Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Vierailija kirjoitti:

Tätä ketjua lukiessa ei ole ihme, että Suomessa syntyvyys laskee kuin lehmänhäntä.

Miksipä siirtää omia traumojaan lapselle. En väitä, että oma perhe mahdoton ajatus olisi, mutta aika lailla ihmeestä voidaan puhua, jos sellainen omalla kohdalla tapahtuu.

Vaikea-asteinen masennustila sekä pelko-oireinen ahdistuneisuushäiriö diagnooseina.

Tuntuu, että elämä sieltä 0-18 vuotiaaseen asti oli täyttä p****a. Vanhemmat erosivat kun olin 4. Isä alkoholisti, äiti narsisti. Uusioperhekuviota... Äidin rahavaikeuksia. Koulukiusaamista. Huomion hakua itselläni , hylkäämisen pelkoa...

Eihän ne ongelmat siihen loppuneet. Hullu poikaystävä joka minulle tuon ahdistuneisuushäiriön aiheutti. Seurasi, vainosi... Erosin.

Tällä hetkellä tuntuu, että asiat ihan ok. Nykyinen mies on minulle ihan uskomaton, en olisi koskaan uskonut, että voin luottaa kehenkään.

Paljon on hyvääkin, mutta paljon on kannettavana ikäviä asioita.

Olin kuudentoista kn painoin kotioven viimeisen kerran kiinni.  Lähdin junalla pääkaupunkiseudulle sukulaisen luokse, matkalippu ja kymppi ( markkaa)rahaa  mukana.  Elämä oli kuin tuuliajolla oloa

Kotoa ei koskaan kyselleet perääni. Aika pian tapasin tyypin, josta tuli mun aviomies ja on edelleen. Mun nuoruus ja elämä pelastui kun löysin ihmisen joka välitti ja jota voi rakastaa.

Vierailija kirjoitti:

Vauvavuodesta saakka traumatisoitunut täällä hei. On ihan mustaa valkoisella tästä kohtelustani, samoin todistajia. Sitä kaikkea jatkui vuosia, käytännössä koko varhaislapsuus. Kun se loppui, elin mielisairaan ja ennalta-arvaamattoman tyrannin kanssa, joka kuvitteli minusta aina pahinta, eikä antanut mahdollisuuksia mihinkään. Ei auttanut, ei sietänyt heikkoutta (mm. suuttui kun yskin illalla sängyssäni kuumeisena). Kärsin vuosia, enkä aina edes tajunnut omaa tilannettani. Kerran avauduin puolitutulle sosiaalityöntekijälle, ja siitä lähti tapahtumaketju, jonka päätteeksi muutin omilleni 16-vuotiaana. 

Elämäni on päällisin puolin sangen normaalin ja hyvän näköistä nyt nelikymppisenä: minulla on aviomies ja lapsia, mukava pikkukoti lähiössä. Miehen kanssa on takana pitkä, hyvä liitto ja lapset ovat hyväkäytöksisiä sekä pärjäävät hienosti koulussa. En itse käy töissä tai opiskele, mutta olen aktiivinen lasteni arjessa, ja meille halutaan aina tulla kylään. Viimeksi alkuviikosta yksi lapsistani sanoi, että hänen kaverinsa tykkäävät minusta "ihan sikana", muut vanhemmat eivät kuulemma ole yhtä ystävällisiä ja kivoja. Voisi kai siis ajatella, että olen edes jossain onnistunut, katkaisin väkivallan ja muun pahan kierteen? En ole myöskään sekaantunut päihteisiin tai tehnyt rikoksia. 

Kaiken tämän takana on kuitenkin tyhjä ihmiskuori. Halu saada lapsia ja olla mieheni kanssa olivat todellisia, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän mietin että minun olisi pitänyt olla yrittämättä elää kuten muut. Vaikken sitä koskaan muille näytäkään, sisäisesti olen edelleen rikki, enkä oikein meinaa jaksaa välillä edes omaa perhettäni. He ovat upeita ihmisiä, mutta minä en vaan...osaa.

On helppoa halata, puhua kauniita ja huolehtia toisista, mutta itsestäni en osaa pitää alkeellisestikaan huolta. Kun jaksaminen alkaa loppua (vaihtelee kausittain), ekana venyvät suihkukäynnit. Sitten alkaa aterioiden skippailu. Ulkoilu loppuu pikkuhiljaa. Jne. En vaan koe tarvetta niille asioille, jotenkin katoan jonnekin? Ulkoisessa käytöksessäni se ei kuulemma näy mitenkään, olen ihan yhtä skarppi ym. (myös lääkärin arvion mukaan). Usein tuntuu, ettei minua ole edes olemassa. Kuka minä olen?

