Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus juteltiin kavereiden kanssa lapsuuden ystävistä ja mitä heille kuuluu. Lapsuus vietettiin kerrostalolähiössä, vanhemmilla oli työttömyyttä, alkoholi- ja mt-ongelmia. Surullista oli huomata, että vain muutama tämän porukan lapsista on nykyään perheellisiä ja työssäkäyviä. Osalla on mt-ongelmia, alkoholismia ja osa on jo lähtenyt täältä joko oman käden kautta tai muuten. Onnekkaiden sattumien kautta kai sitä itse on suurinpiirtein pärjännyt. Että taputtakaa itseänne olalle, jotka olette sieltä nousseet, niin minäkin teen.

Tästä ei saisi puhua, mutta henk.koht. uskon, että äly suojaa syrjäytymiseltä. Ongelmienkin kanssa voi elää hyvää elämää, koska älykäs ihminen osaa hakea apua niihin. Itselleni tuli muuten järkytyksenä, miten moni vanhan luokkani ihan lupaavista tytöistä on nykyään työtön yh-mamma, ja osa asuu vielä ihan samassa lähiössäkin! Eikä ole mikään pikkupaikkakunta, jossa ei olisi mahdollisuuksia. 

En allekirjoita tätä täysin.

Olen erittäin älykäs (virallismensatesti 140) ja vastannut tässäkin ketjussa, väkivaltaisesti hakattu ja alistettu lapsi. En ole koskaan saanut mitään apua koska en osaa hakea sitä ns oikein. Ne 2-3 krt mitä yritin tyssäsi siihen että lääkäri ilmoitti että olet reipas, aktiivinen ja menestynyt työssäsi, et sinä mitään terapiaa tarvitse.

Ja en ole sitä saanut kun en koe itseäni ehkä sen arvoiseksi. Tämä arvottomuus on vaikea tunne eikä katoa käskemällä.

Vasta nyt keski-iässä tajusin että moni oire on traumataustaoire. Esim säpsähtely, krooninen unettomuus ja yliherkkyys äänille. Samoin se että kuormitun ihmisjoukossa. Ennen luulin että se on vain persoonaa ja että introverttius on geneettistä.

Juuri hetki sitten luin kiinnostavan artikkelin että introverttius voi olla myös traumavaste.

Koen myös hetkittäin dissosiaatiota, väläyksinä (esim mitä hittoa, kenen autossa istun, minne olen menossa, en tämä minä nyt ole).

Avunpyynnöt tosiaan torpataan liiallisen reippauden takia. Joka on traumavaste sekin..

Samoilla linjoilla. Apua ei osaa hakea. Tai sitä vaikuttaa liian tasapainoiselta, että ei ihan oteta vakavasti. Omalla kohdalla rasitteena myös se, että - yhtään kaunistelematta asiaa - olen varmaankin älykkäämpi, kuin molemmat vanhempani yhteensä. Tästä syystä kumpikin vanhemmista tuntui etäisiltä. Ei oikein tullut toimeen kummankaan kanssa. Ei samankaltaisia kiinnostuksenkohteita - isäni tosin yritti omia kiinnostuksen kohteitaan siirtää minuun. Tulokset olivat odotettuja.

Merkittävä tekijä - ainakin hoidon kannalta - on myös oikeanlainen terapeutti/psykiatri/hoitomuoto. Jonkun hoitajan (ei siis edes psykiatri tms) kanssa joskus asioita kävin läpi, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Vuosia myöhemmin päädyin sattumusten kautta sellaiselle terapeutille, joka oli vähintään samalla tasolla (elikkä osasimme tavallaan keskustella asioista samalla aallonpituudella) ja monikin asia lähti hyvin nopeasti kehittymään parempaan suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauvavuodesta saakka traumatisoitunut täällä hei. On ihan mustaa valkoisella tästä kohtelustani, samoin todistajia. Sitä kaikkea jatkui vuosia, käytännössä koko varhaislapsuus. Kun se loppui, elin mielisairaan ja ennalta-arvaamattoman tyrannin kanssa, joka kuvitteli minusta aina pahinta, eikä antanut mahdollisuuksia mihinkään. Ei auttanut, ei sietänyt heikkoutta (mm. suuttui kun yskin illalla sängyssäni kuumeisena). Kärsin vuosia, enkä aina edes tajunnut omaa tilannettani. Kerran avauduin puolitutulle sosiaalityöntekijälle, ja siitä lähti tapahtumaketju, jonka päätteeksi muutin omilleni 16-vuotiaana. 

Elämäni on päällisin puolin sangen normaalin ja hyvän näköistä nyt nelikymppisenä: minulla on aviomies ja lapsia, mukava pikkukoti lähiössä. Miehen kanssa on takana pitkä, hyvä liitto ja lapset ovat hyväkäytöksisiä sekä pärjäävät hienosti koulussa. En itse käy töissä tai opiskele, mutta olen aktiivinen lasteni arjessa, ja meille halutaan aina tulla kylään. Viimeksi alkuviikosta yksi lapsistani sanoi, että hänen kaverinsa tykkäävät minusta "ihan sikana", muut vanhemmat eivät kuulemma ole yhtä ystävällisiä ja kivoja. Voisi kai siis ajatella, että olen edes jossain onnistunut, katkaisin väkivallan ja muun pahan kierteen? En ole myöskään sekaantunut päihteisiin tai tehnyt rikoksia. 

