Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Aina näitä itsesääliketjuja. Minulla oli kamala lapsuus mutta hyvä aikuisuus, sen pituinen se.

En mieti lapsuutta vaan elän tätä hetkeä, en etsi syyllisiä kun mennyttä ei voi muuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Aina näitä itsesääliketjuja. Minulla oli kamala lapsuus mutta hyvä aikuisuus, sen pituinen se.

En mieti lapsuutta vaan elän tätä hetkeä, en etsi syyllisiä kun mennyttä ei voi muuttaa.

Juuri näin, vaikka kuinka mieli tekisi syyttää vanhempiaan kaikesta, niin itse voi valita sitten toisenlaisen elämän ja hoitaa omat lapset niin hyvin, kuin olisi toivonut itseään kohdeltavan lapsena.

Ei pidä jäädä itsesäälissä piehtaroimaan, koska ei se paranna mitään.

Monella oli ennen suuria taloudellisia vaikeuksia yleensä edes saada ruokaa pöytään.Muutenkin maailma oli ihan toisenlainen.

Voisi myös visualisoida miten nykyiset lapset aikuisena muistelevat vanhempiaan. Miten äiti kirjotteli somepalstalle, ja lapsi lähetettiin omaan huoneeseen somettamaan sipsipussi eväänä. Vai muistavatko, miten ruokailtiin yhdessä ruokapöydän ääressä ja juteltiin vaikka päivän koulutapahtumista ym.

Nuori aikuisuus oli elämän perusasioiden opettelemista ja varhaisesta teini-iästä alkaneiden mielenterveysongelmien ja huonon itsetunnon kanssa kamppailua. Tapasin 16-vuotiaana tytön, joka oli myös huonoista lähtökohdista, minä jokseenkin huonommista. Isäni menehtyi alkoholismiin ja äitini on vaikeasti mielenterveyshäiriöinen, mikä sekoitti soppaa entisestään. Olemme nyt 25v sekä 24v ja elämä alkaa olemaan raiteilla. Koen mielenterveyteni olevan parempi kuin koskaan. Tein pätkätöitä vuosia, jonka aikana tein ylitöitä lyhyesti sanottuna liikaa. Nykyisin opiskelen oikeustiedettä. Tyttöystävä on hakeutumassa lukemaan kauppatiedettä.

Vaikeat lähtökohdat saattaa hidastaa todella paljon, kuten mulla joka nyt vasta 25v sain korkeakoulupaikkani. Toisaalta tämä on ollut voimavara pyrkiä pidemmälle. Toivotan kaikille sydämen pohjasta tsemppiä ja toivon, että löydätte itsestänne motivaatiota ja uskoa pyrkiä parempaan. Pääsin oikikseen vasta kolmannella yrittämisellä ja meinasi usko itseeni moneen kertaan loppua. Onnekseni mun tyttöystävä tsemppansi mua niin hyvinä kuin huonoina päivinä.

Kun sitten viimein pääsin kirjoille, tahti on ollut kovempi kun muilla ja keskiarvo lähentelee 4. Kaikki on mahdollista kun vain löydätte motivaatiota, uskotte itseenne ja teette työtä unelmienne eteen. 

ps. ajattelin kosia tätä tyttöä tänä vuonna.

Lapsuudesta muistan isän,äidin tappamisella uhkailut keskellä yötä.Pakolliset koulut tuli käytyä jopa rippikoulukin,sitten armeijan jälkeen pari vuotta töissä ja sitten tekuun,opintolainalla tietenkin.Sen jäkeen tuli se paha aika,puolenvuoden aikana menetin 5 lähisukulaista,3 vanhuuden vaivoihin,2 auto onnettomuudessa. Kun on 17 kesäisestä joutunut huolehtimaan itsestään,ja toimeen tulostaan. Näin 70 kymppisenä eläkeläisenä eiväthän nuo eväät olleet kovin häävit.

"matkustan ympäri Suomenmaa, enkä osaa lukea tai kirjoittaa"

Henkilökohtaisesti itseäni eniten ärsytti että kotona ei opetettu mitään sellaista hyödyllistä mitä aikuisena tarvitsee osata. Ruoanlaitto oli vaikeaa kun kotona häädettiin keittiöstä pois tieltä vain. En osannut oikeasti mitään. Joskus itkin asian vuoksi. Siivous onnistui mutta uunin pesu,lattiakaivo ja tuommoset oli aluksi ihan hepreaa. Vaatteiden korjaus hah. Olin oikeasti tosi pihalla kauan ja tunsin häpeää ja itseni täydelliseksi idiootiksi monessa asiassa. Tuntui että kaikki muut ikäiseni oli osaavampia kaikessa. Luulen että minua pidettiin laiskana vaikka olin vain totaalisen tietämätön ja jätin asioita muille jos vaikka tehtiin yhdessä ruokaa tai muuta.

