Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani kuolivat, kun olin 8. Pääsin sukulaisperheeseen kasvatiksi, joten oli ruokaa ja vaatteet. Mutta kyllähän se tehtiin selväksi, etten ollut oma lapsi, ja minkä suuren uhrauksen tekivät. Kun lähdin opiskelemaan, he katsoivat työnsä tehdyksi.

Orvon elämä ei lopu täysi-ikäisyyteen, vaan jokaisessa elämäntilanteessa se vanhempien läsnäolo ja tuki puuttuvat.

Niin itseltä kuin sitten omilta lapsilta. Kun muuttaa, tilaa muuttofirman. Remonttia ei tehdä talkoilla. Juhlia ei leivota talkoilla. Aikaa ei vietetä suvulla, vaikkapa mökillä. Autoa ei etsitä isän kanssa, eikä isä tule pelastamaan tien sivusta. Lapselle ei ole hoitajaa, ja hän on kaikki lomat päivähoidossa. Hän ei saa arvokkaita lahjoja isovanhemmilla, eikä pappa opeta onkimaan, tai muutenkaan olemaan mies.

Ja tietenkin koska minua ei arvostettu, en osannut valita puolisoa, vaan uskoin sellaisen puheisiin joka ei osoittanut minulle arvostusta.

Niinpä lapsellani oli sikälikin ohuet eväät, että hän on avioerolapsi ja yksinhuoltajan lapsi.

Jos se yksi tai kaksikin sukupolvea puuttuu, vaikka olisivat hengissäkin, niin elämällä on seuraaville parille sukupolvelle paljon heikommat eväät.

Toivon, että perintöveroa alennetaan vanhemman ja lapsen välillä, jotta lapseni saisi edes minun keräämäni työni hedelmät täysimääräisinä. Hänellä on jo muuten niin paljon heikommat eväät, ei valtion tarvitsisi verottaa toiseen kertaan minun jo raskaasti verotettua, itse kokoon haalimaani palkkaa.

Sivukommentti. Mä olen ollut samalla lailla orpo kuin sinä eli ei mitään apua tai tukea koskaan eikä ole voinut kellekään soittaa tai hädässäkään saada apua. Ja ne mun kusipäävanhemmat on elossa. Eli orpous voi olla totaalista orpoutta vaikka vanhempi eläisi.

En ole ollut tekemisissä 20 vuoteen pahoinpitelyjen seurauksena. Ei ole koskaan kukaan auttanut missään.

Lapsuudessa riitti lämpöä ja rakkautta, mutta köyhyys oli pahinta. Minut kasvatettiin mieheksi tekemään miehisiä töitä, kun taas siskosta kasvatettiin emäntää = koti-orjaa.

Osaan tehdä kodin pikkuremontteja ja huoltaa autoa, mutta olen joutunut opettelemaan kuinka tehdään ruokaa ja pestään pyykkiä. Etenkin sinkkuna koin oloni todella tumpeloksi. Kun löysin puolisoni elämäni helpottui huomattavasti. Nyt minulla on ihminen elämässä, joka osaa tehdä ruokaa ja pestä pyykkiä jne.

Henkistä ja fyysistä väkivaltaa, pakottamista omiin mielipiteisiin, pelottelua ja vihaa. Mutta järjestin oman elämän, vakaan työn ja pitkän liiton, kolme lasta. Joskus koin omien lasteni olevan eri maata, kun olivat kokeneet niin turvallisen ja rakkauden täytteisen lapsuuden. Olen aikas onnellinen. Ikävää on, että minulla on pelkoja, jotka hiukan rajoittavat elämää: kontrollin menettämisen pelko, korkeanpaikankammo. Ahdistun näistä. Kulminaatiopiste oli kun annoin vanhemmilleni anteeksi ja tajusin, että he ovat tehneet parhaansa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä on "niukat eväät"?

Jotkut tietävät tämän asian, jos sinä et tiedä, onneksi olkoon.

