Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Olen vasta keski-ikäisenä joutunut opettelemaan asioita, jotka monet oppivat jo vanhempiensa kanssa asuessaan, kouluiässä tai vähintäänkin parikymppisinä.

Onhan sitä hiukan joutunut häpeämään matkan varrella, ettei aikuisena hallitse normiasioita ja onpa sellaisia aikuisiakin tullut vastaan, jotka sen ovat antaneet kuulua ihan suoraan, etten osaa asioita (työpaikoilla), mutta tiedän oman taustani ja itse iloitsen siitä, että olen oppinut paremmin huolehtimaan itsestäni ja asioistani, ja toimimaan yksin. Vaikka se joidenkin silmissä on edelleenkin heikkotasoista suoriutumista.

Vaikeasti mennyt. Traumat estää normaalia elämistä ja edelleen pitää käydä juttelemassa ammattilaisen kanssa. Katkera olo myös kun kaikki on melkein pitänyt opetella itse kun koskaan ei kannustettu itsenäiseen elämään. Minkäänlaisia elämän viisauksia ei ole oppinut paitsi että en mistään hinnasta alkaisi narsistin puolisoksi ja tämänkin oppi sillä että se narsisti pahoinpiteli minua sen minkä ehti. 

Yliopistotutkinto, hyvä työpaikka, ahkeruutta, yrittämistä omin voimin, ikinä en ole kunnan apuun joutunut turvaamaan. Opiskelu ei katso vanhempien rahakukkaroa, vaan omaa yrittämistä. Suomessa on erittäin harvinainen ilmainen koulutus aina korkeimmalle pallille asti. Kaikki on kiinni itsestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu paljon millä vuosikymmenellä on syntynyt. Joskus kymmeniä vuosia sitten suurimmalla osalla ihmisillä oli niukkaa.

Olen syntynyt -50 luvun lopulla.

Pieni yhden huoneen mökki maaseudulla.

Vanhin sisarus oli mielenterveys potilas, mutta silloinhan ei ollut mitään hoito mahdollisuuksia, paitsi olla "hullujenhuoneella"...

Joten hänkin oli paljon mökissä .

Sitten veljeni olivat alkoholisoituneet...joista toinen asui mökissä.

Pieni maapläntti.

Tulot lähes lapsilisien varassa.

Äiti kävi töissä muutaman tunnin / vko eräässä firmassa.

Koko lapsuus kaaosta,pelkoa, häpeää ja häpeää häpeää... .En edes muista koko lapsuudesta juuri mitään kuin pelkoa.

Läksin kotoa heti rippikoulun jälkeen.

Ilman koulutusta, ilman penniäkään rahaa.

Vain vaatteet päälläni.

Vaihtelevasti on mennyt.

Avioli

 

Vierailija kirjoitti:

Yliopistotutkinto, hyvä työpaikka, ahkeruutta, yrittämistä omin voimin, ikinä en ole kunnan apuun joutunut turvaamaan. Opiskelu ei katso vanhempien rahakukkaroa, vaan omaa yrittämistä. Suomessa on erittäin harvinainen ilmainen koulutus aina korkeimmalle pallille asti. Kaikki on kiinni itsestä.

Kunnan apu?

Vaikka pärjää, niin silti on tunne,että on pelkkä paska ja on passiiisesti itsetuhoinen. Lapsena oppi olemaan näkymätön, mykkä, hiljaa jne. Jos olit aktiivinen, sinua rangaistiin. Jos teit omia päätöksiä, sinua kuritettiin ruumiillisesti.Lapsuuden käyttäytymismallit on kallioon hakattu. Ei näistä pääse millään eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin. Toki vanhemmat yrittäneet kaikin tavoin kampittaa, estää, rajoittaa ja tuhota lastaan, on kiristetty ja uhkailtu, tehty perinnöttömäksi kun en ole totellut, mutta hyvin pärjäsin ja rakensin loistavan uran.

Yksinäistä on ollut kun ei ole omaa lapsuusperhettä tukena, mitään apua en ole saanut koskaan, ja raskaimpia aikoja oli opiskeluaika yliopistossa (näin välillä aidosti nälkää kun ei ollut rahaa ja oli surkeaa viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asuntolassa) ja sitten toki pukkulapsiaika kun isovanhempia ei kiinnostanut koskaan tukea tai auttaa - tai edes tavata koskaan lapsiani.

