Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Mulla on autismi, autoimmuunijuttuja, äiti oli väkivaltanarsisti.

Olen nyt 35. Asun ulkomailla, on kandi, teen helppoa työtä kotikonttorista. Deittailin miehiä ollessani kakskymppinen, mutta lopetin, kun kerran deittiraiskattiin.

En voi sanoa, että hyvin menee. Just ja just pysyn kasassa. Mulla ei ole huippupalkka ainakaan vielä, ja väkivaltaäitini on varakas ja maksaa mun psykologit/psykiatrit, yksityiset terveydenhoidot, matkat, asumisen. En näe häntä kasvokkain koska asuu Suomessa enkä koskaan käy "perheeni" luona. "" koska en tunne, että lyövät ja haukkuvat ihmiset oikeasti ovat perhettä.

Mulla on kyllä potentiaali saada parempipalkkainen työ, mutta sitä varten mun pitää kyövetä masennuksesta ylös ja olla aktiivinen, reipas ja pirteä. Ehkä vielä joskus.

Miehen ja perheen hankkimista en enää edes ajattele. Kakskymppisenä niitä etsin, olin avoin, pirteä, laiha ja kaunis, silti kukaan mies ei halunnut sitoutua. Nyt kun olen tuhdimpi ja masentuneempi, miksi nyt kelpaisin? Ja, nykyään ajattelen että en sittenkään halua autistista lasta, se kun multa periytyisi.

Olen iloinen vain, kun olen konserteissa ja matkoilla, tai kun kokkaan keittiössäni (mun intohimo). Löydän henkisen tukeni uskonnosta. Teen introverttejä uskonnollisia juttuja kuten matkoja uskonnollisesti merkittäviin paikkoihin.

En harrasta mitään sellaista somea jossa ollaan omalla naamalla. En kuitenkaan olis siellä standardien mukainen it girl.

Tulevaisuudelta toivon... Että pääsisin masennuksesta ylös, laihduttaisin lohtusyönnistä tulleet kilot ja muuttaisin takas lempikaupunkiini, josta mun narsistiäiti houkutteli mut muuttaan pois valheellisilla houkuttimilla toiseen paikkaan josta HÄN tykkää enemmän.

Lisäksi toivon että kun vanhempani kuolevat ja jos saan perinnöt (jos eivät testamenttaa muualle), niin niillä rahoilla opiskelisin uuden alan ja aloittaisin oman yrityksen, sekä kävisin matkalla katsomassa eksoottisia lintuja.

Olen entinen duunari, nyt työtön. Ei ole omaisuutta tai säästöjä.

50+

Ne " niukat eväät" johtuvat ihan suoraan vanhempien laiskuudesta. Maataan kotona tukien avustamina vailla minkäänlaista vastuuta edes omasta elämästä saati lapsen/ lapsien. Kaikki pitää saada ilmaiseksi ja valmiina eteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän täällä pastoilla viitsi enää kommentoida vaikeita lapsuuden kokemuksiaan, koska aina löytyy niitä ankeita uhriutujia, ikimarisijoita joiden mielestä muiden kokemukset on aina jotenkin helpompia, kuin omat eikä kenelläkään koskaan ole voinut olla yhtä ankeaa kuin tällä marisijalla itsellään.

Jos jollain on vaikeasta kokemuksesta huolimatta positiivinen elämän asenne ja sisua vaikkapa opiskeluun- se on myrkkyä näille ainaisille marisijoille, koska he eivät halua myöntää että se oma asennekin vaikuttaa ja joskus peiliin katsominen auttaa sen ainaisen marinan ja muiden syyttelyn sijaan. Raskas ihmistyyppi. 

