Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Isää en ole koskaan edes tavannut, ja kaikki mitä olen siitä kuullut (+ lukenut papereista) antaa ymmärtää, että se on paras vaihtoehto. Äiti oli 19 kun sai kaksostytöt, minut ja siskoni. Hän kasvatti meidät yksin, ja oli monella tapaa tietämätön ja kokematon, niin että ei osannut muuta kuin lähinnä ottaa mallia siitä tiukasta kasvatuksesta, jonka oli isovanhemmiltamme saanut. Eli äiti määräsi säännöt ja rajat yksipuolisesti ilmoitusasiana, ei perustellut niitä mitenkään vaan "koska minä sanon niin" oli ainoa perustelu.

Tottelemattomuudesta ja huonosta käytöksestä oli ihan normaalia saada tukkapölly tai litsari. Ja jos sääntöjä rikkoi, niin koivuniemen herra lauloi ja saattoi lisäksi esim. lähteä viikkorahat pois moneksi viikoksi. Samoin esim. kotiintuloajat oli tiukemmat kuin kenelläkään kaverilla, ja ysärillä ei puhelimia alakouluikäisillä vielä ollut. Kavereiden kanssa hengailu keskeytyi monta kertaa siihen, että piti jo alkuillasta kipittää kotiin ettei tule piiskaa. Tämä kaikki tällainen oli niin noloa, että valitettavasti emme siskoni kanssa myöskään puhuneet saamastamme kasvatuksesta ikinä kenellekään, jolloin joku olisi saattanut osata kertoa meille, ettei sellaista tarvitse kenenkään nykyaikana sietää. Tai osata tehdä lasun.

Olen oppinut tästä ennen kaikkea sen, että kannattaa uskaltaa kysyä neuvoja, ja uskaltaa luottaa niihin silloinkin, kun ne ovat ristiriidassa oman siihenastisen kokemuksen kanssa. Äiti ei siis ollut mikään sellainen narsistiäiti, jonka ympärillä kaikki hänen omasta mielestään pyörii, vaan hän tarkoitti hyvää, mutta ei vaan valitettavasti osannut kasvattaa. Äiti on kertonut nyt aikuisena, että tuntui tosi pahalta antaa esim. nuo fyysiset rangaistukset, koska oli itsekin saanut niitä ja muisti hyvin miten inhottavalta se tuntui. Mutta äiti pelkäsi niin hirvittävästi, että tekee meidän kanssamme jonkin virheen, ettei uskaltanut muuttaa mitään siitä, millaisen kasvatuksen itse oli saanut.

Meillä oli aika köyhä lapsuus- ja nuoruusaika. Viisi lasta, pieni maatila jonka asuinrakennuskin tuhoutui tulipalossa. Isä tosin rakensi uuden mutta se myytiin parin vuoden päästä ja vaihdettiin paikkakuntaa. Vuokralla nyt isossa talossa, juuri pärjättiin isän palkalla. Siis mitään omaisuuksia ei ollut muutaman hevosen , auton ja traktorin lisäksi. Käytiin ammattikoulut ja- opistot ja muutettiin omilleen. Ihan hyvin elämä on meillä kaikilla mennyt, tavallisia töitä on tehty ja kodit ynnä muuta hankittu vaikka perintönä ei saatukaan kuin muutama kattila. Aina on helpompaa elää kaksistaan, kaikin puolin, on varaa kaikenlaiseen. Me ollaan kaikki viisi hyvissä väleissä, yksi jo eläkkeelläkin. 

Tunnistan näistä sellasen tunneköyhän perheen lapsen tarinan. Ei ollut väkivaltaa eikä selkeää henkistäkään väkivaltaa, oli vaan joku ihmeellinen tyhjyys ja ahdistuneisuus. Äidillä oli voimakkaita pelkoja, ahdistuneisuutta, mielialanvaihteluja, ja niiden varjossa kasvettiin. Puhumattomuuden ilmapiirissä. Kasvoin miellyttäjäksi, hiljaiseksi ja araksi ysin-kympin tytöksi. En kuitenkaan opiskellut pitkälle. Ikään kuin tahto olisi ollut vanhemman taskussa vielä nuorena aikuisenakin.

Vasta keski-ikäisenä etsin sitä omaa tahtoa ja yhteyttä omiin tunteisiin. Ja kuten moni on kuvannut, teen töitä sen eteen. On ihan hyvä elämä nyt, mutta ihmisten kanssa toimiminen ei ole ihan helppoa. Helpompaa on työroolissa kyllä, mutta sitten ihan omana itsenä vaikeampaa. Läheisimmät ihmissuhteet on omiin lapsiin. Olen koittanut toimia toisin kuin omassa lapsuudessa, ja ainakin suurelta osin onnistunut.

