Lue keskustelun säännöt.
Nepsylapsi, hankalat aamut ja tukitoimet. Kuuntelen tässä kun nuori perhetyöntekijä selittää sängyn alle ryömineelle pojalle että nyt kuule ...
04.04.2023 |
Tässäkö se apu nyt on?
Olen käytännössä yh (mies ajaa rekkaa) ja meillä on austistinen adhd lapsi jolle siirtymätilanteet ovat tosi vaikeita ja aamu pahimpia. Kun romahdin koululääkärillä, meistä tehtiin lasu.
Luvattiin että joku tulee aamuisin auttamaan ja kertomaan miten pitää toimia, no tuo tyttö ei sitä ainakaan tee!
Mä en jaksa .(
Kommentit (567)
Itellä on ADD ja kyllähän se oli niin, että lapsena pelko selkäsaunasta sai sitten viimeisessä vaiheessa minut toimimaan, mikäli mikään muu ei auttanut. Ikinä en saanut selkään, mutta pelkkä se uhka selkäsaunasta oli riittävän motivaation lähde.
Ihmisiä on vuosituhansia johdettu pelolla. Vasta viimeisen kahden kymmenen vuoden aikana se on riisuttu keinovalikoimasta pois ja se näkyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi ap, kunpa voisinkin tarjota neuvoja mutta voin antaa vain sympatiaa ja sanoa että TIEDÄN TUNTEEN.
11v, adhd + laaja-alainen kehitysviivästymä + mahdollinen lievä kehitysvamma (kehitysvamma oli se jota epäiltiin ensin). Enimmäkseen iloinen, omatoiminen tyttö mutta aamut, ne aamut..
Vaikka vaatteet on varattu illalla tuolille, silti kävelee ohi kuin ei näkisi niitä. Aamupala jää keittiön pöydälle. Ja herramunjee mikä räjähdys seuraa kun ystävälliseen sävyyn muistuttaa että nyt pitäisi syödä koska kohta täytyy lähteä, huutaa kurkku putkella että ÄLÄ VALITA MULLE TYHMÄ MEEEE POISSS! ja paiskoo ovia, saattaa myös ryömiä sängyn alle tai kaappiin. Ja lopulta usein pillahtaa lohduttomaan itkuun jankuttaen miten vihaan häntä. En ymmärrä miten kehotus pukea sukat tai syödä leipä voi kenenkään päässä kääntyä niin, että tuo ihminen vihaa minua. Ei kertakaikkiaan vain osaa eikä halua ottaa ohjeita vastaan. Ja jos en sano mitään, niin istuu koko loppupäivän yöpuvussa huoneessaan.
Uskon että helpottaisi jos oppisi tuntemaan kellon, mutta ei halua edes opetella.
Joistakin olen curling vanhempi, vastaan että tulkaa kokeilemaan arkea meille ja sanokaa vasta sitten!
Eli lapsi opettelee jotain kauhean vaikeaa asiaa ja saa tempertantrumit? Pettyy ehkä itseensä, mutta ei osaa käsitellä/sanoittaa tunteitaan? Kokee, että häntä ei ymmärretä, tueta negatiivisten tunteiden käsittelyssä ja tämä on tottakin? Enpä tiedä, miten voi kääntyä lapsen päässä sinulle yksinkertaiset asiat aivan toisiksi? Ehkä hän tulkitsee asiat eri tavoin kuin sinä? Lapsi on turhautunut, pettynyt ja hänellä on lapsen kehittymättymättömät (Huom vanhempien kanssa yhdessä opeteltavat) tunteidenkäsittelytaidot. Ole hyvä.
Vastenmielisyys kellon opetteluun voi johtua hahmotushäiriöstä. Ei siitä, ettei haluaisi, vaan kokee sen liian vaikeana -> turhauttavana -> ehkä jopa jo välttelee pettymyksen aiheuttamisen muille, kun tietää että muut ei vaan ymmärrä ja itsellä ei sanoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole jumalauta todellista. Yhteiskunta maksaa perhetyöntekijän pukemaan pentua kouluun ja äiti istuu vieressä ja vielä kehtaa arvostella? Eikö sulla ole mitään häpyä?
