "ylimääräiselle". Ei mitään, pojat tuli ja kukaan ei kärsinyt. Ainoa vaan, että toinen pojista varsinkaan ei puhunut kenellekään eikä oikein osallistunut leikkeihin. Joskus jo yläkoulun aikana juteltiin tuosta pojasta omani kanssa; hän menestyy erinomaisen hyvin koulussa ja harrastaa isänsä kanssa eräilyä. Hän ei yhäkään halua kavereita, ilmeisesti. Toisesta pojasta tulikin hetkeksi kaveri, mutta alkoi olla liikaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita poikani mieleen ja myöhemmin ajautuikin vähän epämääräiseen seuraan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi oma osuus tässä tapauksessa?

En ole Ap mutta tää on niin peri suomalainen kommentti! Kiusattu on aina syyllinen suomalaisten mielestä.

Takes two to tango.

Ei kiusattu ole syyllinen, tietenkään. Kiusaaminen on aina väärin. Mutta ei kenelläkään ole myöskään velvollisuus kaveerata ärsyttäviksi kokemiensa ihmisten kanssa.

Minulle on jäänyt mysteeriksi, että miten uhriutuminen edistäisi kiusatun asemaa. Miten voi nähdä arvon toisessa ja itsessään, jos kokee olevansa alituiseen uhriasemassa?

Sitä vaan ihmistaimi joutuu oppimaan, että kaikki ei oikeassa elämässä mene kuten kiva koulu oppaassa tms. Moni joutuu joskus epäsuosioon, joskus syystään, joskus ilman, ja joutuu keksimään keinot, miten siitä eteenpäin. Moni, vai jokainen, on joskus ilkeä, tahallaan tai ei, ja joutuu ottamaan siitä opikseen.

Et voi varjella lastasi kaikelat. Hän kertoo sulle näkemyksensä, se voi olla koko tarina tai osa tarinasta. Sun pitää antaa hänelle (ei koululle, mulle lapsille) eväitä, miten siitä selvitään eteenpäin.

Vastoinkäymisiä tulee kaikille. Olennaista on, onko saanut eväitä, miten niistä on mahdollista selvitä.

Ja yksi juttu on, että kaverit toki ovat tärkeitä, mutta on monia, joilla elämä koostuu muustakin kuin kaveriporukasta. Hyvä harrastus voi olla aivan yhtä tärkeä osa elämää. Te voitte yhdessä ryhtyä harrastamaan jotain, joka imaisee mukanaan, ja josta tuleekin se elämänsisältö. Silloin kaveriongelmat voivat jäädä toissijaisemmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi oma osuus tässä tapauksessa?

En ole Ap mutta tää on niin peri suomalainen kommentti! Kiusattu on aina syyllinen suomalaisten mielestä.

Takes two to tango.

Ei kiusattu ole syyllinen, tietenkään. Kiusaaminen on aina väärin. Mutta ei kenelläkään ole myöskään velvollisuus kaveerata ärsyttäviksi kokemiensa ihmisten kanssa.

Minulle on jäänyt mysteeriksi, että miten uhriutuminen edistäisi kiusatun asemaa. Miten voi nähdä arvon toisessa ja itsessään, jos kokee olevansa alituiseen uhriasemassa?

Uhriutumisasenne periytyy vanhemmalta ja se ei auta lasta selviytymään elämässään.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea koko ketjua, mutta järkytyin ensimmäisistä kommenteista sen verran, että vastaan lyhyesti. Jos ulkopuolelle jättäminen tapahtuu kouluaikana, asia nimenomaan kuuluu opettajalle. Opettajan ehdottamasti pitää puuttua tilateeseen ja hänen tulisi osata hoitaa asia. Aloitus kuulostaa uskomattomalta, ja vielä enemmän ensimmäiset kommentit. Ap:lle vinkki, että jos asia ei lähde avautumaan, ole yhteydessä vaikka terveydenhoitajaan, koulupsykologiin tai rehtoriin. terv. Ope

Opettaja sitten varmaan osaat meille kertoa mitä terveydenhoitaja, psykologi, rehtori, poliisi, lakimies, sosiaalityöntekijä, ties minkä kiva koulu projektin vapaaehtoinen voi asialle tehdä? Koululla on hirvittävä armeija lässyttämässä ettei ketään saa kiusata, MUTTA...