Ennen vanhaan eli lapsuudessani, köyhiä oikein " kyykytettiin" ! Heille sai sanoa ja tehdä miltei mitä vaan, ihan  opettajista asti,  kun ei ollut sitä rahan ja  vanhempiensa tuomaa " titteli" suojaa.

Voi kauheeta.

Ei siitä kannata pillastua.

Lapsuus oli selviytymistä. Kaikenlaista kaltoinkohtelua (fyysinen, emotionaalinen, seksuaalinen, laiminlyönti). Olin kuitenkin älykäs ja pärjäsin opinnoissa ja elämä lähtikin lupaavasti käyntiin kun kotoa pääsin pois. Sitten alkoivat oudot ahdistus ja masennusoireet vaivata. Sinnittelin vielä monta vuotta, mutta lopulta tuli täysi romahdus. Mikään lääkitys ei auttanut tarpeeksi, eikä vuosien terapiatkaan, jotain oli niin perustavanlaatuisesti rikki. Nyt siis eläkkeellä nelikymppisenä.

Minulla oli pikkumainen, kylmä, tyrannimainen juoppo isä joka oli korkeakoulutettu ja rikas, ja täysin kouluttamaton, köyhä ja tahdoton äiti isän lattialuutuna. Isä piti rahansa tarkasti itsellään "oikeudenmukaisuuden" nimissä ja jätti työttömyys- ja matalapalkkapätkien välillä sinnitelleen äitini hoitamaan lasten hoidon ja koko perheem ruokkimisen niin maksupuolen kuin toteutuksen osalta. Vanhemmat työskentelivät työmatkoineen viidestä viiteen, muistan olleeni esikouluikäisestä pitkiä aikoja yksin kotona ruoattomassa talossa ja pelkäsin milloin mitäkin. Yleensä lähdin ulos ja haahusin yksin metsissä kesät talvet päivittäin tuntikausia odottaen joko olisi aika mennä eskarin portille odottamaan sisäänpääsyä. Kun koulusta oli lomaa, äitini pakkasi minut ja veljeni isän mukaan mökille jotta saisi itse levähtää. Mökillä isä örvelsi kavereittensa kanssa, katosi päiviksi ja tuli takaisin ryömien. Minä kahdeksanvuotias sitä peittelin lattialle nukkumaan ja siivosin kun kusi alleen. Ja tietenkin ruokin ja puin pikkuveljen.

Hamaan lukioon saakka kävelin 3-18km kouluihini, josta saatu peruskunto on kyllä kantanut näihin päiviin saakka. Pyörä oli mutta varastettiin. Etenkin alakoulussa jatkuva käveleminen väsytti, kun kotona en saanut syötävää enkä koulussa uhallani tunkenut ruokalaan kiusaajieni sekaan syömään. Kävelymatkat olivat myös jokapäiväinen pelko, koska koulukiusaajani saattoivat yhyttää minut matkalla. Veljelle isä kustansi bussikortit.

Olin koulukiusattu ala-asteelta lukioon, turpiin tuli ja vähiä tavaroitani varastettiin. Uusia ei ollut varaa ostaa, "mitäs hukkasin". Veljeä kun yrittivät kiusata, isä kävi koululla huutamassa ja hommasi poliisit mukaan. Minä sain pärjätä keskenäni. Kun kaikesta huolimatta loistin koulussa ja isä jotakin kautta siitä kuuli, kelpasin tämän itsekehun aiheeksi kavereittensa edessä. Ei edes tiennyt millä luokalla milloinkin olin.

Minusta tuli kova ja vihamielinen nuori, valmis puolustautumaan ketä hyvänsä vastaan. Teinivuoteni vietin poissa kotoa niin pitkiä aikoja kuin saatoin, käytännössä ulkona maastossa koska kavereita ei ollut ja teillä saattoi tulla vastaan kiusaajani. Rahaa mihinkään "pahan tytön" elämään ei ollut enkä pitänyt ihmisistä niin paljoa että itseni myyminen olisi tullut edes mieleeni. Isäni yritti järjestää minu hullujenhuoneelle kun pilasin hänen "mainettaan". Lähdin kotoa rahatta suoraan parin vuoden kodittomuuteen. Ihmisistä oli siinä vaiheessa mulla niin synkkä kuva (ja jatko-opinnoista, vuokranmaksusta, työelämästä, tukiviidakosta jne. niin hatara), ettei tullut mieleenikään yrittää kouluttautua. 