Vierailija kirjoitti:

Moni ulkopuolinen ei jotenkin usko sitä, millaisia hirviöitä vanhemmat voivat olla aikuiselle lapselle. Mun vanhemmat edelleen pieksää aikuiset lapsensa jos lapset uskaltaa väittää vastaan tai olla eri mieltä tai kieltäytyy vanhempien komentelusta. Väkivalta on henkistä ja fyysistä ja jatkuvaa. Ei tuollaiset vanhemmat tajua sitä että lapsi onkin aikuinen, vaan ne lapsuuden roolit pätee yhä eli se lapsi on arvoton ja vanhempi on kuningas jota totellaan. Ei nämä tajua että lasta pitäisi alkaa kunnioittaa aikuisena. Eikä ne tajua että väkivalta ei ole normaalia vaan sairasta.

Itse en enää mene vanhemmilleni kun siellä käydään käsiksi. En soittele myöskään, joskus jarvoin ehkä vastaan puheluun ja se on tietenkin aina haukkumis- ja uhkailupuhelu.

Mutta sisaruksista yksi käy tuolla ja elää pelossa ja rajoittaa itseään, eli siis tavallaan hiipii sukkasillaan ja pelkää ja sitä kautta rajoittaa puhettaan ja mielipiteitään. Kun ihan aiheesta pelkää saavansa selkäänsä.

Jotenkin ihmettelen miten terveissä perheissä kasvaneet on niin naiiveja kun luulevat että toksinen sairas vanhempi jotenkin ihmeellisesti muuttuisi kun sen lapsi aikuistuu. Ja että sitten kuin taikaiskusta vanhempi tulisi normaaliksi ja kohtelisi lastaan hyvin. Ehei, ei tosiaankaan mene noin. Yleensä homma vaan PAHENEE. Vanemmiten kierrokset nousee ja estot katoaa eli lasta voi kurmuuttaa entistäkin kovemmin.

Käykö sun vanhemmat edelleen aikuisiin lapsiin käsiksi? 

Meillä se loppui kun kuusitoistavuotiaana äitini kävi päälle, olin häntä isompi joten pyyhkäisin hänet seinille ja nostin nyrkin, sanoin että seuraavan kerran kun hän koskee muhun, pieksen hänet. Kasvot lakastuivat. Sen jälkeen hän ei ole enää fyysisesti koskenut, henkisesti on koettanut sitäkin enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Näitä tapauksia on liikaa. Itse syytän Suomen historiaa ja sotaa, josta on oikeasti vielä aika vähän aikaa. Omat vanhempani olivat sodan jälkeen syntyneitä suuren ikäluokan edustajia, joiden lapsuus ei ollut helppoa. Heidän vanhempansa olivat sodassa tai kotirintamalla ja kovin tervejärkisenä ei sodasta usein palattu, jos yleensä palattiin hengissä ja fyysisesti kunnossa.

Sodan jälkeen Suomea jälleenrakennettiin erittäin kovalla työllä, tunteita ei näytetty, eikä sodasta puhuttu. Sota rikkoi ja arpeutti, moni menetti mielenterveytensä ja suunnittelemansa tulevaisuuden. Lasten elämä ei myöskään monesti ollut mitään rakkauden täyteistä ja onnellista, vaan kyllä moni kasvoi henkisesti huonoissa oloissa---

Sama sota oli lähes ympäri maailman. Monet maat koki sen pahempana. Miksi Suomessa syytetään sotaa, kun ollaan huonoja vanhempia jo useammassa polvessa?

Täällä naiset eivät kokeneet sotaa pahimmalla mahdollisella tavalla. Ihmisiä ei haalittu pitkin poikin keskitysleireille. Suomea ei miehitetty. 

Äiti on tunnekylmä äiti, jos häntä on kohdeltu vauvana tunnekylmästi. Siitä se johtuu, yksin pärjäämisen ihanteesta jo vauvasta lähtien, eikä muutamasta sotavuodesta. 

