Lapsi jätetään jatkuvasti kaveriporukan ulkopuolelle, eikä koulu tee asialle mitään!

jos Kato-Petteri on mlkku niin se on mlkku. Ei muita voi sen kaveriksi pakottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sori mut lapsia ei voi pakottaa tai vaatia olemaan kaveri, sellainen opettaa taas sille pakotetulle ihan vääriä asioita ja ei ole oikeaa kaveruutta. Sun lapsessa valitettavasti on jotain mikä v tuttaa muita lapsia, eikä sille oikein voi mitään. Hyvällä tuurilla hänelle löytyy kaveri kyllä ajan kanssa mutta sitä ei voi pakottaa. Ehkä jostain muualta kuin koulusta.

Tarvii näin vanhempana sanoa että jos mun lapsi sanoisi mulle että häntä v*tuttaa joku toinen lapsi koulussa ja ei häntä kiinosta onko tämä lapsi yksin, niin kokisin suurta epäonnistumista kasvatuksessa (oletan että tämä syrjitty ei ole kiusaaja)

En pakottaisi olemaan kaveri mutta juttelisin kyllä lapsen kanssa ja pyytäisin hetkeksi pysähtymään ja miettimään miltä itsestä tuntuisi olla tuossa tilanteessa.

Kysyisin olisiko ylitsepääsemätöntä välitunnilla pyytää porukkaan mukaan.

Ja minä olen tämä entinen yksinäinen lapsi ja nuori jolle kukaan ei puhunut vuosiin koulussa ja en todellakaan olisi halunnut ketään siihen puhumaan minulle vain siksi että osallistuu vanhempiensa sääli ja empatia projektiin kokeilemaan miltä tuntuu kommunikoida ihmisen kanssa jonka kanssa ei luonnostaan halua olla sekuntiakaan.  Meistä yksin jätetyistä ja hyljeksityistä tulee ihmisiä jotka elää myös loppuelämänsä yksin ja on parisuhteissa vain siksi kun joku haluaa käyttää meitä hetken ja pahoinpidellä. Joten jätetään jutut nyt ihan alkuunsa eikä lähdetä antamaan mitään toivoa ihmisyydestä, koska sitä ei ole meille tarjolla elämässä myöhemminkään.

Höpön höpön.

Minä olin koko yläasteen se luokan hylkiö. Lukiossa sitten "ystävystyin" muiden nörttihylkiöiden kanssa, ts. vietettiin aikaa keskenämme että ei tarvitsisi olla yksin. Kouluaikana siis, emme nähneet vapaa-ajalla.

En saanut myöskään harrastuksissa kavereita, vaikka niissä kävin. Ratsastusleireilläkin olin ulkopuolinen, tai ainakin tunsin itseni sellaiseksi.

Olen päätynyt hyljeksityksi parissa työpaikassakin.

Ja silti minulla on aivan poikkeuksellisen ihana, onnistunut, rakkaudentäyteinen parisuhde ollut kohta 20 vuotta -eikä yhtään huonoa suhdetta yhteenkään mieheen, koskaan. Poislukien naapurin setä, joka lääppi minua kun olin teini, mutta sehän ei olekaan itse valitsemani suhde.

Muutenkin, nyt keski-ikäisenä, minulla on oikein hyvä tilanne ihmissuhteiden osalta. Lapsuudenperheeseen on hyvät välit, parisuhde on tosiaan aivan uskomattoman ihana ja onnellinen, töissäni on miellyttäviä ihmisiä joiden kanssa on hyvä tehdä töitä.

Henkilökohtaisia ystäviä ei ole, koska totesin ihan itse jossain kohtaa, että tyttöjen välinen ystävyys ei ole ollenkaan minun juttuni.

Hyljeksitty lapsi/nuori voi saada oikein hyvän elämän, vaikkei kukaan puuttuisi asiaan millään tavalla.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Ja ap:n lapsi voi olla itse sellainen, joka ei halua ystävystyä, mutta kun äiti haluaa olla eri mieltä"

Ymmärrän tämänkin ajatuksen. Usein silti toisen yksinäisyyttä "perustellaan" myös tämän omalla valinnalla. Minulle esim lukiossa eräs opettaja sanoi jolle menin varovaisesti yksinäisyydestäni mainitsemaan, että jos muut luulevat sinun haluavankin olla yksin. Hänen mielestään oli siis jopa haluttavaa olla yksin jokainen hetki ja ihan ulkona porukasta. Kyllä jos asiaa miettii kukaan ei varmaan haluaisi olla koulussa aivan yksin. Jokainen varmasti haluaisi edes yhden kaverin jos vaan pystyisi sellaisen saamaan kuten minäkin aikoinaan olisin halunnut. Tuosta asiasta ei sitten puhuttu enää. Varmasti lopputulos oli se, että minä olin se joka halusikin olla yksin tai olin muuten se "outo" yksinäinen. Tähän sitten vielä lisättynä kiusaaminen ja muiden ikävät kommentit jopa opettajien kuullen. Siihenkään ei puututtu, mutta se oli myös yksi syy miksi olin yksin.