Mutta nyt menee mukavasti ja rakennan itse sen hyvän perheen omista lapsistani. Heitä tuen ja autan aina enkä ikimaailmassa voisi olla niin ilkeä, julma ja piittaamaton kuin omat vanhemmat oli (ja on yhä) minua kohtaan.

Vanhemp

Mutta perheessäsi kuitenkin oli rahaa ja halua huomioida, jos kerran auto ostettu toiselle lapselle lahjksi? Ikäväähän tuo totta kai on, mutta kuulostaa pikkusen mun korvaan itse valitulta tilanteelta, eli sulta olis pyydetty ehkä toimimaan jotenkin mutta et ole tehnyt niin ja siksi ehkä rankaistu noin? no, hirveeltähän tuo kuulostaa mutta onko tuo ihan aitoa "heikkoja eväitä LAPSUUDESSA"? Voi se tietty ollakin...

Vierailija kirjoitti:

Yliopistotutkinto, hyvä työpaikka, ahkeruutta, yrittämistä omin voimin, ikinä en ole kunnan apuun joutunut turvaamaan. Opiskelu ei katso vanhempien rahakukkaroa, vaan omaa yrittämistä. Suomessa on erittäin harvinainen ilmainen koulutus aina korkeimmalle pallille asti. Kaikki on kiinni itsestä.

Voi voi, nyt olet hyvin väärässä. Kaikki tutkimukset kertoo (ja täälläkin on olllut pitkiä keskusteluja aiheesta) miten köyhyys, huono-osaisuus, ja kurjuus todellakin periytyy sukupolvelta toiselle. Ei sitä vaan esim. romaniperheestä lääkärisksi vieläkään ponnisteta, vaikka ne jotka on ymmärtämättömyyttään sanoneet että KAIKKI on KAIKILLE suomessa mahdolista niin ei se vaan käytännössä mene niin. Kun se kurjuus alkaa jo ala-asteelta. Kun vanhemmat ei osaa ehdottaa lapselle uramahdollisuuksia, ja aktiivisesti kannustaa sitä kohti pitkäjänteisesti niin se "huippu-ura" tyssää jo peruskouluarvosanoihin.

Aivan hiton hankalat oli lähdöt. Velaksi ostamalla resulla opelilla ja muovipussillisella vaatteita lähdin maailmalle.  Pikkuhiljaa 2mk alle minimipalkan uurastin hammastapurren.  Sain palkan pikkuhiljaa nouseen. Kärsin hullun napoleoon syndroomsisen firmanjohtajan ikeen alla. Metalliliitto ei auttanut.  Keräsin rohkeutta. Liityin loimaan kassaan.lopetin punaisenkommunistisen metalliliiton porsaiden tukemisen. Rakensin taloni. Ostin mersun ja toisenkin .koulutuiduin ylemmäksi toimihenkilöksi.  Talo kohta maksettu autot jo 20vuotta käteisellä ostettu.   Sitkeydellä ja nieleskelyllä hankittu leveät hartiat joiden voimalla nitistän pikkuhankaluudet.  

Vierailija kirjoitti:

Olen vasta keski-ikäisenä joutunut opettelemaan asioita, jotka monet oppivat jo vanhempiensa kanssa asuessaan, kouluiässä tai vähintäänkin parikymppisinä.

Onhan sitä hiukan joutunut häpeämään matkan varrella, ettei aikuisena hallitse normiasioita ja onpa sellaisia aikuisiakin tullut vastaan, jotka sen ovat antaneet kuulua ihan suoraan, etten osaa asioita (työpaikoilla), mutta tiedän oman taustani ja itse iloitsen siitä, että olen oppinut paremmin huolehtimaan itsestäni ja asioistani, ja toimimaan yksin. Vaikka se joidenkin silmissä on edelleenkin heikkotasoista suoriutumista.