Tunnekylmää ja välttelevää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ulkopuolinen ei jotenkin usko sitä, millaisia hirviöitä vanhemmat voivat olla aikuiselle lapselle. Mun vanhemmat edelleen pieksää aikuiset lapsensa jos lapset uskaltaa väittää vastaan tai olla eri mieltä tai kieltäytyy vanhempien komentelusta. Väkivalta on henkistä ja fyysistä ja jatkuvaa. Ei tuollaiset vanhemmat tajua sitä että lapsi onkin aikuinen, vaan ne lapsuuden roolit pätee yhä eli se lapsi on arvoton ja vanhempi on kuningas jota totellaan. Ei nämä tajua että lasta pitäisi alkaa kunnioittaa aikuisena. Eikä ne tajua että väkivalta ei ole normaalia vaan sairasta.

Itse en enää mene vanhemmilleni kun siellä käydään käsiksi. En soittele myöskään, joskus jarvoin ehkä vastaan puheluun ja se on tietenkin aina haukkumis- ja uhkailupuhelu.

Mutta sisaruksista yksi käy tuolla ja elää pelossa ja rajoittaa itseään, eli siis tavallaan hiipii sukkasillaan ja pelkää ja sitä kautta rajoittaa puhettaan ja mielipiteitään. Kun ihan aiheesta pelkää saavansa selkäänsä.

Jotenkin ihmettelen miten terveissä perheissä kasvaneet on niin naiiveja kun luulevat että toksinen sairas vanhempi jotenkin ihmeellisesti muuttuisi kun sen lapsi aikuistuu. Ja että sitten kuin taikaiskusta vanhempi tulisi normaaliksi ja kohtelisi lastaan hyvin. Ehei, ei tosiaankaan mene noin. Yleensä homma vaan PAHENEE. Vanemmiten kierrokset nousee ja estot katoaa eli lasta voi kurmuuttaa entistäkin kovemmin.

Käykö sun vanhemmat edelleen aikuisiin lapsiin käsiksi? 

Meillä se loppui kun kuusitoistavuotiaana äitini kävi päälle, olin häntä isompi joten pyyhkäisin hänet seinille ja nostin nyrkin, sanoin että seuraavan kerran kun hän koskee muhun, pieksen hänet. Kasvot lakastuivat. Sen jälkeen hän ei ole enää fyysisesti koskenut, henkisesti on koettanut sitäkin enemmän.

Kyllä käy.

Joo siis mullakin liki 80v (hyväkuntoinen) vanhus vanhempi käy päälle suuttuessaan. Kyse ei ole fyysiestä voimasta ja siitä kuka on vahvin, ja tätä ei moni tajua. Vaikka olisi isokokoinen ja vahva ja hyväkuntoinen aikuinen lapsi, se silti valahtaa voimattomaksi ja lähes pissaa kauhusta housuin kuten lapsena. Se tilanne on taas takauma, kauhua ja kuolemanpelkoa täynnä ja lapsi lamaantuu kauhusta. Sitten se 80v vanhus voi pieksää sen aikuisen lapsen.

Keltään muulta ei turpaan ottaisikaan eli muille osaa laittaa hanttiin. Mutta ei sille vanhemmalle välttämättä.

Vierailija kirjoitti:

Joo siis mullakin liki 80v (hyväkuntoinen) vanhus vanhempi käy päälle suuttuessaan. Kyse ei ole fyysiestä voimasta ja siitä kuka on vahvin, ja tätä ei moni tajua. Vaikka olisi isokokoinen ja vahva ja hyväkuntoinen aikuinen lapsi, se silti valahtaa voimattomaksi ja lähes pissaa kauhusta housuin kuten lapsena. Se tilanne on taas takauma, kauhua ja kuolemanpelkoa täynnä ja lapsi lamaantuu kauhusta. Sitten se 80v vanhus voi pieksää sen aikuisen lapsen.

Keltään muulta ei turpaan ottaisikaan eli muille osaa laittaa hanttiin. Mutta ei sille vanhemmalle välttämättä.

Sama ilmiö on tuttu muissakin yhteyksissä eli jos esim näetkin äkisti sinut ryöstäneen ja mukiloineen ryöstäjän tai vaikka raizkaajan. Kehon traumamuisti aktivoituu ja lamaantuu eikä saa henkeä.