Eihän ap tainnut tuota itse tilata kotiinsa.
Kyllä se palvelu voidaan lopettaakin ja äiti voi itse latvalahon lapsensa hoitaa kouluun suorittamaan oppivelvollisuuttaan.
Latvalahon?? Häpeä mitä kirjoitat. Nepsyys ei älyä poista.
No vikaahan siellä nupissa nimenomaan on jos aamut menee räyhätessä sängyn alla ja kouluun ei lähde. Ei älyllä mitään tee jos ei opeteta kontrolloimaan käytöstä ja annetaan tuollaiseen mahdollisuus. Kipeä nilkka tai vaurio munuaisessa ei selitä tuollaista,vikaa on nimenomaan päässä ja pahasti. Turha sitä on kierrellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä sille lapselle pitäisi sitten mielestäsi tehdä? Pitäisikö sen tuki-ihmisen huutaa että nyt saatanan kakara lähdet kouluun?
Kyllä. Tarvittaessa pitää korottaa ääntä. Sen lisäksi tosiaan vaikka vetää pois sängyn alta ja taluttaa autoon. Menkööt yökkärissä jos ei pukeminen maistu. Eiköhän pukemienkin siinä kohtaa ala kiinnostaa. Lapsilla on oppivelvollisuus ja siitä ei kiukuttelemalla lintsata. Kerran kun annat periksi kiukuttelulle, se toistuu joka ikinen kerta kun lasta väsyttää ja ei huvita lähteä kouluun. Se ei ole hupikysymys tai neuvottelun paikka. Se on yhteiskunnan määräämä velvollisuus, että opiskelu pitää hoitaa.
Sen lisäksi älylaitteet jäähylle tai jokin muu mukava asia. Mitään ns. ylimääräisiä huvituksia ei kuulu saada jos ei hoida ensin asiallisesti velvollisuuksia.
Alapeukkujahan tähän kohta satelee näiltä loputtomilta ymmärtäjä-äideiltä. Sanoittakaa te vaan vuorokauden ympäri niitä tunteita, mutta edestänne löydätte teinin, joka ei ole koskaan tottunut siihen, että joku laittaa rajat.
Kun toimit näin, huudat ja vedät lapsen sängyn alta pois, talutat autoon ja lapsi lähtee yökkäreissä kouluun, saat itsellesi lasun.
Mitä sitten? Ihan paikallaan siihen onkin jonkun puuttua, että tilanne perheessä on päästetty siihen pisteeseen ettei vanhemmilla ole alkeellisintakaan auktoriteettiä jäljellä ja lapsi on päästänsä sekaisin.
Vierailija kirjoitti:
Itellä on ADD ja kyllähän se oli niin, että lapsena pelko selkäsaunasta sai sitten viimeisessä vaiheessa minut toimimaan, mikäli mikään muu ei auttanut. Ikinä en saanut selkään, mutta pelkkä se uhka selkäsaunasta oli riittävän motivaation lähde.
Ihmisiä on vuosituhansia johdettu pelolla. Vasta viimeisen kahden kymmenen vuoden aikana se on riisuttu keinovalikoimasta pois ja se näkyy.
Minua ei saanut, ja tästä johtuen todellakin sain selkääni. Pian hyväksyin kohtaloni. Yritin, epäonnistuin, selkäsauna. Sitten en enää yrittänyt, vaan otin sen suoraan kun oli väistämätön lopputulos kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä näille nepsylapsille tapahtui vaikkapa 40v sitten? Ryömikö avustaja tai äiti maanittelemassa lasta sängyn alta?
