Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Hyvin on mennyt, kiva työ ja elämä itsessään kunnossa. Haaste on se, että koen suurta tarvetta näyttää kaikille etten ole luuseri tai se kenestä ei koskaan tule mitään. Sillä välillä väsytän itseni. Olen ollut myös liian kiltti ihmisille, jotka eivät sitä olisi ansainneet vaan vain hyötyneet minusta.

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttävää jos sellainen kohtelu jatkuu, että lapsi sivuutetaan jopa perinnössä sitten. Pysy tiukkana äläkä luovu perinnöstä, ellet itse vakaasti lopputulokseen päädy ilman vanhempien vaikutusta

En suosittele. Valitettavasti ne omat lapset silloin eivät tiedä taustoja, ja tulevat vain näkemään sen käsittämättömänä ahneutena, vaikka se ei siitä kumpuakaan, vaan epäoikeudenmukaisuuden tunteesta. Silti lapsilla on siinä vaiheessa aito tarve rahalle ja lainoja. Itsellä voi olla jo ura ja palkka ja että velaton asunto. Ei kannata laittaa pahaa kiertämään, vaan ajatella asioita vain omien lastensa parhaaksi. Ei alennu vanhempiensa tasolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskimääräistä paremmin. Nykyään palkka top 10%, varallisuus top 5%. Eli kyllä Suomessakin voi vaurastua vaikka vassarit ovat siitä vaikeaa tehnyt, ja yrittävät yhä vaikeuttaa.

Mikä vaikutti onnistumiseesi? Miten teit sen?

Olen eri, mutta samassa tilanteessa. Vastaus on jatkuva ylisuorittaminen, jota auttoi ilmainen koulutus ja opintolaina kaikille.

Riittävä ei ollut minulle tarpeeksi hyvä, minun piti kaikesta suorittaa täydet pisteet, ennen kuin olin suoritukseen tyytyväinen. Itseeni en ole ollut tyytyväinen koskaan.

Olen eri mieltä vassareista. Maksan mielelläni veroja, jos muutkin kaltaiseni pääsevät pakenemaan olojaan omalla työllään, ilmaisten opintojen ja opintorahan avulla

Jos vanhempien olisi pitänyt maksaa mitään opinnoistani, minut olisi laitettu töihin heti, mahdollisimman nopeasti ja raskaaseen fyysiseen työhön. Älyä ei saanut osoittaa ja itsensä piti pienentää kaikkiin tavoin, kasvatusäiti oli minulle liian kateellinen, ja halusi edut vain omalle lapselleen. Lukeminen oli kielletty, kädessä piti olla vähintään käsityö aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille joilla välit poikki: miten pääsitte eroon syyllisyydestä? Mä en ole päässyt vielä 15 vuodessakaan siitä eroon, toki johtunee siitä että olen narsistin lapsi ja ihan pienestä pitäen mut vastuutettiin vanhempien mielialoista. Aina syyllisetettiin esim että katso nyt mikä pettymys lapsena olet ja miten pahoitit nyt isän mielen. Tai että nyt äitin mieli on paha kun olet niin huono/kamala/kiittämätön. Ja olin siis kympin tyttö, ahkera ja tottelin, kaikessa yritin miellyttää vanhempia.

Tiedän tehneeni oikean teon kun oman fyysisen ja henkisen turvallisuiteni takia katkoin välit. Mutta se syyllisyyden tunne! Se ei katoa! Tiedän järkiakattelulla että en ole mitään vellkaa väkivaltaisille kaltoinkohtelijoille. Silti sitten tuon tuosta ajattelen että kyllä niillä on varmaan paha mieli kun nyt tein näin.

Koko lapsuuden ja nuoruuden sillä ei pllut pereheessä mitään väliä onko mulla paha mieli. Se ei kiinnostanut ketään. Vain sillä oli väliä että vanhemmilla pitää olla hyvä mieli ja se on lapsen vastuu hommata niille se hyvä mieli. Siinä sitten mutkalle taivuttiin että sellaisen sai tehtyä - ja eihän se onnistu kun narsisti kyseessä. Sitten se tietenkin rankaisi kun ei saanutkaan hyvää mieltä.

Sairas kuvio on. Ja yllättävän vaikea erottaa itsensä tuosta.