Vierailija kirjoitti:

En kovin hyvin. Nuoruus meni kaikkea pelätessä, sellaisessa jatkuvassa Kohta kaikki murtuu -mielentilassa. Luulin valintoja tehdessäni pelaavani varman päälle (taaten itselleni turvaa), todellisuudessa poljin paikoillani ja estin näin itseltäni esim. taloudellisesti fiksummat ratkaisut jne. Haaveilin omasta perheestä ihan 18-vuotiaasta saakka, mutta koskaan ei ollut riittävästi turvaa (tuloja, miestä, yleistä luottoa elämään) sellaisen perustamiseen.

Nyt olen 30v ja muiden mielestä pärjäävä. Käyn salilla ja liikun paljon, syön terveellisesti enkä esim. juo, tienaan elantoni pienyrittäjänä.

Olen silti tosi onneton. Kaipaan edelleen kosketusta, miestä ja perhettä, sellaista tavallista elämää. En muista milloin olisin viimeksi esim. halannut ketään, en osaa jutella ihmisille enkä ole seksiäkään harrastanut varmaan kymmeneen vuoteen.

Jos yhtään lohduttaa, niin samankaltainen kokemus! Ja 10v selibaatissa myös. Yli 30v joten et oo yksin kokemuksesi kanssa. Yrittäjyyttä oo pohtinut, vinkkiä siihen?

*high five*

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä on "niukat eväät"?

Ymmärrän niukoilla eväillä lapsuudesta esim. sairaus, vammausuus, rajoittuneisiin, köyhyys, traumat, turvaton lapsuus, vanhempien perheväkivalta, mielenterv.ongelmat, alkoholiongelmat jne.

Johon lapsi ei ole itse voinut vaikuttaa millaiseen perheeseen on syntynyt, vaan on ne lapsuudesta lähtien joutunut kantamaan.

Minä sain niukat eväät varhaisnuoruuteen, kun molemmat vanhempani kuoli liikenneonnettomuudessa, kun olin 12v. vaikka muuten lapsuus oli hyvä. Mutta silloin kaikki muuttui.

Tällä keskustelu palstalla on usein omasta mielestäni paljon tyhjästä valitusta, mutta ylläoleva kommentti kyllä kosketti. Elämä voi olla todella epäreilua. Toivottavasti elämässäsi on ehtinyt jo tapahtua hyvääkin.

No meillä oli melkein aina aamiaiseksi puuroa vaikka kavereilla oli muroja ja jos meillä joskus harvoin oli muroja ni ei varmasti ollu sokerihuurrutettuja. Iltapala oli usein näkkileipää joskus saattoi olla juustoa päälle, mutta yleensä vaan margariinia.

Ihan hyvin olen pärjännyt kaikesta huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on järkyttävää luettavaa. Ei ainakaan kannata itseään syyttää vaikeasta lapsuudesta tai vanhempien alkoholismista, persoonallisuushäiriöistä yms. Yli puolet Suomen väestöstä omaa mutaation tai mutaatioita, mitkä altistavat väkivaltaan ja alkoholismiin.

Omat vanhempanikin joivat aika reippaasti. Isä tosin ilmoitti, cetten ole hänen lapsensa ja olin tajuttoman helpottunut nuorena tuosta tiedosta. Inhosin nimittäin silloin vanhempiani tai "vanhempiani" niin, etten edes syönyt samassa pöydässä. No, se ukko on jo manan mailla ja hyvä niin.

Näitä tapauksia on liikaa. Itse syytän Suomen historiaa ja sotaa, josta on oikeasti vielä aika vähän aikaa.

Mutta kun se sama sota oli liki joka puolella maailmaa. Miksi Suomessa se otetaan kylmän vanhemmuuden syyksi? Muualla osataan silti olla vanhempia, perhekeskeisiä, lapset saa näkyä ja kuulua? Esim Välimeren Euroopassa. Ja kaikki ne oli samassa sodassa, pahempaakin, aika moni maa koki miehityksen. Me emme.