No mä olen 1974 syntynyt, aikuisena vasta diagnosoitu nepsy (autismi + add). Olin koulussa ekasta luokasta asti hankala, kohelsin, tein kepposia ja tihutöitä, en keskittynyt mihinkään. Ongelmat paheni iän myötä, jolloin minut laitettiin tarkkailuluokalle. Siellä oli muitakin kaltaisiani. Sitten oli vielä erikseen apukoulu niille, joiden haasteet oli pääosin älyllisestä kapasiteetista johtuvia esim. kehitysvamma. Käytännössä meitä tarkkislaisia pidettiin huviksemme perseilevinä, kun taas apukoululaisten kohdalla oli ymmärrystä enemmän, että heillä ei vaan riitä kapasiteetti eikä he sille mitään voi. Luulen, että suuri osa tarkkiksenkin oppilaista olisi nykyään saanut ihan oikean nepsy-diagnoosin, eikä ollut vaan hankala perseilevä kakara.
Teini-ikä oli mulla pirun vaikea, löysin jo 13-vuotiaana alkoholin ja röökin, ja aloin roikkua epämääräisten miesten kanssa. Karkailin kotoa, lintsasin koulusta. Vanhemmat yritti olla kovia, mutta ei minuun mikään auttanut, kun ei teiniä voi patteriinkaan kahlita vaan se pitää päästää esim. kouluun (joka on aina mahdollisus karata). Samaan aikaan mulla oli 2 veljeä, joilla ei ollut mitään ongelmia, eli tuskin oli kasvatuksesta kiinni mun ongelmat. Peruskoulun jälkeen olin muutaman vuoden pelkästään päihde-elämässä, roikuin vanhempien alkoholistien kanssa. Sittemmin ryhdistäydyin sen verran, että menin tehtaaseen töihin. Olen ollut sentään pääosan elämästäni töissä, koulutusta vaatimattomissa sellaisissa, kuten elektroniikkatehdas, elintarviketehtaan pakkaamo, kaupan kassa ja myyjä. Mutta harmittaa vähän se, että ei sitten tullut mitään koulutuksia hankittua kun mulle ei osattu antaa ajoissa apua, koska tutkimusten mukaan älykkyysosamääräni on kuitenkin varsin korkea ja olisi voinut olla kapasiteettia muuhunkin.
Pääsisikö kaikki helpommalla ja olisiko inhimmillisempää jos antaisi vain rauhottavia , jos on kovin vaikeasta elämästä kyse? Ei sillä, että suosittelisin, kunhan ajattelin. En tunne kyseistä aihetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itellä on ADD ja kyllähän se oli niin, että lapsena pelko selkäsaunasta sai sitten viimeisessä vaiheessa minut toimimaan, mikäli mikään muu ei auttanut. Ikinä en saanut selkään, mutta pelkkä se uhka selkäsaunasta oli riittävän motivaation lähde.
Ihmisiä on vuosituhansia johdettu pelolla. Vasta viimeisen kahden kymmenen vuoden aikana se on riisuttu keinovalikoimasta pois ja se näkyy.
Minua ei saanut, ja tästä johtuen todellakin sain selkääni. Pian hyväksyin kohtaloni. Yritin, epäonnistuin, selkäsauna. Sitten en enää yrittänyt, vaan otin sen suoraan kun oli väistämätön lopputulos kuitenkin.
Sama. Minuun kasarin ajan kova kuri teki sen, että minusta tuli jo alle kouluikäisenä täysin immuuni kivulle ja pelolle. Kun isä otti vyön esiin läimiäkseen minua rangaistukseksi, minä vaan ajattelin, että en koskaan alistu, hakatkaa vaikka hengiltä, mutta en alistu. Enkä alistunut. Ikään kuin irrotin tietoisuuteni kehostani niin että en välittänyt yhtään mitä sille keholle tehdään, tunsin sen jotenkin kuin ulkopuolellani. Opettivat siinä sitten dissosiaatiotaipumuksen vahingossa samalla, mikä yhdistettynä add:hen on todella hankala oma ongelmansa.