Seurauksena olen nyt köyhä, kouluttamaton ja yksinäinen mutta itsellinen aikuinen. Kotoa en oppinut sellaisia asioita kuin henkilökohtainen hygienia, normaalit käytöstavat tai sosiaaliset suhteet, laskujen tai verojen maksu, tukien anelu, kouluihin tai työpaikkoihin hakemiset, joten kaiken mahdollisen Googlettaminen on teettänyt lisätyötä. Tukia en vieläkään ole ikinä hakenut. Hammasremontti on ikuinen. Olen oppinut kohteliaaksi mutten vieläkään välitä ihmisistä, ja minua tai viattomia vahingoittavat voisin ilolla nitistää. En ikinä päässyt lihavaksi ja opin tekemään ruumiillista työtä, mikä on varmaan säästänyt monilta sairauksilta. Olen ylpeä siitä, että pärjäsin matelematta ja pyytelemättä. Veli teki itsarin.

Ihan jees. Alkoholistiäidin esikoinen, vastuu nuoremmista sisaruksista jo lapsena, saanut nähdä ja kuulla kaiken sen, mitä lapsen ei tarvitsi kuulla koskaan. Kaikesta tästä saanut palkaksi kokea sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa.

Opiskelut jäivät työn ohessa suoritettaviksi mutta ovat menneet aina hyvin aina, ja niistä on saatu se mitä pitää. Taloudellinen tilanne on aina ollut vakaa, viime ajat kiitettävällä palkalla ja omaisuuttakin on kertynyt vanhuuden turvaksi.

Henkisiä hiertymiä on jäänyt, niitä on hoidettu matkan varrella ja nou can do.

Helpompaa tietä toivon lapsilleni, ainakin olen oppinut tehokkaasti sen minkälainen äiti en ole halunnut heille olla.

Ison lapsilauman nuorin jolle ei jäänyt mitään, melkein heitteille jäin ja toisten vanhoja rytkyjä käytin.

Mitään kiinteää omaisuutta ei ole koskaan ollut ja olen aina asunut vuokralla.

Ai niin, vielä tuli mieleen missä ohuet eväät näkyvät: tajuan yrittämättäkin riskien päälle, fyysisten ja taloudellisten, välillä niin kovasti että paljon jää kokeilematta. Toimin kuin kelpo robotti hätätilanteissa, mutta dissoan jälkeenpäin. Huomaan äkkiä, jos joku tyyppi on huonoilla aikeilla liikkeellä tai yrittää "ostaa" toisen sosiaalisesti. En jaksa kiinnostua vilpittömästi lähestyvistäkään. Halveksin autuaan tietämättömiä kermaperseitä tahtomattanikin. Kotona ei ikinä koskettu toisiin kuin satuttaakseen, joten kaikki fyysinen läheisyys on yhä vastenmielistä. Eläinten kanssa tulen hyvin toimeen.

Kotoa en saanut mitään kodin-, talouden-, tai autonhuolto-oppia, kaikki täytyi opetella alusta alkaen kun tarvetta ilmeni. Sukua ei ole ikinä missään näkynyt niin ei tullut mieleenikään mainita mitään ihmeen turvaverkon puutteita. En osaa kaivata sitä,  parisuhdetta tai ystäviä. Lasten kyhääminen tähän maailmaan tuntuu julmalta tempulta.

T:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli pikkumainen, kylmä, tyrannimainen juoppo isä joka oli korkeakoulutettu ja rikas, ja täysin kouluttamaton, köyhä ja tahdoton äiti isän lattialuutuna

Vierailija kirjoitti:

Isää en ole koskaan edes tavannut, ja kaikki mitä olen siitä kuullut (+ lukenut papereista) antaa ymmärtää, että se on paras vaihtoehto. Äiti oli 19 kun sai kaksostytöt, minut ja siskoni. Hän kasvatti meidät yksin, ja oli monella tapaa tietämätön ja kokematon, niin että ei osannut muuta kuin lähinnä ottaa mallia siitä tiukasta kasvatuksesta, jonka oli isovanhemmiltamme saanut. Eli äiti määräsi säännöt ja rajat yksipuolisesti ilmoitusasiana, ei perustellut niitä mitenkään vaan "koska minä sanon niin" oli ainoa perustelu.