Meidän naiset (tulevat äidit) eivät kokeneet sotaa pahimpaan mahdolliseen tapaan, kuten naiset Puolassa, Italiassa, Saksassa. 

Sodan syyttäminen on kuin jonkun ulkopuolisen syyttämistä. Meillä on kylmä vanhemmuuden malli ollut vallalla varmasti jo ennen sotaa. Sota-ajan kokeminen ei tee naisesta loppuelämäksi kylmää äitiä, se kylmyys on opittu omassa vauvaiässä, ei sodassa. Ja kyllä puhun tarkoituksella vain äideistä. Etenkin tuohon aikaan se ensimmäinen kiintymyssuhde tuli nimenomaan äitiin. Ja hyvin usein se oli välttelevä kiintymyssuhde. 

Suomalaisethan saivat maailman matalimmat empatiapisteet kun asiaa mitattiin muutama vuosi sitten.

Mulla on moniin täällä verrattuna ollut ihan ok kotiolot, ruokaa pöydässä enkä ole koskaan tuntenut että multa puuttuu mitään vaikka rahaa ei ollut paljon. Lapsena koin äidin tosi rakastavaksi eikä kotona ollut fyysistä väkivaltaa.

Mutta sitten se isäpuoli. Sellainen ihminen jonka kasvatusperiaate on se, että ei saa tulla liian ylpeäksi. Ja toteutti sitä kommentoimalla käyttäytymistä, mielipiteitä ja ulkonäköä, negatiivisesti tietysti. Lisäksi aina arvosteli, ja yhä arvostelee ja haukkuu kaikkien muidenkin ulkomuotoa- tai näköä jos kokee siinä olevan jotain poikkeavaa.

Musta on kasvanut niin epävarma ja huonon itsetunnon omaava. Sosiaaliset tilanteet on ahdistavia ja vie hirveesti energiaa. Mun elämää on oikeesti varjostanut vuosikausia sellainen asia, että mulla on muka niin ruma nenä että kukaan ei voi hyväksyä mua. Oon miettinyt leikkaukseen menoa satoja kertoja. Oon niin monta kertaa ollut hämmästynyt, jos joku on kutsunut mua kauniiksi, ensimmäinen ajatus on että varmaan vittuilee.

Täällä monesti on tullut esiin se, ettei ole montaa ystävää ja ystävien näkeminen kuormittaa. Ihan sama tilanne mulla. Töissä oon suorittaja. Oon ihan ylitunnollinen ja liian kiltti. Sosiaalisissa tapahtumissa haluan olla näkymätön. Työuralla en ole kovin korkealle edennyt, koska oon niin arka puhumaan/esittämään mielipiteitä muiden kuullen.

Ja mikä hauskinta, nyt neljänkympin kynnyksellä oon tajunnut että ei mun ulkonäössä oo kyllä mitään vikaa. Oon onnistunut saamaan miehen ja perheen. Isäpuolen mielestä mies on tietysti idiootti, vaikka on oikeesti asiansa hoitava työssäkäyvä rakastava isä.

Niin monta kertaa oon miettinyt, että millainen musta olis tullut jos mulla olisi ollut kannustava ja rakastava isä ja itsetunto olisi muodostunut hyväksi. Joku jolle tänäkin päivänä voisin soittaa asiassa kuin asiassa ja se olisi valmis auttamaan ja olemaan tukena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä on "niukat eväät"?

Ymmärrän niukoilla eväillä lapsuudesta esim. sairaus, vammausuus, rajoittuneisiin, köyhyys, traumat, turvaton lapsuus, vanhempien perheväkivalta, mielenterv.ongelmat, alkoholiongelmat jne.

Johon lapsi ei ole itse voinut vaikuttaa millaiseen perheeseen on syntynyt, vaan on ne lapsuudesta lähtien joutunut kantamaan.

Minä sain niukat eväät varhaisnuoruuteen, kun molemmat vanhempani kuoli liikenneonnettomuudessa, kun olin 12v. vaikka muuten lapsuus oli hyvä. Mutta silloin kaikki muuttui.