Kaiken tämän takana on kuitenkin tyhjä ihmiskuori. Halu saada lapsia ja olla mieheni kanssa olivat todellisia, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän mietin että minun olisi pitänyt olla yrittämättä elää kuten muut. Vaikken sitä koskaan muille näytäkään, sisäisesti olen edelleen rikki, enkä oikein meinaa jaksaa välillä edes omaa perhettäni. He ovat upeita ihmisiä, mutta minä en vaan...osaa.

On helppoa halata, puhua kauniita ja huolehtia toisista, mutta itsestäni en osaa pitää alkeellisestikaan huolta. Kun jaksaminen alkaa loppua (vaihtelee kausittain), ekana venyvät suihkukäynnit. Sitten alkaa aterioiden skippailu. Ulkoilu loppuu pikkuhiljaa. Jne. En vaan koe tarvetta niille asioille, jotenkin katoan jonnekin? Ulkoisessa käytöksessäni se ei kuulemma näy mitenkään, olen ihan yhtä skarppi ym. (myös lääkärin arvion mukaan). Usein tuntuu, ettei minua ole edes olemassa. Kuka minä olen?

Olen elämäni aikana käynyt useammassa terapiassa, ollut osastolla, saanut erilaisia lääkehoitoja (yksi jopa kokeellinen). Ei, mikään ei auta. Oma teoriani on, että minut rikottiin jo pienenä, ja vaikka nykymaailma vaatii tuloksia jopa terapialta (mielessäni pyörii työkkärin ihmisen tokaisut tähän liittyen, että "mitä ihmettä siellä on sitten taustalla, kun terapia ei tehonnut??"), kaikkea_ei_voi_korjata.

Miksi minulla sitten on lapsia? Koska vielä nuorempana ihan oikeasti uskoin ja kuvittelin, että minustaKIN on elämään sellaista elämää, mitä halusin. Ja nuorempana jaksoin vielä paremmin, mielialalääkekin antoi vastetta. Olin aktiivinen elämässäni. 

Saa kivittää. 

En kivitä. Toivon sinulle voimia tulevaisuuteen. Olisinpa itsekin noin vahva.

Kiitän sinua sanoistasi. 

Tämä on täysi klishee eikä sillä ole arvoa netissä, mutta liikutuin aidosti. En ole koskaan pitänyt itseäni vahvana, päinvastoin. Olen nokkinut itseni verille heikkouteni takia, oli se sitten todellista tai kuviteltua. 

Kiitos vielä. 

t. aiempi

Olet edelleen pystyssä. Olet Teräsbetonia.

Olen kohtaloteverisi. Itse myös menetin vanhempani liian varhain. Olen ainut lapsi. Niin, silloin elämä muuttuu totaalisesta, kun jää ihan yksin. Halit Sinulle 🤗

Vierailija kirjoitti:

Luulin pitkälle aikuisikään asti, että olen laiska, osaamaton ja uppiniskainen. Koska sitä minulle on koko lapsuuus ja nuoruus jankutettu. Työelämässä yritin miellyttää ja tehdä muittenkin hommat etten vain näytä laiskalta. Olen elämässäni tehnyt varmasti satoja tunteja ilmaista työtä ja ollut kahdesti pitkällä sairauslomalla loppuun palamisen takia.

Meillä lapsuudenkodissa ihmisarvo riippui siitä miten paljon teki töitä, laiskottelu oli pahinta ja halveksittavinta mitä olla voi.

Siltikään mitään kivaa ei olisi saanut ostaa itselleen, vain välttämätöntä. Kodin sisustaminen, uutena ostetut vaatteet ja maistuva ruoka ei kuuluneet omien vanhempieni ihanteisiin, ja minun on vieläkin vaikea sallia niitä itselleni.

Ihan sama! Mulle koko lapsuus, nuoruus ja aikuisikä jankattiin että olen laiska, ylpeä, itsekäs ja osaamaton. Minua on haukuttu vaikka millä nimillä. Yllättävää on että olen hyvin ahkera, nopeasti oppiva, työyhteisössä pidetty ja nöyrä, jopa niinkin että minulle on työnnetty toistenkin tehtäviä ja käytetty hyväksi kiltteyttä. Olen tehnyt niin monen ihmisen työt heidän puolestaan että ihan hävettää muistella. Nyt opettelen kuinka teen omat työtehtävät ja annan toisten tehdä omansa.

Ja mullakin on vaikeaa ostaa itselleni tai kotiini mitään. 