Suomessa asuu "onnellinen"kansa,minusta tuntuu kun lukee noita tarinoita,ehkä ollaan kysytty joltain muilta kuin heiltä.

Kaikille jaksamista.

Vierailija kirjoitti:

Henkilökohtaisesti itseäni eniten ärsytti että kotona ei opetettu mitään sellaista hyödyllistä mitä aikuisena tarvitsee osata. Ruoanlaitto oli vaikeaa kun kotona häädettiin keittiöstä pois tieltä vain. En osannut oikeasti mitään. Joskus itkin asian vuoksi. Siivous onnistui mutta uunin pesu,lattiakaivo ja tuommoset oli aluksi ihan hepreaa. Vaatteiden korjaus hah. Olin oikeasti tosi pihalla kauan ja tunsin häpeää ja itseni täydelliseksi idiootiksi monessa asiassa. Tuntui että kaikki muut ikäiseni oli osaavampia kaikessa. Luulen että minua pidettiin laiskana vaikka olin vain totaalisen tietämätön ja jätin asioita muille jos vaikka tehtiin yhdessä ruokaa tai muuta.

Et sitten löytänyt kirjoja joista voi ihan hyvin opetella, Martoilla on hyviä sivustoja jne. Itkemisen sijaan toimintaa.

Vierailija kirjoitti:

En kovin hyvin. Nuoruus meni kaikkea pelätessä, sellaisessa jatkuvassa Kohta kaikki murtuu -mielentilassa. Luulin valintoja tehdessäni pelaavani varman päälle (taaten itselleni turvaa), todellisuudessa poljin paikoillani ja estin näin itseltäni esim. taloudellisesti fiksummat ratkaisut jne. Haaveilin omasta perheestä ihan 18-vuotiaasta saakka, mutta koskaan ei ollut riittävästi turvaa (tuloja, miestä, yleistä luottoa elämään) sellaisen perustamiseen.

Nyt olen 30v ja muiden mielestä pärjäävä. Käyn salilla ja liikun paljon, syön terveellisesti enkä esim. juo, tienaan elantoni pienyrittäjänä.

Olen silti tosi onneton. Kaipaan edelleen kosketusta, miestä ja perhettä, sellaista tavallista elämää. En muista milloin olisin viimeksi esim. halannut ketään, en osaa jutella ihmisille enkä ole seksiäkään harrastanut varmaan kymmeneen vuoteen.

No ei luulisi 30vee naiselle olevan ongelma löytää haluamansa kaltaista seuraa. Muutakun toimeen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isää en ole koskaan edes tavannut, ja kaikki mitä olen siitä kuullut (+ lukenut papereista) antaa ymmärtää, että se on paras vaihtoehto. Äiti oli 19 kun sai kaksostytöt, minut ja siskoni. Hän kasvatti meidät yksin, ja oli monella tapaa tietämätön ja kokematon, niin että ei osannut muuta kuin lähinnä ottaa mallia siitä tiukasta kasvatuksesta, jonka oli isovanhemmiltamme saanut. Eli äiti määräsi säännöt ja rajat yksipuolisesti ilmoitusasiana, ei perustellut niitä mitenkään vaan "koska minä sanon niin" oli ainoa perustelu.

Tottelemattomuudesta ja huonosta käytöksestä oli ihan normaalia saada tukkapölly tai litsari. Ja jos sääntöjä rikkoi, niin koivuniemen herra lauloi ja saattoi lisäksi esim. lähteä viikkorahat pois moneksi viikoksi. Samoin esim. kotiintuloajat oli tiukemmat kuin kenelläkään kaverilla, ja ysärillä ei puhelimia alakouluikäisillä vielä ollut. Kavereiden kanssa h

Selvitä nyt heti ekanakin kuka on se isäsi. Painostat äitiäsi että sun tarvii terveys-syistäkin tietää oma sukurasite , mitä isäsi suvun puolelta saatat olla riskissä sairastua.