Olen elämäni aikana käynyt useammassa terapiassa, ollut osastolla, saanut erilaisia lääkehoitoja (yksi jopa kokeellinen). Ei, mikään ei auta. Oma teoriani on, että minut rikottiin jo pienenä, ja vaikka nykymaailma vaatii tuloksia jopa terapialta (mielessäni pyörii työkkärin ihmisen tokaisut tähän liittyen, että "mitä ihmettä siellä on sitten taustalla, kun terapia ei tehonnut??"), kaikkea_ei_voi_korjata.

Miksi minulla sitten on lapsia? Koska vielä nuorempana ihan oikeasti uskoin ja kuvittelin, että minustaKIN on elämään sellaista elämää, mitä halusin. Ja nuorempana jaksoin vielä paremmin, mielialalääkekin antoi vastetta. Olin aktiivinen elämässäni. 

Saa kivittää. 

Kun mikään ei auta suosittelen vitamiini- ja hivenaine kuuria. Raskausajan multitabs, folaatti, ubiquinol, jne jne jne. Tulee pitää huoli myös tauoista. Tykittää kehoon ravinteita. Voikukan juuri esim antaa energiaa. Lisätty sokeri tulee jättää pois.

Vierailija kirjoitti:

No tukea,rahallista,henkistä pääomaa..

No minä kuulun näihin. Kotoa ei tullut tukea, ei henkistä eikä konkreettista tukea, isän kanssa en ole oikein väleissä ollenkaan, oli julma kun olin lapsi ja samaa jatkaisi jos antaisin mahdollisuuden. Joten en ole oikein väleissä. 

Yrityksen ja erehdyksen kautta on menty, missään kun ei opastettu tai neuvottu.

Lukupäätä onneksi ollut, että on koulussa pärjännyt, kolme tutkintoa (yksi korkea). Tuuria on ollut että on saanut hyvin töitä. Kaikki on nyt nelikymppisenä keskiluokkaisen hyvin, ja se on 90%:sti paremmin kuin vanhemmillani. 

Ihmissuhteissa / ystäväsuhteissa / ihan vain naapurien kanssa kanssakäymisessä olen kuitenkin edelleen täysi tunari. Sitä ei oppinut lapsena, ja vaikka miten opettelee, ei siinä tule hyväksi. 

Koulutuksen ja työn puolesta yllättävän hyvin eväisiin nähden.mutta päädyin väkivaltaiseen suhteeseen kun siihen oli lapsena tottunut.

Jokaisen asian joutunut opettelemaan erikseen kun mitään mallia ei ollut. Tyyliin miten normaali vanhempi iloitsee lapsensa onnistumisista.

Moni ulkopuolinen ei jotenkin usko sitä, millaisia hirviöitä vanhemmat voivat olla aikuiselle lapselle. Mun vanhemmat edelleen pieksää aikuiset lapsensa jos lapset uskaltaa väittää vastaan tai olla eri mieltä tai kieltäytyy vanhempien komentelusta. Väkivalta on henkistä ja fyysistä ja jatkuvaa. Ei tuollaiset vanhemmat tajua sitä että lapsi onkin aikuinen, vaan ne lapsuuden roolit pätee yhä eli se lapsi on arvoton ja vanhempi on kuningas jota totellaan. Ei nämä tajua että lasta pitäisi alkaa kunnioittaa aikuisena. Eikä ne tajua että väkivalta ei ole normaalia vaan sairasta.

Itse en enää mene vanhemmilleni kun siellä käydään käsiksi. En soittele myöskään, joskus jarvoin ehkä vastaan puheluun ja se on tietenkin aina haukkumis- ja uhkailupuhelu.

Mutta sisaruksista yksi käy tuolla ja elää pelossa ja rajoittaa itseään, eli siis tavallaan hiipii sukkasillaan ja pelkää ja sitä kautta rajoittaa puhettaan ja mielipiteitään. Kun ihan aiheesta pelkää saavansa selkäänsä.

Jotenkin ihmettelen miten terveissä perheissä kasvaneet on niin naiiveja kun luulevat että toksinen sairas vanhempi jotenkin ihmeellisesti muuttuisi kun sen lapsi aikuistuu. Ja että sitten kuin taikaiskusta vanhempi tulisi normaaliksi ja kohtelisi lastaan hyvin. Ehei, ei tosiaankaan mene noin. Yleensä homma vaan PAHENEE. Vanemmiten kierrokset nousee ja estot katoaa eli lasta voi kurmuuttaa entistäkin kovemmin.