Minulle on myös eräs tutumpi opettaja sanonut, että olisi hyvä jos edes yksi kaveri olisi yms. Tämäkin niin, että minä olin se viallinen joka ei onnistunut kaveria saamaan. Ei mietitty muiden käytöstä ja kiusaamista, jotka vaikuttivat asiaan. Kyllä sitä syytä haetaan hyvin usein yksinäisestä tyypistä tai kiusatusta. Siinä mielessä jokainen varmaan miettii omaa "viallisuuttaan" jo tarpeeksi. Toisaalta mitäpä tällä kaikelle voi. Oli lukiossakin monia yksinäisiä tyyppejä. Heidän kanssaan sitä yritti sitten välillä jutella yms kun itsekin siinä tilanteessa. Toisaalta lukiossa luulin itsekin kiusaamisen loppuvan. Tietysti olin muutenkin yksinäisenä helppo kohde. Sori ohiskin.

Ihan mielenkiinnosta: osaatko yhtään arvioida, miksi kenestäkään heistä ei tullut sulle ystävää tai edes kaveria? Johtuiko aiemmin mainitsemastasi ahdistuksesta tai siitä, että et enää luottanut kehenkään? 

Nyt kun asiaa kysyit niin voin selittää. Yhden kanssa vietimme koulussa yhtenä vuonna paljon aikaa. Kai me jotakin kavereita olimme. Toisaalta hän merkitsi minulle enemmän kuin minä hänelle. Lopulta olin itse aina tavallaan liikaakin hänen seurassaan esim ruokatauolla ja hän taas olisi ollut mieluummin netissä sen ajan kuin jutellut kanssani. Vaikeaa kirjoittaa tätä silti niin, että kirjoittaisin oikein. Hän ehkä oli myös tuolla itsekin "mieluummin" yksin ja ei tavallaan kaivannut niin paljon seuraa kuin minä. Oli tyytyväisempi siihen tilanteeseen. Itse taas kaipasin jo liikaakin seuraa. En silti hänelle puhunut kovin paljon niistä jutuista etten kuormittanut häntä murheillani. Hän oli elämässäni vain vajaan lukuvuoden. Vaihtoi toiseen lukioon. Olin myös eri ryhmässä kuin hän ja meidän oli tarkoitus nähdä vapaa-ajalla, mutta hän ei kuitenkaan oikein halunnut nähdä ja se hetki meni sitten ohi. Vaikeaa selittää. Kirjoitimme hänen koulunvaihtonsa jälkeen. Muutti sitten myöhemmin muualle. Sen jälkeen ei enää pidetty yhteyttä.

Toisen kanssa olin aivan lukion alussa kaveri, mutta hänellä ongelmia ja oli paljon koulusta pois. Vaihtoi todella nopeasti toiseen lukioon. Ei koskaan edes pyytänyt mitään yhteydenpitoa ja en itsekään tullut kysyneeksi asiasta. Olin itsekin huonossa kunnossa tuolloin. Kyllä asiaan varmaan vaikutti myös kirjoittamasi ahdistus yms. Jännitin itsekin monia juttuja.

Kolmas oli minua minua vuosia nuorempi ja olimme välillä samoilla tunneilla. Häntä näin oikeastaan silloin tällöin vaan yhden kevään. Hän vahtoi myös toiseen lukioon sen jälkeen. Hassua toisaalta, että vain minä jäin loppuun saakka. Sitten oli myös eräs poika jonka jo tunsin. Mainitsen nyt sukupuolen, kun se vaikuttaa asiaan. Juttelimme aina välillä ja kuljimme matkoja yhdessä. Se vaan pisti muiden silmään ja kiusattiin siitäkin, että miksi hänen kanssaan aikaa vietän. Näin rupesin itse välillä välttämään hänen seuraansa. Hänellä itsellään oli kyllä ystäviä ei tarvinnut olla yksin. Minä vaan en enää halunnut mitään enempää ilkeiltä mistään joten toimin sitten niin. Toisaalta sekin hävettää kirjoittaa. Samalla niinkuin kirjoitin niin olin itsekin jo melko lannistunut ja voin huonosti. Jos tavallaan ajattelee, että on ihan mitätön ihminen jonka seuraan kukaan ei tahdo niin se vaikuttaa. Itseä kiusattiin lukiossakin niin paljon kuitenkin. Se näkyi joka päivä. Ei siinä sitten tavallaan enää halua edes yrittää enempää. En silti todellakaan halua "kehua" itseäni. Silti se tilanne oli vaikea. Ei meillä ollut muidenkaan mielestä mikään hyvä yhteyshenki ja muitakin kiusattiin. Vaikeaa kirjoittaa tästä ja tulee niin paljon asioita mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Ja ap:n lapsi voi olla itse sellainen, joka ei halua ystävystyä, mutta kun äiti haluaa olla eri mieltä"