Ja muutenkin, perintöasioiden johdosta. Kun te valitatte niin paljon, niin on tässä nyt omaakin aiheutettua kurjuutta. Miksi ihmeessä ette vaadi sitä isänne henkilöllisyyttä seliville, vaikka sitten sukulaisia haastattelemalla tai dna testillä mitä tarjoo nämä Family Dna yms. Ettehän voi tietää mitä positiivista teidän elämäänne sieltäkin voisi tulla, isovanhemmat, sedät ,tädit, ja tietty kenties rakastava isä, sisaruksia. Kun noin kurjaa on ilman. Jos sisaresi tietää isänne, ota dna sisarustesti siskostasi, jos äitisi yhä kieltäytyy. Älä jätä vanhuusvuosiin asian selvittämistä. Äläkä hyväksy kieltävää vastausta. Asia on sinulle elämäsi isoimpia.

Näin teinkin mutta ruoka oli usein mautonta tai liian kypsää tms. Kaikki sellaiset niksit mitä ihmisillä on sain lopulta ystävältäni kelle uskaltauduin avautumaan. Opin kai näkemällä ja tekemällä. 

https://www.iltalehti.fi/mieli/a/25624e55-82d9-4fc9-8030-c1dd4c3d1a56

Vierailija kirjoitti:

Selvitä nyt heti ekanakin kuka on se isäsi. Painostat äitiäsi että sun tarvii terveys-syistäkin tietää oma sukurasite , mitä isäsi suvun puolelta saatat olla riskissä sairastua.

Ja muutenkin, perintöasioiden johdosta. Kun te valitatte niin paljon, niin on tässä nyt omaakin aiheutettua kurjuutta. Miksi ihmeessä ette vaadi sitä isänne henkilöllisyyttä seliville, vaikka sitten sukulaisia haastattelemalla tai dna testillä mitä tarjoo nämä Family Dna yms. Ettehän voi tietää mitä positiivista teidän elämäänne sieltäkin voisi tulla, isovanhemmat, sedät ,tädit, ja tietty kenties rakastava isä, sisaruksia. Kun noin kurjaa on ilman. Jos sisaresi tietää isänne, ota dna sisarustesti siskostasi, jos äitisi yhä kieltäytyy. Älä jätä vanhuusvuosiin asian selvittämistä. Äläkä hyväksy kieltävää vastausta. Asia on sinulle elämäsi isoimpia.

Kyllä me tiedämme siskon kanssa isän nimen ja osoitteen ja henkilötunnukset ja kaikki. Kuviakin on nähty. Se on vain sellainen ihminen, että ei tee mieli tavata. Ja tämä ei perustu pelkästään johonkin äidin kertomiin väritettyihin juttuihin, vaan usealta muultakin taholta on tullut tietoa, joka täsmää sen kanssa mitä äiti on kertonut.

t. 481

Viiskytluvulla syntyneenä olen kokenut vastaavan ankean ja köyhän lapsuuden. Haluaisin keskustella muiden samanlaisessa tilanteessa olleiden kanssa. Olen joskus yrittänyt, mutta ...

Itsesääliketjusta valittaneelle: traumojaan ihminen ei voi ohittaa. Moni kyllä yrittää, mutta viimeistään siinä lähempänä neljääkymppiä tulee romahdus. Jos asiassa ei tiettyä aikaa "vello" ja saa ilmiöille nimiä, selityksiä ja kehyksiä, elämä voi olla aika kurjaa. Moni sitten syö, juo tai tekee aivan liikaa turtuakseen. Kaikki eivät uskalla katsoa ns. "pas..aa suoraan silmään", mutta se on vaikeissa tapauksissa välttämätöntä. Jos sinun elämäsi on kunnossa ilman. selvittelytyötä, olen onnellinen puolestasi. Itsekin olen elämässäni jo onnellinen ja "vellon" näissä, jotta voin tukea toisia samaa kokeneita. Se on se merkitys, jonka tästä kaikesta olen löytänyt. 

Todella niukat eväät. Olen ponnistanut pienituloisesta yksinhuoltajaperheestä. Äidillä mt-ongelmia joiden vuoksi eläkkeellä. Isä ei tiedossa. Sisko teiniäiti, jonka lapsi otettu huostaan päihdeongelman vuoksi. Itsellä mielenterveysongelmia, joiden vuoksi kuntoutustuella viime vuodet. Peruskoulun käynyt ja lukio kesken. Nyt kuntsari katkolla. Puoliso matalapalkka-alalla. Lapsi erityislapsi, jolla ADHD + uhmakkuushäiriö. Asumme kaupungin vuokra-asunnossa. Koen saaneeni aika huonot eväät elämään. Uskon masennuksen periytyneen. Vahvuutena mulla laaja kaveripiiri ja tukevia ihmisiä, joilla itselläkin kokemusta samoista ongelmista. Päihteitä en käytä lainkaan ellei tupakkia lasketa.