Todella ristiriitainen suhde omiin vanhempiin. Äiti on varmasti mielenterveysongelmainen, narsisti... Isä todella sulkeutunut, en oikein saa hänestä selvää.

Vanhemmat erosi kun olin pieni. Isäsuhde on tosi huono, se satuttaa. En voi olla onnellisempi , kun näen oman miehen pitävän tyttöjämme sylissä ja kertoo kuinka rakastaa. Joskus teini-iässä tunsin kateutta niitä ystäviä kohtaan, joiden isät tukivat tyttäriään.

Olen aina ollut muiden miellyttäjä. Tiedän sen johtuvan lapsuudestani... Hylkäämisen pelkoa varmasti ja jotakin... Ennen tein mitä pyydettiin. Varsinkin oma äiti tottui siihen, että minua voi määrätä miten tykkää. Nykyään osaan sanoa ei. Äitini ei tietenkään pidä siitä, että olen muuttunut.

Äiti on muutenkin sellainen, etten ole koskaan voinut kertoa hänelle omia huolia ja murheita. Jos kerron niistä, hän alkaa puhua omia rankkoja juttujaan. Joka kerta oman äidin seurassa tulee inhottava olo. Kamalaa sanoa näin, mutta omat vanhemmat tuntuvat vain niin vierailta ja kaikki lapsuusmuistot todella kieroja.

Äiti lähti lätkimään 1v meikäläisen syntymän jälkeen joka jäi mysteeriksi kuoleman jälkeen. Työllinen alkoholisti kuten siskonsakin ja dementia vei loppupelissä. Niukat eväät? Ehkä jos laskee väkivaltaiset miesystävät lapsuudessa joista 2 meinasin tappaa kun kävivät päälle juovuspäissään.

Ruokaa riitti pöydässä kaikesta huolimatta ja itse kouluttauduin tohtoriksi.

M55

Up

Sain yleensä kaksi palaa näkki leipää ja pullon mehua.

Niillä, joita on kohdeltu kaltoin, on usein kiinnostavin sielu. Mielestäni olen oppinut myötätuntoa muita kohtaan ja kyvyn sietää muiden heikkoutta. Minulla oli hyvin ahdistavat kotiolot.

En ole elämässäni saavuttanut hienoa uraa tai suurta omaisuutta (nyt 34-vuotiaana), mutta pärjään kyllä ja olen kehittänyt kylläkin humaanin elämänkatsomuksen. Kumppanini on ihana ja haaveilen perheestä.

Tärkeintä on, että koettaa luoda "oman perheen" ja saada tuen ystävistä, koska lapsuudenperhe on epäluotettava. Yksin oleminen on epäterveellinen juttu, ajattelen, ja olen pyristellyt siitä kaikin voimin eroon. Olen silti kompastellut ja kärsinyt aikuisena paljon.

Kristinusko on eniten auttanut minua, koska se antaa kärsimykselle merkityksen, selityksen vaikeuksille, lohdutuksen ja syyn elää.

En anna kellekään neuvoja, mutta minä koen asiat näin. Muille surullisille sanoisin, että päänsisäinen helvetti voi muuttua ja elämästä voi myös nauttia.

Paremminkin voisi mennä.

Kaksi lasta siunaantunut ja heidän kanssa menee hyvin.

Tätä ennen kuitenkin: keskenjääneitä kouluja, päihdeongelma, luottotiedot kustu, myrkyllisiä parisuhteita, mt-ongelmia, itsetuhoisuutta. Nykyään olen avun piirissä ja seuraavaksi aion laittaa talouteni kuntoon. Uusi ammatti siintää jo horisontissa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä on "niukat eväät"?

100 metriä etumatkaa ja haulikon haulit perseessä. nyt sit elokapinan kanssa istuskelemassa ja höpöheinää nauttien

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä on "niukat eväät"?

Jep. Voi olla suurikin ero heikoissa eväissä. Ihmiset on sellaisia että eivät ymmärrä miten huonosti asiat voi olla muutenkin kuin heidän käsityksensä mukaan. Vanhemmat voi esim murjottaa ei toivotulle lapselle koko ajan. Tai rakastaa lasta mutta olot on muuten ankeat ja köyhät. Alkoholisti vanhemmat voi olla helpommat kuin mielisairaat jne jne

Isäni ei puhunut minulle, ei-toivotulle lapselle, 32 vuoteen. Eikä koskaan ole kutsunut minua nimeltä, vaan isälle nimeni on edelleen Vanhin Pentu.