Ymmärrän tämänkin ajatuksen. Usein silti toisen yksinäisyyttä "perustellaan" myös tämän omalla valinnalla. Minulle esim lukiossa eräs opettaja sanoi jolle menin varovaisesti yksinäisyydestäni mainitsemaan, että jos muut luulevat sinun haluavankin olla yksin. Hänen mielestään oli siis jopa haluttavaa olla yksin jokainen hetki ja ihan ulkona porukasta. Kyllä jos asiaa miettii kukaan ei varmaan haluaisi olla koulussa aivan yksin. Jokainen varmasti haluaisi edes yhden kaverin jos vaan pystyisi sellaisen saamaan kuten minäkin aikoinaan olisin halunnut. Tuosta asiasta ei sitten puhuttu enää. Varmasti lopputulos oli se, että minä olin se joka halusikin olla yksin tai olin muuten se "outo" yksinäinen. Tähän sitten vielä lisättynä kiusaaminen ja muiden ikävät kommentit jopa opettajien kuullen. Siihenkään ei puututtu, mutta se oli myös yksi syy miksi olin yksin.

Minulle on myös eräs tutumpi opettaja sanonut, että olisi hyvä jos edes yksi kaveri olisi yms. Tämäkin niin, että minä olin se viallinen joka ei onnistunut kaveria saamaan. Ei mietitty muiden käytöstä ja kiusaamista, jotka vaikuttivat asiaan. Kyllä sitä syytä haetaan hyvin usein yksinäisestä tyypistä tai kiusatusta. Siinä mielessä jokainen varmaan miettii omaa "viallisuuttaan" jo tarpeeksi. Toisaalta mitäpä tällä kaikelle voi. Oli lukiossakin monia yksinäisiä tyyppejä. Heidän kanssaan sitä yritti sitten välillä jutella yms kun itsekin siinä tilanteessa. Toisaalta lukiossa luulin itsekin kiusaamisen loppuvan. Tietysti olin muutenkin yksinäisenä helppo kohde. Sori ohiskin.

Ihan mielenkiinnosta: osaatko yhtään arvioida, miksi kenestäkään heistä ei tullut sulle ystävää tai edes kaveria? Johtuiko aiemmin mainitsemastasi ahdistuksesta tai siitä, että et enää luottanut kehenkään? 

Nyt kun asiaa kysyit niin voin selittää. Yhden kanssa vietimme koulussa yhtenä vuonna paljon aikaa. Kai me jotakin kavereita olimme. Toisaalta hän merkitsi minulle enemmän kuin minä hänelle. Lopulta olin itse aina tavallaan liikaakin hänen seurassaan esim ruokatauolla ja hän taas olisi ollut mieluummin netissä sen ajan kuin jutellut kanssani. Vaikeaa kirjoittaa tätä silti niin, että kirjoittaisin oikein. Hän ehkä oli myös tuolla itsekin "mieluummin" yksin ja ei tavallaan kaivannut niin paljon seuraa kuin minä. Oli tyytyväisempi siihen tilanteeseen. Itse taas kaipasin jo liikaakin seuraa. En silti hänelle puhunut kovin paljon niistä jutuista etten kuormittanut häntä murheillani. Hän oli elämässäni vain vajaan lukuvuoden. Vaihtoi toiseen lukioon. Olin myös eri ryhmässä kuin hän ja meidän oli tarkoitus nähdä vapaa-ajalla, mutta hän ei kuitenkaan oikein halunnut nähdä ja se hetki meni sitten ohi. Vaikeaa selittää. Kirjoitimme hänen koulunvaihtonsa jälkeen. Muutti sitten myöhemmin muualle. Sen jälkeen ei enää pidetty yhteyttä.