Tällä keskustelu palstalla on usein omasta mielestäni paljon tyhjästä valitusta, mutta ylläoleva kommentti kyllä kosketti. Elämä voi olla todella epäreilua. Toivottavasti elämässäsi on ehtinyt jo tapahtua hyvääkin.

Minulla vastaava tilanne alakouluikäisenä. Tietenkin koulussa kiusattiin sen jälkeen armottomasti. Yläkoulussa asuin asuntolassa ja lomat jommankumman mummoni luona. Kun kummankaan lapsi ei ole elossa niin lapsenlapsella ei ole samaa arvoa kuin olisi jos vanhempi eläisi.

Kerran teki mieli vetää litsari kun yksi luokkakaveri sanoi, että kyllä heidänkin perheessään on ollut vaikeaa kun äidille ei ole joka vuosi voinut ostaa juhlavaatteita perheen asuntolainan ja lasten (merkki)vaatteiden vuoksi. Teki myös mieli todeta, että äitisi on sentään elossa ja ongelmat eivät ole suuria jos joutuu koulun päättäjäisissä ja juhannuksena käyttämään viime vuonna ostettuja juhlavaatteita. En usko, että hän olisi ymmärtänyt, mitä tarkoitan.

Minulle väkivaltainen, mielenterveysongelmainen alkoholistiperhe hevonkuusessa oli motivaattori käydä koulut hyvin, päästä opiskelemaan kauas pois, saada työpaikka ja tehdä hommat hyvin. Puolisorintamalla kesti aikansa löytää hyvä mies, kun kuspiät tuntuivat tutummilta ja turvallisemmilta, mutta siitäkin selvittiin. Nyt asiat ovat kunnossa. Sen verran näkyy yhä, että en jaksa turhasta vänisijöitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on järkyttävää luettavaa. Ei ainakaan kannata itseään syyttää vaikeasta lapsuudesta tai vanhempien alkoholismista, persoonallisuushäiriöistä yms. Yli puolet Suomen väestöstä omaa mutaation tai mutaatioita, mitkä altistavat väkivaltaan ja alkoholismiin.

Omat vanhempanikin joivat aika reippaasti. Isä tosin ilmoitti, cetten ole hänen lapsensa ja olin tajuttoman helpottunut nuorena tuosta tiedosta. Inhosin nimittäin silloin vanhempiani tai "vanhempiani" niin, etten edes syönyt samassa pöydässä. No, se ukko on jo manan mailla ja hyvä niin.

Näitä tapauksia on liikaa. Itse syytän Suomen historiaa ja sotaa, josta on oikeasti vielä aika vähän aikaa.

Mutta kun se sama sota oli liki joka puolella maailmaa. Miksi Suomessa se otetaan kylmän vanhemmuuden syyksi? Muualla osataan silti olla vanhempia, perhekeskeisiä, lapset saa näkyä ja kuulua? Esim Välimeren Euroopassa. Ja kaikki ne oli samassa sodassa, pahempaakin, aika moni maa koki miehityksen. Me emme.

Meidän naiset (tulevat äidit) eivät kokeneet sotaa pahimpaan mahdolliseen tapaan, kuten naiset Puolassa, Italiassa, Saksassa. 

Sodan syyttäminen on kuin jonkun ulkopuolisen syyttämistä. Meillä on kylmä vanhemmuuden malli ollut vallalla varmasti jo ennen sotaa. Sota-ajan kokeminen ei tee naisesta loppuelämäksi kylmää äitiä, se kylmyys on opittu omassa vauvaiässä, ei sodassa. Ja kyllä puhun tarkoituksella vain äideistä. Etenkin tuohon aikaan se ensimmäinen kiintymyssuhde tuli nimenomaan äitiin. Ja hyvin usein se oli välttelevä kiintymyssuhde. 

Suomalaisethan saivat maailman matalimmat empatiapisteet kun asiaa mitattiin muutama vuosi sitten.