Syyllisyys ja häpeä ovat todella vaikeita tunteita. Kun on tarpeeksi puhunut, kirjoittanut, kuunnellu itseään ja tunteitaan ja tarpeitaan ja löytänyt viisaita rakastavia ihmisiä elämäänsä jotka vielpä kestävät kaiken, alkaa näkyväksi tukeminen. Vähitellen .

Suosittelen Tommy Hellstenin ihminen tavattavissa terapiaa.

"Hinta ja maksuehdot

Kasvuohjeman hinta on 11 400 € (sis. alv.)"

...pakko sanoa, että vähän paradoksaalista tähän aloituksen luonteeseen verrattuna, että täällä suositellaan näin kallista hoito-ohjelmaa. Eihän tällaiseen ole tosta noin varaa, etenkään ihan huonompiosaisilla. Toki hyvä jos jollain on aikuisena kertynyt noinkin isoja ylimääräisiä varoja yhtäkkiä kurssiin laitettavaksi.

Emme me kaikki huonoilla eväillä aloittaneet ole enää eväitä vailla, vaan olemme onnistuneet raapimaan niitä kasaan. Ei pidä yleistää kumpaankaan suuntaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille joilla välit poikki: miten pääsitte eroon syyllisyydestä? Mä en ole päässyt vielä 15 vuodessakaan siitä eroon, toki johtunee siitä että olen narsistin lapsi ja ihan pienestä pitäen mut vastuutettiin vanhempien mielialoista. Aina syyllisetettiin esim että katso nyt mikä pettymys lapsena olet ja miten pahoitit nyt isän mielen. Tai että nyt äitin mieli on paha kun olet niin huono/kamala/kiittämätön. Ja olin siis kympin tyttö, ahkera ja tottelin, kaikessa yritin miellyttää vanhempia.

Tiedän tehneeni oikean teon kun oman fyysisen ja henkisen turvallisuiteni takia katkoin välit. Mutta se syyllisyyden tunne! Se ei katoa! Tiedän järkiakattelulla että en ole mitään vellkaa väkivaltaisille kaltoinkohtelijoille. Silti sitten tuon tuosta ajattelen että kyllä niillä on varmaan paha mieli kun nyt tein näin.

Koko lapsuuden ja nuoruuden sillä ei pllut pereheessä mitään väliä onko mulla paha mieli. Se ei kiinnostanut ketään. Vain sillä oli väliä että vanhemmilla pitää olla hyvä mieli ja se on lapsen vastuu hommata niille se hyvä mieli. Siinä sitten mutkalle taivuttiin että sellaisen sai tehtyä - ja eihän se onnistu kun narsisti kyseessä. Sitten se tietenkin rankaisi kun ei saanutkaan hyvää mieltä.

Sairas kuvio on. Ja yllättävän vaikea erottaa itsensä tuosta.

Syyllisyys ja häpeä ovat todella vaikeita tunteita. Kun on tarpeeksi puhunut, kirjoittanut, kuunnellu itseään ja tunteitaan ja tarpeitaan ja löytänyt viisaita rakastavia ihmisiä elämäänsä jotka vielpä kestävät kaiken, alkaa näkyväksi tukeminen. Vähitellen .

Suosittelen Tommy Hellstenin ihminen tavattavissa terapiaa.

"Hinta ja maksuehdot

Kasvuohjeman hinta on 11 400 € (sis. alv.)"

...pakko sanoa, että vähän paradoksaalista tähän aloituksen luonteeseen verrattuna, että täällä suositellaan näin kallista hoito-ohjelmaa. Eihän tällaiseen ole tosta noin varaa, etenkään ihan huonompiosaisilla. Toki hyvä jos jollain on aikuisena kertynyt noinkin isoja ylimääräisiä varoja yhtäkkiä kurssiin laitettavaksi.

Emme me kaikki huonoilla eväillä aloittaneet ole enää eväitä vailla, vaan olemme onnistuneet raapimaan niitä kasaan. Ei pidä yleistää kumpaankaan suuntaan

Mielestäni tein sen kyllä tuossa selväksi, että osalla voi olla varaa ja hyvä niin, joten mikä on pointtisi? Voi olla kuitenkin aika harvinaista noin ison summan tilillä oleminen, etenkin jos on vakava traumatausta ja työkyvyttömyyttä sen takia, oli pointtini.