Tottelemattomuudesta ja huonosta käytöksestä oli ihan normaalia saada tukkapölly tai litsari. Ja jos sääntöjä rikkoi, niin koivuniemen herra lauloi ja saattoi lisäksi esim. lähteä viikkorahat pois moneksi viikoksi. Samoin esim. kotiintuloajat oli tiukemmat kuin kenelläkään kaverilla, ja ysärillä ei puhelimia alakouluikäisillä vielä ollut. Kavereiden kanssa hengailu keskeytyi monta kertaa siihen, että piti jo

Tämä kuulosti ihan omalta tarinaltani 80 luvulla pl se etten tiedä vieläkään isääni, äitini ei puhu asiasta, enkä sitten nuoruusvuosien ole edes viitsinyt kysyä. Kuri oli kova ja 2 lapsen yh todella tiukilla taloudellisesti. Kaikki perusasiat opetettiin kyllä, osasin jo 7 luokalla laittaa perusruokia ja leipoa pullaa ym helppoa, pestä ja silittää vaatteita ja siivota, hoidin lähes yksin isoa koiraani. Mutta mitään tunnepuolen asioita ei koskaan neuvottu, ei niistä edes puhuttu ja miten olisi voitukaan, koska äitini oli varmasti saanut kylmän ja kurinalaisen kasvatuksen jossa ei tunteiltu, muutakun suuttumus auktoriteetti ja vihaisuus näytettiin. 

Tiesin heti kohta yläasteelle menon jälkeen että lähden välittömästi pois kotoa kun 9 luokalta pääsen, kävin kuitenkin ammattioppilaitoksen 1.vuoden vielä kotoa käsin mutta sitten oli päästävä pois lähikaupunkiin jatko-opintoihin. Kipuilin kokoajan sitä hirveää kuria sääntöjä ja äidin matriarkaalisuutta. Minulle ei annettu mitään päätäntävaltaa, siskoni yltiökilttinä lukutoukkana oli täysin eri roolissa ja sekin harmitti minua.

Meitä ei vähätelty, mutta ei myöskään kannustettu saati kehuttu koskaan. Hellyyttä ja äidin rakkautta oli turha odottaa. Huutaminen, moittiminen, fyysinen tai psyykkinen rankaiseminen oli tapa kommunikoida hankalissa tilanteissa. Kun kaikki oli ok, oltiin vaan. Olin hyvä urheilussa ja toin kotiin lähes joka kisoista, millon mistäkin lajista, jotain palkintoja. Äiti saattoi sanoa voitostakin "no niin, ompa hyvä, onneks olkoon". 

Olemme tekemisissä edelleen mutta välit ovat etäiset ja viileät. Pikemminkin kihisen edelleen kiukusta välillä hänen kanssaan enkä ihan aidosti ja oikeasti pidä hänestä, esitän sen muutaman tunnin mitä heidän luonaan 3-5x vuodessa käyn.

Taatusti noilta ajoilta on traumoja jäänyt, jopa fyysisestä kurituksesta kroppaan tunnemuistoja jotka välillä nousee keho-mieliyhteytenä pintaan. 

Toisaalta olen myös oppinut paljon ja olen päässyt hyvin kurinalaisena, työteliäänä ja ahkerana pitkälle elämässäni. Olen realisti, hyvä hermoinen ja minulla on kova paineensietokyky. Jos olisin joku pumpulissa kasvanut äidin kullannuppu lellikki pikkuprinsessa, olisin varmasti seonnut jo kaiken sen taakan alla mitä olen elämässäni kohdannut.  Olen selviytyjä, selvinnyt pitkiä aikoja aikuisiälläkin yksin. Mutta yllätys yllätys, en ole ikinä halunnut omia lapsia. 

Tällä mennään.

Puolet tarinoista kuulostaa omalta lapsuudestani ja nuoruudestani 70-80 luvuilla. 

Onneksi olen kai ollut lapsesta saakka hyvin "kovapäinen", en koskaan lannistunut tai tullut araksi ja pelokkaaksi muiden miellyttäjäksi vaikka ankara yh äiti koetteli kyllä kovasti hermojani. Tosin niin koettelin minäkin hänen hermojaan. 

Kun minulla rangaistiin ihan fyysisinkin ottein, sisuunnuin vain, en lannistunut, mutta se mitä keräsin sisälleni oli viha. Että mä inhosin äitiäni teininä.