Tutun kuuloista. Näin se menee

Vierailija kirjoitti:

Vaikka pärjää, niin silti on tunne,että on pelkkä paska ja on passiiisesti itsetuhoinen. Lapsena oppi olemaan näkymätön, mykkä, hiljaa jne. Jos olit aktiivinen, sinua rangaistiin. Jos teit omia päätöksiä, sinua kuritettiin ruumiillisesti.Lapsuuden käyttäytymismallit on kallioon hakattu. Ei näistä pääse millään eroon.

Tuttua kauraa. Onneksi k...pää isä haudassa. Harvaltaan käyn ohimennen tarkistaan että kivi on paikoillaan hautuumaalla. On ja pysyy.   Good luck in hell

Olen tässä sivusta seurannut naapuruston erikoista sijais?vanhemman touhuja muutamien pikkulasten kanssa joiden huolto näkyy annetun hänelle. Huutamista, tiuskimista, uhkailua, karjumista, lapsien pitää seistä sotilaallisesti rivissä jne. Seuraan tiiviisti milloin teen lasun, toistaiseksi rajoilla mennään vielä. Ymmärrän myös väsyneen vanhemman tilanteen "kurittomiin kakaroihin" kuin hän huusi. On rajanvetoa miettiä, mikä on lapsen parasta etua valvoa ettei he juokse autojen alle , äääntä korottaen, karjuen, ja mikä lapsen kaltoinkohtelua...Ei se kuulkaa niin selvää aina ole, vaikka itsekin olen erittäin valveutunut näissä asioissa.

Se että lapsia on kuritettu joskus, voi olla parempi kuin ettei olisi katsottu perään ollekaan. Sellaisenkin uhrit voisivat olla jo mullan alla.

Olen köyhä, sairas ja työtön. Hyvin meni joo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yliopistotutkinto, hyvä työpaikka, ahkeruutta, yrittämistä omin voimin, ikinä en ole kunnan apuun joutunut turvaamaan. Opiskelu ei katso vanhempien rahakukkaroa, vaan omaa yrittämistä. Suomessa on erittäin harvinainen ilmainen koulutus aina korkeimmalle pallille asti. Kaikki on kiinni itsestä.

Kunnan apu?

Sosiaalitoimisto.   Kerran kävin . Armeijasta pääsin. Ei sopivia vaatteita.95  ei pennin latia taskussa. Sain 500mk .ostin talvivaate kerran. Pystyi 10km polkypyörällä kulkee työllistymistuella 6mk päivä kouluavustajan hommassa. Olise aikaa.  Sai joskus ruokaa. Etes näkkäriä ja maitoa. Olin niin maassa kun ruoka aine alerkiasta en tohtinu puhua. ( SIPULIA)  hengenahistusta oksentelua mahanpuruja. Söin näkkäriä ja join maitoa. Urheilin kun kotona sai selkään.  Ulkona lenkkeillen sai olla rauhassa. Ihmeen vähällä sitä tulee toimeen. Ala asteesta 20 vuotiaaksi pyrostelin ketoosissa ....185 pitkä 73kg ja olin harteikas.  Pirun laiha. Sormet meni mahan ympäti ja hartiat oli ladonovet.   

Vierailija kirjoitti:

Keskimääräistä paremmin. Nykyään palkka top 10%, varallisuus top 5%. Eli kyllä Suomessakin voi vaurastua vaikka vassarit ovat siitä vaikeaa tehnyt, ja yrittävät yhä vaikeuttaa.

 

Kauheeta, nyyh, ei saa ilmaista rahaa ja tukea. On rikkailla vaikeaa.

Lapsuudenperheessäni oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa, uskontoon pakottamista, sosiaalisten suhteiden estämistä (koulukavereita ei juurikaan saanut tavata kun eivät kuuluneet uskoon). Opintoihin ei kannustettu. Vanhemmilla oli maatila jossa meidän lasten oli pakko auttaa. Elettiin toisinaan niukasti mutta lamasta selvittiin. Koen, että mitään eväitä en saanut elämään enkä näin aikuisena ole omaksunut juuri mitään kotini tapoja. Moraaliset arvot on ehkä osittain samat.