Sain heikot elämän eväät, otin selvää asioista, ponnistelin, kävin pohjalla, itkin, sinnittelin, laskin pennejä, näin nälkää, kävin töissä, yritin nähdä valoa tunnelin päässä ja lopulta elämä voitti. Si

Mikä ettei, en väitäkään etten olisi ollut jotenkin saamaton joskus.  Pelkkä kauhea sisu ei vaan aina ole hyväksi, on korjattava perusta.  Ihminen ei ole kone.

Olen kotoisin köyhästä perheestä. Jo lapsena jouduin ottamaan aikuisen vastuuta asioista, jotka eivät kuulu mitenkään lapselle. Jouduin myös kokemaan peruskoulussa vuosia jatkunutta kouluväkivaltaa.

Suhtaudun edelleen rahaan siten, että rahat voivat loppua. Lapsena koettu köyhyys muuttaa aivoja ja ajattelua. Olen säästeliäs ja vertailen hintoja. Nuukailen ja säästän missä voin. Löydän helposti hyvät alennusmyynnit ja tarjoukset. Kerään talteen pullot ja tölkit. Hankin vaatteita, kenkiä ja harrastusvälineitä ilmaiseksi Torista ja Facebookin Roskalava-ryhmästä. En kuluta ja törsää rahaa turhuuksiin kuten kahviloihin, ruokaravintoloihin, hotelleihin ja kauneushoitoihin.

Olen taitava aistimaan ristiriitoja ja ongelmia ihmisten välillä. En hyväksy ihmissuhteissa epäoikeudenmukaisuutta, kiusaamista tai väkivaltaa. Olen joutunut konmarittamaan muutaman hankalan ja kuormittavan ihmissuhteen pois elämästäni. Nämä ihmissuhteet eivät ole tuottaneet minulle iloa, vaan ainoastaan ahdistusta, pahaa oloa ja ristiriitoja.

Koulukiusaajilleni en voi toivoa mitään hyvää. Päinvastoin! Toivon koulukiusaajille mahdollisimman vi**umaista loppuelämää, epäonnea eri asioissa, talousvaikeuksia, sairauksia ja kaikkea pahaa. En voi mitenkään ymmärtää sellaisia lapsia ja nuoria, jotka kohdistavat kouluväkivaltaa täysin syyttömiä lapsia ja nuoria kohtaan!

Sen verran sain kun oli saatavissa. Mutta ei minusta silti kaikesta katkeraa persua tullut tai psykopaattia...mitä lienevät sama asia. Hyvin olen pärjännyt, inhimillisyyden säilyttänyt enkä porvareita äänestänyt.

Olen melko köyhästä perheestä. Kova kuri. Lapset kasvatettiin lapsiksi eikä osaksi perhettä. Eli mielipiteitä ei kyselty, vaan lasten tehtävä oli olla hiljaa ja totella aikuisia. Piiskaa tai tukkapöllyä tuli usein. Ja tämä tapahtui 80-90-luvulla. Itse olin sen verran herkkä ja arka, että katselin lähinnä vierestä, kun sisaruksia kuritettiin.

Toisaalta tämä vaikutti niin, että tavoitteeni olivat korkealla, enkä ikinä päästänyt itseäni helpolla. Kävin väkisin hyvät koulut ja pädin armeijassakin, vaikka se oli kaikkea muuta kuin herkän luontoni mukaista. Sisaruksilleni kävi ehkä huonommin, mutta ovat hekin lopulta vaikeuksien kautta paikkansa löytäneet.

Kaiken jouduin opettelemaan itse. Mitään opastusta en saanut ruoanlaittoon tai asioiden hoitamiseen, kun muutin 16-vuotiaana omilleni.

Elin pitkään kapinavaihetta, jossa ajattelin, että paskat kaikesta. Pienestä pitäen mietin kuolemaa ja sitä, kuinka se lopulta päästäisi tästä pahasta. Mutta pakko oli suorittaa - mennä elämässä eteenpäin.

Nyt olen ihan hyvässä työssä, 40-vuotias, vaimo, lapset, omat autot ja asuntolaina. Kilttinä miehenä minä hoidan paljolti kotitöitä, välillä uupumiseen asti.