Olen pärjännyt ja näyttänyt porvareille ettteivät kuse kintuille, silmiinkään !

Moni traumataustainen on erittäin menestynyt ja edennyt uralla pitkälle. Niin minäkin. Syy on tietenkin ylisuorittaminen ja ylikontrolli(traumavasteita), mutta oikein kohdennettuna siinä on myös avaimet menestykseen.

Vierailija kirjoitti:

Moni traumataustainen on erittäin menestynyt ja edennyt uralla pitkälle. Niin minäkin. Syy on tietenkin ylisuorittaminen ja ylikontrolli(traumavasteita), mutta oikein kohdennettuna siinä on myös avaimet menestykseen.

Jos viittaat aiempaan kommenttiin, niin totta kai on, tuo on ihan sanomattakin selvää. Siitä tehdään elokuviakin kuinka päästiin vaikeuksien kautta voittoon. Ei kaikkea tarvitse vääntää auki niinkuin tätä lukevat eivät olisi jo hoksanneet, että onnellisiakin loppuja on.

Ydin oli, että tutkimusten mukaan ihmisillä ei tällä hetkellä ole samalla tavalla ylimääräistä tilillä kuin aiemmin. Joten noinkin tyyriin kuin 11000 euron kurssin maksaminen on ryöstö vaikka tästä nyt kuinka väännettäisiin.

Vanhempani kuolivat, kun olin 8. Pääsin sukulaisperheeseen kasvatiksi, joten oli ruokaa ja vaatteet. Mutta kyllähän se tehtiin selväksi, etten ollut oma lapsi, ja minkä suuren uhrauksen tekivät. Kun lähdin opiskelemaan, he katsoivat työnsä tehdyksi.

Orvon elämä ei lopu täysi-ikäisyyteen, vaan jokaisessa elämäntilanteessa se vanhempien läsnäolo ja tuki puuttuvat.

Niin itseltä kuin sitten omilta lapsilta. Kun muuttaa, tilaa muuttofirman. Remonttia ei tehdä talkoilla. Juhlia ei leivota talkoilla. Aikaa ei vietetä suvulla, vaikkapa mökillä. Autoa ei etsitä isän kanssa, eikä isä tule pelastamaan tien sivusta. Lapselle ei ole hoitajaa, ja hän on kaikki lomat päivähoidossa. Hän ei saa arvokkaita lahjoja isovanhemmilla, eikä pappa opeta onkimaan, tai muutenkaan olemaan mies.

Ja tietenkin koska minua ei arvostettu, en osannut valita puolisoa, vaan uskoin sellaisen puheisiin joka ei osoittanut minulle arvostusta.

Niinpä lapsellani oli sikälikin ohuet eväät, että hän on avioerolapsi ja yksinhuoltajan lapsi.

Jos se yksi tai kaksikin sukupolvea puuttuu, vaikka olisivat hengissäkin, niin elämällä on seuraaville parille sukupolvelle paljon heikommat eväät.

Toivon, että perintöveroa alennetaan vanhemman ja lapsen välillä, jotta lapseni saisi edes minun keräämäni työni hedelmät täysimääräisinä. Hänellä on jo muuten niin paljon heikommat eväät, ei valtion tarvitsisi verottaa toiseen kertaan minun jo raskaasti verotettua, itse kokoon haalimaani palkkaa.

Tuo koulutus on normaalille ihmiselle, ei traumassa olevalle. Siihen pitää ostaa eri terapia lisäksi, jos on terapian tarpeessa.

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvin on mennyt noin niinku omasta mielestä, maksettu okt ja kaksi lasta saatettu työelämään ja kunnon kansalaisiksi. Töitä olen tehnyt nuoresta, nyt vähän vaivoja mielen ja kropan kanssa, näiden kanssa ei ole lapsuuden eväillä tekemistä.

Jälkimmäinen päätelmä kannattaa kyllä ottaa vielä kriittiseen tarkasteluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on järkyttävää luettavaa. Ei ainakaan kannata itseään syyttää vaikeasta lapsuudesta tai vanhempien alkoholismista, persoonallisuushäiriöistä yms. Yli puolet Suomen väestöstä omaa mutaation tai mutaatioita, mitkä altistavat väkivaltaan ja alkoholismiin.