On myös muistettava, että kokemus kiusaamisesta voi olla erilainen. Lukion jälkeen hyvä ystäväni kerran kertoi mulle, miten hän oli joutunut käymään terapiassa koulukiusaamisen vuoksi. Olin ihan ällikällä lyöty. Olin ollut hänen kanssaan 8 vuotta samalla luokalla ja oltiin hyviä ystäviä niin koulussa kuin vapaa-ajallakin. Mä en koskaan havainnut minkäänlaista kiusaamista. Selvisi, että hän olisi halunnut luokan suosittujen porukkaan, mutta sinne häntä ei huolittu. Tuskin olisi huolittu muakaan, mutta mä en koskaan edes halunnut siihen porukkaan. 

Oletko Kaksplussan Keittiönoita?

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea koko ketjua, mutta järkytyin ensimmäisistä kommenteista sen verran, että vastaan lyhyesti. Jos ulkopuolelle jättäminen tapahtuu kouluaikana, asia nimenomaan kuuluu opettajalle. Opettajan ehdottamasti pitää puuttua tilateeseen ja hänen tulisi osata hoitaa asia. Aloitus kuulostaa uskomattomalta, ja vielä enemmän ensimmäiset kommentit. Ap:lle vinkki, että jos asia ei lähde avautumaan, ole yhteydessä vaikka terveydenhoitajaan, koulupsykologiin tai rehtoriin. terv. Ope

Opettaja sitten varmaan osaat meille kertoa mitä terveydenhoitaja, psykologi, rehtori, poliisi, lakimies, sosiaalityöntekijä, ties minkä kiva koulu projektin vapaaehtoinen voi asialle tehdä? Koululla on hirvittävä armeija lässyttämässä ettei ketään saa kiusata, MUTTA...

On myös muistettava, että kokemus kiusaamisesta voi olla erilainen. Lukion jälkeen hyvä ystäväni kerran kertoi mulle, miten hän oli joutunut käymään terapiassa koulukiusaamisen vuoksi. Olin ihan ällikällä lyöty. Olin ollut hänen kanssaan 8 vuotta samalla luokalla ja oltiin hyviä ystäviä niin koulussa kuin vapaa-ajallakin. Mä en koskaan havainnut minkäänlaista kiusaamista. Selvisi, että hän olisi halunnut luokan suosittujen porukkaan, mutta sinne häntä ei huolittu. Tuskin olisi huolittu muakaan, mutta mä en koskaan edes halunnut siihen porukkaan. 

Oletko Kaksplussan Keittiönoita?

Olen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi oma osuus tässä tapauksessa?

En ole Ap mutta tää on niin peri suomalainen kommentti! Kiusattu on aina syyllinen suomalaisten mielestä.

Takes two to tango.

Ei kiusattu ole syyllinen, tietenkään. Kiusaaminen on aina väärin. Mutta ei kenelläkään ole myöskään velvollisuus kaveerata ärsyttäviksi kokemiensa ihmisten kanssa.

Hauskaa, että nostit esiin juuri tuon sanan: ärsyttävä. Se vaikuttaa olevan jonkinlainen kiusaajien muotisana.

Omaa lastani jahtasi välitunneilla kaksi pari vuotta vanhempaa poikaa. Kun opettaja alkoi selvitellä asiaa, tuli sieltä laahaavalla kimittävällä äänellä: mutku se on niin ärsyttävä. Mitään muuta ei keskusteluissa saatu pojista irti.

