Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Vierailija kirjoitti:

Hyvin olen pärjännyt. Lähtökohtana ollut rikkinäinen lapsuus ja nuoruus hyvin yksin. Vaikka perheestä ei ollut tukea ja se oli hajonnut ja rikkinäisiä ihmisiä, niin ystävät olivat se pelastusrenkaani.

Minulla oli aikuisuuteen oppimisessa takamatkaa ja ei elämä helpolta tuntunut. Ulkoisesti kaikki varmasti vaikutti hyvältä, mutta luotto siihen, että olen rakkauden arvoinen vei aikaa ja taistelin vastaan. Mutta uskomatonta kyllä olen saanut erittäin hyvän ja pitkän parisuhteen, lapsia ja onnellisen perheen.

Tuskin kovin moni uskoisi taustaani, niin normaalia elämäni nykyään on. Tämä on se mitä olen aina halunnut, oma perhe. Siinä sivussa on tullut ihan hyvä koulutus, kiinnostava työ ja keskiluokkainen elämäntapa.

Joskus olen miettinyt miten olen päätynyt tähän elämääni. Voi olla tuuria, mutta myös se, että jotkut elämän osa-alueet ovat auttaneet, kuten oikea kaveripiiri ja erityisesti kaverieni elämässä näkynyt tavallisen perheen normaali elämä, jota silloin kadehdin.

Ja tähän jatkoa toiminnastani. Suojelen itseäni, mutta kotini on turvapaikka. Perheeni, eli mieheni ja aikuiset lapseni ovat ihmisiä, joita rakastan ja olen valmis tekemään heidän eteensä paljon (kuuntelen, kannustan, neuvon - ihan liikaakin, mutta olen valmis aina heitä varten). Silti en ole kynnysmatto, vaan myös tiukka tarpeen tullen ja hyvin periksiantamaton, tietyissä tilanteissa ehkä kovakin.

Yh äidin kasvattama. Useampi lapsi ja tulot sellasta, että työttömänäkin olisi saanut enemmän. Isä etäinen juoppo. Kun aloitin uutta harrastusta, opiskeluja, projekteja, niin minkäänlaista kannustusta ei tullut. Koulunkäynnin tulokset yhdentekeviä. Sosiaalisia taitoja ei perheessä oppinut. Ei juurikaan läheisyyttä tai puhetta säästä kummemmista.

Koko aikuisiän olen yrittänyt käsitellä näitä asioita, alkoholillakin, muttei enää vuosiin. Kävin sitten vähän ikäluokkaani jäljessä yliopistot, tein rahaa epämääräisin keinoin, aloitin säännöllisen urheilun ja yrittänyt löytää youtubesta terapiaa ja ymmärrystä.

Vielä aika paljon työtä. Vanhemmilleni en ole vihainen, mutta lapsuuden kurjuus sai katkeroitumaan aika pahasti yleisellä tasolla.

Minut taisi pelastaa vuosien psykoanalyysi. Kalliiksi se tuli, mutta oli joka euron arvoista, suosittelen!

Minut kasvatti ajoittain narsistinen, ajoittain psykoottinen yh, joka ei halunnut minun jatkavan koulunkäyntiä edes lukioon asti.. Hän toivoi minusta itselleen omaishoitajaa, ja siihen tarkoitukseen koulunkäynti oli hänen kannaltaan turhaa. Nyt, tuota psykoanalyysia ja yliopistokoulutusta rikkaampana, olen hyväpalkkaisessa ja itsenäisessä asiantuntijatyössä. Ja useimmiten vieläpä hyväntuulisena ja tyytyväisenä.

Oliko jo tässä ketjussa mainittu se pron vuoden takainen tutkimus jossa ilmeni että 8/10 lapsiperheestä pitää yhteyttä isovanhempiin mutta 2/10 perheellä ei ole välejä sinne suuntaan?

Ei tuosta suoraan voi yhteyttä vetää mutta 20% perheistä on tilanteessa jossa isovanhemmat ei ole elämässä mukana. Itse kuulun tähän sakkiin ja olen ketjuun vastannut, ei siis varmaan tarvi selitellä kummemmin että miksi.

Tämä siis vertaistukena. Emme ole yksin. Suomessa yli 10% on luonnevikaisia ja 20% mt-ongelmaisia ja iso osa juoppoja. Ei mikään ihme että moni kuuluu tuohon 20% osuuteen joka ei ole missään väleissä omiin vanhempiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Ketju on järkyttävää luettavaa. Ei ainakaan kannata itseään syyttää vaikeasta lapsuudesta tai vanhempien alkoholismista, persoonallisuushäiriöistä yms. Yli puolet Suomen väestöstä omaa mutaation tai mutaatioita, mitkä altistavat väkivaltaan ja alkoholismiin.