Neuroepätyypillisestä ei tule neurotyypillistä millään määrällä kuria ja väkivaltaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itellä on ADD ja kyllähän se oli niin, että lapsena pelko selkäsaunasta sai sitten viimeisessä vaiheessa minut toimimaan, mikäli mikään muu ei auttanut. Ikinä en saanut selkään, mutta pelkkä se uhka selkäsaunasta oli riittävän motivaation lähde.
Ihmisiä on vuosituhansia johdettu pelolla. Vasta viimeisen kahden kymmenen vuoden aikana se on riisuttu keinovalikoimasta pois ja se näkyy.
Minua ei saanut, ja tästä johtuen todellakin sain selkääni. Pian hyväksyin kohtaloni. Yritin, epäonnistuin, selkäsauna. Sitten en enää yrittänyt, vaan otin sen suoraan kun oli väistämätön lopputulos kuitenkin.
Siis mitä yritit? Lähteä kouluun ja epäonnistuit?
Itse olin jääräpää lapsena ja en todellakaan uskonut ekasta kerrasta. Mutta ei minua pelolla johdettu muissa tilanteissa kuin vain silloin, kun olin tottelematon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pääsisikö kaikki helpommalla ja olisiko inhimmillisempää jos antaisi vain rauhottavia , jos on kovin vaikeasta elämästä kyse? Ei sillä, että suosittelisin, kunhan ajattelin. En tunne kyseistä aihetta.
Autistit on muutenkin taipuvaisia käpertymään omaan maailmaansa, rauhoittavat yleensä vain pahentaisivat tällaista ongelmaa. Autismiin ei ole mitään toimivia lääkkeitä olemassa. ADHD:hen on, mutta ei autismiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itellä on ADD ja kyllähän se oli niin, että lapsena pelko selkäsaunasta sai sitten viimeisessä vaiheessa minut toimimaan, mikäli mikään muu ei auttanut. Ikinä en saanut selkään, mutta pelkkä se uhka selkäsaunasta oli riittävän motivaation lähde.
Ihmisiä on vuosituhansia johdettu pelolla. Vasta viimeisen kahden kymmenen vuoden aikana se on riisuttu keinovalikoimasta pois ja se näkyy.
Minua ei saanut, ja tästä johtuen todellakin sain selkääni. Pian hyväksyin kohtaloni. Yritin, epäonnistuin, selkäsauna. Sitten en enää yrittänyt, vaan otin sen suoraan kun oli väistämätön lopputulos kuitenkin.
Sama. Minuun kasarin ajan kova kuri teki sen, että minusta tuli jo alle kouluikäisenä täysin immuuni kivulle ja pelolle. Kun isä otti vyön esiin läimiäkseen minua rangaistukseksi, minä vaan ajattelin, että en koskaan alistu, hakatkaa vaikka hengiltä, mutta en alistu. Enkä alistunut. Ikään kuin irrotin tietoisuuteni kehostani niin että en välittänyt yhtään mitä sille keholle tehdään, tunsin sen jotenkin kuin ulkopuolellani. Opettivat siinä sitten dissosiaatiotaipumuksen vahingossa samalla, mikä yhdistettynä add:hen on todella hankala oma ongelmansa.
Neuroepätyypillisestä ei tule neurotyypillistä millään määrällä kuria ja väkivaltaa.
Vanhempasi tekivät suuren virheen, kun käyttivät sitä väkivaltaa. Tuntematonta me pelkäämme. Jos itse olisin saanut selkään tai sitä remmiä, niin se pelote vaikutus olisi kadonnut ja samalla uhkailun vaikutus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole jumalauta todellista. Yhteiskunta maksaa perhetyöntekijän pukemaan pentua kouluun ja äiti istuu vieressä ja vielä kehtaa arvostella? Eikö sulla ole mitään häpyä?
Eihän ap tainnut tuota itse tilata kotiinsa.
Kyllä se palvelu voidaan lopettaakin ja äiti voi itse latvalahon lapsensa hoitaa kouluun suorittamaan oppivelvollisuuttaan.