Kyllähän meillä oli enemmän kuin joillakin, esim meillä oli mökki ja mulla mummola, mutta silti äitini olisi saanut panostaa minuun enemmän. Eli terassilla ja ravintolassa istumisen sijaan äiti olis saanut viedä mua harrastuksiin ja maksaa niistä. Sen sijaan sain kuulla miten kallista kaikki on esim 90-luvun alussa hevostalleilla heppaharrastelu, vaikka äidillä meni juomiseen ja kaikkeen muuhun rahaa. Kaverit harrasti partiota ja muuta mun partio oli mökkeily. Serkku harrasti eri soittimia ja teatteria, mä menin äidin tai mummon mukana milloin missäkin. Ei ihme että kaveri ja sosiaalinen puoli on vähän niin ja näin. Sain sentään koiran, sattumalta. Koirat pelasti mut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä myös ollut aina, jo lapsena mutta myös aikuisenakin, että jos mulle käy jotain ikävää, tapaturma, onnettomuus, potkut tai muu epäonnistuminen, vanhemmat on vahingonilosta aivan liekeissä ja viikkokausia vattuilee ja näkvii ja ilkkuu.

Erityisen satuttavina muistan yt:ssä saamani potkut (koko firma lakkautettiin ja kaikki sai loparit) ja sen miten vahingonilosta ja ihme kiimaisesta vihasta leimuava silmät äidillä oli kun se mulle päin naamaa nauroi ja ilkkui. Siitäs sait, oikein!

Vielä tuskaisempi oli kun ilkkuivat keskenemnosta. Oli vielä ns pitkillä viikoilla keskenmeno eli sikiö oli jo aiemmin todettu ultrassa eläväksi. Tilanteessa jossa menetin sikiön, olisin kaivannut myötätuntoa. Sain aivan järkyttävää ilkkumista ja vattuilua ja molemmat soitti vuoron perään ja haukkui miten saat sitä mitä tilaat ja oma syysi! Ei todellakaan ollut oma syy, vaan istukassa oli vikaa. Alan vieläkin itkeä ja tunnen saman palan kurkussa kuin silloin, kun tuo tapahtui. Vanhempien ihmeelllinen viha ja kostonhalu on niin suuri. Ja mitään pahaa en ole niille tehnyt koskaan vaan aina yrittänyt olla hyvä tytär ja ahkera ja uuttera ja avulias. Ja silti ne lyö ja satuttaa minkä ehtii ja pahinta kaikesta: silminnähden NAUTTII kun kärsin, minuun sattuu tai kaikki menee päin hanuria.

Ihan kestämätöntä. Nytkin tuntuu pala kurkussa ja rintakehää painaa sellainen vaikea hengittää -tunne. Tuttu lapsuudesta ja tuttu noista kaikista tilanteista jossa mua tahallaan loukkaavat.

Olen tosi pahoillani <3

Lemppaa sun vanhemmat.

Kiitos kauniista sanoista, ne oikeasti lämmittävät. Elämässäni koko lapsuuden ja nuoruuden aikana kukaan ei ole koskaan sanonut minulle mitään myötätuntoista. Vaan juuri tuota ilkkumista ja ivanaurua tuli. Siksi oikeasti sydäntä lämmittää kun joku sanoo näin kauniisti.

Kaikkea hyvää sinulle!

Totta kai sulle pitää puhua kauniisti ja rakastavasti. Itku kurkussa sai lukea. Hanki lähestymiskielto ja välit poikki. Suojele itseäsi.

-eri

Ketju on järkyttävää luettavaa. Ei ainakaan kannata itseään syyttää vaikeasta lapsuudesta tai vanhempien alkoholismista, persoonallisuushäiriöistä yms. Yli puolet Suomen väestöstä omaa mutaation tai mutaatioita, mitkä altistavat väkivaltaan ja alkoholismiin.

Omat vanhempanikin joivat aika reippaasti. Isä tosin ilmoitti, cetten ole hänen lapsensa ja olin tajuttoman helpottunut nuorena tuosta tiedosta. Inhosin nimittäin silloin vanhempiani tai "vanhempiani" niin, etten edes syönyt samassa pöydässä. No, se ukko on jo manan mailla ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Keskimääräistä paremmin. Nykyään palkka top 10%, varallisuus top 5%. Eli kyllä Suomessakin voi vaurastua vaikka vassarit ovat siitä vaikeaa tehnyt, ja yrittävät yhä vaikeuttaa.

Mikä vaikutti onnistumiseesi? Miten teit sen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille joilla välit poikki: miten pääsitte eroon syyllisyydestä? Mä en ole päässyt vielä 15 vuodessakaan siitä eroon, toki johtunee siitä että olen narsistin lapsi ja ihan pienestä pitäen mut vastuutettiin vanhempien mielialoista. Aina syyllisetettiin esim että katso nyt mikä pettymys lapsena olet ja miten pahoitit nyt isän mielen. Tai että nyt äitin mieli on paha kun olet niin huono/kamala/kiittämätön. Ja olin siis kympin tyttö, ahkera ja tottelin, kaikessa yritin miellyttää vanhempia.

