Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Ennen moni eli pelon ilmapiirissä. Yleensä isä oli se jota pelättiin. Meillä ainakin. Diktaattori. Ei lämpöä eikä kunnioitusta saanut. En koskaan istunut isäni sylissä. Minusta tuli epävarma aikuinen.

Vierailija kirjoitti:

Keskimääräistä huonommin kai: nelikymppinen lapseton sinkku nainen, ei varallisuutta, ei työpaikkaa, terveysongelmia.

Näistä ei mikään tietenkään suoraan ole lapsuudesta johtuvaa, mutta puuttumaton tunteiden hallinta, hylkäämisen pelko ja lapsuudessa alkanut ahdistus on, jotka sitten kyllä valtavasti vaikuttaneet nykytilanteeseen kun en ole koskaan pystynyt näkemään itselläni tulevaisuutta.

Mikä ihmeen lapseton sinkku. Sinkku on lapseton ihan määritelmältään. Single Income No Kids.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskimääräistä huonommin kai: nelikymppinen lapseton sinkku nainen, ei varallisuutta, ei työpaikkaa, terveysongelmia.

Näistä ei mikään tietenkään suoraan ole lapsuudesta johtuvaa, mutta puuttumaton tunteiden hallinta, hylkäämisen pelko ja lapsuudessa alkanut ahdistus on, jotka sitten kyllä valtavasti vaikuttaneet nykytilanteeseen kun en ole koskaan pystynyt näkemään itselläni tulevaisuutta.

Mikä ihmeen lapseton sinkku. Sinkku on lapseton ihan määritelmältään. Single Income No Kids.

Sinkku tulee sanasta single. Eli ihminen ilman parisuhdetta, lapsia voi toki olla.

Opin etsimään hyviä juttuja: kirjasto, kerhot ja koulu. Hyvät ystävät myös tärkeitä. Opin sosiaalisia taitoja paljon. Elikkäs kaikki on kääntynyt hyväksi!

Vierailija kirjoitti:

Se on helvetin väsynyttä syytellä sotaa. Ei se ole mikään selitys tai oikeutus tai peruste että niilöä kaltoinkohtelujavanhemmilla oli kurja ja ankea lapsuus. NIIN OLI MINULLAKIN enkä silti siirtänyt sitä lapsiini tai hakannut ja alistanut lapsiani. Se on katsokaas VALINTA. Mun vanhemmat ei viitsineet tehdä sitä valintaa kun on helpompa ja kivempaa heille hakata lapsia ja pitää ne pelossa ja kauhussa jotta ne tottelee.

Mä taas valitsin katkaista sukupolvien lapsenhakkaamisen ja tein sen ja onnistuin loistavasti. Vaati aivan hitokseen vaivaa ja oli vaikeaa ja rankkaa, mutta onnistuin koska valitsin onnistua.

Ihan tän saman valinnan olisi mun omat vanhemmat voineet tehdä. Eivät vaan viitsineet.

Onneksi olkoon. Kaikille ei anneta mahdollisuutta valita. Se elämän ilo viedään jo lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on järkyttävää luettavaa. Ei ainakaan kannata itseään syyttää vaikeasta lapsuudesta tai vanhempien alkoholismista, persoonallisuushäiriöistä yms. Yli puolet Suomen väestöstä omaa mutaation tai mutaatioita, mitkä altistavat väkivaltaan ja alkoholismiin.

Omat vanhempanikin joivat aika reippaasti. Isä tosin ilmoitti, cetten ole hänen lapsensa ja olin tajuttoman helpottunut nuorena tuosta tiedosta. Inhosin nimittäin silloin vanhempiani tai "vanhempiani" niin, etten edes syönyt samassa pöydässä. No, se ukko on jo manan mailla ja hyvä niin.

Näitä tapauksia on liikaa. Itse syytän Suomen historiaa ja sotaa, josta on oikeasti vielä aika vähän aikaa. Omat vanhempani olivat sodan jälkeen syntyneitä suuren ikäluokan edustajia, joiden lapsuus ei ollut helppoa. Heidän vanhempansa olivat sodassa tai kotirintamalla ja kovin tervejärkisenä ei sodasta usein palattu, jos yleensä palattiin hengissä ja fyysisesti kunnossa.