Huono lapsuus ja nuoruus jättää jälkensä aivotoimintaakin. Kaikki jotka ovat ponnistaneet huonoista lähtökohdista huolimatta, saavat olla itsestään tosi ylpeitä. 

Vierailija kirjoitti:

Itsesääliketjusta valittaneelle: traumojaan ihminen ei voi ohittaa. Moni kyllä yrittää, mutta viimeistään siinä lähempänä neljääkymppiä tulee romahdus. Jos asiassa ei tiettyä aikaa "vello" ja saa ilmiöille nimiä, selityksiä ja kehyksiä, elämä voi olla aika kurjaa. Moni sitten syö, juo tai tekee aivan liikaa turtuakseen. Kaikki eivät uskalla katsoa ns. "pas..aa suoraan silmään", mutta se on vaikeissa tapauksissa välttämätöntä. Jos sinun elämäsi on kunnossa ilman. selvittelytyötä, olen onnellinen puolestasi. Itsekin olen elämässäni jo onnellinen ja "vellon" näissä, jotta voin tukea toisia samaa kokeneita. Se on se merkitys, jonka tästä kaikesta olen löytänyt. 

Näin.  Tuosta itsesäälistä puhuivat hekin jotka vain tahtoivat sanoa minä vaadin sinulta hyvää käytöstä vaikka olisit missä tilanteessa.

Minun taustallani on äärimmäistä köyhyyttä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, perheenjäsenen vakavaa sairautta, hyväksikäyttöä, kiusaamista, heitteillejättöä, nujertamista ja minulla on cptsd. Ne on tietysti vaikuttaneet minuun, mutta ne eivät ole vaikuttaneet vain negatiivisesti.



Köyhyys esimerkiksi, se jätti tietynlaisen epäluottamuksen selviämiseen, mutta toisaalta se myös on ehkä se syy, miksi en ole niin kiinni materiassa, kuin moni muu. Tulen edelleen toimeen hyvin vähällä ja olen omille lapsillenikin opettanut arvomaailman, jossa raha ei ole päätavoite.



Henkinen ja fyysinen väkivalta ovat tietysti rikkoneet minua, mutta toisaalta ne ovat varmasti vaikuttaneet siihen arvomaailmaan, millainen olen itse ollut vanhempana lapsilleni ja tapaan, kuinka avoimesti ilmaisen heille rakkautta tai kannustusta.



Totta kai nujertaminen ja väkivalta jättivät arvottomuuden kokemuksen ja suorittamisen pakon, mutta ehkä ilman niitä minulla ei olisi kolmea korkeakoulututkintoa, jotka ovat tuottaneet minulle myös iloa.



Oma kokemus lapsuudesta ja nuoruudesta on saanut minut myös raivokkaasti puolustamaan sellaisten ihmisten asioita, jotka siinä tilanteessa ovat nyt tai jotka ovat siihen vaarassa joutua, vaikka minulla on itselläni vakaa tilanne töiden ja kodin suhteen. Minulla on vahva solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden tunto, ehkä ei olisi toisenlaisella lapsuudella. 

En tietenkään tiedä, millaista elämästäni olisi tullut erilaisella lapsuudella. Ei se välttämättä olisi ollut sen huonompaa tai parempaa kuin nyt, ei ehkä sen vaikeampaa tai helpompaa. Kaikille kuitenkin jotain vastoinkäymisiä tulee elämässä ja se, miten ne vaikuttavat meihin on suhteessa aiemmin koettuun, luonteeseen, ympäristöön. Se mikä murtaa jonkun toisen, on toiselle pieni juttu. Oma elämäni on edelleen jatkuvaa resilienssin ja romahtamisen tasapainoilua, mutta tämä on se mihin olen tottunut. 



En usko, että minusta koskaan tulee sillä tavalla psykologisesti ihan ehjä, mutta se tarkoittaa oikeastaan vain sitä, että olen hyväksynyt sen osana minua, enkä pyristele enää, että "sitten kun" tai mieti, että "miksi minulle kävi näin". Jo pelkästään se hyväksyntä on helpottanut traumaoireita aivan hämmästyttävän paljon.