Hiljaa mielessäni mietin, että ärsyttävyys saattoi liittyä siihen, että lapsi juoksi ekaluokkalaisena kovempaa kuin kolmasluokkalaiset ja osasi myös lukea ja kirjoittaa. Mutta ilmeisesti kolmasluokkalaisten tunteiden erottelukyky ei näin pitkälle vienyt.

Joten olisin kyllä varsin varovainen sallimaan yhtään mitään tekoja, joiden perusteena on toisen oppilaan ärsyttävyys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on syy näiden syrjijöiden kotikasvatuksessa. Oma lapseni oli koko alakouluajan koulussa yksin. On luonteeltaan tarkkailija eikä ole ensimmäisenä rynnimässä ja suuna päänä. Luokalla oli pari erittäin dominoivaa tyttöä, määräaivät kuka kuuluu kaveriporukkaan. Lapseni ei kuulunut. Kouluun oltiin yhteydessä vuosien mittaan mutta se ei auttanut.

Raastavaa oli kuulla että lapseni oli viettänyt paljon välitunteja vessassa kun ei halunnut olla yksin pihalla. Joskus soitti vessasta töihin.

Vapaa-ajalla oli onneksi kavereita ja harrastuksia.

Elämä muuttui yhdessä yössä kun yläkoulu alkoi. Ensimmäisestä päivästä alkaen löytyi kaveriporukka!!

Pitkiä olivat alakouluvuodet.

Ihanne maailmaa ei ole. Oma kasvatukseni lähtökohtia on se, että kaikkien kanssa on tultava toimeen, jne...mutta todellisuus on ohjannut minut myös siihen, että joihinkin on vaan sitä etäisyyttä otettava. Vaikka kuinka olet herkillä omien kokemuksesi takia tuskin sinäkään tukisit kaverisuhdetta, joka on haitallinen sinun omalle lapselle. Meidän vanhempien loputon tehtävä on olla sen lapsen puolella vaikka kaikki ei aina mene tismalleen oikein niin kuin ohjekirjoissa sanotaan. 

Tämä juuri. Valmentaa opiskeluaikoja ja ennenkaikkea työelämää varten. Työkavereitaankaan ei voi valita, mutta kaikkien kanssa on pystyttävä tekemään töitä. Ystävystyä ei tarvitse eikä viettää vapaa-aikaansa sellaisten kanssa, joiden kanssa ei syystä tai toisesta halua. Aikoinaan yks osastonhoitaja Meilahdessa sanoi mun mielestäni hyvin, että työkavereitaan ei tarvitse rakastaa, mutta niiden kanssa pitää tulla toimeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi oma osuus tässä tapauksessa?

En ole Ap mutta tää on niin peri suomalainen kommentti! Kiusattu on aina syyllinen suomalaisten mielestä.

Takes two to tango.

Ei kiusattu ole syyllinen, tietenkään. Kiusaaminen on aina väärin. Mutta ei kenelläkään ole myöskään velvollisuus kaveerata ärsyttäviksi kokemiensa ihmisten kanssa.

Hauskaa, että nostit esiin juuri tuon sanan: ärsyttävä. Se vaikuttaa olevan jonkinlainen kiusaajien muotisana.

Omaa lastani jahtasi välitunneilla kaksi pari vuotta vanhempaa poikaa. Kun opettaja alkoi selvitellä asiaa, tuli sieltä laahaavalla kimittävällä äänellä: mutku se on niin ärsyttävä. Mitään muuta ei keskusteluissa saatu pojista irti.

Hiljaa mielessäni mietin, että ärsyttävyys saattoi liittyä siihen, että lapsi juoksi ekaluokkalaisena kovempaa kuin kolmasluokkalaiset ja osasi myös lukea ja kirjoittaa. Mutta ilmeisesti kolmasluokkalaisten tunteiden erottelukyky ei näin pitkälle vienyt.

Joten olisin kyllä varsin varovainen sallimaan yhtään mitään tekoja, joiden perusteena on toisen oppilaan ärsyttävyys.