Toisen kanssa olin aivan lukion alussa kaveri, mutta hänellä ongelmia ja oli paljon koulusta pois. Vaihtoi todella nopeasti toiseen lukioon. Ei koskaan edes pyytänyt mitään yhteydenpitoa ja en itsekään tullut kysyneeksi asiasta. Olin itsekin huonossa kunnossa tuolloin. Kyllä asiaan varmaan vaikutti myös kirjoittamasi ahdistus yms. Jännitin itsekin monia juttuja.

Kolmas oli minua minua vuosia nuorempi ja olimme välillä samoilla tunneilla. Häntä näin oikeastaan silloin tällöin vaan yhden kevään. Hän vahtoi myös toiseen lukioon sen jälkeen. Hassua toisaalta, että vain minä jäin loppuun saakka. Sitten oli myös eräs poika jonka jo tunsin. Mainitsen nyt sukupuolen, kun se vaikuttaa asiaan. Juttelimme aina välillä ja kuljimme matkoja yhdessä. Se vaan pisti muiden silmään ja kiusattiin siitäkin, että miksi hänen kanssaan aikaa vietän. Näin rupesin itse välillä välttämään hänen seuraansa. Hänellä itsellään oli kyllä ystäviä ei tarvinnut olla yksin. Minä vaan en enää halunnut mitään enempää ilkeiltä mistään joten toimin sitten niin. Toisaalta sekin hävettää kirjoittaa. Samalla niinkuin kirjoitin niin olin itsekin jo melko lannistunut ja voin huonosti. Jos tavallaan ajattelee, että on ihan mitätön ihminen jonka seuraan kukaan ei tahdo niin se vaikuttaa. Itseä kiusattiin lukiossakin niin paljon kuitenkin. Se näkyi joka päivä. Ei siinä sitten tavallaan enää halua edes yrittää enempää. En silti todellakaan halua "kehua" itseäni. Silti se tilanne oli vaikea. Ei meillä ollut muidenkaan mielestä mikään hyvä yhteyshenki ja muitakin kiusattiin. Vaikeaa kirjoittaa tästä ja tulee niin paljon asioita mieleen.

Kiitos vastauksestasi :) On niin totta, että ihmisillä on myös varsin erilainen tarve sosiaaliselle kanssakäymiselle. Joku viihtyy ihan hyvin yksinkin, vaikka välillä on mukavaa jutella toisenkin kanssa. Ja tuo koulujen vaihto sun kohdalla tietysti vaikutti asiaan eli olit heistä ainoa, joka jatkoi samassa koulussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tämä kiusaaminen alkaa olla sen mittaluokan ongelma, että siihen on aika puuttua voimakkaammin.

Kyse on siitä, että lapsi kärsii ja myöhemmät negatiiviset seuraukset on nähtävissä.

On aika toimia, eli haastaa kiusaajan vanhemmat matalalla kynnyksellä oikeuteen tai haastaa koulun johto oikeuteen heitteillejätöstä. Kiusaaja on korvausvelvollinen seuraavat vuosikymmenet, mikäli kiusatun mielenterveys horjuu myöhemmin. Ja silloin ei mitkään selitykset enää auta.

Täytyy perustaa jokin toimielin joka valvoo koulurauhaa oikeasti, eikä tee mitään muuta. Se käsittelisi asiat kiusatun puolta pitäen.

Kiusaamisen on loputtava!

Asia pitää vääntää rautalangasta yksinkertaisille vanhemmille, joilla on tyhmiä lapsia.

Periaatteessa samaa mieltä, mutta miten valvotaan sitä, ettei oppilas A ihan vain kiusaamistarkoituksessa ilmoita tulleensa kiusatuksi oppilaan B taholta? 

Tämä! Lapset ovat nokkelia huomaamaan tämän. Ja provosointi saadakseen toisen reagoimaan nolosti on hyvin tavallista. Myös koko lauma voi liittoutua yhtä vastaan ja "todistaa" väärin.

Vastoin luuloja, väärin perustein kiusatuksi ilmoittautunut kyllä tunnistetaan aiemmasta käyttäytymisestä. Kiusaajilla on oma stigma, heidät erottaa. Vielä ei teatterikorkeakouluun pääsy ole lähelläkään. Opettajat tietävät nämä kiusaajat, ongelmatapaukset. Heistä puhutaan. Usein myös vanhempansa tunnistetaan.