Omat vanhempanikin joivat aika reippaasti. Isä tosin ilmoitti, cetten ole hänen lapsensa ja olin tajuttoman helpottunut nuorena tuosta tiedosta. Inhosin nimittäin silloin vanhempiani tai "vanhempiani" niin, etten edes syönyt samassa pöydässä. No, se ukko on jo manan mailla ja hyvä niin.

Näitä tapauksia on liikaa. Itse syytän Suomen historiaa ja sotaa, josta on oikeasti vielä aika vähän aikaa. Omat vanhempani olivat sodan jälkeen syntyneitä suuren ikäluokan edustajia, joiden lapsuus ei ollut helppoa. Heidän vanhempansa olivat sodassa tai kotirintamalla ja kovin tervejärkisenä ei sodasta usein palattu, jos yleensä palattiin hengissä ja fyysisesti kunnossa.

Sodan jälkeen Suomea jälleenrakennettiin erittäin kovalla työllä, tunteita ei näytetty, eikä sodasta puhuttu. Sota rikkoi ja arpeutti, moni menetti mielenterveytensä ja suunnittelemansa tulevaisuuden. Lasten elämä ei myöskään monesti ollut mitään rakkauden täyteistä ja onnellista, vaan kyllä moni kasvoi henkisesti huonoissa oloissa ja myös ihan ruoasta ja vaatteista saattoi olla pulaa, koulutuskaan ei ollut kaikille mahdollista, vaan töitä piti tehdä jo nuoresta. Samalla tapahtui iso murros kun maalta muutettiin kaupunkeihin.

Ainakaan minun sodan jälkeen syntyneistä vanhemmistani ei ollut vanhemmiksi. Isäni hukutti kovan lapsuutensa kokemukset alkoholiin (isänsä palasi sodasta katkeroituneena ja pahansisuisena ja arvaamattomaan, sekä rampana ja äitinsä hoiti kaiken fyysisen kovan työn oman jaksamisensa äärirajoille vietynä). Äitini suri rakkaudetonta ja kovaa lapsuuttaan (hänen isänsä palasi sodasta vähän parempana, mutta oli ollut huoltojoukoissa eikä etulinjassa, mutta äitinsä sairaslottana vaativana ja kovana). Isovanhempani oli sota murtanut enemmän tai vähemmän. Heidän sodan jälkeen kasvaneet lapsena olivat monet liian rikkinäisiä ja jääneet paljosta paitsi.

Lapsuudessani vanhempieni elämä meni heidän omiin ongelmiinsa. He tappelivat, myös väkivaltaisesti ja lopulta myös erosivat. Ero ei helpottanut kummankaan elämää, vaan samat ongelmat jatkuivat. Isäni lopulta tappoi itsensä. Äitini ripustautui miehiin ja aina oli jonkun naispuolisen sukulaisen tai tuttavan kanssa välit poikki, sekä jäi lopulta myös työelämästä pois mielenterveysongelmien vuoksi.

Ei noita traumoja korjata täysin yhdessä tai kahdessa sukupolvessa, vaan kyllä ne näkyvät edelleen. Samalla yhteiskunnan murroksen vauhti ja muutos on Suomessa ollut älyttömän nopea. Ei ihmiset ole ehtineet ehtineet sopeutua.

Pikkuhiljaa sukupolvi sukupolvelta päästään eteenpäin ja opitaan toimimaan terveemmin, sekä ollaan tasapainoisempia. Samalla tieto lasten kehityksestä ja ihmisen mielestä on lisääntynyt. Lapset saavat paremmat lähtökohdat elämäänsä. Ainakin tässä ketjussa näkyy, että moni on pystynyt antamaan lapsillensa paljon paremmat lähtökohdat kuin itsellään on ollut.

Mua on koulukiusattu joka koulussa jossa olen ollut ja vanhemmat oli molemmat väkivaltaisia (meillä tukistettiin, nipisteltiin, piiskattiin, kannettiin hiuksista) ja vanhemmat haukkui ja mitätöi kaikkia unelmiani ja uravalintoja, isä omaa paljon narsistisia piirteitä jne mutta silti en osaa mieltää saaneeni elämääni niukkoja eväitä. Lisäksi veljeäni suosittiin ja hän saa edelleen jatkuvasti vanhemmilta rahaa, itse en kun pärjään kuulema niin hyvin. (Enkä sitä pyytäisikään).