Sodan jälkeen Suomea jälleenrakennettiin erittäin kovalla työllä, tunteita ei näytetty, eikä sodasta puhuttu. Sota rikkoi ja arpeutti, moni menetti mielenterveytensä ja suunnittelemansa tulevaisuuden. Lasten elämä ei myöskään monesti ollut mitään rakkauden täyteistä ja onnellista, vaan kyllä moni kasvoi henkisesti huonoissa oloissa ja myös ihan ruoasta ja vaatteista saattoi olla pulaa, koulutuskaan ei ollut kaikille mahdollista, vaan töitä piti tehdä jo nuoresta. Samalla tapahtui iso murros kun maalta muutettiin kaupunkeihin.

Ainakaan minun sodan jälkeen syntyneistä vanhemmistani ei ollut vanhemmiksi. Isäni hukutti kovan lapsuutensa kokemukset alkoholiin (isänsä palasi sodasta katkeroituneena ja pahansisuisena ja arvaamattomaan, sekä rampana ja äitinsä hoiti kaiken fyysisen kovan työn oman jaksamisensa äärirajoille vietynä). Äitini suri rakkaudetonta ja kovaa lapsuuttaan (hänen isänsä palasi sodasta vähän parempana, mutta oli ollut huoltojoukoissa eikä etulinjassa, mutta äitinsä sairaslottana vaativana ja kovana). Isovanhempani oli sota murtanut enemmän tai vähemmän. Heidän sodan jälkeen kasvaneet lapsena olivat monet liian rikkinäisiä ja jääneet paljosta paitsi.

Lapsuudessani vanhempieni elämä meni heidän omiin ongelmiinsa. He tappelivat, myös väkivaltaisesti ja lopulta myös erosivat. Ero ei helpottanut kummankaan elämää, vaan samat ongelmat jatkuivat. Isäni lopulta tappoi itsensä. Äitini ripustautui miehiin ja aina oli jonkun naispuolisen sukulaisen tai tuttavan kanssa välit poikki, sekä jäi lopulta myös työelämästä pois mielenterveysongelmien vuoksi.

Ei noita traumoja korjata täysin yhdessä tai kahdessa sukupolvessa, vaan kyllä ne näkyvät edelleen. Samalla yhteiskunnan murroksen vauhti ja muutos on Suomessa ollut älyttömän nopea. Ei ihmiset ole ehtineet ehtineet sopeutua.

Pikkuhiljaa sukupolvi sukupolvelta päästään eteenpäin ja opitaan toimimaan terveemmin, sekä ollaan tasapainoisempia. Samalla tieto lasten kehityksestä ja ihmisen mielestä on lisääntynyt. Lapset saavat paremmat lähtökohdat elämäänsä. Ainakin tässä ketjussa näkyy, että moni on pystynyt antamaan lapsillensa paljon paremmat lähtökohdat kuin itsellään on ollut.

Hyvä kommentti! Eli voisi tavallaan ajatella, että nykyiset mielenterveysongelmaiset suomalaiset ovat se hinta, minkä me jouduimme maksamaan siitä, että kansakuntamme säilyi elossa ja maamme pysyi itsenäisenä.

Ja tapa, jolla me yhteiskuntana kohtelemme näitä (meitä) rikkonaisia ihmisraunioita (tai tulevia sellaisia) ei kyllä mairittele.

Vierailija kirjoitti:

Keskimääräistä paremmin. Nykyään palkka top 10%, varallisuus top 5%. Eli kyllä Suomessakin voi vaurastua vaikka vassarit ovat siitä vaikeaa tehnyt, ja yrittävät yhä vaikeuttaa.

Sydämen sivistys ei nyt oikein tuntuisi loistavan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on järkyttävää luettavaa. Ei ainakaan kannata itseään syyttää vaikeasta lapsuudesta tai vanhempien alkoholismista, persoonallisuushäiriöistä yms. Yli puolet Suomen väestöstä omaa mutaation tai mutaatioita, mitkä altistavat väkivaltaan ja alkoholismiin.

Omat vanhempanikin joivat aika reippaasti. Isä tosin ilmoitti, cetten ole hänen lapsensa ja olin tajuttoman helpottunut nuorena tuosta tiedosta. Inhosin nimittäin silloin vanhempiani tai "vanhempiani" niin, etten edes syönyt samassa pöydässä. No, se ukko on jo manan mailla ja hyvä niin.