Ei se nyt niinkään mene. Myös kiusaajissa on erilaista tyyppejä. Eivät kaikki ole mitään entisen tarkkis luokan tasoa tai vanhemmat mitään elämänkoulun kasvatteja. Kyllä moni kiusaaja on "viisas" ja osaa esim muita juonessa mukana käyttämällä kasvattaa valtaansa. Ne kiusaajat ovatkin sitten kuten esim Stubb ja etenevät elämässään.

"Jotkut vaan tajusivat sen, että olin uusi siellä ja vielä ilman kunnollista kavereita. Alkoivat sitten puhua pahaa ja kiusata."

Ihminen on pedoista julmin.

294: Luin joskus tutkimuksen, jonka mukaan kiusaajat ovat enimmäkseen tavis- tai ihan hyvistäkin perheistä.

Kummallinen käsitys joillakin, että kiusaaminen edellyttäisi jotain pahoja ja vakavia ongelmia kotosalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän se ole koulun asia.

Hmm,pakko nyt kyllä kysyä että jos koulussa tapahtuu syrjintää yhtä lasta kohtaan, niin miten se ei ole koulun asia puuttua?

Kiusaamiseenhan koulun pitää puuttua, mutta ei koulu voi pakottaa lapsia leikkimään yhdessä välitunneilla  ja ottamaan kaveriksi sellaista, joka ei ole näiden lasten kaveri. Sosiaaliset suhteet ei toimi niin, että joku ulkopuolinen isketään ryhmään väkisin niin kuin neliö ympyrän muotoiseen reikään ja odotetaan, että ryhmä toimisi hyvin. Ongelma vaikuttaa olevan, ettei lapsella ole koulussa omia kavereita. Lapset on sillä tavalla ikäviä, ettei kaveriksi pääse vaan sillä että aikuinen käskee.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sen nyt ottaa. Tietysti koulussa pitää yrittää tulla kaikkien kanssa toimeen, mutta eihän se tarkoita että pitäisi olla kaikkien kanssa joku paras kaveri.

Ei tietenkään voi olla paras kaveri kaikkien kanssa, se on selvä, mutta että edes kunnioittaisi toista, hänen olemassa olonsa hyväksyttäisiin, olipa hän millainen tahansa. Tämän ei pitäisi olla vaikeaa? Kykenemättömyys ystävyyteen niin lyhyen ajan, ne muutamat vuodet elämästä, onko se liikaa pyydetty? Miksi pitää tuhota joku, mitä hyvää siitä itselleen saa?

Tarkoititko ystävällisyyttä vai koulukaveruutta? Ystävyys on ihmissuhde, joka edellyttää, että toisesta ja toisen seurasta ihan aidosti tykkää. Ystävällinen taas voi olla sellaisellekin, josta ei edes tykkää. Ja koulukaveruus taas sitä, että koulupäivän aikana ollaan kivoja muille. 

Ystävällinen suhtautuminen lähinnä olisi jo kullanarvoista syrjäytymis- ja masennusvaarassa olevalle. Huomataan ja sanotaan hei. Koulukaveruus ja ystävyys onkin sitten jo syvempää, mutta sekin syntyy varmasti ensin ystävällisen kohtelun kautta. Ystävällinen voi todella olla, vaikkei niin pitäisi kovasti toisesta. Se onkin sydämensivistystä ja opitaan varhain kotona.

Tästä tuli mieleeni eräs yläkoulussa samalla luokalla ollut mukava ihminen. Olin itse yksinäinen ja kiusattukin. Hän silti aina sanoi minulle jotain mukavaa ja oli esim. parini. Se poistanut yksinäisyyttä eikä kiusaamista, mutta oli kiva, että joku edes huomasi minut ja välitti. Hänestä ei tullut ystävääni ja hän liikkui omassa porukassaan. Silti se, että hän oli mukava minulle auttoi jo asiaa. Pieniä hyviä hetkiä vaikeana aikana. Myöhemmin sain tietää kuinka hänellä on ollut vaikea nuoruus ja lapsuus. On kärsinyt mielenterveyden haasteista jo silloin ja voinut huonosti. Se nosti hänen arvoaan minun silmissäni, että hän jaksoi silti huomata minut ja olla ystävällinen vaikeuksistaan huolimatta. Ehkä hän näki sen, kun kyyneleitä pidätellen syksyllä siellä käytävällä istuin ja yritti jutella kanssani. Näin moni vaikeuksia kokeva osaa ehkä samaistua siihen kaikkeen.

Vierailija kirjoitti:

294: Luin joskus tutkimuksen, jonka mukaan kiusaajat ovat enimmäkseen tavis- tai ihan hyvistäkin perheistä.