Kai ne asiat voisi aina olla paljon huonommin. Yritän ajatella elämästä myönteisesti niin kaikki on paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Oliko jo tässä ketjussa mainittu se pron vuoden takainen tutkimus jossa ilmeni että 8/10 lapsiperheestä pitää yhteyttä isovanhempiin mutta 2/10 perheellä ei ole välejä sinne suuntaan?

Ei tuosta suoraan voi yhteyttä vetää mutta 20% perheistä on tilanteessa jossa isovanhemmat ei ole elämässä mukana. Itse kuulun tähän sakkiin ja olen ketjuun vastannut, ei siis varmaan tarvi selitellä kummemmin että miksi.

Tämä siis vertaistukena. Emme ole yksin. Suomessa yli 10% on luonnevikaisia ja 20% mt-ongelmaisia ja iso osa juoppoja. Ei mikään ihme että moni kuuluu tuohon 20% osuuteen joka ei ole missään väleissä omiin vanhempiinsa.

Ja osa noista, jotka pitävät yhteyksiä, niin heilläkin isovanhemmat saattavat olla luonnevikaisia ja mt-ongelmaisia ja juoppoja.

Itse pidän yhteyttä kyllä mt-ongelmaiseen äitiini, mutta vedän tiukat rajat. Siskoni sitä vastoin on pistänyt välit poikki kokonaan.

Sain kotoa aineellisesti erittäin niukat eväät, mutta henkisesti (ja hengellisesti) runsaat eväät.

Olen oppinut tulemaan toimeen vähällä, mutta rakkaudessa ei ole tarvinnut säästellä!<3

Isä vakavasti skitsofreeninen. YH-äidin nuorempi lapsi. Lapsuus elettiin sosiaalietuuksilla. Äiti joi traumojaan kaiken mitä pystyi tai sekoili millon kenenkin baaripokauksen kanssa. Vaatteet tuli lahjoina tai kirpputorilta. Koulusta sai ainoan kunnon ruoan, kotona syötiin pelastusarmeijan ruisleipää tai kauravelliä, välillä ei syöty.

Mihinkään ei oikein tukea tai oppeja saanut ja töihin komennettiin kun ikää oli kymmenen, koska hei, pikkulapsen voi laittaa taloudellisesti vastuuseen itsestään samalla kun aikuinen äiti ei kestä maailmaa ilman että on kokojaan kännissä.

Isä oli sukunsa musta lammas, ja sitä puolta sukua ei liiemmin kiinnostanut miten meillä menee. Äidin puolelta rakkaita sukulaisia, vaikka äitini kanssa en enää olekaan tekemisissä.

Koulussa sain, ja vedin turpaan. Oli syömishäiriötä ja masennusta. Teinivuosina rikoksia, murtautumisia, varkauksia, huumeita, tappelua, viinaa, sekoilua jne. Parikymppisenä sitä tuli käsiteltyä omaa nuoruutta paljon ja syvästi.

Nyt on rahaa, omaisuutta, hyvä työ, loistavia ihmisiä ympärillä ja tulevaisuus näyttää valoisalta, huonoista lähtökohdista huolimatta. Ei enää vituta. Tuntuu että jossain siinä iän karttuessa on saanut puitua oman elämän epäkohdat hyvin ja vihaisesta nuoresta jollain konstilla kuoriuduin suoraselkäiseksi kanssaihmiseksi.

Onpas ihana lukea teistä, jotka olette jollain ilveellä saaneet elämänne edes joltain osin kasaan kaiken sen paskan jälkeen.

Oma taustani ei ole niin vakava kuin monella, mutta vasta 50v olen tajunnut että saan elää miten haluan. Ensimmäiset aikuisvuodet meni tavoitellessa vähän epätoivoisestikin parisuhdetta.. Halusin löytää jonkun, johon voisin luottaa aina.

Pari turhaa avioliittoa ja kihlausta myöhemmin olen tajunnut, etten tarvitse muita elääkseni täyttä elämää. Se nyt on vain niin, että minä olen vastuussa omasta onnestani näin aikuisiällä. Lapsuus oli oma hetkensä, silloin mielestäni vanhemmat ovat enemmän vastuussa kuin viaton lapsi.

Joka tapauksessa tsemppaan mielessäni teitä kaikkia ja onnittelen kaikista pienistäkin voitoista tällä saakelin pitkällä matkalla. Kyllä se siitä! :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on järkyttävää luettavaa. Ei ainakaan kannata itseään syyttää vaikeasta lapsuudesta tai vanhempien alkoholismista, persoonallisuushäiriöistä yms. Yli puolet Suomen väestöstä omaa mutaation tai mutaatioita, mitkä altistavat väkivaltaan ja alkoholismiin.