Näitä tapauksia on liikaa. Itse syytän Suomen historiaa ja sotaa, josta on oikeasti vielä aika vähän aikaa. Omat vanhempani olivat sodan jälkeen syntyneitä suuren ikäluokan edustajia, joiden lapsuus ei ollut helppoa. Heidän vanhempansa olivat sodassa tai kotirintamalla ja kovin tervejärkisenä ei sodasta usein palattu, jos yleensä palattiin hengissä ja fyysisesti kunnossa.

Sodan jälkeen Suomea jälleenrakennettiin erittäin kovalla työllä, tunteita ei näytetty, eikä sodasta puhuttu. Sota rikkoi ja arpeutti, moni menetti mielenterveytensä ja suunnittelemansa tulevaisuuden. Lasten elämä ei myöskään monesti ollut mitään rakkauden täyteistä ja onnellista, vaan kyllä moni kasvoi henkisesti huonoissa oloissa ja myös ihan ruoasta ja vaatteista saattoi olla pulaa, koulutuskaan ei ollut kaikille mahdollista, vaan töitä piti tehdä jo nuoresta. Samalla tapahtui iso murros kun maalta muutettiin kaupunkeihin.

Ainakaan minun sodan jälkeen syntyneistä vanhemmistani ei ollut vanhemmiksi. Isäni hukutti kovan lapsuutensa kokemukset alkoholiin (isänsä palasi sodasta katkeroituneena ja pahansisuisena ja arvaamattomaan, sekä rampana ja äitinsä hoiti kaiken fyysisen kovan työn oman jaksamisensa äärirajoille vietynä). Äitini suri rakkaudetonta ja kovaa lapsuuttaan (hänen isänsä palasi sodasta vähän parempana, mutta oli ollut huoltojoukoissa eikä etulinjassa, mutta äitinsä sairaslottana vaativana ja kovana). Isovanhempani oli sota murtanut enemmän tai vähemmän. Heidän sodan jälkeen kasvaneet lapsena olivat monet liian rikkinäisiä ja jääneet paljosta paitsi.

Lapsuudessani vanhempieni elämä meni heidän omiin ongelmiinsa. He tappelivat, myös väkivaltaisesti ja lopulta myös erosivat. Ero ei helpottanut kummankaan elämää, vaan samat ongelmat jatkuivat. Isäni lopulta tappoi itsensä. Äitini ripustautui miehiin ja aina oli jonkun naispuolisen sukulaisen tai tuttavan kanssa välit poikki, sekä jäi lopulta myös työelämästä pois mielenterveysongelmien vuoksi.

Ei noita traumoja korjata täysin yhdessä tai kahdessa sukupolvessa, vaan kyllä ne näkyvät edelleen. Samalla yhteiskunnan murroksen vauhti ja muutos on Suomessa ollut älyttömän nopea. Ei ihmiset ole ehtineet ehtineet sopeutua.

Pikkuhiljaa sukupolvi sukupolvelta päästään eteenpäin ja opitaan toimimaan terveemmin, sekä ollaan tasapainoisempia. Samalla tieto lasten kehityksestä ja ihmisen mielestä on lisääntynyt. Lapset saavat paremmat lähtökohdat elämäänsä. Ainakin tässä ketjussa näkyy, että moni on pystynyt antamaan lapsillensa paljon paremmat lähtökohdat kuin itsellään on ollut.

Hyvä kommentti! Eli voisi tavallaan ajatella, että nykyiset mielenterveysongelmaiset suomalaiset ovat se hinta, minkä me jouduimme maksamaan siitä, että kansakuntamme säilyi elossa ja maamme pysyi itsenäisenä.

Ja tapa, jolla me yhteiskuntana kohtelemme näitä (meitä) rikkonaisia ihmisraunioita (tai tulevia sellaisia) ei kyllä mairittele.

90-lama rampautti tai syrjäytti ainakin puolisen miljoonaa enemmän tai vähemmän pysyvästi.

Vastaavaa kurjistumiskautta lupaillaan taas.

1960- 1970   luku saatin, se  on paljon enemmän kuin nykymaailma.   Kaikki hyvä on saatu.. Miten teillä muilla nykyään.....?

Vierailija kirjoitti:

"Niukat eväät"!

Täällä näköjään on paljon epäonnistuneita kirjoittamassa ja peukuttamassa muita epäinnistujia.

Ei taida maailman onnellisin kansa olla kovin onnellista kun näitä lukee.

Yksi kirjoitus oli hyvä ja kertoo olennaisesta ongelmasta yhteiskunnassa.

Monet kuitenkin peukuttivat sen 👎!