Mutta kovin paljon ei löydy myötätuntoa vanhenevia vanhempiani kohtaa, joista toinen on päättänyt jäädä sänkyyn makaamaan ja toinen kieltäytynyt hakemasta apua etenevään muistisairauteensa. Ihan sovussa silti ollaan.

Piti vielä jatkaa listaa, kun lueskelin enemmän muidenkin kommentteja:

Tiedän olevani itsekin liian ankara lapsilleni. En siedä heiltä kovin paljon huonoa käytöstä, mutta en myöskään kurita väkivaltaisesti. Korotan ääntä tai vien sivummalle keskustelemaan kuitenkin herkästi.

Äitini varmasti ajattelee, että lellin lapsiani. Sitä hän toisteli aina toisten lapsista, jotka "saavat aina tahtonsa läpi ja kaiken mitä haluavat". Hänen näkökulmastaan sellaiset lapset lellittiin pilalle. Mutta on hän toisaalta mummona nyt paljon lempeämpi ja sallivampi. Herkkuja on kahvipöytä täynnä ja niitä saavat lapsenlapset rajattomasti mummolassa.

Yritän olla lapsilleni hyvä isä ja puuhailen heidän kanssaan paljon enemmän kuin heidän äitinsä. Olen läsnä arjessa ja vien leikkimään ja harrastuksiin. Säästän heille kuukausittan ja molemmilla on jo useamman tuhannen euron salkut. Ehkä ajattelen, että sillä ostan heidän hyväksynnän. Mietin myös, että aion kadota tai tehdä itsemurhan ennen kuin vanhenen ja alan olla taakkana. Suvussamme on jonkin verran kehitysvammaisia ja todella vanhaksi eläneitä ihmisiä, joiden molempien raskaaksi käyvää hoitamista olen seurannut pienestä pitäen.

Itselleni en juuri koskaan osta mitään. Olen monta vuotta suunnitellut hankkivani uuden näytön, mutta noin 300 euron sijoittaminen itseeni on aivan ylivoimaista.

Tuntuu, että varsinkin isäni on luovuttanut itsensä suhteen. Sellainen perinteinen vanha jäärä. Ei juopottele enää valtavasti vaan ainoastaan makaa sängyssä ja odottaa, että ruoka on pöydässä ja talo siisti... Kunto riittäisi vaikka mihin, jos olisi pitänyt itsestään huolta. Eikä varmaan vieläkään olisi myöhäistä. Ja täsmälleen samanlainen oli hänen oma isänsä saman ikäisenä.

En vaan osaa häntä alkaa neuvomaan. Vastaan en ole vanhemmilleni juuri uskaltanut milloinkaan sanoa. Enkä juuri töissäkään osaa puoliani pitää. Luonto on riitelyä vastaan ja mielummin väistyn viileästi ja kärsin sitten seurauksista kuin hankkisin vihamiehiä. En myöskään puhu kenestäkään pahaa selän takana, ja saatan jopa asiasta huomauttaa, jos joku muu tällaista harrastaa.

Olen oppinut näyttelemään rempseää ja coolia, joten kiusaamista en ole oikein milloinkaan kohdannut. Alkoholia kuluu aivan liikaa, mutta vain viikonloppuisin ja loma-aikoina, joten uskottelen itselleni, ettei asia ole ongelma.

Kun on vain omat lapset huolehdittavana, niin kyllä tässä ihan hyvin pärjäillään. Olen onnekas, kun saan tehdä työtäni, pidän siitä ja olen mielestäni hyvä siinä.

Olipa terapeuttista... :)

Ihan tuurilla. Hyvin oon pärjänny ikää jo 50

Mulla oli lapsena kova kuri ja heti lukion jälkeen piti lähteä faijan firmaan orjatöihin vaivaisella parintonnin kk liksalla ja painaa 6tunnin päivää niskalimassa. Nyt on onneksi jo paremmin ja liksat kohdillaan eikä vtuta oikeastaan enää yhtään.