Tiedän tehneeni oikean teon kun oman fyysisen ja henkisen turvallisuiteni takia katkoin välit. Mutta se syyllisyyden tunne! Se ei katoa! Tiedän järkiakattelulla että en ole mitään vellkaa väkivaltaisille kaltoinkohtelijoille. Silti sitten tuon tuosta ajattelen että kyllä niillä on varmaan paha mieli kun nyt tein näin.

Koko lapsuuden ja nuoruuden sillä ei pllut pereheessä mitään väliä onko mulla paha mieli. Se ei kiinnostanut ketään. Vain sillä oli väliä että vanhemmilla pitää olla hyvä mieli ja se on lapsen vastuu hommata niille se hyvä mieli. Siinä sitten mutkalle taivuttiin että sellaisen sai tehtyä - ja eihän se onnistu kun narsisti kyseessä. Sitten se tietenkin rankaisi kun ei saanutkaan hyvää mieltä.

Sairas kuvio on. Ja yllättävän vaikea erottaa itsensä tuosta.

Syyllisyys ja häpeä ovat todella vaikeita tunteita. Kun on tarpeeksi puhunut, kirjoittanut, kuunnellu itseään ja tunteitaan ja tarpeitaan ja löytänyt viisaita rakastavia ihmisiä elämäänsä jotka vielpä kestävät kaiken, alkaa näkyväksi tukeminen. Vähitellen .

Suosittelen Tommy Hellstenin ihminen tavattavissa terapiaa.

"Hinta ja maksuehdot

Kasvuohjeman hinta on 11 400 € (sis. alv.)"

...pakko sanoa, että vähän paradoksaalista tähän aloituksen luonteeseen verrattuna, että täällä suositellaan näin kallista hoito-ohjelmaa. Eihän tällaiseen ole tosta noin varaa, etenkään ihan huonompiosaisilla. Toki hyvä jos jollain on aikuisena kertynyt noinkin isoja ylimääräisiä varoja yhtäkkiä kurssiin laitettavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Asia jota ihmettelen että miksei kukaan puuttunut tai kysynyt miten voin. Ymmärrän että vanhempani olivat kykenemättömiä kasvattamaan lapsen. Mutta kaikki ne muut ihmiset ympärilläni kukaan ei auttanut minua tai kysynyt edes miten voin. Iso suku ummisti vain silmänsä. Ihmisiä oli kuitenkin paljon elämässäni, muttei kukaan puuttunut tai osoittanut myötätuntoa. Yksi faijan monista monista naisystävistä kerran kertoi että oli ollut huolissaan minusta, se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Mutta se tuntui hyvältä. Ja hänkin jäi elämästäni kun faija vaihtoi kumppania kuin sukkia.

Toinen kerta kun ymmärsin että joku oli ollut huolissaan minusta edes joskus oli kun nyt aikuisiällä tapasin vanhan lapsuudenkaverini äidin jonka luona vietin paljon aikaa lapsena. Niin rivien välistä ymmärsin että tiesi mitä olin käynyt läpi. Mutsilla ja faijalla oli hyvin laajat ystäväpiirit ja kukaan ei aikuisista puuttunut minun oloihin. En luota ihmisiin, vanhempieni takia, mutta myös suurelta osin näiden sivusta seuraajien takia. Muuten menee ihan hyvin, mutta olen varautunut ihmisten kanssa. Kestää aikansa ennen kuin lämpenen. En pyydä apua vaikka joku tarjoutuukin.

Tämä. Mun iskä on esim. raahannut mut hiuksista mun siskon rippijuhlista monta kerrosta alas alakerran autotalliin (hakattavaksi? en muista, kun oon blokannut tiedon mielestäni, äiti ilkeili tällä niin muistin sen jälkeen tuon repimisen) eikä kukaan tehnyt yhtään mitään! Siellä oli paikalla koko suku, kaikki tutut ja läheiset, pappikin varmasti tai muuta henkilökuntaa riparilta, esim isoset. Muutenkin esim. meidän naapurit eivät koskaan puuttuneet tai soittaneet apua kun isä mättäs äitiä turpaan keskellä yötä. Ihan oikeesti! Toivottavasti nykyään soitetaan poliisit jos vuosikausia joku hakkaa vaimoaan öisin. Meidän alakerrassa asui vielä kirurgi, riittikö hänelle, että oma elämä vaan on kunnossa eikä puututa muiden? En tuu koskaan ymmärtään sitä silmien ummistamisen kulttuuria mitä sai todistaa. Ja miten kukaan ei kysynyt multa tai mun siskolta miten me jaksettiin? Ainoastaan yksi perhetuttu puuttui kun mun iskä telkesi mut heidän saunaan häpeemään, kun ei osannut itse hoitaa jotakin tilannetta ja omaa vihaansa taaskaan. Olin siellä kylmässä saunassa muistaakseni monta tuntia ennen kuin tämän tuttavaperheen äiti tuli sanomaan, että päästän sinut nyt pois täältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen jälkeen kun katkaisin välit, koko perhe olivat niin "huolissaan" minusta. Sisarus oli soittanut hoitopaikkaan, jossa olen traumojen vuoksi. Olen kuulemma vainoharhainen ja psykoottinen. Tämä sen jälkeen, kun kerroin lopulta myös sisaruksille että äiti hakkasi koko lapsuuden. (Eivät usko minua). Nyt urakalla väännetään minusta sitä hullua, skitrsofreenista ja vainoharhaista ihmistä, vedetään viranomaiset mukaan ym.