Kummallinen käsitys joillakin, että kiusaaminen edellyttäisi jotain pahoja ja vakavia ongelmia kotosalla.

Eli vain lapsella on päässään ongelma? Ookkei!

Monet vanhemmat aloittavat lastensa sosiaalistimisen jo pienenä: ensin vauvatreffejä äitiporukalla ja ehkäpä vauvaharrastuksia. Päiväkodissa äidit järjestävät kaveritreffejä lapsilleen ja siinä vaiheessa viimeistään aloitetaan ryhmäharrastus tai pari, jos vauva-ajan harrastus jäi väliin. Kun lapsi aloittaa koulun jatketaan jo lapsuudessa syntyneitä kaverisuhteita ja siltä pohjalta on helpompi muodostaa uusia kaverisuhteita.

Jos hyppää nuo aiemmat vaiheet yli ja alkaa etsimään kaveria tai ystävää vasta koulussa, saattaa olla haastavaa.

Kannattaa olla lapsen opettajaan yhteydessä. Hän voi koulutuntien lomaan ujuttaa ryhmäytymistä ja se saattaa kantaa hedelmää välitunneille asti. Oma tyttöni oli jäämässä toisella luokalla kolmanneksi pyöräksi kaveriporukassa, ja opettaja huomasi tilanteen ja ilmoitti siitä kotiinkin. Nämä ystävät kyllä kaveerasivat koulun ulkopuolella tyttäreni kanssa, mutta koulussa helposti vain keskenään. Tilanne ratkesi, kun luokka jakaantui kolmosella.

Toivottavasti teilläkin ongelma ratkeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin kuin moni sanonut kaveriksi ei voi ketään pakottaa. Jos kiusaamista tapahtuu, täytyy siihen puuttua. Se, ettei ole jonkun kaveri ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kiusaa toista. Sille, joka jää yksin, ei tilanne ole kiva ja sitä toivoisi, että kaikille löytyisi joku kaveri koulusta, mutta aina näin ei käy. Yläasteella yksi tyttö jäi yksin kun ei tuntunut löytävän omanlaistaan seuraa ja pahalta se itsestäkin tuntui, mutta en itsekään halunnut viettää vapaa-aikaani ihmisen kanssa, joka sai oloni epämukavaksi eikä juttujen taso tai kiinnostuksen kohteet kohdanneet lainkaan. Moikkasin kuitenkin aina nähdessä ja välillä tuli rupateltua koulun käytävillä.

Minä yritin yläasteella "pelastaa" yhtä yksin jäänyttä. Olin itsekin aika ulkopuolinen, mutta tämä tyttö vielä enemmän.

Mutta: se ihminen oli uskomattoman raskas riippa. Ikinä ei itse ehdottanut mitään, ei puhunut mitään oma-aloitteisesti, vaikka selväsi viihtyi seurassani, ei kyennyt mihinkään järjelliseen keskusteluun yhtään mistään. Tosi kiltti ja herttainen tyttö, mutta vähän kuin haaleassa vedessä lilluva kuollut meduusa.

Kerran kävin kotonaankin, jäi viimeiseksi, kun siellä haisi niin kauheasti pinttynyt kissankusi, että meinasin jo ovella pyörtyä. Tyttö itse haisi aina pistävästi hieltä, vaikka vaatteet olevinaan puhtaat. Tämäkin teki lähelläolon kiusalliseksi.

Kuitenkin ihan normaali ydinperhe, äitinsä siivoja, isä tehtaassa.

Anyway tuo oli niin uuvuttavaa ja lopulta ahdistavaa, että lakkasin sitten pyytämästä sitä mihinkään ja hakemasta sen seuraa -itsehän se ei koskaan ehdottanut mitään.

Mene tiedä, ehkä ei lopulta seuraa kaivannutkaan, vaikka aina vaikutti viihtyvän kun yhdessä oltiin.

Ihmisistä käytetään hän muotoa, käytän jopa kissastani, sillä hän on arvokas sellaisenaan.

Vierailija kirjoitti:

Monet vanhemmat aloittavat lastensa sosiaalistimisen jo pienenä: ensin vauvatreffejä äitiporukalla ja ehkäpä vauvaharrastuksia. Päiväkodissa äidit järjestävät kaveritreffejä lapsilleen ja siinä vaiheessa viimeistään aloitetaan ryhmäharrastus tai pari, jos vauva-ajan harrastus jäi väliin. Kun lapsi aloittaa koulun jatketaan jo lapsuudessa syntyneitä kaverisuhteita ja siltä pohjalta on helpompi muodostaa uusia kaverisuhteita.