Lähdin ovet paukkuen alaikäisenä kotoa, koska koin että en enää voi jakaa samoja arvoja perheeni kanssa. Muutin toiselle puolelle Suomea ilman rahaa tai mitään muutakaan. Asuin ensin poikaystävän vanhempien luona ja pian muutimme omilleen. Sosiaalisia taitoja minulla ei tuolloin ollut, olin kömpelö ja ujo.

Kävin töissä ja kouluttauduin samalla. Ihmiskohtaamisia harjoittelin asiakastyössä, joka sekin oli aluksi takkuamista. En nostanut tukia tai muutakaan. Etenin koulusta ja työstä toiseen pelkällä päättäväisyydellä ja sillä, että oma valoonkatsova persoonani alkoi muodostua kodin ulkopuolella. Minulla oli vahvana se päämäärä, että haluan erilaisen elämän kuin lapsena oli.

Kaksi korkealoulututkintoakin on. Työpaikka on hyvä ja olen keskituloinen. Vanhemmillani on ns perustutkinnot jos vertaa nykyhetkeen.

Olen elävä esimerkki siitä, että Suomen järjestelmällä ja päättäväisyydellä kuka tahansa voi kouluttautua ja menestyä, eikä vanhempien koulutustaso tai sosiaalinen asema merkitse oikeastaan mitään.

Olisin varmaankin valinnut korkeakoulutetun uran jo aiemmin, jos vanhempani olisivat omasta asemastaan huolimatta kannustaneet minua ja jos olisi löytynyt yksikin opettaja joka olisi tsempannut tai kysynyt mitä kodin seinien sisäpuolella tapahtuu, sekä puuttunut asioihin.

Kyllä ne niukat oli jos ei olematttomat.

Omasta mielestäni se, miten elämässä pärjää johtuu paljon siitä minkälainen luonne on.

Itse olen ollut aina siinä mielessä "kova" että olen raivannut tieni eteenpäin ihan yksin,  Kun ketään ei ollut, mitä muuta voit tehdä?

Kova sisu on ollut ja on edelleen.  Aika nurinkurisesti olen pitänyt laiminlyötynä olemista ja hylkäämisen kokemuksia lapsena voimavarana voittaa vaikeudet ja puskea eteenpäin parempaan.

Sisusta minua haukuttiin, olin ilkeä ja paha kun en ollut alistuvainen. Se on kuitenkin minuun niin sisäänrakennettu etten voi periksi antaa. 

Muutin kotoa jo hyvin nuorena. En saanut käydä kuin pakolliset koulut, sitten alettiin ajaa ulos. Ja lähdinkin. 

Muistan miten osaamaton olin. Piti opetella että palkasta piti jäädä vuokran jälkeen myös elämiseen ja miten laskettaan että raha riittää. Kaikki, ihan kaikki piti itse ottaa selvää ja opetella mutta äkkiä sitä oppi kun oli pakko.

Ruoan laitto piti opetella. En osannut mitään. Meillä kotona ei siihen puoleen saanut koskea.  Koulussa oli joku yksi vuosi köksää josta lintsasin suuren osa koska vihasin sitä.

Muutaman vuoden tein kaikenlaisia töitä mitä satuin saamaan, sitten aloin iltaopiskelun ja suoritin yo-tutkinnon.

Se vaati paljon mutta päämäärä oli mielessä koko ajan.  Oli raskasta työpäivän jälkeen alkaa opiskella mutta kun tiesi että se on väliaikaista ja miksi sitä tekee, sen kyllä jaksoi.

Nyt minulla on oma tytär jonka olen yksin kasvattanut ja hänelle olen pyrkinyt antamaan mallia että ihminen pärjää kyllä. Jos on päämäärä sitä kohti sitten mennään vaikka pienin askelin. Takapakkia tulee välillä mutta uskoaan ei saa menettää.  Olen tehnyt kaikkeni että hänestä on kasvanut itseensä luottava positiivisesti elämää katsova nuori.  Ei se huono elämän alka välttämättä ole tuomio tulla epäonnistujaksi.  Ärsyttää itseään säälivät ihmiset jotka eivät edes yritä. Aina voi pyrkiä vaikka vähänkin parempaan.  