Jos lapsesi on yhtään kuin sinä, niin en ihmettele, mistä tämä ärsyttäväksi kokeminen johtuu.

Vierailija kirjoitti:

Tietenkään kiusaajien vanhemmat eivät koe tarvetta puuttua, näkevät lapsensa "voittajina" ja pskat "luusereista" - mutta näinhän äänestitte, joten kai ok?

Miten ihmeessä jokin äänestystulos liittyy ap:n tapaukseen? Koulut ovat sitä paitsi kuntien ja kaupunkien vastuulla, ei eduskunnan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on syy näiden syrjijöiden kotikasvatuksessa. Oma lapseni oli koko alakouluajan koulussa yksin. On luonteeltaan tarkkailija eikä ole ensimmäisenä rynnimässä ja suuna päänä. Luokalla oli pari erittäin dominoivaa tyttöä, määräaivät kuka kuuluu kaveriporukkaan. Lapseni ei kuulunut. Kouluun oltiin yhteydessä vuosien mittaan mutta se ei auttanut.

Raastavaa oli kuulla että lapseni oli viettänyt paljon välitunteja vessassa kun ei halunnut olla yksin pihalla. Joskus soitti vessasta töihin.

Vapaa-ajalla oli onneksi kavereita ja harrastuksia.

Elämä muuttui yhdessä yössä kun yläkoulu alkoi. Ensimmäisestä päivästä alkaen löytyi kaveriporukka!!

Pitkiä olivat alakouluvuodet.

Haluaisin kertoa erilaisen näkökulman.

Meillä on kolme lasta, iältään 14, 12 ja 9; kaksi tyttöä ja poika. En tiedä, tunnistaako joku nyt tämän perusteella, mutta tervepä terve sitten vaan.

Rakensimme aikanaan asuinalueelle, jolle rakensi lukuisia muitakin lapsiperheitä. Osa heistä oli erään uskontokunnan edustajia, ja mainitsen tämän vain siksi, että liittyy asiaan. Minulla ei siis ole mitään minkään uskontokunnan edustajia vastaan, jokainen tavallaan.

Vierusnaapurit olivat molemmin puolin lapsiperheitä, ja molempien kanssa olimme tekemisissä. Lapset olivat melko tiivis yksikkö ja ihan parhaita kavereita keskenään; kun koulutaipaleelle päästiin, koulusta suoraan mentiin usein jonkun kotiin ja jatkettiin yhteistä ajanviettoa siitä. Toinen naapuriperhe oli uskova, toinen ei.

Alakoulutaipaleella ongelmat kuitenkin alkoivat kahden vanhimman lapsemme osalta juuri tämän uskovan perheen suhteen. Ongelma tuntui olevan enemmänkin äidin kuin lasten, isästä en tiedä. Hän ei koskaan osallistunut näihin keskusteluihin. Ristiriidat liittyivät siihen, minkälaisia asioita me sallimme lapsillemme (normaali elämä meidän mittapuullamme) vrt. minkälaisia asioita he eivät sallineet omilleen. Esimerkkinä poikamme oli kertonut lähtevänsä lätkämatsiin isänsä kanssa. Kyseinen perhe koki jo ihan puhumisenkin tästä isoksi ongelmaksi, koska heillä tällaisissa tapahtumissa ei käyty. Toinen esimerkki voisi olla vaikka, kun vanhin tyttäremme sai korvakorut ja esitteli niitä innoissaan kaverilleen. Perhe (tai äiti?) koki tämän ongelmaksi, ja pitkien ja polveilevien keskustelujen kautta asiaa piti käydä läpi.

Kenenkään muun uskovan kanssa samanlaista haloota ei syntynyt. Emmepä osanneet arvata, että tämänkään perheen kanssa syntyisi, mutta niinpä vain.