Kiinnostavaa, olisiko sinulla linkkiä siihen, löytyykö netistä?

Sylissäpitämisestä sanoi eräs ihan fiksu ja normaali isoäiti nuorelle äidille ihan vasta 10 vuotta sitten, ettei pidä totuttaa siihen, että sitten vaatii syliä koko ajan. 

10 vuotta sitten. Ettei saa osoittaa hellyyttä ja välittämistä omille lapsille! 

Vanhempia ohjataan siihen etäisyyteen. Lapset nukutetaan omissa huoneissa, ei liikaa syliä, ei liikaa huomiota, ei kehuja ettei ylpisty jne. (Pieni osa toteuttaa kiintymysvanhemmuutta, mutta edelleen vasta osa.)

Arvo Ylppö oli takavuosien guru lastenhoidossa, ja hänhän ohjeisti että syöttö 4 tunnin välein, jos siinä välillä huutaa niin saa huutaa, se vahvistaa keuhkoja. Monta sukupolvea tällä ohjeella vuosikymmenien aikana kasvatettu! 

Ja viimeistään kouluikäinen 7-vuotias saa pärjätä ison osan vuorokaudesta jo ilman vanhempaa. Sitä pidetään tavoitteena. Aikaisin irti pesästä, oli siihen valmis tai ei. Näitä on paljon, näitä vanhempia, jotka "potkaisevat" poikasen ulos vaikka ei ole mitään valmiuksia oikeasti pärjätä. 

Meillä se etäinen ja kylmä vanhemmuus on normi, ja ihanne. Aivan pimeää.

Samaan aikaan Suomessa on valtavasti mt-ongelmia ja päihdeongelmaisia. Tyypillisiä tunnekylmän kasvatuksen seurauksia. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on moniin täällä verrattuna ollut ihan ok kotiolot, ruokaa pöydässä enkä ole koskaan tuntenut että multa puuttuu mitään vaikka rahaa ei ollut paljon. Lapsena koin äidin tosi rakastavaksi eikä kotona ollut fyysistä väkivaltaa.

Mutta sitten se isäpuoli. Sellainen ihminen jonka kasvatusperiaate on se, että ei saa tulla liian ylpeäksi. Ja toteutti sitä kommentoimalla käyttäytymistä, mielipiteitä ja ulkonäköä, negatiivisesti tietysti. Lisäksi aina arvosteli, ja yhä arvostelee ja haukkuu kaikkien muidenkin ulkomuotoa- tai näköä jos kokee siinä olevan jotain poikkeavaa.

Musta on kasvanut niin epävarma ja huonon itsetunnon omaava. Sosiaaliset tilanteet on ahdistavia ja vie hirveesti energiaa. Mun elämää on oikeesti varjostanut vuosikausia sellainen asia, että mulla on muka niin ruma nenä että kukaan ei voi hyväksyä mua. Oon miettinyt leikkaukseen menoa satoja kertoja. Oon niin monta kertaa ollut hämmästynyt, jos joku on kutsunut mua kauniiksi, ensimmäinen ajatus on että varmaan vittuilee.

Täällä monesti on tullut esiin se, ettei ole montaa ystävää ja ystävien näkeminen kuormittaa. Ihan sama tilanne mulla. Töissä oon suorittaja. Oon ihan ylitunnollinen ja liian kiltti. Sosiaalisissa tapahtumissa haluan olla näkymätön. Työuralla en ole kovin korkealle edennyt, koska oon niin arka puhumaan/esittämään mielipiteitä muiden kuullen.

Ja mikä hauskinta, nyt neljänkympin kynnyksellä oon tajunnut että ei mun ulkonäössä oo kyllä mitään vikaa. Oon onnistunut saamaan miehen ja perheen. Isäpuolen mielestä mies on tietysti idiootti, vaikka on oikeesti asiansa hoitava työssäkäyvä rakastava isä.