Miten voin enää tehdä? Tiedän, että se narsisti äiti manipuloi siellä taustalla. Tämän tapauksen vuoksi, myös terapia siirtyy taas eteenpäin...

Et voi tehdä perheesi suhteen mitään ja ne sisarukset itsekkäästi suojelevat itseään kieltämällä totuuden (ja haukkumalla sinua hulluksi). Tuttu kuvio, meillä sama, vaikka olen siis koko suvun koulutetuin ja fiksuin ihminen. Tein vaan sen virheen - tai ei se virhe ollut muuta kuin vanhempieni silmissä - että lopetin teeskentelyn ja otin lapsuuden rajun väkivallan puheeksi.

Siitä syttyi kolmas maailmansota. En jaksa kaikkea kirjoittaa mutta siinä tehtiin perinnöttömäksi, uhkailtiin terveyttä ja perhettä, lähettiin uhkauskirjeitä ja vainoamisen tunnusmerkit täyttyi. Läheltä piti etten tarvinut lähestymiskieltoa.

Lopuitulos näissä on aina sama. Se ääneen puhunut joka uskalsi kertoa totuuden, tulee lapsuudenperheen hylkäämäksi. Perhe sulkee ulkopuolelle ja kääntyy vastaan, ja alkaa vuosisadan mustamaalaus ja seläntakanapuhuminen. Perinnöttä jätetään ja perheenä yhä teeskennellään että kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, mitään ei tapahtunut koskaan.

Mutta sanoisin että sillä yksin jääneellä on jotain arvokasta, upeaa ja sellaista mitä muulla perheellä ei ole. Nimittäin arvokkuus ja omanarvontunto. Mikään narsistiperhe ei ole sen arvoinen että humppaar ja polskaat narsistin pillin tahtiin ja pokkuroit ja petät itsesi.

On sata kertaa parempi olla erillään ja yksin ja orpona, kuin tuossa sairaassa, perverssissä näytelmässä mukana.

Tsemppiä, sinä pärjäät! Olet urhea ja rohkea!

Täällä saman kokenut! Minut mustamaalattiin, haukuttiin ja soiteltiin jopa työpaikalle maalaten minut hulluksi. Kuvio oli niin sairas että tuo oli pienintä mitä koin. Narsistiperheen kauhu on, kun uhri alkaakin sanoa vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus juteltiin kavereiden kanssa lapsuuden ystävistä ja mitä heille kuuluu. Lapsuus vietettiin kerrostalolähiössä, vanhemmilla oli työttömyyttä, alkoholi- ja mt-ongelmia. Surullista oli huomata, että vain muutama tämän porukan lapsista on nykyään perheellisiä ja työssäkäyviä. Osalla on mt-ongelmia, alkoholismia ja osa on jo lähtenyt täältä joko oman käden kautta tai muuten. Onnekkaiden sattumien kautta kai sitä itse on suurinpiirtein pärjännyt. Että taputtakaa itseänne olalle, jotka olette sieltä nousseet, niin minäkin teen.

Tästä ei saisi puhua, mutta henk.koht. uskon, että äly suojaa syrjäytymiseltä. Ongelmienkin kanssa voi elää hyvää elämää, koska älykäs ihminen osaa hakea apua niihin. Itselleni tuli muuten järkytyksenä, miten moni vanhan luokkani ihan lupaavista tytöistä on nykyään työtön yh-mamma, ja osa asuu vielä ihan samassa lähiössäkin! Eikä ole mikään pikkupaikkakunta, jossa ei olisi mahdollisuuksia. 

En allekirjoita tätä täysin.

Olen erittäin älykäs (virallismensatesti 140) ja vastannut tässäkin ketjussa, väkivaltaisesti hakattu ja alistettu lapsi. En ole koskaan saanut mitään apua koska en osaa hakea sitä ns oikein. Ne 2-3 krt mitä yritin tyssäsi siihen että lääkäri ilmoitti että olet reipas, aktiivinen ja menestynyt työssäsi, et sinä mitään terapiaa tarvitse.

Ja en ole sitä saanut kun en koe itseäni ehkä sen arvoiseksi. Tämä arvottomuus on vaikea tunne eikä katoa käskemällä.

Vasta nyt keski-iässä tajusin että moni oire on traumataustaoire. Esim säpsähtely, krooninen unettomuus ja yliherkkyys äänille. Samoin se että kuormitun ihmisjoukossa. Ennen luulin että se on vain persoonaa ja että introverttius on geneettistä.

Juuri hetki sitten luin kiinnostavan artikkelin että introverttius voi olla myös traumavaste.

Koen myös hetkittäin dissosiaatiota, väläyksinä (esim mitä hittoa, kenen autossa istun, minne olen menossa, en tämä minä nyt ole).