Latvalahon?? Häpeä mitä kirjoitat. Nepsyys ei älyä poista.
No vikaahan siellä nupissa nimenomaan on jos aamut menee räyhätessä sängyn alla ja kouluun ei lähde. Ei älyllä mitään tee jos ei opeteta kontrolloimaan käytöstä ja annetaan tuollaiseen mahdollisuus. Kipeä nilkka tai vaurio munuaisessa ei selitä tuollaista,vikaa on nimenomaan päässä ja pahasti. Turha sitä on kierrellä.
No miten vika päässä eroaa fyysisistä vammoista? Ei sitä nilkkaakaan taitella lisää jos siitä vielä jalka halutaan. Se tuetaan ja kuntoutetaan. Sitten sillä vasta kävellään. Munuaisvika on oikeastaan osuvampi, siitä ei parane muuta kuin uudella, mutta dialyysi on tarpeen koko elämän. Itsenäisesti voi sen hoitaa, kunhan on _välineet ja neuvonta_. Muuten ei tuu oikein mitään. Ei siinäkään sanota, että pärjäile, kyllä mäkin itse vereni puhdistan näillä mun toimivilla ja ei voi olla noin vaikeeta. Tai varmasti joku tollo on tätäkin mieltä, mutta voi olla helpompi yleisesti ymmärtää että kyseessä on faktuaalinen ongelma ja siihen on myös ratkaisu.
Vierailija kirjoitti:
Tällaisissa tilanteissa se vanhempi tarvitsisi ensin koulutusta nepsylapsen kanssa toimimiseen ennen kuin turvaudutaan täysin ulkopuoliseen kasvattajaan. Yhteiskuntakin säästäisi siinä, kun jatkossa vanhempi hoitaisi oman lapsensa heräämiset ja kouluun lähtemiset. Tarvitaan proaktiivisuutta, ei ihmeiden odottamista.
Sitähän perheneuvola on täynnä. ADHD-piirteisiä vanhempia, joilla on itsellään nepsylapsia ja saavat ohjeita miten lasta kasvatetaan (läheisyys, lapsen näkökulmasta mietityt tarpeelliset ja järkevät rajat, rutiinit, selkeä ympäristö, kuvatuki). Mutta kun kaikille vanhemmille se ohje ei riitä. Omassa elämässäkin niin suuret toiminnan ohjauksen haasteet, että ei vaan pystytä toimimaan oman lapsen eduksi suurimman osan ajasta.
Osa tarvitsee sitten tuollaista henkilökohtaista apua ja osalle sekään ei auta. Vanhempi- ja lapsikohtaista (osalla lapsista isommat haasteet tietysti kuin toisilla).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsi/ perhe tarvitsee autismiohjausta. Perhetyöntekijällä harvoin on kokemustassiitä, mikä on oikea toimintatapa autistisen "jumissa olevan" lapsen kanssa.
Ensinnäkin, täytyy selvittää onko koulussa tapahtunut jotain, mikä tämän laukaisi. Onko koulu/ luokka lapselle sopiva.
Toiseksi, autistin kanssa ei neuvotella, vaan asian lyhyen ja konkreettisen selittämisen jälk aikuinen ottaa ohjat. Kuvat, sosiaalinen tarina, selkeä aamustruktuuri opetetaan ja näytetään lapselle yksinkertaistettuna, ja siitä pidetään kiinni. Kaikki ylimääräinen karsitaan pois aamuista.
Jumissa oleva autistinen lapsi täytyy valitettavasti pakottaa rakastavalla lujalla otteella noihin välttämättömiin rutiineihin jo pienenä. Kun hän on kouluiässä/ teini/ aikuinen, alkaa olla jo myöhäistä. Kun lapsi on sen ikäinen, että hänet voi pukea väkisin, huom. rakastaen eikä suutuspäissään, hän oppii että turvallinen aikuinen määrää.