Jos hyppää nuo aiemmat vaiheet yli ja alkaa etsimään kaveria tai ystävää vasta koulussa, saattaa olla haastavaa.

Kannattaa olla lapsen opettajaan yhteydessä. Hän voi koulutuntien lomaan ujuttaa ryhmäytymistä ja se saattaa kantaa hedelmää välitunneille asti. Oma tyttöni oli jäämässä toisella luokalla kolmanneksi pyöräksi kaveriporukassa, ja opettaja huomasi tilanteen ja ilmoitti siitä kotiinkin. Nämä ystävät kyllä kaveerasivat koulun ulkopuolella tyttäreni kanssa, mutta koulussa helposti vain keskenään. Tilanne ratkesi, kun luokka jakaantui kolmosella.

Toivottavasti teilläkin ongelma ratkeaa.

Ei pidä paikkansa. Harva vauva-/ lapsuusaikana harrastuksissa tutustunut, on ollut enää koulussa yhdessä. Uskallan väittää kokemuksella. Toisaalta ei se ole aiheuttanut myöskään mitään huonoja välejä.

"Meistä yksin jätetyistä ja hyljeksityistä tulee ihmisiä jotka elää myös loppuelämänsä yksin ja on parisuhteissa vain siksi kun joku haluaa käyttää meitä hetken ja pahoinpidellä. Joten jätetään jutut nyt ihan alkuunsa eikä lähdetä antamaan mitään toivoa ihmisyydestä, koska sitä ei ole meille tarjolla elämässä myöhemminkään."

Itse ehkä kallistun johonkin siihen välimaastoon. En halua maalailla mitään uhkakuvia, mutta en toisaalta halua kaunistella asiaa. Jos itse mietin kokemuksiani niin olen kyllä tavallaan menettänyt luottoni ihmisiin ja samalla minun on hyvin vaikeaa tutustua. Tämä liittyy tännekin kirjoittamiini kokemuksiin. Kiusaaminen ja lähes koko nuoruuden kestänyt yksinäisyys kyllä jättää jälkensä monesti. Itsekään en ehkä olisi näin hukassa elämäni kanssa ilman niitä kokemuksia. Jos on vaikeaa luottaa ja tutustua niin sitten ystävien saaminen on haastavaa. Parisuhteeseen taas tarvittaisiin vielä enemmän ja pitäisi tavallaan pystyä olemaan niin "lähellä" toista ja niin "toisen armoilla" jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Se sitten oikein onnistu jos ei päästä ketään lähelleen. Näin en voi kiistää kuinka paljon tämä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Samalla tiedän, että on myös hyviä ihmisiä ja tiedän, että moni pääsee eteenpäin. Yritän löytää toivoa. Silti kyllä jokainen ihminen on ehjempi jos saa hyvää kohtelua. Ei kerran rypistettyä paperia helposti oikaista. Olkoon tämä viimeinen viesti. Aiheesta vaan voisin kirjoittaa niin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet vanhemmat aloittavat lastensa sosiaalistimisen jo pienenä: ensin vauvatreffejä äitiporukalla ja ehkäpä vauvaharrastuksia. Päiväkodissa äidit järjestävät kaveritreffejä lapsilleen ja siinä vaiheessa viimeistään aloitetaan ryhmäharrastus tai pari, jos vauva-ajan harrastus jäi väliin. Kun lapsi aloittaa koulun jatketaan jo lapsuudessa syntyneitä kaverisuhteita ja siltä pohjalta on helpompi muodostaa uusia kaverisuhteita.

Jos hyppää nuo aiemmat vaiheet yli ja alkaa etsimään kaveria tai ystävää vasta koulussa, saattaa olla haastavaa.

Kannattaa olla lapsen opettajaan yhteydessä. Hän voi koulutuntien lomaan ujuttaa ryhmäytymistä ja se saattaa kantaa hedelmää välitunneille asti. Oma tyttöni oli jäämässä toisella luokalla kolmanneksi pyöräksi kaveriporukassa, ja opettaja huomasi tilanteen ja ilmoitti siitä kotiinkin. Nämä ystävät kyllä kaveerasivat koulun ulkopuolella tyttäreni kanssa, mutta koulussa helposti vain keskenään. Tilanne ratkesi, kun luokka jakaantui kolmosella.

Toivottavasti teilläkin ongelma ratkeaa.

Ei pidä paikkansa. Harva vauva-/ lapsuusaikana harrastuksissa tutustunut, on ollut enää koulussa yhdessä. Uskallan väittää kokemuksella. Toisaalta ei se ole aiheuttanut myöskään mitään huonoja välejä.