Avunpyynnöt tosiaan torpataan liiallisen reippauden takia. Joka on traumavaste sekin..

Pakko olla samaa mieltä molempien kanssa. Tuntuu hirveän turhamaiselta sanoa, että olen aika älykäs tai älykkäämpi kuin osa perheestäni/suvustani, mutta toisaalta siitä on osoituksia, kuten koulussa pärjääminen ja se, että näin perheen/suvun sairaat käytöstavat ja pystyin jo nuorena päättämään, että minä en toimi noin. Ja ainakin tietynlainen älykkyys antaa kykyää itsereflektioon, joka auttaa niiden omien tunteiden ja traumojen selvittelyssä.

Mutta myös jälkimmäisessä on pointti. Jos perheessä on lytätty, käytetty fyysistä, henkistä tai jopa seksuaalista väkivaltaa, niin aivojen rakenne ja reaktiot muuttuvat. Tulee traumavasteita, traumaattisia tapoja reagoida ja toimia, suojata itseään. (En ole psykologi, vain asian harrastaja ja kokija...) Se muovaa elämää aika lailla. Tunnistan itsessäni arvottomuuden tunteen ja tarpeen käpertyä pois ihmisten parista, kun en vain jaksa enkä uskalla kohdata maailmaa, näin huono ja ruma ja ala-arvoinen ihminen, jota ei pystynyt rakastamaan edes omat vanhemmat. Tunnistan sen, etten ansaitse terapiaa sen enempää omasta kuin terveydenhoidon mielestä. En ole ansainnut myöskään apua fyysisiin ongelmiin, koska pystyn käymään töissä ja työni mielletään niin helpoksi, että ihan sama, toimivatko polvet, onko kylkiluita poikki jne. Ja minä alistun, onnun ja yritän pysyä käynnissä, koska kukaan ei minua auta eikä kustanna elämääni, jos joudun pois töistä. Minulla ja sisaruksilla on kaikilla erilaisia traumaoireita ja huono stressinsietokyky, joka kaikilla meistä näkyy vatsaoireina. Sappikivet, vatsahaavat ja refluksit ovat tuttuja. 

Usein mietin, että ehkä minua ei tarkoitettu elämään, kun se on mennyt ohitseni niin, ettei kukaan ole halunnut minua ja työnikin on ylenkatsottua. Ennen minua äidillä oli keskenmeno. Jos minäkin olisin mennyt kesken, se olisi ehkä hajottanut huonon avioliiton ajoissa. Tai jos olisin kuollut, kun äiti paiskasi minut puolivuotiaana liikkuvan auton katolle, se olisi varmasti hajottanut suhteen ennen kuin ehdittiin tehdä onneton perhe ja traumatisoida monta ihmistä. Joten minua kaduttaa, että jäin henkiin. Mutta pitää nyt jaksaa jaksaa...

Aloittaja kysyi, miten olenonnistunut rakentamaan elämäni ja pärjäämään. Olen kai pärjännyt jotenkin, kun on ollut pakko.

Minut ja sisarukseni annettiin isoäidin hoidettavaksi, vanhemmat upposivat hitaasti omiin ongelmiinsa. Isoäiti oli mieleltään sairas, vainoharhainen ja muisti huononi koko ajan. Minä sain lapsuuteni kuulla, miten olen paha ja ilkeä, ja jumala vielä minua rankaisee. Sain koko ajan perusteettomia syytöksiä niskaani, kaikki kadonneet tavarat olin minä piilottanut ja minä kiusasin sisarustani. Kun olin ostanut omilla rahoillani karkkeja kaupasta, sain kuulla olevani itsekäs kun en jakanut niitä sisaruksen kanssa - ja sitten isoäiti lähti kioskille ja toi sille toiselle karkkeja. Söin karkkini siitä eteenpäin yksin vessassa lukkojen takana (kuulostaa pieneltä, mutta tähän kiteytyy tärkeä osa lapsuudestani).

Kukaan ei puuttunut, kukaan ei selittänyt mistä on kyse. Yksi sukulaistäti näki mutta sanoi vasta isoäidin hautajaisissa, että muista se hyvä isoäiti ja unohda se huono. Miten lapsen voi jättää niin yksin? En tosin tätä ketjua luettuani ihmettele sitä enää, olen vain kuvitellut että olen ollut ainoa.

Ensimmäisen kerran olen ollut masentunut varhaisessa murrosiässä, mutta sitä ei tunnistanut kukaan. Tämän oivalsin terapiassa opiskeluaikana, kun olin romahtanut täysin ja pääsin ihme kyllä terapiaan, siis ihan psykiatrin kanssa ja siitä kelan maksamaan terapiaan kolmesti viikossa - siihen aikaan pääsi vielä. Se pelasti minut.

Silti sisällä on koko ajan pieni musta aukko. Sain kuulla lapsena olevani paha ja olen sen sisäistänyt niin, että opin olevani syvällä piilossa, down deep inside, paha.