Oma autistinen lapseni on mm. pienenä pelännyt wc-pönttöä ja makuuhuonetta. Ei ollut vaihtoehto, että olisin antanut hänen tehdä tarpeensa lattialle, ja nukkua sohvassa. Vaikka se kauheaa olikin, kauhusta jäykkänä huutava lapsi piti pakottaa pöntölle ja huoneeseensa. Nämä jumit menivätkin viikossa-parissa ohi, kun ei annettu vaihtoehtoja. Nyt hän on aikuinen, ja tiedämme mitkä jumit voimme ohittaa, ja missä voimme antaa periksi. Lapsena autisti kehittää loputtomasti jumeja, jos niitä ei kontrolloida.
Miksi hän pelkäsi wc-pönttöä ja makuuhuonetta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä sijaishuollossa on paljon näitä nepsyjä. Päätyvät tänne, kun vanhempi ei saa huolehdittua, että lapsi käy koulua, syö terveellisesti, pukeutuu sään mukaisesti jne. Pääsääntöisesti koulussa käydään. Aamuisin herätellään ja katsotaan, että nuori lähtee kouluun. Jos ei jostain syystä onnistu, tehdään osastolla koulua. Ei anneta pelikoneita tai anneta maata sängyssä. Huolehditaan siitä, että yöllä nukutaan eikä olla esim. pelikoneella. Nuoria pyritään saamaan myös liikkumaan, ulkoilemaan. Saavat paremmin yöllä unta ja kouluunlähtö helpottuu. Ihan perushoivaa ja huolenpitoa siis. Nepsy tarvitsee tätä enemmän kuin normilapsi, mutta ei se mitään taikatemppuja ole.
Taputapu teille vaan.
Nepsyt eivät kotona ehkä pääse kouluun, koska vanhemmat ovat töissä, eikä heillä ole aikaa tai mahdollisuutta valvoa että teini-ikäinen saa itsensä sängystä ylös ajoissa. Ja osahan kyllä esim. herää, mutta jumiutuu sitten sohvalle tai meneekin takaisin nukkumaan.
Myöskin yöllä muun perheen pitää nukkua, vaikka nepsy olisikin hereillä pelaamassa. Tiettyyn pisteeseen saakka voi ohjelmoida laitteita ja katkoa sähköjä, mutta hyvin usein se menee vaan valtataisteluksi joka ei opeta tai hyödytä nepsyä laisinkaan.
Mitenkään väheksymättä työpanostanne, tässäkin huomaa tuon, miten nepsyjen perheiltä odotetaan kohtuutonta venymistä ja epäinhimillisiä tekoja vielä silloinkin, kun nepsy on itse lähes aikuinen. Ei ihme jos vanhempia väsyttää, kun kaikki pyörii vain yhden lapsen ympärillä.
Niin, eli kun siellä kotona ei kukaan ole laittamassa lasta kouluun, kouluun ei mennä, kukaan ei katso mitä nepsy pukee päälleen tai syö. Peliaikaa ei rajata mitenkään. Väsytään ja ihmetellään ja sitten se nepsy onkin jo huostassa.
Tai sitten kotona ei ole aamulla ketään, koska vanhemmat ovat lähteneet TÖIHIN. Töistä voi ehkä muutaman kerran soittaa aamulla, että onhan Veeti 15-vee jo herännyt ja syönyt, mutta ei aikuinen voi koko aamuaan sentään puhelinrumbaan käyttää. Osa työskentelee olosuhteissa, jonne ei edes saa tuoda puhelinta.
Nepsylle on katsottu yhdessä vaatteet jo edellisenä iltana ja nepsy on itse laittanut ne näkyvälle paikalle valmiiksi. Aamulla koko juttu unohtuu, mieluisia housuja ei löydykään (vaikka ne olisivat metrin päässä), turhaudutaan ja suututaan. "En mä voi mennä kouluun ilman housuja!!". Tätä etsimistä ja pyörimistä ei ymmärrä ennen kuin sen näkee itse livenä: osalla lapsista ja nuorista tämä toistuu päivittäin, ihan sama onko kyseessä vaate vaiko se pelikonsoli vaiko mikä. Jos aikuinen on, edelleen, siellä TYÖPAIKALLA, hän ei voi luotsata turhautunutta jälkikasvuaan mitenkään.
