Lapsi jätetään jatkuvasti kaveriporukan ulkopuolelle, eikä koulu tee asialle mitään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sori mut lapsia ei voi pakottaa tai vaatia olemaan kaveri, sellainen opettaa taas sille pakotetulle ihan vääriä asioita ja ei ole oikeaa kaveruutta. Sun lapsessa valitettavasti on jotain mikä v tuttaa muita lapsia, eikä sille oikein voi mitään. Hyvällä tuurilla hänelle löytyy kaveri kyllä ajan kanssa mutta sitä ei voi pakottaa. Ehkä jostain muualta kuin koulusta.

Tarvii näin vanhempana sanoa että jos mun lapsi sanoisi mulle että häntä v*tuttaa joku toinen lapsi koulussa ja ei häntä kiinosta onko tämä lapsi yksin, niin kokisin suurta epäonnistumista kasvatuksessa (oletan että tämä syrjitty ei ole kiusaaja)

En pakottaisi olemaan kaveri mutta juttelisin kyllä lapsen kanssa ja pyytäisin hetkeksi pysähtymään ja miettimään miltä itsestä tuntuisi olla tuossa tilanteessa.

Kysyisin olisiko ylitsepääsemätöntä välitunnilla pyytää porukkaan mukaan.

Ja minä olen tämä entinen yksinäinen lapsi ja nuori jolle kukaan ei puhunut vuosiin koulussa ja en todellakaan olisi halunnut ketään siihen puhumaan minulle vain siksi että osallistuu vanhempiensa sääli ja empatia projektiin kokeilemaan miltä tuntuu kommunikoida ihmisen kanssa jonka kanssa ei luonnostaan halua olla sekuntiakaan.  Meistä yksin jätetyistä ja hyljeksityistä tulee ihmisiä jotka elää myös loppuelämänsä yksin ja on parisuhteissa vain siksi kun joku haluaa käyttää meitä hetken ja pahoinpidellä. Joten jätetään jutut nyt ihan alkuunsa eikä lähdetä antamaan mitään toivoa ihmisyydestä, koska sitä ei ole meille tarjolla elämässä myöhemminkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miksi lapset tai nuoret on suomessa tollasia. Ei haluta olla jonkun kavereita. Kyllä minä olin ainakin iloinen jos joku halusi olla kaverini. Ei tämä ole mikään uusi ilmiö.

Sellaista elämä on. Entä sitten? Olisitko sinä halunnut jonkun ihmisen elämääsi joka on pakotettuna tai säälistä elämässäsi ja laskee minuutteja, että on hoitanut sosiaaliset velvollisuutensa kanssasi?

Aivan ohiksena: suomalaisilla on keskimäärin erittäin vähän ystäviä ja veikkaisin että tämän palstan keskustelijoilla vielä keskimääräistä vähemmän. Yllä olevassa viestissä puhuu synkkä kateus. Sellaista se elämä on.

Vierailija kirjoitti:

Ei ketään voi pakottaa seuraksi tai kaveriksi. Se on elämää. Pakottamalla ihmisiä syntyy näitä incel miehiä jotka kysyy hankkiiko valtio hänelle naisen, koska nyt hänellä ei ole seksiä.

Yksinäisyydestä haukkuminen paljastaa kiusaajaluonteen. 

Vierailija kirjoitti:

Tiedän vanhempia, jotka tulevat muutamaksi päiväksi kouluun seuraamaan lapsensa tilannetta ja jopa puhuvat luokalle lapsensa puolesta. Onkohan se aivan tuhoon tuomittu ajatus pyrkiä oma-aloitteisuuteen? Koulu on taatusti yhteistyöhaluinen sellaisen vanhemman kanssa.

Tuosta seuraa vain pahempaa kiusaamista. Kukaan ei halua ollan  "mammanpojan" tai " äidin  kullannupun" kaveri.

Voisiko myös sun lapsesi käytöksessä olla jotain vikaa? Mun avovaimon lapsi on tällainen tapaus: tietenkin säälittää, kun ei ole kavereita ja vähän kiusaamistakin, mutta sitten kun miettii tämän käytöstä niin ei se sittenkään niin paljon ihmetytä. 

Juuri näin. Täällä on näitä nykyajan äitien mielipiteitä riittävästi että toinen ihminen valitaan ihan jo ajatus muodin vuoksikin hyvin tarkasti omaan piiriin. Ennen oltiin rennommin yhdessä. Kauheita vanhemmat (siis vajaat teinitasolle jääneet ) nykyään .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ketään voi pakottaa seuraksi tai kaveriksi. Se on elämää. Pakottamalla ihmisiä syntyy näitä incel miehiä jotka kysyy hankkiiko valtio hänelle naisen, koska nyt hänellä ei ole seksiä.