Ikävä kyllä, vastaavia pikkuasioita oli paljonkin. Niinpä lapsemme alkoivat luonnollisesti ottaa etäisyyttä tähän saakka parhaisiin kavereihinsa, eihän kukaan halua jatkuvasti kuulla olevansa jotenkin vääränlainen, tekevänsä väärin, elävänsä väärin. Tietysti olemme kehottaneet ystävällisyyteen ja koulussa huomioimaan nämä kaverit, mutta itsekin todenneet että ehkä näin on omankin hyvinvoinnin kannalta parasta. Kukaan ei jaksa ottaa vastaan viestejä perjantai-iltana klo 23.00 aiheena pojan lätkämatsipuheet, saatesanoilla "mutta oikein mukavaa viikonloppua teille".

Kuulemma perhe painii samojen ongelmien kanssa edelleen. Toisten käytöstä tarkastellaan ja kaikenlaisista "rikkeistä" lähestytään niin saman uskon jakajia kuin meitä, jotka emme ole uskovia. On myös kuulostanut siltä, että kokemamme - niin ikävää kuin se on ollutkin - on silti ollut vielä hyvin lievää.

Joku kirjoitti uimisesta niin tuli mieleeni yksi kurja kesä vuosien takaa. Oli tosi helteinen kesä ja "koko kylän" lapset tietysti uimassa aamusta iltaan. Isommat pojat keksi läheisen uimarannan hyppylaiturin ja kesän villitys oli hyppiä laiturilta erilaisilla volteilla veteen. Mun lapseni osasi uida kyllä, mutta traumaattisen kokemuksen vuoksi pelkäsi syvää vettä, eikä uskaltanut hypätä tuolta laiturilta. Hän jäi vähän yksin noina viikkoina ja oli tietenkin masentunut ja harmissaan kun kukaan kaveri ei halunnut olla. Yritin kannustaa mukaan rannalle vaikka katsomaan vierestä muiden temppuja, mutta ilmeisesti oma arkuus nolotti niin, ettei hän ensimmäisten hellepäivien jälkeen halunnut lähteä mukaan enää ollenkaan. Uimapaikalla oli tietty sovittu jo illan touhut, yökyläilyt ja seuraavat päivät ja poika jäi vaan tuossa tilanteessa ulkopuolelle. En kai olisi voinut vaatia muita poikia pois rannalta, tai siltä laiturilta, tai muistamaan tiedottaa lastani tulevista sovituista menoista?

Syyt voi olla monenlaiset kun joku jää ulkopuolelle.

no meillä tää meni niin että yritettiin mukavan kautta saada lapselle kavereita. vietiin uimaan, huvipuistoon, no shoppailusta en tykkää mutta tällaista kivaa. mukaan lähti kyllä yksi tosi mielellään mutta muuten vapaalla ei ollutkaan lapseni kans. toisaalta tämä harmitti ja toisaalta oma syy, tyhmiä oltiin kun tätä yhtä pyydettiin. kukapa ei lähtisi mukaan jos jotain kivaa tiedossa, miksi kysyä jos ei saisi lähteä. lapsi reipastui myöhemmin, mutta vaati myös itseltä sitä että uskalsin antaa ns. itse hoitaa. mun lapsella oli myös kavereita vapaa-ajalla ettei ollut "ihan yksin", se pääasia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi oma osuus tässä tapauksessa?

En ole Ap mutta tää on niin peri suomalainen kommentti! Kiusattu on aina syyllinen suomalaisten mielestä.

Takes two to tango.

Ei kiusattu ole syyllinen, tietenkään. Kiusaaminen on aina väärin. Mutta ei kenelläkään ole myöskään velvollisuus kaveerata ärsyttäviksi kokemiensa ihmisten kanssa.

Hauskaa, että nostit esiin juuri tuon sanan: ärsyttävä. Se vaikuttaa olevan jonkinlainen kiusaajien muotisana.

Omaa lastani jahtasi välitunneilla kaksi pari vuotta vanhempaa poikaa. Kun opettaja alkoi selvitellä asiaa, tuli sieltä laahaavalla kimittävällä äänellä: mutku se on niin ärsyttävä. Mitään muuta ei keskusteluissa saatu pojista irti.