Ryhmässä pienikin lapsi oppii olemaan muiden kanssa, leikkimään ja olemaan yhdessä sovussa.

Ehkä kavereita ei saa loppuiäksi, mutta se opettaa muita taitoja.

Kyllä kouluissa yritetään saada kaikki mukaan luokan ryhmähenkeen. Tätä kutsutaan ryhmäyttämiseksi. Opettajan taidoista riippuu, kuinka hyvin se onnistuu.

Työskentelin jonkin aikaa ruotsinkielisessä päiväkodissa. Siellä oli hyvä ilmapiiri henkilökunnan kesken. Lasten kanssa juteltiin paljon eikä siellä esiintynyt kiusaamista. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tämä kiusaaminen alkaa olla sen mittaluokan ongelma, että siihen on aika puuttua voimakkaammin.

Kyse on siitä, että lapsi kärsii ja myöhemmät negatiiviset seuraukset on nähtävissä.

On aika toimia, eli haastaa kiusaajan vanhemmat matalalla kynnyksellä oikeuteen tai haastaa koulun johto oikeuteen heitteillejätöstä. Kiusaaja on korvausvelvollinen seuraavat vuosikymmenet, mikäli kiusatun mielenterveys horjuu myöhemmin. Ja silloin ei mitkään selitykset enää auta.

Täytyy perustaa jokin toimielin joka valvoo koulurauhaa oikeasti, eikä tee mitään muuta. Se käsittelisi asiat kiusatun puolta pitäen.

Kiusaamisen on loputtava!

Asia pitää vääntää rautalangasta yksinkertaisille vanhemmille, joilla on tyhmiä lapsia.

Periaatteessa samaa mieltä, mutta miten valvotaan sitä, ettei oppilas A ihan vain kiusaamistarkoituksessa ilmoita tulleensa kiusatuksi oppilaan B taholta? 

Tämä! Lapset ovat nokkelia huomaamaan tämän. Ja provosointi saadakseen toisen reagoimaan nolosti on hyvin tavallista. Myös koko lauma voi liittoutua yhtä vastaan ja "todistaa" väärin.

Vastoin luuloja, väärin perustein kiusatuksi ilmoittautunut kyllä tunnistetaan aiemmasta käyttäytymisestä. Kiusaajilla on oma stigma, heidät erottaa. Vielä ei teatterikorkeakouluun pääsy ole lähelläkään. Opettajat tietävät nämä kiusaajat, ongelmatapaukset. Heistä puhutaan. Usein myös vanhempansa tunnistetaan.

Ei se nyt niinkään mene. Myös kiusaajissa on erilaista tyyppejä. Eivät kaikki ole mitään entisen tarkkis luokan tasoa tai vanhemmat mitään elämänkoulun kasvatteja. Kyllä moni kiusaaja on "viisas" ja osaa esim muita juonessa mukana käyttämällä kasvattaa valtaansa. Ne kiusaajat ovatkin sitten kuten esim Stubb ja etenevät elämässään.

Heidätkin huomioidaan, mikäli tapaus tuodaan julki.

Kouluaikaan meillä oli aika tiivis kaveriporukka, mutta kun yhden kaverin äiti tuli aina katsomaan mitä tehtiin ja oli paikalla useita tuntejakin. Ei ihme, että sellaista kaveria ei äitinsä kanssa samaan porukkaan haluta.

Meidän koulussa otettiin tosissaan kaveripiirin ulkopuolella jäänyt lapsi. Opetajat huolehtivat tilanteet, että ulkopuolisuutta kokeva lapsi otetaan mukaan. Ja kylllä, muut lapset tämän ymmärsivät, miten kurjaa on olla porukan ulkopuolella ja antoivat mahdolisuuksia tulla mukaan.

Ongelmaksi muodostui lapsen oma jäykkä asenne, möksähtely ja murjottaminen, kun leikit ja yhdessäolo ei sujunutkaan lapsen omien odotusten ja vaatimusten mukaisesti.

Aina löytyy yksi kakara joka luulee olevansa parempi kuin muut.Hän saa kieroilemalla ja kehumalla ympärilleen sen tyhmän porukan joka mielistelee häntä.Sitten toiset/toinen jää porukasta yksin.Äitinsä myös olen huomannut luulee olevansa hienompi ja neuvoo lastaan ja ostelee lapsen kavereille lahjoja että saa  hänen hyväksymänsä kaverit  lapselleen mikä on sairasta.Olen huomannut että nämä äidit ovat juuri niitä ennen ilman kavereita olleita.