Yksinäisyydestä haukkuminen paljastaa kiusaajaluonteen. 

Aikamoinen aasinsilta, mutta pääsitpähän jotain kautta inceleihin tässäkin. Onko ne incelit tälläkin hetkellä sun kanssa samassa huoneessa? 

Kyllä se on syy näiden syrjijöiden kotikasvatuksessa. Oma lapseni oli koko alakouluajan koulussa yksin. On luonteeltaan tarkkailija eikä ole ensimmäisenä rynnimässä ja suuna päänä. Luokalla oli pari erittäin dominoivaa tyttöä, määräaivät kuka kuuluu kaveriporukkaan. Lapseni ei kuulunut. Kouluun oltiin yhteydessä vuosien mittaan mutta se ei auttanut.

Raastavaa oli kuulla että lapseni oli viettänyt paljon välitunteja vessassa kun ei halunnut olla yksin pihalla. Joskus soitti vessasta töihin.

Vapaa-ajalla oli onneksi kavereita ja harrastuksia.

Elämä muuttui yhdessä yössä kun yläkoulu alkoi. Ensimmäisestä päivästä alkaen löytyi kaveriporukka!!

Pitkiä olivat alakouluvuodet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sori mut lapsia ei voi pakottaa tai vaatia olemaan kaveri, sellainen opettaa taas sille pakotetulle ihan vääriä asioita ja ei ole oikeaa kaveruutta. Sun lapsessa valitettavasti on jotain mikä v tuttaa muita lapsia, eikä sille oikein voi mitään. Hyvällä tuurilla hänelle löytyy kaveri kyllä ajan kanssa mutta sitä ei voi pakottaa. Ehkä jostain muualta kuin koulusta.

Tarvii näin vanhempana sanoa että jos mun lapsi sanoisi mulle että häntä v*tuttaa joku toinen lapsi koulussa ja ei häntä kiinosta onko tämä lapsi yksin, niin kokisin suurta epäonnistumista kasvatuksessa (oletan että tämä syrjitty ei ole kiusaaja)

En pakottaisi olemaan kaveri mutta juttelisin kyllä lapsen kanssa ja pyytäisin hetkeksi pysähtymään ja miettimään miltä itsestä tuntuisi olla tuossa tilanteessa.

Kysyisin olisiko ylitsepääsemätöntä välitunnilla pyytää porukkaan mukaan.

Ja minä olen tämä entinen yksinäinen lapsi ja nuori jolle kukaan ei puhunut vuosiin koulussa ja en todellakaan olisi halunnut ketään siihen puhumaan minulle vain siksi että osallistuu vanhempiensa sääli ja empatia projektiin kokeilemaan miltä tuntuu kommunikoida ihmisen kanssa jonka kanssa ei luonnostaan halua olla sekuntiakaan.  Meistä yksin jätetyistä ja hyljeksityistä tulee ihmisiä jotka elää myös loppuelämänsä yksin ja on parisuhteissa vain siksi kun joku haluaa käyttää meitä hetken ja pahoinpidellä. Joten jätetään jutut nyt ihan alkuunsa eikä lähdetä antamaan mitään toivoa ihmisyydestä, koska sitä ei ole meille tarjolla elämässä myöhemminkään.

Onkohan täysin reilua että yrität vetää viattomat lapset mukaan kerhoosi?

On myös meitä, joita on kiusattu ja jotka ovat saaneet hyvän elämän. Koskaan ei ole liian myöhäistä ystävystyä.

-eri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miksi lapset tai nuoret on suomessa tollasia. Ei haluta olla jonkun kavereita. Kyllä minä olin ainakin iloinen jos joku halusi olla kaverini. Ei tämä ole mikään uusi ilmiö.

Vanhemmat. Siellä se syy on.

Aikuisena ymmärrät, että ei ne kemiat vaan pelaa kaikkien kanssa vaikka se kotikasvatus olisi ollut mikä. 

Ei vaan aikuisena minä olen ymmärtänyt kuinka pimeät ihmiset kasvattaa lapsistaan yhtä pimeitä.

Vierailija kirjoitti:

Opetatteko te kommentoijat lapsillenne, että ensin ollaan ystäviä, yökyläillään ja ollaan mukana toisen perheen kanssa huvipuistossa yms, ja sitten seuraavana hetkenä tämän toisen voi jättää yksin? Voi lopettaa kaiken yhteydenpidon ja kun tämä yksi lapsi moikkaa koulun pihalla, on oikein olla vastaamatta ja kääntää selkä ja kikattaa?