Itse olen kasvanut lastenkodissa ja minulle todettiin 9 vuotiaana PTDS. Olen kuitenkin rakentanut elämäni ihan erilailla kun monet surkeuttaan korostavat kirjoittajat.

Henkisen ja fyysisen väkivallan ilmapiirissä kasvaneena ymmärrän asioita myös erilailla.

Lastenkodin toimintaa tuskin on moni näistä edes kokenut ja siksi en avaa toimintaa enempää miten sen sisään joutuneet voivat joko samaistua alkoholismin tai päihde ongelmaisiin perheisiin ja elää tuilla jne...

Osa rakentaa kaiken itse ja pärjää ilman ulkopuolista tukea. Itse kuulun pärjääjiin ja selvityjiin.

40 vuotta työelämässä, useita ammatteja ja moniosaajana en enää pärjää työmarkkinoilla. Nuoremmat saa työt. En siis ole katkera siitäkään vaikka olen työtön.

Elämää voi rakentaa monilla eri tavoilla ja itseensä uskovat ymmärtävät mistä puhun.

Ei vanhemmat tai perhe ole ongelmiin aina syyllinen ja sairaudetkin ovat kokonaisuuden summa.

Moni voisi itse korjata omat virheensä ja väärät ennakkoluulot asenteissaan ja oppia paljon enemmän kuin täällä kirjoittamalla ja sympatiaa hakemalla.

Kirjoitin vain sen takia kun oli aikaa katsoa millaista porukkaa täällä kirjoittelee omasta surkeudestaan. En jatka lukemista täällä enää. Valaisevaa oli muiden syyttely ja omaa vastuuta elämästään ottaneita on muitakin. Ympäristö vaikuttaa ja kaikkea voi itse muuttaa paremmaksi. Uskotteko!

Hyvä kirjoitus. Kiitos siitä.

Oon yksi joka sai niukat eväät. Jos ei puututa muuhun niin konkreettisesti esimerkkejä: en osannut laittaa ruokaa, en pyykätä, en tiedä tavallisista asioista mitään joka nyt näkyy uusavuttomuutena joka asiassa. En osaa edes säilöä ruokaa jääkaappiin oikein. Kaiken on joutunut itse selvittämään. En osaa leipoa, sellaisia normaaleja asioita mitä toiset osaavat. Äitini ei halunnut opettaa minua.

Sen sijaan osaan imuroida, tiskata, kitkeä rikkaruohoja, pestä ikkunat, luututa lattiat, jynssätä vessanpöntöt ja muuta siivoukseen liittyviä asioita. Ne on opetettu.

Äitini teki ruuat ja minä siivosin. Kun pyysin opettamaan ruuanlaittoa, hän hermostui suunnattomasti ja töni ulos keittiöstä. Tiskasin aamulla, päivällä, iltapäivällä ja illalla, joka päivä imuroin, kerran viikossa luutusin lattiat ja pyyhin pölyt, tamppasin matot. Silittääkin osaan, koska äiti piti pyykinpesusta mutta silittämisen jätti minulle. Silitin hänen alusvaatteita ja sukkia. 

En uskalla kertoa muille kuinka avuton olen kaikissa kodinaskareissa. Lampun vaihdon olen opetellut, edelleenkään mitään pieniä remonttihommia en osaa tehdä. Nyt olen nuo asiat mitkä osaan, opettanut lapsilleni. Silloin kun olin nuori ei ollut tiktokkeja tai somea. Siinä oli muutaman kerran 18-vuotiaalla sormi suussa kun veden keittäminenkään ei onnistunut.

Vierailija kirjoitti:

"Niukat eväät"!

Täällä näköjään on paljon epäonnistuneita kirjoittamassa ja peukuttamassa muita epäinnistujia.

Ei taida maailman onnellisin kansa olla kovin onnellista kun näitä lukee.

Yksi kirjoitus oli hyvä ja kertoo olennaisesta ongelmasta yhteiskunnassa.

Monet kuitenkin peukuttivat sen 👎!

Itse olen kasvanut lastenkodissa ja minulle todettiin 9 vuotiaana PTDS. Olen kuitenkin rakentanut elämäni ihan erilailla kun monet surkeuttaan korostavat kirjoittajat.

Henkisen ja fyysisen väkivallan ilmapiirissä kasvaneena ymmärrän asioita myös erilailla.