Isäni kuoli kun olin 11 v.  Tehdastyöläinen äitini jäi yksin kahden lapsen kanssa, iät 11 ja 8. Ei ollut vielä leskeneläkkeitä, asumistukia yms nykyajan tukia. Oppikoulu oli maksullinen. Rahaa ei ollut aina ruokaan, kaurapuuroa syötiin loppukuusta viikonkin verran. Koulussa pääsimme vapaaoppilaiksi. 

14 vuotiaasta asti lomat töissä, ammattiopinnot iltaopintoina kun mahdollista, muuten töitä opintojen ohessa. Tiukkaa teki.

Nyt palkka on yli keskiansion hyvinkin, asunto maksettu ja auto oma. Hyvin on mennyt,

Päätin jo lapsena, että pärjään lähtökohdista huolimatta. En suostu uhriutumaan ja aikuisena valittamaan, että oli huonot eväät. 

 

Jos aikuinen ihminen valittaa huonoja eväitä ja moittii vanhempiaan, niin semmoinen ei olisi pärjännyt elämässä vaikka olisi ollut miten hyvät eteen. Turha surra semmoista mitä ei ole ollut.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki on sellaista taistelua kaikkien asioiden kanssa. Ei mitään tietoa kuinka toimii terveydenhuolto, hammaslääkärit, päivystys, verotus, pyykinpesu, kiinteistön ylläpito jne.

Kotona ei paljoa kerrottu. Ei edes silloin jos kysyi.

Äiti ja isä oli pitkäaikaistyöttömiä, osasivat varmasti hakea tarvittavia tukia, käydä lääkärissä jne mutta meille ei kerrottu mitään.

Äidin pravuuri olikin nakata omilleen jos ikinä kyseenalaista mitään no, ehkä sä sit itse selvität mistä sä pääset hammaslääkärille ja olin siis alaikäinen. Tämä vaikuttanut kaikkeen, lähinnä negatiivisesti. Pelkään työttömyyttä koska en tiedä paljonko saan tukia ja en tiedä kuinka pärjäisin? Sen takia roikun työpaikassa joka tulee viemään mielenterveyteni jos ei ole jo vienyt.

Suurimman osan asioista olen tietty saanut selville, mutta kaiken aina selvittämällä. Olen kateellinen niille kavereille joiden vanhemmat tietää asioita ja neuvoo miel

Tämä on niin tuttua!

Asuin isovanhempien ja myöhemmin tädin kanssa koko lapsuuden. Koko lapsuus oli todella köyhää rahallisesti ja jatkuva pelko koko ajan läsnä. Äidillä oli pahoja mielenterveysongelmia ja isäpuoli oli linnassa vähän väliä istunut juoppo. Aina kun äiti tuli käymään, jouduttiin pelkäämään hänen sairaskohtauksia, joihin liittyi riehumista ja pelko väkivallasta. Olin ulkona milloin missäkin piilossa, oli kesä tai talvi. Olin alle kouluikäinen. 

Meillä ei koskaan ollut lämpöä, ei halattu koskaan. Muistan kun pappa kuoli (pappa oli lapsena mun elämän tärkein ihminen). Olin kuukautta vaille 5v. Olin itkenyt monta tuntia ja olisin halunnut syliin. Eipä äiti ottanut, työnsi pois. Mummon sylissä en muista olleeni koskaan. Sen jälkeen en enää syliin koittanut.

Huonoa itsetuntoa lytättiin koko ajan. Isäpuoli kommentoi jatkuvasti, miten noin ruma ei koskaan löydä ketään miestä ja miten kukaan olis ton kaveri, kun on ulkoisesti ja sisäisesti noin ruma. Äiti sitten muisti aina raportoida ne mulle, jos en ite sattunut kuulemaan.