Kyse on viidesluokkaisista jo.

Harrastuksia lapsella on, kavereita on toisista kouluista. Mutta kouluun joutuu menemään joka päivä ja olemaan siellä ulkopuolinen joka ikinen päivä.

Totta kai se on elämää, joo. Mutta sen ei olisi pakko olla tällaista. Ap

Mä en kyllä mitenkään näe, että tämä olisi koulun ratkottavissa. Jos on yökyläilty ja oltu tiiviisti yhteyksissä niin tunnet varmaan perheet. Mä kutsuisin nämä muut perheet meille juttelemaan lapsensa kanssa siitä mitä on tapahtunut. Mulla on kaksi tytärtä ja molemmille on käynyt noin, juurikin 5-6 luokkalaisina. Toisen perheen kanssa saatiin asiat ratkottua ja välit tuli kuntoon. Toisen ei ja se ystävyyssuhde loppui.

Mä olen noissa tilanteissa tukenut omaa lastani surussa siitä, että ystävyys loppui, ja kannustanut ja rohkaissut etsimään uusia ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän miten pahalta tuo tuntuu. Ja ymmärrän myös miten pahalta tuntuu nämä muiden kommentit.

Mun lapsella ei ollut yhtään ystävää, koulussa vietti välitunnit yksin, koulun jälkeen aina yksin, lomat oli pahimpia, kesäloman kuuluisi olla lapselle parasta aikaa:(

Oisko mahdollista että voisit järjestää lapsen luokkakavereille vaikka kevätbileet, keksisit hauskoja kilpailuja ja tarjoaisit herkkuja (jos kyse on siis alakoululaisista) näin ne luokkalaiset pääsisivät paremmin tutustumaan lapseesi, samalla voisi ohjata keskustelua siihen että löytyisi lapsesi kanssa yhteinen kiinnostuksen kohde mistä olisi helppo puhua.

Mitä sä teit jotta lapsi olisi löytänyt kaverin? Ei sukulaislapsia tai harrastuskavereita?

Harrastuksessa kyllä oli kavereita mutta ei sellaisia jotka olisivat tulleet koulun jälkeen meille kylään tai sellaisia jotka olisivat pyytäneet viikonloppuisin ulos. Kaiken vapaa-aikansa lapsi vietti ilman ystäviä, tai no oli niitä varmaan netissä mutta ei sellaisia ns. oikeita ystäviä joiden kanssa kesällä olisi voinut vaikka lähteä uimaan tms.

Käytiin lapsen kanssa erilaisilla kursseilla missä oli muita lapsia ja yritin rohkaista häntä juttelemaan tuntemattomille. Keksin meille paljon tekemistä yhdessä, käytiin luontopoluilla grillamaassa, lapsi tykkäsi valokuvaamisesta niin ostin hänelle kameran ja käytiin kuvailemassa eläimiä ja auringonlaskuja. Etsittiin yhdessä hänelle perinteisiä kirjekavereita ja pari löytyikin.

Rippileirillä tapasi pojan jonka kanssa alkoi liikkua ja vähitellen niitä ystäviäkin tuli.

Vierailija kirjoitti:

Opetatteko te kommentoijat lapsillenne, että ensin ollaan ystäviä, yökyläillään ja ollaan mukana toisen perheen kanssa huvipuistossa yms, ja sitten seuraavana hetkenä tämän toisen voi jättää yksin? Voi lopettaa kaiken yhteydenpidon ja kun tämä yksi lapsi moikkaa koulun pihalla, on oikein olla vastaamatta ja kääntää selkä ja kikattaa?

Kyse on viidesluokkaisista jo.

Harrastuksia lapsella on, kavereita on toisista kouluista. Mutta kouluun joutuu menemään joka päivä ja olemaan siellä ulkopuolinen joka ikinen päivä.

Totta kai se on elämää, joo. Mutta sen ei olisi pakko olla tällaista. Ap

En, mutta näen tätä paljon. Mitä siis tapahtui lasten väleissä? Omani on tuollaisen hylkäyksen saanut osakseen, ja siinä veteli naruista juurikin erään toisen lapsen vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Juuri näin. Täällä on näitä nykyajan äitien mielipiteitä riittävästi että toinen ihminen valitaan ihan jo ajatus muodin vuoksikin hyvin tarkasti omaan piiriin. Ennen oltiin rennommin yhdessä. Kauheita vanhemmat (siis vajaat teinitasolle jääneet ) nykyään .

Onko pöljempää kuin se, että ennen oli paremmin? 