Lastenkodin toimintaa tuskin on moni näistä edes kokenut ja siksi en avaa toimintaa enempää miten sen sisään joutuneet voivat joko samaistua alkoholismin tai päihde ongelmaisiin perheisiin ja elää tuilla jne...

Osa rakentaa kaiken itse ja pärjää ilman ulkopuolista tukea. Itse kuulun pärjääjiin ja selvityjiin.

40 vuotta työelämässä, useita ammatteja ja moniosaajana en enää pärjää työmarkkinoilla. Nuoremmat saa työt. En siis ole katkera siitäkään vaikka olen työtön.

Elämää voi rakentaa monilla eri tavoilla ja itseensä uskovat ymmärtävät mistä puhun.

Ei vanhemmat tai perhe ole ongelmiin aina syyllinen ja sairaudetkin ovat kokonaisuuden summa.

Moni voisi itse korjata omat virheensä ja väärät ennakkoluulot asenteissaan ja oppia paljon enemmän kuin täällä kirjoittamalla ja sympatiaa hakemalla.

Kirjoitin vain sen takia kun oli aikaa katsoa millaista porukkaa täällä kirjoittelee omasta surkeudestaan. En jatka lukemista täällä enää. Valaisevaa oli muiden syyttely ja omaa vastuuta elämästään ottaneita on muitakin. Ympäristö vaikuttaa ja kaikkea voi itse muuttaa paremmaksi. Uskotteko!

Tämä kirjoitus kuvaa hyvin sitä miten traumaattisissa oloissa kasvaneesta tulee vahvuuteen sairastunut suorittaja joka ei kestä heikkoutta itsessään eikä muissa. Eikä tunteista ja traumoista puhumista.

Elämässä menestyminen tarkoittaa ennenkaikkea työelämässä menestymistä ja sitä on tarve korostaa. Tunteista ja heikkouksista puhuminen koetaan surkeutena. Pitää olla kova ja pärjäävä niinkuin lapsenakin piti.

Vierailija kirjoitti:

Meillä myös ollut aina, jo lapsena mutta myös aikuisenakin, että jos mulle käy jotain ikävää, tapaturma, onnettomuus, potkut tai muu epäonnistuminen, vanhemmat on vahingonilosta aivan liekeissä ja viikkokausia vattuilee ja näkvii ja ilkkuu.

Erityisen satuttavina muistan yt:ssä saamani potkut (koko firma lakkautettiin ja kaikki sai loparit) ja sen miten vahingonilosta ja ihme kiimaisesta vihasta leimuava silmät äidillä oli kun se mulle päin naamaa nauroi ja ilkkui. Siitäs sait, oikein!

Vielä tuskaisempi oli kun ilkkuivat keskenemnosta. Oli vielä ns pitkillä viikoilla keskenmeno eli sikiö oli jo aiemmin todettu ultrassa eläväksi. Tilanteessa jossa menetin sikiön, olisin kaivannut myötätuntoa. Sain aivan järkyttävää ilkkumista ja vattuilua ja molemmat soitti vuoron perään ja haukkui miten saat sitä mitä tilaat ja oma syysi! Ei todellakaan ollut oma syy, vaan istukassa oli vikaa. Alan vieläkin itkeä ja tunnen saman palan kurkussa kuin silloin, kun tuo tapahtui. Vanhempien ihmeelllinen viha ja kostonhalu on niin suuri. Ja mitään pahaa en ole niille tehnyt koskaan vaan aina yrittänyt olla hyvä tytär ja ahkera ja uuttera ja avulias. Ja silti ne lyö ja satuttaa minkä ehtii ja pahinta kaikesta: silminnähden NAUTTII kun kärsin, minuun sattuu tai kaikki menee päin hanuria.

Ihan kestämätöntä. Nytkin tuntuu pala kurkussa ja rintakehää painaa sellainen vaikea hengittää -tunne. Tuttu lapsuudesta ja tuttu noista kaikista tilanteista jossa mua tahallaan loukkaavat.

AIVAN JÄRKYTTÄVÄÄ tämä, mitä kerroit! Asiantuntijat suosittavat, ettei narsistivanhempiin pitäisi olla missään yhteyksissä, koska joka ikinen kerta kun niin teet, he satuttavat vaan tahallaan aina niin pahasti kuin vain pystyvät. Katkaise välit, äläkä ole heihin enää missään yhteyksissä. Oman itsesi takia, he eivät muutu, vaan purevat aina kun saavat tilaisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä on "niukat eväät"?