Tuo viha kumpusi sitten ulos raivokkaana bilettämisenä ja joskus vähän holtittomana ryyppäämisenä. Aloin myöhemmin harrastaa myös erästä kamppailula ja muuta hyvin fyysistä jotta sain purettua sisäistä raivoani. Huutamalla asioista puhumisesta ja äänekkäistä, impulsiivisista riitelymallista seurasi myös ikäviä asioita parisuhteeseen.  Puhumattomuus ja positiivisten tunteiden ääneen sanominen on ollut aina hiukan vaikeaa, nuorena mahdotonta.

Selvinnyt olen mielestäni työelämässä ja taloudellisesti päässyt erittäinkin pitkälle siihen nähden mistä lähtökohdista lähden. Olen hyvin itsenäinen, en tarvitse ketään huolehtijaa, auttajaa, paapojaa. Teen itsenäisiä päätöksiä, omat ratkaisuni keltään kysymättä lupaa, osaan sanoa hyvinkin napakasti ei, enkä suostu kenenkään kynnysmatoksi enkä palvelijaksi.

Ehkä tämä on se hyvä perintö mitä sain. 

Mutta juuri kaikesta edellä mainituista syistä miessuhteeni ovat olleet melko lyhyitä. En oikein luota kehenkään, enkä enää edes ihastu, sydän on jo ihan seula ja sielu jäässä. En ole sitä perinteistä muiden miellyttäjä tyyppiä enkä ole koskaan ajatellutkaan että minusta olisi perinteiseen perheenäidin rooliin elämään muiden elämää ja passaamaan muita. Rakkaudesta olen jäänyt vaille tässä elämässä.

Eli olen oiva esimerkki siitä, että vaikkei kaikki ole täydellisesti lapsena / nuorena, niin pitkälle voi päästä. Kyse on pitkälti omasta sisusta, elämän nälästä ja rohkeudesta. 

Mitätöivä äiti, alkoholisti isä. Ikää vajaa 50. Ei velkaa, useita tutkintoja ja hyvä avioliitto ja lapsi.  Joskus ihmettelen, miten näinkin hyvin olen selvinnyt. Tunne-elämän ja itsetunnon kanssa toki haasteita välillä. 

Nämä on kyllä niin surullisia kokemuksia. Ja sitten vielä ajattelen Miloa. Ja luen näitä.

Dominoiva, muuta perhettään halveksiva isä ja häntä hiljaa ja piilossa vihaava äiti, jotka keskittyivät pelaamaan meitä lapsia ns omalle puolelleen. Lapsuus menikin kananmunankuorilla kävellessä ja kaikki energia meni siihen, että piti koko ajan aavistella ja haistella ilmapiiriä, että mihin suuntaan tänään kannattaa kallistua. 

Herkkä ja rakkautta ja tukea kaipaava pikkuveljeni ei kestänyt.

Minusta taas tuli vihainen, kova, ja toki alisuoriutuva. 



Kumpikin olemme alkoholilla itsehoitaneet itseämme. Ikää jo yli 50 vee. Joten pelkkää alamäkeä yhä jyrkemmässä kulmassa on tulevaisuus.

Minulla oli punaiset housut nuorena mutta nyt ei ole kuin NORDEA.

Voi elämän kurjuutta.

T. Nalle W

Mää sain vaan 50- meetriä etumatkaa haulikon haulit perseelle mutta nykyään olen kokoomuslainen ja kurjistan köyhiä.

T. Petteri

Vierailija kirjoitti:

Piti vielä jatkaa listaa, kun lueskelin enemmän muidenkin kommentteja:

Tiedän olevani itsekin liian ankara lapsilleni. En siedä heiltä kovin paljon huonoa käytöstä, mutta en myöskään kurita väkivaltaisesti. Korotan ääntä tai vien sivummalle keskustelemaan kuitenkin herkästi.

Äitini varmasti ajattelee, että lellin lapsiani. Sitä hän toisteli aina toisten lapsista, jotka "saavat aina tahtonsa läpi ja kaiken mitä haluavat". Hänen näkökulmastaan sellaiset lapset lellittiin pilalle. Mutta on hän toisaalta mummona nyt paljon lempeämpi ja sallivampi. Herkkuja on kahvipöytä täynnä ja niitä saavat lapsenlapset rajattomasti mummolassa.

Yritän olla lapsilleni hyvä isä ja puuhailen heidän kanssaan paljon enemmän kuin heidän äitinsä. Olen läsnä arjessa ja vien leikkimään ja harrastuksiin. Säästän heille kuukausittan ja molemmilla on jo useamman tuhannen euron salkut. Ehkä ajattelen, että sillä ostan heidän hyväksyn

Hienoa että on kaltaisiasi vanhempia.

Ihan normaalisti.