Kotiolot olivat sitä, että yksin pitää pärjätä, tunteita ei saa näyttää ja omia mielipiteitä ei ole. Mikään teinien tavallinen ovienpaiskominen ei olisi tullut kysymykseenkään, koska olisin ihan oikeasti saanut k1rveestä kallooni.

Näin siis vielä tuossa 2000-luvulla. Heikosti menee nyt aikuisena, edelleen yksin.[/quot

Hei vanhin pentu, olitko väärää sukupuolta?

Hei vanhin pentu, olitko väärää sukupuolta?

Minä olin.

Isäni oli alkoholisti ja naistennaurattaja. väkivaltainen äitiäini kohti näin siis paljon nyrkkiä.

Samalla koin jo 3 vuotiaana hyväksikäyttöä, joka jatkui vielä seitsemän vuotta.

Kaikkea hyssyteltiin aikuiseksi asti. Lähdin 17 vuotiaana omilleni.

Jouduin tietenkin psykiatrille  kun maailmani hajosi kun tuo hyväksikäyttäjäpaskiainen kuoli, jolle puhuin kuolemisesta, olisin varmaan joutunut sähköshokkeihin ja hullujenhuoneelle, kerroin lopulta hyväksikäytöstä jonka takia kasvoin väärin luulin että mun tehtävä on miellyttää miehiä ja hainkin vanhempien miesten seuraa.

Nyt olen päässyt asian yli mutta miehille olen liikaa, koska olen muka liian itsenäinen.

Vierailija kirjoitti:

Hei vanhin pentu, olitko väärää sukupuolta?

Minä olin.

Minä myös. Olin tyttö. Kun sitten sain pikkuveljen niin minua, vuotta vanhempaa, syytettiin kun en vahtinut häntä ja suojellut kaikilta vahingoilta. Lapsethan telovat jatkuvasti itseään. Minusta oli ikävää, että aina kun veli kaatui niin minä sain remmiä.

Kun itkin remmiä saadessani niin hakattiin vielä kovemmin ja sanottiin, ettei lopeteta ennen kuin lopetan itkemisen. Varmaan sen vuoksi en nykyäänkään ilmaise kenellekään mitään, vaikka kuinka kipeää tekisi.

Luultavasti lapsuuden surkea ruoka (parhaat palat pojalle, ilman muuta!) ja tunneilmapiiri vaikuttavat sen verran fyysiseen terveyteen, että sain juuri kuulla sairastuneeni jo toista kertaa syöpään. Ei tuollaisesta voi terveyden perikuvana selvitä kukaan. Joko sairastuu mieli tai ruumis.

Lähdin kotoani pois heti kuin mahdollista. Olen salannut tietoni. Minulle on aivan sama, että kuinka tulevat keskenään toimeen.

Olen opiskellut ja hankkinut työpaikkani ilman kenenkään apuja. Toki oli ikävää viimeisimpien opintojen alkuvaiheissa kun ei ollut niitä suhteita alan toimijoihin kuten muilla, joilla oli vanhempien kautta suhteet ja he pääsivät niiden kautta alalle töihin. Minä en ole saanut apuja tai armopaloja missään enkä tule niitä ikinä saamaankaan.

Hyvin olen pärjännyt. Lähtökohtana ollut rikkinäinen lapsuus ja nuoruus hyvin yksin. Vaikka perheestä ei ollut tukea ja se oli hajonnut ja rikkinäisiä ihmisiä, niin ystävät olivat se pelastusrenkaani.

Minulla oli aikuisuuteen oppimisessa takamatkaa ja ei elämä helpolta tuntunut. Ulkoisesti kaikki varmasti vaikutti hyvältä, mutta luotto siihen, että olen rakkauden arvoinen vei aikaa ja taistelin vastaan. Mutta uskomatonta kyllä olen saanut erittäin hyvän ja pitkän parisuhteen, lapsia ja onnellisen perheen.

Tuskin kovin moni uskoisi taustaani, niin normaalia elämäni nykyään on. Tämä on se mitä olen aina halunnut, oma perhe. Siinä sivussa on tullut ihan hyvä koulutus, kiinnostava työ ja keskiluokkainen elämäntapa.

Joskus olen miettinyt miten olen päätynyt tähän elämääni. Voi olla tuuria, mutta myös se, että jotkut elämän osa-alueet ovat auttaneet, kuten oikea kaveripiiri ja erityisesti kaverieni elämässä näkynyt tavallisen perheen normaali elämä, jota silloin kadehdin.