Omat vanhempanikin joivat aika reippaasti. Isä tosin ilmoitti, cetten ole hänen lapsensa ja olin tajuttoman helpottunut nuorena tuosta tiedosta. Inhosin nimittäin silloin vanhempiani tai "vanhempiani" niin, etten edes syönyt samassa pöydässä. No, se ukko on jo manan mailla ja hyvä niin.

Näitä tapauksia on liikaa. Itse syytän Suomen historiaa ja sotaa, josta on oikeasti vielä aika vähän aikaa. Omat vanhempani olivat sodan jälkeen syntyneitä suuren ikäluokan edustajia, joiden lapsuus ei ollut helppoa. Heidän vanhempansa olivat sodassa tai kotirintamalla ja kovin tervejärkisenä ei sodasta usein palattu, jos yleensä palattiin hengissä ja fyysisesti kunnossa.

Sodan jälkeen Suomea jälleenrakennettiin erittäin kovalla työllä, tunteita ei näytetty, eikä sodasta puhuttu. Sota rikkoi ja arpeutti, moni menetti mielenterveytensä ja suunnittelemansa tulevaisuuden. Lasten elämä ei myöskään monesti ollut mitään rakkauden täyteistä ja onnellista, vaan kyllä moni kasvoi henkisesti huonoissa oloissa ja myös ihan ruoasta ja vaatteista saattoi olla pulaa, koulutuskaan ei ollut kaikille mahdollista, vaan töitä piti tehdä jo nuoresta. Samalla tapahtui iso murros kun maalta muutettiin kaupunkeihin.

Ainakaan minun sodan jälkeen syntyneistä vanhemmistani ei ollut vanhemmiksi. Isäni hukutti kovan lapsuutensa kokemukset alkoholiin (isänsä palasi sodasta katkeroituneena ja pahansisuisena ja arvaamattomaan, sekä rampana ja äitinsä hoiti kaiken fyysisen kovan työn oman jaksamisensa äärirajoille vietynä). Äitini suri rakkaudetonta ja kovaa lapsuuttaan (hänen isänsä palasi sodasta vähän parempana, mutta oli ollut huoltojoukoissa eikä etulinjassa, mutta äitinsä sairaslottana vaativana ja kovana). Isovanhempani oli sota murtanut enemmän tai vähemmän. Heidän sodan jälkeen kasvaneet lapsena olivat monet liian rikkinäisiä ja jääneet paljosta paitsi.

Lapsuudessani vanhempieni elämä meni heidän omiin ongelmiinsa. He tappelivat, myös väkivaltaisesti ja lopulta myös erosivat. Ero ei helpottanut kummankaan elämää, vaan samat ongelmat jatkuivat. Isäni lopulta tappoi itsensä. Äitini ripustautui miehiin ja aina oli jonkun naispuolisen sukulaisen tai tuttavan kanssa välit poikki, sekä jäi lopulta myös työelämästä pois mielenterveysongelmien vuoksi.

Ei noita traumoja korjata täysin yhdessä tai kahdessa sukupolvessa, vaan kyllä ne näkyvät edelleen. Samalla yhteiskunnan murroksen vauhti ja muutos on Suomessa ollut älyttömän nopea. Ei ihmiset ole ehtineet ehtineet sopeutua.

Pikkuhiljaa sukupolvi sukupolvelta päästään eteenpäin ja opitaan toimimaan terveemmin, sekä ollaan tasapainoisempia. Samalla tieto lasten kehityksestä ja ihmisen mielestä on lisääntynyt. Lapset saavat paremmat lähtökohdat elämäänsä. Ainakin tässä ketjussa näkyy, että moni on pystynyt antamaan lapsillensa paljon paremmat lähtökohdat kuin itsellään on ollut.

Tässä on hyvin kirjoitettu asiasta oleellinen. Joku terapiaoppinut, en valitettavasti muista kuka, totesi, että sodasta ja alkoholismista toipuminen vie onnistuessankin aikaa kolmanteen polveen saakka.

En yhtään epäile sitä.

Tällä hetkellä etsimässä itseäni. Kuka olen, mitä haluan tehdä työkseni jne. Pärjääminen ollut ok tasolla.

Vierailija kirjoitti:

Tuo koulutus on normaalille ihmiselle, ei traumassa olevalle. Siihen pitää ostaa eri terapia lisäksi, jos on terapian tarpeessa.