Lisään.vielä, että myös oman lapseni käytöksessä oli korjattavaa ennen kuin kaverisuhde saatiin pelastettua. Vitosluokkalaiset ovat niin pieniä vielä, että tarvitsevat vanhempien tukea kaverisuhteissa.

54

En koskaan oikein kuulunut mihinkään porukkaan koulussa. Kai vähän kärsin siitä, mutta harrastuksessa oli sitten ne oikeat kaverit, joiden kanssa menin lopulta urheilulukioon. Silloin oli ensimmäinen kerta, kun tunsin kuuluvani porukkaan myös koulussa.

Ap:n lapsi on vähän hankalassa iässä. Murrosikä on alkamassa ja lapset kehittyy ja muuttuu eri aikaan. Tämä voi muuttaa kaveridynamiikkaa yllättävän paljon. Toiset on jo mukamas niin isoja ja toiset vielä ihan lapsia. Meillä lapsi on pari vuotta nuorempi, mutta naapurissa on pari hyvää esimerkkiä viidesluokkalaisista. Kavereita pienestä asti, mutta nyt toinen alkaa olla todella teini ja toinen taas haluaisi leikkiä vielä päivittäin keppareilla. Yhtäkkiä näillä ei olekaan mitään yhteistä ja vuosien kaveruus on muuttunut lähinnä moin sanomiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miksi lapset tai nuoret on suomessa tollasia. Ei haluta olla jonkun kavereita. Kyllä minä olin ainakin iloinen jos joku halusi olla kaverini. Ei tämä ole mikään uusi ilmiö.

Vanhemmat. Siellä se syy on.

Aikuisena ymmärrät, että ei ne kemiat vaan pelaa kaikkien kanssa vaikka se kotikasvatus olisi ollut mikä. 

Ei vaan aikuisena minä olen ymmärtänyt kuinka pimeät ihmiset kasvattaa lapsistaan yhtä pimeitä.

Lapseen vaikuttaa tavattoman moni muukin asia kuin vain kasvatus. Esim ap varmasti kasvattaa lastaan, ja hän tuntee hätää oman lapsensa puolesta, mutta nyt lapseen vaikuttaa ympäristön toiminta.

Vierailija kirjoitti:

Tuttu juttu minulle/meille yhdeksän vuotta. Lukiossa vasta sai kaverit. Kun luokksahteisö jonkun haluaa eristää se kyllä onnistuu. Opettajat laittaa kädet ristiin.

Vai nostaa kädet pystyyn?

Mulla ei koskaan ollut kavereita koulussa, mutta löysin kavereita naapuruston vanhemmista lapsista. Koko lapsuus- ja nuoruusajan kaverini olivat aina 2-5 vuotta vanhempia kuin itse olin. Paras kaverini oli mökkinaapuri jota näin joka viikonloppu ja arkipäivisin soiteltiin.

Sama meno on jatkunut aikuisiällä, tulen toimeen työkavereiden kanssa mutta en halua "kaveerata" heidän kanssaan eikä olla vapaa-ajalla tekemisissä. Olen 40+ ja tämän hetkiset kaverini ovat 50+ ja 60+ ikäluokkaa.

Ap:n lapselle voisi löytyä kavereita jostain muualta kuin koulusta. Minä en ainakaan traumatisoitunut yhtään siitä että koulussa ei ollut kavereita, enkä taatusti olisi halunnut että kukaan olisi ollut kaverini pakotettuna.

Minusta on ikävää, kun niin usein sanotaan, että koulu ei tee mitään. Miten paljon olet ollut opettajaan yhteydessä ja onko hän tosiaan sanonut, että hän ei tee mitään?

Voisin kuvitella, että opettaja huolehtii aina tunneilla, että kukaan ei jää yksin. Jos lukumäärä paritöihin ei mene tasan, aina voi olla kolmen ryhmä. Ja ryhmätöihin mahtuvat kaikki. Ja jos mennään ulos ja pelataan tai leikitään jotain, niin takuulla opettaja ei ketään yksin jätä. Välitunneista hän varmasti sanoo, että kaikki otetaan mukaan, ja varmasti myös välituntivalvojat kun näkevät jonkun olevan yksinään, niin ohjaavat häntä johonkin peliin mukaan ja yleensä niihin mahtuu kyllä kaikki. Tällaisia kokemuksia itsellä on. Mutta jossain tulee se raja opettajan ohjauksessakin valitettavasti vastaan. Hän ei voi puuttua vapaa-aikaan, eikä hän voi pakottaa ketään toisen ystäväksi. Näihin ryhmäpeleihin ja leikkeihin hän voi kyllä huolehtia mukaan.