Omat vanhempanikin joivat aika reippaasti. Isä tosin ilmoitti, cetten ole hänen lapsensa ja olin tajuttoman helpottunut nuorena tuosta tiedosta. Inhosin nimittäin silloin vanhempiani tai "vanhempiani" niin, etten edes syönyt samassa pöydässä. No, se ukko on jo manan mailla ja hyvä niin.

Näitä tapauksia on liikaa. Itse syytän Suomen historiaa ja sotaa, josta on oikeasti vielä aika vähän aikaa.

Mutta kun se sama sota oli liki joka puolella maailmaa. Miksi Suomessa se otetaan kylmän vanhemmuuden syyksi? Muualla osataan silti olla vanhempia, perhekeskeisiä, lapset saa näkyä ja kuulua? Esim Välimeren Euroopassa. Ja kaikki ne oli samassa sodassa, pahempaakin, aika moni maa koki miehityksen. Me emme.

Meidän naiset (tulevat äidit) eivät kokeneet sotaa pahimpaan mahdolliseen tapaan, kuten naiset Puolassa, Italiassa, Saksassa. 

Sodan syyttäminen on kuin jonkun ulkopuolisen syyttämistä. Meillä on kylmä vanhemmuuden malli ollut vallalla varmasti jo ennen sotaa. Sota-ajan kokeminen ei tee naisesta loppuelämäksi kylmää äitiä, se kylmyys on opittu omassa vauvaiässä, ei sodassa. Ja kyllä puhun tarkoituksella vain äideistä. Etenkin tuohon aikaan se ensimmäinen kiintymyssuhde tuli nimenomaan äitiin. Ja hyvin usein se oli välttelevä kiintymyssuhde. 

Se on helvetin väsynyttä syytellä sotaa. Ei se ole mikään selitys tai oikeutus tai peruste että niilöä kaltoinkohtelujavanhemmilla oli kurja ja ankea lapsuus. NIIN OLI MINULLAKIN enkä silti siirtänyt sitä lapsiini tai hakannut ja alistanut lapsiani. Se on katsokaas VALINTA. Mun vanhemmat ei viitsineet tehdä sitä valintaa kun on helpompa ja kivempaa heille hakata lapsia ja pitää ne pelossa ja kauhussa jotta ne tottelee.

Mä taas valitsin katkaista sukupolvien lapsenhakkaamisen ja tein sen ja onnistuin loistavasti. Vaati aivan hitokseen vaivaa ja oli vaikeaa ja rankkaa, mutta onnistuin koska valitsin onnistua.

Ihan tän saman valinnan olisi mun omat vanhemmat voineet tehdä. Eivät vaan viitsineet.

Kasvoin kaljan huuruissa, pitkäaikaistyöttömyyttä katsellen häpeällä ja nälvinnällä. Lapsuus meni seiniä pitkin huomaamattomana, eikä aikuisikä sen paremmin sujunut. Ammatinvalinnat meni huonosti itsetunto-ongelmien vuoksi, melkoista räpellystä. Ihmissuhteet ei sujuneet koska yritin vaan miellyttää muita, olla jotain mitä muut halusivat enkä oma itseni. Eihän kukaan sellaisesta tykkää. Parisuhteessakin ihan itse uhriutin itseni.

Vähitellen olen kuitenkin päässyt eroon ankeudesta. Muutin kauas lapsuuden kodista ja vähensin yhteyttä sinne. Vähitellen kyseenalaistin vanhempiani (olinpas tuhma, miten minä nyt näin esitän). Opiskelin uuden ammatin ja sain hyvän työn. Aloitin parisuhteen jossa enää muovaudu ja mielistele, saimme pari lasta.

Ahdistus on vähentynyt, ahmimishäiriö on poistunut. Identiteetti vielä vähän hakusessa, mut ehkä se sieltä löytyy. Ajoittain vanhempani käyvät kylässä ja äiti sättii ja väheksyy lapsiani kuten minua aikoinaan. Kun pistän vastaan, olen tuhma ja piikittelyä saa kuunnella vähän väliä. Mutta enää en välitä tai anna sen vaikuttaa. En toistaiseksi ole pistänyt välejä poikki koska ovat ainoat isovanhemmat, isäni on ihan ok ja äitikin 75 % ajasta käyttäytyy kuin ihminen.