Niin monta kertaa oon miettinyt, että millainen musta olis tullut jos mulla olisi ollut kannustava ja rakastava isä ja itsetunto olisi muodostunut hyväksi. Joku jolle tänäkin päivänä voisin soittaa asiassa kuin asiassa ja se olisi valmis auttamaan ja olemaan tukena.

Myös meillä! Sekä isä että äiti, mutta etenkin isä. Olen 70-luvun lapsi. Äiti kertoi kerran, että se oli heiltä ihan tietoinen valinta kasvattaa noin. Ei saa luulla itsestään liikoja. V-u mita p-aa.

Aivan samat seuraukset ollut minulle kuin sinullekin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä on "niukat eväät"?

Ymmärrän niukoilla eväillä lapsuudesta esim. sairaus, vammausuus, rajoittuneisiin, köyhyys, traumat, turvaton lapsuus, vanhempien perheväkivalta, mielenterv.ongelmat, alkoholiongelmat jne.

Johon lapsi ei ole itse voinut vaikuttaa millaiseen perheeseen on syntynyt, vaan on ne lapsuudesta lähtien joutunut kantamaan.

Minä sain niukat eväät varhaisnuoruuteen, kun molemmat vanhempani kuoli liikenneonnettomuudessa, kun olin 12v. vaikka muuten lapsuus oli hyvä. Mutta silloin kaikki muuttui.

Tällä keskustelu palstalla on usein omasta mielestäni paljon tyhjästä valitusta, mutta ylläoleva kommentti kyllä kosketti. Elämä voi olla todella epäreilua. Toivottavasti elämässäsi on ehtinyt jo tapahtua hyvääkin.

Olen täysin samaa mieltä. Kaikilla ihmisillä on myös huonoja muistoja huonosta kohtelusta. Joillakin rankkojakin, kuten mainitsemallasi. Joku syytti esim. korkeanpaikankammostaan vanhempiaan. Kuinka ollaan näin tietämättömiä? Meno kuulostaa teinien parjaukselta.

"Niukat eväät"!

Täällä näköjään on paljon epäonnistuneita kirjoittamassa ja peukuttamassa muita epäinnistujia.

Ei taida maailman onnellisin kansa olla kovin onnellista kun näitä lukee.

Yksi kirjoitus oli hyvä ja kertoo olennaisesta ongelmasta yhteiskunnassa.

Monet kuitenkin peukuttivat sen 👎!

Itse olen kasvanut lastenkodissa ja minulle todettiin 9 vuotiaana PTDS. Olen kuitenkin rakentanut elämäni ihan erilailla kun monet surkeuttaan korostavat kirjoittajat.

Henkisen ja fyysisen väkivallan ilmapiirissä kasvaneena ymmärrän asioita myös erilailla.

Lastenkodin toimintaa tuskin on moni näistä edes kokenut ja siksi en avaa toimintaa enempää miten sen sisään joutuneet voivat joko samaistua alkoholismin tai päihde ongelmaisiin perheisiin ja elää tuilla jne...

Osa rakentaa kaiken itse ja pärjää ilman ulkopuolista tukea. Itse kuulun pärjääjiin ja selvityjiin.

40 vuotta työelämässä, useita ammatteja ja moniosaajana en enää pärjää työmarkkinoilla. Nuoremmat saa työt. En siis ole katkera siitäkään vaikka olen työtön.

Elämää voi rakentaa monilla eri tavoilla ja itseensä uskovat ymmärtävät mistä puhun.

Ei vanhemmat tai perhe ole ongelmiin aina syyllinen ja sairaudetkin ovat kokonaisuuden summa.

Moni voisi itse korjata omat virheensä ja väärät ennakkoluulot asenteissaan ja oppia paljon enemmän kuin täällä kirjoittamalla ja sympatiaa hakemalla.

Kirjoitin vain sen takia kun oli aikaa katsoa millaista porukkaa täällä kirjoittelee omasta surkeudestaan. En jatka lukemista täällä enää. Valaisevaa oli muiden syyttely ja omaa vastuuta elämästään ottaneita on muitakin. Ympäristö vaikuttaa ja kaikkea voi itse muuttaa paremmaksi. Uskotteko!