Rahasta on ollut hyvinkin tiukkaa, tiedän senkin puolen. On ollut opeteltava tulemaan hyvin vähällä toimeen ja kekseliäisyyttä on kysytty.  Nyt elämä on hyvää, mennyt on takana. Eipähän saaneet miua lannistettua!

Huonosti meni aina 30 ikävuoteen asti. Kotoa en saanut mitään opastusta elämäntaitoihin, ihan sellaisiin perustaitoihin. Miten ostaa ja omistaa asunto, miten säästää siihen, kouluttautumisesta heillä ei ollut mitään tajua, eikä oikein mistään muustakaan. Elämä lapsuuden kodissa oli turvallista mutta tylsää ja tapahtumaköyhää. Missään ei käyty, mitään ei tehty. Mikään ei saanut maksaa mitään. Mistään ei puhuttu, meidät lapset tuomittiin, syyllistettiin vähän joka asiasta. Elämä oli ilotonta. Ilmapiiri oli negatiivinen. Kaikesta manattiin ja peloteltiin.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheessäni oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa, uskontoon pakottamista, sosiaalisten suhteiden estämistä (koulukavereita ei juurikaan saanut tavata kun eivät kuuluneet uskoon). Opintoihin ei kannustettu. Vanhemmilla oli maatila jossa meidän lasten oli pakko auttaa. Elettiin toisinaan niukasti mutta lamasta selvittiin. Koen, että mitään eväitä en saanut elämään enkä näin aikuisena ole omaksunut juuri mitään kotini tapoja. Moraaliset arvot on ehkä osittain samat.

Lähdin ovet paukkuen alaikäisenä kotoa, koska koin että en enää voi jakaa samoja arvoja perheeni kanssa. Muutin toiselle puolelle Suomea ilman rahaa tai mitään muutakaan. Asuin ensin poikaystävän vanhempien luona ja pian muutimme omilleen. Sosiaalisia taitoja minulla ei tuolloin ollut, olin kömpelö ja ujo.

Kävin töissä ja kouluttauduin samalla. Ihmiskohtaamisia harjoittelin asiakastyössä, joka sekin oli aluksi takkuamista. En nostanut tukia tai muutakaan. Ete

Mistä hyvästä alapeukkuja? En todellakaan päässyt helpolla. Kirppiksiä ei ollut joten kaikki piti hankkia jostain. Laskujen maksusta, töiden hakemisesta, kouluihin ilmoittautumisesta, veroasioista ja ihan kaikesta otin itse selvää. Ujona en kehdannut aina edes kysyä eikä googlea ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheessäni oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa, uskontoon pakottamista, sosiaalisten suhteiden estämistä (koulukavereita ei juurikaan saanut tavata kun eivät kuuluneet uskoon). Opintoihin ei kannustettu. Vanhemmilla oli maatila jossa meidän lasten oli pakko auttaa. Elettiin toisinaan niukasti mutta lamasta selvittiin. Koen, että mitään eväitä en saanut elämään enkä näin aikuisena ole omaksunut juuri mitään kotini tapoja. Moraaliset arvot on ehkä osittain samat.

Lähdin ovet paukkuen alaikäisenä kotoa, koska koin että en enää voi jakaa samoja arvoja perheeni kanssa. Muutin toiselle puolelle Suomea ilman rahaa tai mitään muutakaan. Asuin ensin poikaystävän vanhempien luona ja pian muutimme omilleen. Sosiaalisia taitoja minulla ei tuolloin ollut, olin kömpelö ja ujo.

Kävin töissä ja kouluttauduin samalla. Ihmiskohtaamisia harjoittelin asiakastyössä, joka sekin oli aluk

Tuo kun ei vaan pidä paikkaansa ja on ärsyttävää kuunnella: "Suomen järjestelmällä ja päättäväisyydellä kuka tahansa voi kouluttautua ja menestyä, eikä vanhempien koulutustaso tai sosiaalinen asema merkitse oikeastaan mitään". Sinulla kävi hyvin kun sulla oli jotain kykyjä kuitenkin, tietoa ja pohjataitoja, ymmärrystä kouluttautua, poikaystävä ja hänen perhe tukena. Jos vanhempina on juopot, mielisairaat, tai on muita tragedioita, lastenkoti lapsuutta, ei se useinkaan toteudu.