😂 Ja vääntö jatkuu. Saako kysyä miksi kukaan "normaali" osallistuisi mihinkään hoitojaksolle. Aikamoinen kommentti, kun puoli suomea kärsii näistä traumoista, mitä tässä nyt on ihmiset monta monta sivua kirjoitelleet.

Köyhät eväät sikäli, että huonolla itsetunnolla olen vältellyt tasapainoisia kumppaneita, ja puolisoksi valitsin narsistisen alkoholistin. Pysyin työpaikassa, jossa pomoni piti minua uhkana ja sabotoi kaikki hakuni vaativampiin tehtäviin.

Kun on lähtökohtaisesti tallottu, ampuu johdonmukaisesti itseään jalkaan myöhemminkin.

Olen taistellut masennuksen ja ahdistuksen pois. Siinä meni >20 vuotta. Nyt hoidatan PTSD:tä, mikä on itsessään jo loputon työmaa, ja siihen päälle teen vielä elämänmittaista surutyötä siitä, ettei minusta tule ikinä ns. "normaalia". Aivoni ovat ehtineet jatkuvassa stressitilassa kasvamisesta muovautua sellaisiksi, että kykyni työskennellä, opiskella tai edes pitää huolta itsestäni on aivan olematon. En pysy hereillä kokonaista päivää, en palaudu levosta, unirytmi on olematon, uupumus on ikuista. Tulen aina tarvitsemaan tukipalveluita yhteiskunnan laskuun... Eli nettoveronmaksajain silmissä olen se laiska loinen jonka joutaisikin jo kupsahtaa pois. Jotenkin tuo ajatus ei lannistanut niin paljon silloin kun olin itsekin vielä samaa mieltä tuosta viimeisestä osasta.

Täällä yks

Mutta huumori tiellä pitää

- Mikä on maailman homoin nimi?

- P ut1n 😄

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia, mitä ketjussa kuvataan, suomessa noin 25% väestöstä syö mt-lääkkeitä ja unilääkkeitä jatkuvasri käyttää yli 600 000 suomalaista.

Ne traumat on hoitamatta. Monella. Useimmilla.

Kun aikoinaan sairastuin ensimmäiseen loppuun palamiseen/masennukseen (ihan suoraan surkean esimiestoiminnan takia - liian pitkä juttu tänne-) uskoin, että kun saan lääkkeet, asia on sillä selvä ja alan toipua. No sillä kertaa kyllä, mutta kyllä siitä jokin alttius mieleen jäi. En kokenut vahvistuvani.  Ja kun työpaikan esimiestoiminta oli todella välillä aivan törkeää, ei se tosiaan asiaa auttanut. Kävin juttelemassa sairaanhoitajan kanssa, välillä hoitaja vaihtui - aloitetiin taas alusta, kaikki asiat kerrattiin. Oli joskus ohimennen juttua terapiasta, mutta koin sen mahdottomaksi, koska omalla paikkakunnalla ei terapeutteja silloin edes ollut, eli olisi ollut pakko matkustaa Helsinkiin, ja eikös siellä käydä monta kertaa viikossa? Nuo ajat olisi ollut tehtävä takaisin, jos ja kun käytti työaikaa. Ja ei sekään ilmaista olisi ollut. Olin köyhä yksinhuoltaja, totaalinen siis. Muistaakseni lapsikin oli silloin pieni, eikä ketään hoitajaa ollut siksi ajaksi.

Eli ei muuta kuin laahustamista työelämässä kriisistä kriisiin, milloin minulla oli esimiehen mukaan huono itsetunto, milloin kyseli toinen esityyppi, että onko minulla kaamosmasennusta. Lääkkeitä söin, välillä olin ilmankin, mutta syövän iskiessä ja parhaan kaverin kuoltua samaan aikaan (kisuni) jouduin aloittamaan taas lääkityksen. Olen aina ollut kova tekemään töitä, koska olen myös tavoitellut täydellisyyttä, saamatta sitä tietenkään. Sekään ei olisi kannattanut, mutta kun en osannut olla toisenlainenkaan.