Niin voisiko joku selittää niiden nuolten laittamisen sijaan mitä tällä ilmaisulla tarkoitetaan? Rahaa, mielenterveyttä,mahdollisuuksia,  älykkyyttä, mitä?

Niitä eväitä on mm. kotikasvatus. Jos huono kasvatus, niin niukat ja jos hyvä, niin hyvät eväät. Ja miten lapsi, nuori opetetaan asennoitumaan. Jos syötetään pelkkää negatiivista paskaa, että ei elämässä voi onnistua jne., on sekin niukkoja eväitä. Ei tueta taloudellisesti, ei kannusteta, pelkkää negatiivista paskaa. Ja jos on pöljät vanhemmat, isovanhemmat jne., niin ei vain peri fiksua päätä, ei ole järkeä selviytyä elämässä kovin hyvin. Ei pysty lukemaan itselle kunnon ammattia, joka johtaa köyhyyteen. Sekin on niukkoja eväitä. Monen asian summa. Myös ympäristötekijät vaikuttaa. Onko asuttu kenties alueella, jossa lapsi lähtee 11-vuotiaana johonkin huumekokeiluihin ja sille tielle jää, vai onko asuttu alueella, jossa lapsi kavereiden kautta kiinnostuu hyvistä asioista. Ei ole mitään yhtä tai kahta selittävä tekijää.

VMP

Vierailija kirjoitti:

Se on helvetin väsynyttä syytellä sotaa. Ei se ole mikään selitys tai oikeutus tai peruste että niilöä kaltoinkohtelujavanhemmilla oli kurja ja ankea lapsuus. NIIN OLI MINULLAKIN enkä silti siirtänyt sitä lapsiini tai hakannut ja alistanut lapsiani. Se on katsokaas VALINTA. Mun vanhemmat ei viitsineet tehdä sitä valintaa kun on helpompa ja kivempaa heille hakata lapsia ja pitää ne pelossa ja kauhussa jotta ne tottelee.

Mä taas valitsin katkaista sukupolvien lapsenhakkaamisen ja tein sen ja onnistuin loistavasti. Vaati aivan hitokseen vaivaa ja oli vaikeaa ja rankkaa, mutta onnistuin koska valitsin onnistua.

Ihan tän saman valinnan olisi mun omat vanhemmat voineet tehdä. Eivät vaan viitsineet.

Sun vanhemmilla oli päät paskoina. Niillä ei ollut järkeä tehdä oikeaa valintaa. Tyhmät tekevät aina tyhmät valinnat, koska viisautta ei ole.

Uppista.

Minua tuettiin taloudellisesti ja elin kulttuurisesti rikkaassa kodissa (matkoja vieraisiin kulttuureihin, kirjoja, akateemisia ihmisiä...). Vanhempani vain tietyllä tavalla olivat jääneet lapsiksi emotionaalisen kehityksen osalta (jep, sodan jälkeinen maailma ei tukenut tätä puolta kovinkaan vahvasti, sääli). Se vaikeutti omaakin kasvuani, sillä tyypillisenä kympin tyttönä suoritin vanhempieni odotuksia ja toiveita sitä itse tajuamatta. Joskus yliopistolla vasta romahdin tyystin ja siitä alkoi emotionaalinen kasvu ja "itsensä kasvattaminen". Eräässä vaiheessa tajusin, että olin tietyiltä osin kasvanut vanhempieni ohi jo varhain. Edelleen tämä tausta hieman vaikuttaa itseluottamuksen suhteen ja urakehityksen suhteen. Toki nyt vanhoihin vanhempiin pitää tietyllä tavalla "suhtautua" niin, että he eivät ole ihan kaikilta osin messissä.

Lapsesta asti mt ongelmia. 18v persoonallisuushäiriö diagnoosi. Teini-ikäisenä aloitin itseni myymisen ja päihteiden käytön. Itsemurha yrityksiä ollut. Nyt vähän vanhempana olen löytänyt hyvän miehen, joka auttanut pääsemään elämässä eteenpäin ja esim päihteiden käyttöä ei enään ole tai seksityötä. 

Enhän minä ole menestynyt elämässä millään lailla kun lapsuus oli sitä, että piti olla vaan hiljaa ja näkymätön eikä mikään saanut maksaa mitään, vaatteet ja ruoka sentään kustannettiin, niin ei oikein oppinut muuta kuin passiiviseksi hiljaa olijaksi, mutta sillä tavallahan ei elämässä pärjää.