Pahuuteni tuli esille vanhempien kuolinpesää jaettaessa. Sisarukseni mukaan olen itsekäs ja ahne ja hänen mielestään minua on suosittu aina! En jaksanut edes riidellä, koska hän tulkitsi kaiken sanomani täysin väärin, tarkoituksella tai omien muistikuviensa perusteella. Jouduin oikein kysymään minut hyvin tuntevilta että onko se totta, olenko itsekäs oman edun tavoittelija? Olenko ahne? No en ole, en omastakaan mielestäni. Näin lapsuudessa koettu myrkyllisyys kantaa vielä vuosikymmenien päähän. Olen syvästi masentunut ja yritän pärjätä, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus juteltiin kavereiden kanssa lapsuuden ystävistä ja mitä heille kuuluu. Lapsuus vietettiin kerrostalolähiössä, vanhemmilla oli työttömyyttä, alkoholi- ja mt-ongelmia. Surullista oli huomata, että vain muutama tämän porukan lapsista on nykyään perheellisiä ja työssäkäyviä. Osalla on mt-ongelmia, alkoholismia ja osa on jo lähtenyt täältä joko oman käden kautta tai muuten. Onnekkaiden sattumien kautta kai sitä itse on suurinpiirtein pärjännyt. Että taputtakaa itseänne olalle, jotka olette sieltä nousseet, niin minäkin teen.

Tästä ei saisi puhua, mutta henk.koht. uskon, että äly suojaa syrjäytymiseltä. Ongelmienkin kanssa voi elää hyvää elämää, koska älykäs ihminen osaa hakea apua niihin. Itselleni tuli muuten järkytyksenä, miten moni vanhan luokkani ihan lupaavista tytöistä on nykyään työtön yh-mamma, ja osa asuu vielä ihan samassa lähiössäkin! Eikä ole mikään pikkupaikkakunta, jossa ei olisi mahdollisuuksia. 

En allekirjoita tätä täysin.

Olen erittäin älykäs (virallismensatesti 140) ja vastannut tässäkin ketjussa, väkivaltaisesti hakattu ja alistettu lapsi. En ole koskaan saanut mitään apua koska en osaa hakea sitä ns oikein. Ne 2-3 krt mitä yritin tyssäsi siihen että lääkäri ilmoitti että olet reipas, aktiivinen ja menestynyt työssäsi, et sinä mitään terapiaa tarvitse.

Ja en ole sitä saanut kun en koe itseäni ehkä sen arvoiseksi. Tämä arvottomuus on vaikea tunne eikä katoa käskemällä.

Vasta nyt keski-iässä tajusin että moni oire on traumataustaoire. Esim säpsähtely, krooninen unettomuus ja yliherkkyys äänille. Samoin se että kuormitun ihmisjoukossa. Ennen luulin että se on vain persoonaa ja että introverttius on geneettistä.

Juuri hetki sitten luin kiinnostavan artikkelin että introverttius voi olla myös traumavaste.

Koen myös hetkittäin dissosiaatiota, väläyksinä (esim mitä hittoa, kenen autossa istun, minne olen menossa, en tämä minä nyt ole).

Avunpyynnöt tosiaan torpataan liiallisen reippauden takia. Joka on traumavaste sekin..

Minä olen ymmärtänyt sen älykkyyden vaikutuksen site, että se on yksi suojaava tekijä ja syy miksi yksilö on selviytynyt. Minullakin on välillä unettomuutta, säpsähtelyä, vaikeuksia muodostaa kestäviä ihmissuhteita jne., mutta olen selvinnyt lapsuuden perhehelvetistä, opiskellut kaksi korkeakoulu tutkintoa ja saanut hyvän työpaikan nähdäkseni juuri mm. tuon älykkyyden tuoman suojaavan vaikutuksen ansiosta. Yksi mikä minua on suojannut myös, on ollut minun oma persoona ja temperamentti sekä rakkaus koulunkäyntiin.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä on "niukat eväät"?

Niin voisiko joku selittää niiden nuolten laittamisen sijaan mitä tällä ilmaisulla tarkoitetaan? Rahaa, mielenterveyttä,mahdollisuuksia,  älykkyyttä, mitä?

Moraalia. 

Moraali taitaa olla enemmän sisäsyntyinen ominaisuus ja sen puute tai vaikeus ymmärtää sitä linkittyy persoonallisuushäiriöihin.

Ettei ympäristöllä ole mitään vaikutusta, ja esimerkiksi sillä miten uskonnollisessa perheessä on kasvanut olisi mitään merkitystä ihmisen käsitykseen hyvästä ja pahasta. 

Uskovaiset ovat monet ahneimpia ja itsekeskeisimpiä, kuin tavallinen kulkija. 

Hyvät eväät sain lastenkodissa elämän kautta.

Henkistä ja fyysistä kidutusta oppi sietämään ja samoin siellä ja sen ulkopuolella.

Pärjääminen oli opittava itse tukea ja apua ei saanut mistään.

Perheeni kun tuhottiin ja sisarukseni sijoitettiin muualle jäi enemmän aikaa itse päättää miten selviän itse elävänä täällä helvetissä.