Siskolleni ei käynyt yhtä hyvin. Yksinäinen, katkera ihminen. Epävakaa persoonallisuuahäiriö ja ties mitä muista diagnooseja.

Isä oli väkivaltainen, pelottava, ja epävakaa. Äiti alistettu.

Muistan että olin 10 v kun päätin etten ikinä nai samanlaista miestä kuin isäni on. Hänen kanssaan ei voinut olla eri mieltä. Hän oli aina oikeassa ja mukamas hyvä mies vaikka oli pelkkä kusipää. Väkivaltainen alistaja. Itsekäs.

Olin myös koulukiusattu, pojat koulussa kiusasivat. Olin ruma ja hyljeksitty.

Absurdia oli että minulla oli kaksoissisko joka taad oli koulun suosituin tyttö. Pojat lähettelivät rakkauskirjeitä ja hän oli aina koulun näytöksissä pääosan esittäjä.

Isä kehui siskoa kauniiksi ja minun sanoi olevan ruma. Ja etten tule saamaan miestä itselleni toisin kuin kaksoissisko

Isäni ihmetteli kaksi vuotta kun tapasin tulevan aviomieheni että Miten minä sain miehen kun hän oli ihan varma että jään vanhaksipiiaksi

Myös mieheni suuttui kun sukulaisjuhlissa en saanut vieraan osaa vaan minut laitettiin tiskaamaan ja tarjoilemaan kun muut nautti juhlista. Mies sanoi etten ole mikään ilmainen piika sukulaisille. Se avasi silmäni miten minua vähätellään omassa perheestäni

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on järkyttävää luettavaa. Ei ainakaan kannata itseään syyttää vaikeasta lapsuudesta tai vanhempien alkoholismista, persoonallisuushäiriöistä yms. Yli puolet Suomen väestöstä omaa mutaation tai mutaatioita, mitkä altistavat väkivaltaan ja alkoholismiin.

Omat vanhempanikin joivat aika reippaasti. Isä tosin ilmoitti, cetten ole hänen lapsensa ja olin tajuttoman helpottunut nuorena tuosta tiedosta. Inhosin nimittäin silloin vanhempiani tai "vanhempiani" niin, etten edes syönyt samassa pöydässä. No, se ukko on jo manan mailla ja hyvä niin.

Näitä tapauksia on liikaa. Itse syytän Suomen historiaa ja sotaa, josta on oikeasti vielä aika vähän aikaa. Omat vanhempani olivat sodan jälkeen syntyneitä suuren ikäluokan edustajia, joiden lapsuus ei ollut helppoa. Heidän vanhempansa olivat sodassa tai kotirintamalla ja kovin tervejärkisenä ei sodasta usein palattu, jos yleensä palattiin hengissä ja fyysisesti kunnossa.

Sodan jälkeen Suomea jälleenrakennettiin erittäin kovalla työllä, tunteita ei näytetty, eikä sodasta puhuttu. Sota rikkoi ja arpeutti, moni menetti mielenterveytensä ja suunnittelemansa tulevaisuuden. Lasten elämä ei myöskään monesti ollut mitään rakkauden täyteistä ja onnellista, vaan kyllä moni kasvoi henkisesti huonoissa oloissa ja myös ihan ruoasta ja vaatteista saattoi olla pulaa, koulutuskaan ei ollut kaikille mahdollista, vaan töitä piti tehdä jo nuoresta. Samalla tapahtui iso murros kun maalta muutettiin kaupunkeihin.

Ainakaan minun sodan jälkeen syntyneistä vanhemmistani ei ollut vanhemmiksi. Isäni hukutti kovan lapsuutensa kokemukset alkoholiin (isänsä palasi sodasta katkeroituneena ja pahansisuisena ja arvaamattomaan, sekä rampana ja äitinsä hoiti kaiken fyysisen kovan työn oman jaksamisensa äärirajoille vietynä). Äitini suri rakkaudetonta ja kovaa lapsuuttaan (hänen isänsä palasi sodasta vähän parempana, mutta oli ollut huoltojoukoissa eikä etulinjassa, mutta äitinsä sairaslottana vaativana ja kovana). Isovanhempani oli sota murtanut enemmän tai vähemmän. Heidän sodan jälkeen kasvaneet lapsena olivat monet liian rikkinäisiä ja jääneet paljosta paitsi.