Olin koko kouluajan rajusti kiusattu äitin ja isäpuolen tekemisten vuoksi. Mulla ei ollut yhtäkään kaveria.

Lähdin 17-vuotiaana opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Ammattikoulusta löysin yhden kaverin ja lisäksi muutamasta kirjeenvaihtokaverista tuli ystäviä. Yksi heistä on ainoa ystävä vuosikymmenien jälkeenkin. Kiusaaminen ja isäpuolen jatkuva tölviminen jätti jälkensä. Mun on aina ollut (ja on yhä) vaikea tutustua ja luottaa kehenkään. Oon aina hävennyt itseäni. Jäin ilman parisuhdetta, perhettä.



Valmistuin koulusta ja ehdin vuoden olla töissä. Lähdin opiskelemaan lisää. Sitten tapahtui onnettomuus, jonka myötä selkä vammautui, sitä myötä muuttui liikkuminen vaikeaksi (nykyisin käytän jo rollaattoria kotonakin), tuli muistivaikeudet, toinen käsi ei toimi normaalisti. Elämä muuttui lopullisesti. Jäin eläkkeelle.

Nykyisin asun vuokralla kahden kissani kanssa, olen minimieläkkeellä, olen hyvin yksinäinen. Avustaja käy kerran viikossa, joka arjessa on ainoa livekontakti. Puhelimessa puhun tädin kanssa päivittäin. Joulut olen hänen luona. Yksi ystävä on 150km päässä. Hänen kanssa soitetaan muutama kerta vuodessa. 

Joten jos elämä oli vaikeaa lapsena, sitä se on yhä. Toki ilman pelkoa. 

Huonosti on mennyt .jo pienestä pitäen eristetty köyhäsä kodissa koulukiusattuna..

En osallistunut harrastuksiin eikä niihin ollut rahaakaan enkä mihinkään muuhunkaan seuratoimintaan.. maatilalla tehtiin vain töitä köyhissä olosuhteissa jossa jo pienestä opetettiin että minun paikka ei ole sama kuin muilla eli opiskella ja harrastaa ja harjoittaa muuta seurustelua tai kaveri elämää mitä muilla nuorilla oli.

Ei tullut työuraakaan koulun jälkeen vaan Ellen mielummin erakkona ja työttömänä ja köyhänä.

Arvottomuuden tunne, sosiaalisten tilanteiden tuoma ahdistus, kyvyttömyys nähdä mitään hyvää itsessä, jne.

Kaikki nämä lapsuuden tuotoksia. Vaikka yritin kaikenlaista, 3 koulutusta esim. en ole kyennyt työssäkäyntiin. Rakkautta en ole löytänyt joten päätin tehdä lapseni ns. yksin ilman parisuhdetta.

Ainut missä onnistuin on lapseni. Onneksi oli kotona aikaa heille. Sain kierteen katkaistua . He kaikki pärjäävät hyvin.

https://www.apu.fi/artikkelit/lapsuuden-traumoja-korostetaan-nyt-joka-p…

 

Kaikkien uhriutujien kannattaa lukea tuo.

Ben Furmanin näkemyksen varhaisten traumojen merkityksestä myöhempään elämään voi ehkä kiteyttää tähän tapaan: Mikään varhaisvuosien järkyttävä tai ahdistava kokemus ei sinällään sanele ihmisen mielenterveyttä, tekemisiä tai tekemättä jättämisiä tulevaisuudessa. Ihmisten välillä on eroja siinä, miten he selviytyvät vaikeista kokemuksista. Jotkut kykenevät suorastaan kääntämään aikaisemmat traumat vahvuudeksi.

Itse kunkin kannattaa varmasti miettiä, kannattaako menneisyyden traumaattisista kokemuksista tai ylipäätään vastoinkäymisistä rakentaa tämän päivän identiteettiä, saati perustaa tulevaisuudensuunnitelmia niiden varaan. Traumat saattavat rajoittaa nykyhetken toimintakykyämme joiltakin osin, mutta todennäköisesti ne eivät määritä elämäämme kokonaisuudessaan.