Päätin selvitä ja näyttää kaikille heidän olleen väärässä kaikessa ja olen onnistunut siinä.

Te ruikuttajat kultalusikkaperseet ette ole joutuneet selviytymään oikeastaan mistään. Ruikutus kertoo teidän olevan luusereita ja uhriutujia.

Oman onnensa seppä, rakentaa elämänsä itse jos ei ole tukiverkostoja tai perheen ym apuja.

Sisu ja sitkeys ovat vain periksiantamattomuutta, mutta selviytyminen ja oikeudenmukaisuus on yksinkertaisempaa. Yhteiskunta on pahin vastustaja eikä se noudata sääntöjä. Siitä selviytyy vain harvat, elävänä. Olen siis saanut erinomaiset eväät heitä vastaan. Yrittivät tuhota perheeni myös uudestaan ja minut myöskin siinä onnistumatta. Mielivalta koneistosta oppi kaiken jo lapsena ja nuorena.

Vaikuttavaa kokemusta heidän järjestäytyneen rikollisuuden kautta.

Olisin voinut valita helpon elämän ja mukautua idioottien alaisuuteen. Taisteleminen heitä vastaan osoitti samalla vahvuuteni itselleni ja muille.

En kunnioita viranomaisia missään asiassa asiantuntijoina tai osaajina. He on valinneet vain helpoimman ja välinpitämättömän tien kulkea.

Luusereita on koulutettu sitä varten paljon turhaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin pitkälle aikuisikään asti, että olen laiska, osaamaton ja uppiniskainen. Koska sitä minulle on koko lapsuuus ja nuoruus jankutettu. Työelämässä yritin miellyttää ja tehdä muittenkin hommat etten vain näytä laiskalta. Olen elämässäni tehnyt varmasti satoja tunteja ilmaista työtä ja ollut kahdesti pitkällä sairauslomalla loppuun palamisen takia.

Meillä lapsuudenkodissa ihmisarvo riippui siitä miten paljon teki töitä, laiskottelu oli pahinta ja halveksittavinta mitä olla voi.

Siltikään mitään kivaa ei olisi saanut ostaa itselleen, vain välttämätöntä. Kodin sisustaminen, uutena ostetut vaatteet ja maistuva ruoka ei kuuluneet omien vanhempieni ihanteisiin, ja minun on vieläkin vaikea sallia niitä itselleni.

Ihan sama! Mulle koko lapsuus, nuoruus ja aikuisikä jankattiin että olen laiska, ylpeä, itsekäs ja osaamaton. Minua on haukuttu vaikka millä nimillä. Yllättävää on että olen hyvin ahkera, nopeasti oppiva, työyhteisössä pidetty ja nöyrä, jopa niinkin että minulle on työnnetty toistenkin tehtäviä ja käytetty hyväksi kiltteyttä. Olen tehnyt niin monen ihmisen työt heidän puolestaan että ihan hävettää muistella. Nyt opettelen kuinka teen omat työtehtävät ja annan toisten tehdä omansa.

Ja mullakin on vaikeaa ostaa itselleni tai kotiini mitään. 

Minuakin kutsuttiin lapsuudenkodissa itsekkääksi ja pahaksi, ja yllättäen sitten omaksuin huonon ihmisen identiteetin. Sitten olen kuitenkin aikuisena joutunut ihan todella vahvistamaan omia rajojani, etten tekisi aina muiden puolesta ja suostuisi kaikkeen, mitä minulta toivotaan. Muutenkin ajattelen, että jos lapsi vaikuttaa itsekkäältä, olisi silloin kasvatuksessa tehtävä jotain toisin eikä syyteltävä lasta - ja lapset ovat vielä opettelemassa monia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Luulin aina olleeni introvertti, mutta oikeasti olen eksovertti. Kotiolot tekivät minut hiljaiseksi ja vetäytyväksi. Oikeasti olen todella hyvä esiintymään, puhelias, osaan olla luontaisesti ihmisten kanssa. Oma lapseni on myös yltiöeksovertti, hauskaa nähdä minkälainen lapsuus minulla olisi voinut olla jos minulla olisi ollut turvallinen koti ja olisin turvallisesti saanut olla oma itseni ja ilmaista itseäni. Lapsellani on valtavasti kavereita. Itse vietin lapsuuteni yksin ja se on jättänyt jälkensä.

Nyt en tiedä mitä tekisin tällä kaikella ulospäinsuuntautumisellani. Minulle on itselle ollut täysi yllätys minkälainen olen kun olen parantunut traumoistani ja enkä ole enää vanhempieni kanssa missään tekemisissä.

Vanha ala-aste kaveri oli hämmästynyt minkälainen olin nykyään, en kuulemma puhunut mitään ala-asteella. Olisi upeaa päästä elämään lapsuus ja teini-ikä minun oikeasti omalla persoonallani.

Hyödyllisenä tietona, se on "ekstrovertti".

Tätä ketjua lukiessa ei ole ihme, että Suomessa syntyvyys laskee kuin lehmänhäntä.