Lapsuudessani vanhempieni elämä meni heidän omiin ongelmiinsa. He tappelivat, myös väkivaltaisesti ja lopulta myös erosivat. Ero ei helpottanut kummankaan elämää, vaan samat ongelmat jatkuivat. Isäni lopulta tappoi itsensä. Äitini ripustautui miehiin ja aina oli jonkun naispuolisen sukulaisen tai tuttavan kanssa välit poikki, sekä jäi lopulta myös työelämästä pois mielenterveysongelmien vuoksi.

Ei noita traumoja korjata täysin yhdessä tai kahdessa sukupolvessa, vaan kyllä ne näkyvät edelleen. Samalla yhteiskunnan murroksen vauhti ja muutos on Suomessa ollut älyttömän nopea. Ei ihmiset ole ehtineet ehtineet sopeutua.

Pikkuhiljaa sukupolvi sukupolvelta päästään eteenpäin ja opitaan toimimaan terveemmin, sekä ollaan tasapainoisempia. Samalla tieto lasten kehityksestä ja ihmisen mielestä on lisääntynyt. Lapset saavat paremmat lähtökohdat elämäänsä. Ainakin tässä ketjussa näkyy, että moni on pystynyt antamaan lapsillensa paljon paremmat lähtökohdat kuin itsellään on ollut.

VMP. Hölöhölö. Kriisitilanteessa hyvät vanhemmat tukevat ja tunnekylmät vanhemmat taas hylkäävät emotionaalisesti

Kriisitilanne osoittaa aidon tunneilmaston, mikä perheessä vallitsee. Sota on vain tekosyy jolla selitellään huonoa vanhemmuutta. Ja typerät ihmiset uskovat sen

Toinen isovanhempani loikkasi Suomeen sata vuotta sitten, ja toinen muutti junapummiksi Amerikkaan ja palasi parinkymmenen vuoden jälkeen. Kumpikin oma vanhempani on sukunsa musta lammas. Se, joka lähti maailmalle kun muut jäivät yhteen synnyinpaikkakunnalle. Ylisukupolvinen teema kummassakin sukulinjassa on tavallaan kapina. Lähteminen taakseen katsomatta. Kaikenlainen staattisuus ja paikoilleen asettuminen on tuntunut minusta elämässä täysin vieraalta. Minkään suunnittelu päivää pidemmälle. Kukaan ei sellaiseen opettanut. Carpe diem, hit the road Jack, siinä on se lapsuudenkodin oppi. Sitä olen noudattanut. Isälläni oli elämässään 19 osoitetta, minulla oli ollut 20 omaa osoitetta kun olin  26-vuotias.

Pelkästään isälläni ja minulla on ollut siis 39 kotiosoitetta yhteensä.

Hieman eri kuvio kuin jollain joka oin kotoisin maalaiskylästä ja ehkä muuttanut Helsinkiin, ja siinä se.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on järkyttävää luettavaa. Ei ainakaan kannata itseään syyttää vaikeasta lapsuudesta tai vanhempien alkoholismista, persoonallisuushäiriöistä yms. Yli puolet Suomen väestöstä omaa mutaation tai mutaatioita, mitkä altistavat väkivaltaan ja alkoholismiin.

Omat vanhempanikin joivat aika reippaasti. Isä tosin ilmoitti, cetten ole hänen lapsensa ja olin tajuttoman helpottunut nuorena tuosta tiedosta. Inhosin nimittäin silloin vanhempiani tai "vanhempiani" niin, etten edes syönyt samassa pöydässä. No, se ukko on jo manan mailla ja hyvä niin.

Näitä tapauksia on liikaa. Itse syytän Suomen historiaa ja sotaa, josta on oikeasti vielä aika vähän aikaa. Omat vanhempani olivat sodan jälkeen syntyneitä suuren ikäluokan edustajia, joiden lapsuus ei ollut helppoa. Heidän vanhempansa olivat sodassa tai kotirintamalla ja kovin tervejärkisenä ei sodasta usein palattu, jos yleensä palattiin hengissä ja fyysisesti kunnossa.

Sodan jälkeen Suomea jälleenrakennettiin erittäin kovalla työllä, tunteita ei näytetty, eikä sodasta puhuttu. Sota rikkoi ja arpeutti, moni menetti mielenterveytensä ja suunnittelemansa tulevaisuuden. Lasten elämä ei myöskään monesti ollut mitään rakkauden täyteistä ja onnellista, vaan kyllä moni kasvoi henkisesti huonoissa oloissa ja myös ihan ruoasta ja vaatteista saattoi olla pulaa, koulutuskaan ei ollut kaikille mahdollista, vaan töitä piti tehdä jo nuoresta. Samalla tapahtui iso murros kun maalta muutettiin kaupunkeihin.