Kyllä ne lapsuudessa vallinneet olosuhteet, minun tapauksessani riitaisa koti, välillä väkivaltainen, isällä sodan traumoja, jotka päästi irti vain kotona, vaikuttavat myöhemmin myös fyysiseen terveyteen. Vieraille isäni oli ällöttävän ystävällinen aina. Koin olevani kuin vankilassa, jossa vähäteltiin eikä mitään kiintymystä koskaan osoitettu. Ahdas mökki, kesällä onneksi pääsi pihalle välillä hengittämään. Äiti oli niitä, jotka ovat aina oikeassa, "mitäs minä sanoin". Suoraan sanottuna lähes karkasin kotoa, kuinka ollakaan taas uuteen vankilaan eli surkeaan suhteeseen väkivaltaisen juopon kanssa, mitenkä muutenkaan... Kestin sitä liian monta vuotta.

Fyysinen terveyteni on nyt aika huono, monet lääkkeet käytössä. Mutta olen vielä hengissä, ajattelen aina. Nyt olen ajatellut, etten ehkä edes pelkää kuolemaa. Miten se voisi olla vielä pahempaa kuin tämä elämässä vuosikymmeniä koettu? Yritän lukea tunnelukoista, mutta koen, että se on minulle jo liian myöhäistä. Tein sen kamalan pitkän testin ja onhan niitä lukkoja, monenlaisia. Surullista on näin kesän saapuessa vain olla möllöttää kotona, liikuntakyvyn ollessa rajoittunut selkävamman takia. Jota ei leikata. Toivoisin, että joku monista tutuista  tulisi vaikka hakemaan minut kerran kesässä uimaan. Tähän asuntoon luultavasti kuolen, kuumuus on kesällä kamala. Olen jopa suoraan kysynyt, mutta saanut kiertelevän vastauksen, pelkäävät kai, että alan naukua jatkuvasti.

Neuvoni on teille nuorille: menkää sinne terapiaan JOS pääsette,  nuorina.  Jospa se helpottaisi teidän elämäänne? Omaa elämääni raskaan taakan kanssa en suosittele. Aina vaan muistissa on niitä ikäviä kokemuksia, miten ihmiset ovat olleet julmia ja epäempaattisia. On muutama ystäväkin, mutta asuvat muualla.

Nyt viiskymppisenä alkaa olla jotenkin maata jalkojen alla. Yritän ajatella, että minulle on käynyt hyvin, kun olen kaikesta huonosta itsetunnosta johtuvasta sekoilusta huolimatta pystynyt aina nousemaan itse rakentamistani ongelmista (päihteet, huonot miessuhteet, sosiaalisten tilanteiden pelko...) pinnalle. Järkevää parisuhdetta minulla ei tosin ikinä ole ollut, ja vähän pelottaa, ettei tulekaan - nykyiset ihastukseni ovat ihan yhtä huonoja kuin aina ennenkin, mutta onneksi olen oppinut sen verran, etten enää aloita suhteita huonojen miesten kanssa.

Elämä on kyllä arpapeliä. Ihan yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, että lapsuudesta johtuvat ongelmat olisivat tuhonneet minut. Vaikea antaa itselleen kredittiä, vaikka itse kaikesta on selvinnyt.

Erittäin traumaattinen lapsuus sisältäen ne kaikki pahimmat mitä voitte kuvitella. Ekat 20 vuotta meni kuitenkin yllättäen hyvin. Joka asteella luokan priimus jne. Ajattelin olevani poikkeuksellisen vahva ja sinnikäs. Sitten jotain sisällä naksahti ja mielenterveys meni lähes kertalaakista. Kuin valonkatkaisijasta.

Sinnittelin vielä 10 vuotta, mutta hiipuvalla menestyksellä. Lopullinen romahdus veikin sitten lähes kaiken toimintakyvyn 10 vuotta sitten. Nyt 40 ja loistava tulevaisuus vaihtunut yhteiskunnan loisen statukseen. Potentiaalia olisi ollut, mutta jokin sisällä oli liian rikki jo lähtökohtaisesti.

V*tuttaa "nettomaksajien" ulinat veroistaan, kun antaisin mitä tahansa terveydestä ja mahdollisuudesta hyödyntää oma potentiaalini. Kiitollisuusharjoitukset kuitenkin auttavat taistelussa katkeruutta ja vihaa vastaan. En siis vihaa kaikkia ihmisiä, ainoastaan terveydestään kiittämättömiä ja itsestään liikoja kuvittelevia jotka katsovat muita alaspäin.