Mitä enemmän suunnittelemme elämäämme tärkeinä pitämiemme arvojen ja tavoitteiden pohjalta, sitä varmemmin pysyvät myös takavuosien traumaattiset kokemukset aisoissa. Se vahvistuu, mihin elämässä keskittyy.

Sain sillä tavalla huonot eväät, että vanhemmat ei näyttäneet esimerkkiä tunteiden hallinnasta ja niistä puhumisesta. Olivat arvaamattomia, saivat raivareita eikä me lapset voineet tietää, mistä raivarit milloinkin johtuivat.

Vanhemmat myös arvostelivat ja haukkuivat muita ihmisiä keskenään puhuen esimerkiksi näiden painosta tai ulkonäöstä. Sain kotoa käsityksen, että muita ihmisiä voi pitää huonompina ja tyhmempinä, meidän perhe on parempi kuin muut. Tällaisilla eväillä parisuhteet meni pieleen, kunnes viimein opin toisenlaisia arvoja. Sosiaalinen ja moraalinen kehitykseni kuitenkin viivästyi, ja liian suuret luulot itsestä ovat kostautuneet työelämässä.

Ihan perusjutut arjessa kuten siivous, sisustus, ruuanlaitto jne. on olleet hankalampia opetella myöhään aikuisiällä. Kotona kun ajateltiin, että muut ihmiset on tyhmempiä, niin ei muilta ihmisiltä tietenkään malliakaan otettu kun tiedettiin ja osattiin itse paremmin. Nyt näen, että "muut ihmiset" osaa aika paljon kaikenlaista. Muilla on kauniimmat kodit ja arki sujuu rattoisammin.

Eli vastauksena kysymykseen: keskimääräistä heikommin olen onnistunut kun puolueettomasti yritän asiaa katsoa. Parisuhteissa olen epäonnistunut, omaisuutta ei ole kertynyt ja kaikki on ollut aina vaikeaa.

Kannattaa myös huomioida, että ihmisten temperamentit ja herkkyys vaikuttaa.

Esimerkiksi oma mieheni on niitä jotka on pärjänneet oikein hyvin ja minä taas niitä jolla on tosi hankalaa. Mies meistä kahdesta sitäpaitsi on se, jolla on ollut paljon vaikeampi lapsuus, mutta minä olen tavattoman herkkä, olen aina ollut. Saatan itkeä kesällä luonnon kauneutta, imen tunnetiloja itseni ulkopuolelta, olen hirveän säikky ja reagoin kehollani kaikkeen Äärimmäisen epäkäytännöllistä ja raskasta on olla tällainen "ansarikukka".

On hienoa nähdä, miten omasta yhtä herkästä lapsesta on kasvanut kukoistava aikuinen, kun on saanut elää rakastavassa ja tukevassa perheessä ilman alkoholismia ja väkivaltaa.

Asian sivusta, mutta mulle mun tätini sanoi 2012, kun lapseni oli vauva, että ei saisi lasta opettaa olemaan sylissä liikaa. Pitelin just niin paljon kun halusin.

Vierailija kirjoitti:

Keskimääräistä huonommin kai: nelikymppinen lapseton sinkku nainen, ei varallisuutta, ei työpaikkaa, terveysongelmia.

Näistä ei mikään tietenkään suoraan ole lapsuudesta johtuvaa, mutta puuttumaton tunteiden hallinta, hylkäämisen pelko ja lapsuudessa alkanut ahdistus on, jotka sitten kyllä valtavasti vaikuttaneet nykytilanteeseen kun en ole koskaan pystynyt näkemään itselläni tulevaisuutta.

Kuulostaa niin tutulta... Joku trollaa olevansa minä.