Hiljaa mielessäni mietin, että ärsyttävyys saattoi liittyä siihen, että lapsi juoksi ekaluokkalaisena kovempaa kuin kolmasluokkalaiset ja osasi myös lukea ja kirjoittaa. Mutta ilmeisesti kolmasluokkalaisten tunteiden erottelukyky ei näin pitkälle vienyt.

Joten olisin kyllä varsin varovainen sallimaan yhtään mitään tekoja, joiden perusteena on toisen oppilaan ärsyttävyys.

Kuten sanoin, kiusaaminen on väärin. Mutta ei jonkun kanssa kaveeraamatta jättäminen ole kiusaamista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi oma osuus tässä tapauksessa?

En ole Ap mutta tää on niin peri suomalainen kommentti! Kiusattu on aina syyllinen suomalaisten mielestä.

Takes two to tango.

Ei kiusattu ole syyllinen, tietenkään. Kiusaaminen on aina väärin. Mutta ei kenelläkään ole myöskään velvollisuus kaveerata ärsyttäviksi kokemiensa ihmisten kanssa.

Hauskaa, että nostit esiin juuri tuon sanan: ärsyttävä. Se vaikuttaa olevan jonkinlainen kiusaajien muotisana.

Omaa lastani jahtasi välitunneilla kaksi pari vuotta vanhempaa poikaa. Kun opettaja alkoi selvitellä asiaa, tuli sieltä laahaavalla kimittävällä äänellä: mutku se on niin ärsyttävä. Mitään muuta ei keskusteluissa saatu pojista irti.

Hiljaa mielessäni mietin, että ärsyttävyys saattoi liittyä siihen, että lapsi juoksi ekaluokkalaisena kovempaa kuin kolmasluokkalaiset ja osasi myös lukea ja kirjoittaa. Mutta ilmeisesti kolmasluokkalaisten tunteiden erottelukyky ei näin pitkälle vienyt.

Joten olisin kyllä varsin varovainen sallimaan yhtään mitään tekoja, joiden perusteena on toisen oppilaan ärsyttävyys.

Kuten sanoin, kiusaaminen on väärin. Mutta ei jonkun kanssa kaveeraamatta jättäminen ole kiusaamista. 

Lisään vielä omaan viestiini, että itse olisin toivonut että kiusaajat olisivat kiusaamisen sijaan jättäneet minut vain rauhaan. En olisi kokenut sitä kiusaamiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Joku kirjoitti uimisesta niin tuli mieleeni yksi kurja kesä vuosien takaa. Oli tosi helteinen kesä ja "koko kylän" lapset tietysti uimassa aamusta iltaan. Isommat pojat keksi läheisen uimarannan hyppylaiturin ja kesän villitys oli hyppiä laiturilta erilaisilla volteilla veteen. Mun lapseni osasi uida kyllä, mutta traumaattisen kokemuksen vuoksi pelkäsi syvää vettä, eikä uskaltanut hypätä tuolta laiturilta. Hän jäi vähän yksin noina viikkoina ja oli tietenkin masentunut ja harmissaan kun kukaan kaveri ei halunnut olla. Yritin kannustaa mukaan rannalle vaikka katsomaan vierestä muiden temppuja, mutta ilmeisesti oma arkuus nolotti niin, ettei hän ensimmäisten hellepäivien jälkeen halunnut lähteä mukaan enää ollenkaan. Uimapaikalla oli tietty sovittu jo illan touhut, yökyläilyt ja seuraavat päivät ja poika jäi vaan tuossa tilanteessa ulkopuolelle. En kai olisi voinut vaatia muita poikia pois rannalta, tai siltä laiturilta, tai muistamaan tiedottaa lastani tulevista sovituista menoista?

Syyt voi olla monenlaiset kun joku jää ulkopuolelle.