Ainakaan minun sodan jälkeen syntyneistä vanhemmistani ei ollut vanhemmiksi. Isäni hukutti kovan lapsuutensa kokemukset alkoholiin (isänsä palasi sodasta katkeroituneena ja pahansisuisena ja arvaamattomaan, sekä rampana ja äitinsä hoiti kaiken fyysisen kovan työn oman jaksamisensa äärirajoille vietynä). Äitini suri rakkaudetonta ja kovaa lapsuuttaan (hänen isänsä palasi sodasta vähän parempana, mutta oli ollut huoltojoukoissa eikä etulinjassa, mutta äitinsä sairaslottana vaativana ja kovana). Isovanhempani oli sota murtanut enemmän tai vähemmän. Heidän sodan jälkeen kasvaneet lapsena olivat monet liian rikkinäisiä ja jääneet paljosta paitsi.

Lapsuudessani vanhempieni elämä meni heidän omiin ongelmiinsa. He tappelivat, myös väkivaltaisesti ja lopulta myös erosivat. Ero ei helpottanut kummankaan elämää, vaan samat ongelmat jatkuivat. Isäni lopulta tappoi itsensä. Äitini ripustautui miehiin ja aina oli jonkun naispuolisen sukulaisen tai tuttavan kanssa välit poikki, sekä jäi lopulta myös työelämästä pois mielenterveysongelmien vuoksi.

Ei noita traumoja korjata täysin yhdessä tai kahdessa sukupolvessa, vaan kyllä ne näkyvät edelleen. Samalla yhteiskunnan murroksen vauhti ja muutos on Suomessa ollut älyttömän nopea. Ei ihmiset ole ehtineet ehtineet sopeutua.

Pikkuhiljaa sukupolvi sukupolvelta päästään eteenpäin ja opitaan toimimaan terveemmin, sekä ollaan tasapainoisempia. Samalla tieto lasten kehityksestä ja ihmisen mielestä on lisääntynyt. Lapset saavat paremmat lähtökohdat elämäänsä. Ainakin tässä ketjussa näkyy, että moni on pystynyt antamaan lapsillensa paljon paremmat lähtökohdat kuin itsellään on ollut.

Hyvä kommentti! Eli voisi tavallaan ajatella, että nykyiset mielenterveysongelmaiset suomalaiset ovat se hinta, minkä me jouduimme maksamaan siitä, että kansakuntamme säilyi elossa ja maamme pysyi itsenäisenä.

Itselläni huonot lähtökohdat ovat vaikuttaneet koko elämään. Syrjäydyin ja sairastuin psyykkisesti, mikä johti myös taloudelliseen köyhyyteen. Elämässäni on ollut paljon kärsimystä.

Tiedän omakohtaisesti mitä tarkoittaa huono-osaisuus ja se kun lähtee elämään elämää takasuoralta ja jo valmiiksi nujerrettuna. Tiedän myös mitä tarkoittaa se että tässä yhteiskunnassa on periaatteessa samat mahdollisuudet mutta ei lähtökohdat. Ja kuinka ne lähtökohdat määrittävät vieläkin paljon ihmisten elämää.

Siksi näen yhteiskunnassa vallitsevan eriarvoisuudenkin kirkkaammin koska olen itse ollut siellä "toisella puolella" ja tiedän mitä se on kun ei saa tarvitsemaansa apua. Elämme hyvinvointiyhteiskunnassa mutta silti täällä on moni asia pielessä. Siitä olen varma että tulen loppuikäni äänestämään vasemmistopuolueita jotka edes yrittävät tehdä jotain heikompien hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka lähtökohdat olisivat kuinka huonot, ihminen on AINA vastuussa itsestään ja toimeentulostaan. Talous on myös hyvä syy pitää avioliitto koossa.

Ei.

Huonossa liitossa rahan takia pysyminen on juuri sitä selviytymistä ja pelkoa.

Huonossa liitossa pysyminen estää oikeasti tukevan puolison löytämisen, omien siipien levittämisen, oman itsetunnon kasvamisen.

Huonossa liitossa teet työtä loputtomiin, ja puoliso käyttää rahat, ja sanoo että hyvä että sinut edes tuonne työhön huolittiin.