Ihan niinkin yksinkertainen asia kuin lapsen kotiintuloajat voi vaikuttaa siihen, keiden kanssa lapsi aikaansa viettää. Tai kuinka kauas kotoa on lupa lähteä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän se ole koulun asia.

Hmm,pakko nyt kyllä kysyä että jos koulussa tapahtuu syrjintää yhtä lasta kohtaan, niin miten se ei ole koulun asia puuttua?

Koulu ei voi pakottaa ketään kenenkään kaveriksi. Kuitenkin kaikkia pitäisi kohdella kouluajalla asiallisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi oma osuus tässä tapauksessa?

En ole Ap mutta tää on niin peri suomalainen kommentti! Kiusattu on aina syyllinen suomalaisten mielestä.

Yleensä kaveritta jää ne, joilla on haasteita vuorovaikutustaidoissa tai käytöksessä tai pahimmillaan molemmissa.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku kirjoitti uimisesta niin tuli mieleeni yksi kurja kesä vuosien takaa. Oli tosi helteinen kesä ja "koko kylän" lapset tietysti uimassa aamusta iltaan. Isommat pojat keksi läheisen uimarannan hyppylaiturin ja kesän villitys oli hyppiä laiturilta erilaisilla volteilla veteen. Mun lapseni osasi uida kyllä, mutta traumaattisen kokemuksen vuoksi pelkäsi syvää vettä, eikä uskaltanut hypätä tuolta laiturilta. Hän jäi vähän yksin noina viikkoina ja oli tietenkin masentunut ja harmissaan kun kukaan kaveri ei halunnut olla. Yritin kannustaa mukaan rannalle vaikka katsomaan vierestä muiden temppuja, mutta ilmeisesti oma arkuus nolotti niin, ettei hän ensimmäisten hellepäivien jälkeen halunnut lähteä mukaan enää ollenkaan. Uimapaikalla oli tietty sovittu jo illan touhut, yökyläilyt ja seuraavat päivät ja poika jäi vaan tuossa tilanteessa ulkopuolelle. En kai olisi voinut vaatia muita poikia pois rannalta, tai siltä laiturilta, tai muistamaan tiedottaa lastani tulevista sovituista menoista?

Syyt voi olla monenlaiset kun joku jää ulkopuolelle.

Ihan niinkin yksinkertainen asia kuin lapsen kotiintuloajat voi vaikuttaa siihen, keiden kanssa lapsi aikaansa viettää. Tai kuinka kauas kotoa on lupa lähteä. 

Niinpä, ja kun monesti lapsi ei sitten kehtaa kertoa kavereille, ettei ole rahaa lähteä mäkkäriin, tai ei osaa hypätä narua, tai polttopallo sattuu, tai ei tosiaan saa lähteä omaa kaupunginosaa kauemma, niin muille lapsille se näyttäytyy vain hankalana tyyppinä. Niin kuin munkin lapseni tuon uintiasian kanssa; ei kertonut muille, ettei uskalla hypätä vaan kommunikointi oli tyyliin: "miksi aina sinne laiturille, ihan tylsää, tulkaa meille trampalle mieluummin". Kaikki muut halusi yhtä, tämä yksi toista, lopputulos oli ajautuminen erilleen kaveriporukasta, onneksi vain siihen saakka kunnes koulu alkoi. Lapsilla vielä niin keskeneräiset tunnekäsittelytaidot tai empatia, että he monesti ottavat tuommoisen henkilökohtaisena torjuntana, eivätkä ymmärrä että kysymys on vaan siitä, ettei mene leikit tai jutut yksiin -> tulee mielipahaa, joka sitten ilmaistaan jollain tapaa ja juopa kavereihin vain kasvaa. Lapsilauma ei vain ymmärrä ottaa yhden erityistarpeita huomioon, ellei sitä heille erikseen selvitetä ja täsmennetä ja sittenkin monesti muut näkee tämän vain porukan menon hidastajana ja riippakivenä.