Yksin eläessä saa päättää omat rahansa ja omat säästämisensä. Huonosta liitosta erottua voi edes yrittää löytää arvostavan kumppanin, joka kannustaa kehittymään uralla ja uskomaan itseensä. Kun oppii odottamaan parempaa kohtelua ja parempaa palkkaa, uskaltaa lähteä huonosta työpaikastakin kun tietää että puoliso auttaa, vasta silloin voi oma talouskin hyvin. Ja kun on vielä puoliso, joka ei ainoastaan kanna omaa osaansa, vaan myös tarjoaa, huolehtii, auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole edes tajunnut saaneeni "niukkoja eväitä" vasta kuin keski-iän kynnyksellä. Meillä ei lapsuuden perheessä koskaan kannustettu ja tuettu. Päinvastoin kasvatus oli sellaista lyttäävää "älä kuvittele itsestäsi liikoja", "lopeta haihattelu, et tule koskaan saavuttamaan mitään ihmeellistä". Ja lapsia ei ikinä kehuttu, ettei heistä tule turhan ylpeitä. Jos ei puhe tepsinyt käytettiin remmiä.

Meitä kyllä käskettiin hankkimaan ammatit ja käymään koulut kunnolla, mutta tavalliset duunariammatit riittää, muuhun meistä ei ole. Ja nimenomaan käskettiin, mitään apua ja tukea ei ikinä tullut.

Vasta nyt olen alkanut tajuta, että olen pienentänyt itseäni koko ikäni. Äly olisi riittänyt opiskeluun ja johonkin muuhunkin työhön kuin itsensä rikki raatamiseen pienellä palkalla. On kuitenkin aikamoinen työ alkaa nelikymppisenä rakentamaan ajattelua itsestään uusiksi ja tavoittelemaan jotain enemmän.

Mutta miten on mennyt? No, ihan hyvin kuitenkin. On ammatti, työ, perhe, tavallinen elämä.

Joo, sitä joutuu kaikkeen lähtemään takamatkalta.

Huomasin opiskeluaikana tän ekan kerran kun kituutin nälissäni, tein kaikkea työtä pikkupalkalla (heräsin aamuviideksi töihin, sen jälkeen väsyneenä luennolle) ja samaan aikaan moni opiskelikaveri sai rahaa kotoa, vanhemmat osti asuntoa ja autoa ja tuki kaikin tavoin. Mä en saanut kotoa edes ruokakassia, ja kun muutin sain mukaani vain repullisen vaatteita. Ei mitään neuvoja, tukea, apua, koskaan.

Sitten vanhetessa tämä sama railo kasvoi. Muilla vanhemmat takasi lainoja, antoi käsirahan asuntoon, sitten myöhemmin hoiti lapsenlapsia tai osti lapsenlapselle vaikka haalarin tai ulkokengät. Mä en saanut koskaan mitään tällaista. Ainoa mitä olen saanut viimeisen 30v ajan on joulukortti. Siis toki kerta vuoteen mutta siinä kaikki. Ei joulu, synttäri, häälahjaa, ei mitään kukkia koskaan merkkipäivänä.

Edes lasten syntymästä eivät onnitelleet ja sanomatta selvää että ristiäisetkin skipattiin.

Olen sitten omalla työllä ja ahkeruudella toki saanut kiinni näitä muita koskaan en pääse samaan vaikka miten ahkera olisi. Sillä myös se trauma, tuska, kipu ja mielen taakka on pitänyt kantaa mukana ja se haittaa vähän kuin olisi sadan metrin kilpajuoksu jossa yksi kisaaja kantaa 50kg lisäpainoa repussaan ja silti kisaa muita vastaan.

Pahinta on silti tunnetason kylmyys, ei niinkään tuo aineellinen tuen puute vaikka siitä nyt kirjoitinkin. Että siis vanhemmille on se ja sama onko lapsensa elossa vai kuollut, onnellinen vai onneton, onko asiat hyvin vai kamppaillaanko. Lähinnä ne on vaan vahingoniloisia jos jotain ikävää mulle sattuu.

Katsoin hänmentyneenä, että olenko kirjoittanut tämän. Mutta minä sain kotoa vaatteet muovikassissa, en repussa.

Tämä jatkuu seuraavalle sukupolvelle. Lapseni ei ole saanut viettää kesiä mummolassa, häntä ei ole otettu mukaan ulkomaanmatkoille. Veljeni perheelle äiti on voi vuosia laittanut ruuan muutaman kerran viikossa. Minun lasta hän ei edes hakenut koulusta eikä hoitanut kipeänä, ei myöskään hoitanut pienenä.

Veljen pojalle äiti antoi lahjaksi ensin ajokortin, sitten auton. Minun lapselle ei anna autoaan lainaksi, tai auta muutossa. Ei tarjonnut vanhoja kalusteita ensiasuntoon, vaan möi ne mieluummin kympillä vieraalle.