Mikä on teistä höösääjistä hyvä ratkaisu näissä tilanteissa, sekö että nepsyjen vanhemmista toinen jää kokonaan pois työelämästä loppuiäkseen? Olisi sitten aikaa etsiä niitä sohvalle kadonneita housuja tai sammutella pelikonsoleita...
Pelikonsolit ja puhelimet pois jos ei asiat suju. Aamulla herätys ennen kuin vanhempi lähtee sinne vaativiin töihin. Palkitseminen hyvin menneistä aamuista. Vaatteiden katsominen valmiiksi ja huoneen karsiminen niin etteivät ne voi kadota. Nuoren osallistuttaminen tähän. Menkää yhdessä shoppaan mieluisat vaatteet jotka ei purista tai tunnu epämukavalta. Tarv. Valokuvia seinille valmiista mahdollisista asukokonaisuuksista joista voi valita jumiaamuna mieluisan. Lääke ennen kuin nuori herää.
T. Nepsyn vanhempi joka käy töissä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisissa tilanteissa se vanhempi tarvitsisi ensin koulutusta nepsylapsen kanssa toimimiseen ennen kuin turvaudutaan täysin ulkopuoliseen kasvattajaan. Yhteiskuntakin säästäisi siinä, kun jatkossa vanhempi hoitaisi oman lapsensa heräämiset ja kouluun lähtemiset. Tarvitaan proaktiivisuutta, ei ihmeiden odottamista.
Perheneuvolassa on näitä Ihmeelliset vuodet -kursseja, sinne vaan. Toki tässäkin aletaan taas valittamaan, että kun ovat päiväaikaan ja pitäisi olla töissä.
Onko niitä mahdollista järjestää sellaiseen aikaan, että niihin on mahdollista osallistua? Vai onko syyllistäminen ainoa 'ratkaisu'?
Kunnalliset palvelut tapahtuvat yleensä aina virka-aikaan.
Miksei näiden kurssien sisältöä voi muuttaa videomuotoiseksi niin, että ne voisi katsoa oman työpäivän jälkeen? Jos kurssiin kuuluu tehtäviä, vanhempi voisi tehdä ne itselleen sopivana aikana ja kunnan työntekijä voi sitten kommentoida niitä virka-aikaan.
Tosi hyvä idea. Saavutettavuus paranisi tosi paljon kaikin puolin, kun ei olisi pakko järjestää säännöllistä aikaa.
Ihmeelliset vuodet on siis ryhmämuotoista toimintaa. Ei se onnistu passiivisella videoiden katselulla.
Miksei sitä kurssia voi muuttaa semmoiseksi, että se palvelisi aikataulunsa puolesta enemmän perheitä? Jos tarkoitus on jakaa asiantuntijatietoa hyvistä käytännöistä, se varmasti onnistuu videoilla tai nettiartikkeleilla. Vertaistukea ja vertaiskeskustelua voisi sitten käydä ryhmän keskustelupalstalla, jota kunnan työntekijä voisi kommentoida virka-aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pitäisi koskaan lukea näitä ketjuja kun tietää jo etukäteen kommenttien tason.
Kyllä, aivan varmasti löytyy niitä vanhempia jotka eivät ole laittaneet rajoja eivätkä ymmärrä että nepsy tarvii selkeän ja johdonmukaisen ohjauksen niihin hyvin tärkeisiin rutiineihin. Varmasti löytyy vanhempia jotka omalla toiminnallaan haittaavat lapsen kehitystä ja pahentavat oireita. Varmasti löytyy vanhempia joita ei vaan kiinnosta.
Mutta. Meillä minä ja isä ohjasimme ja vaadimme lapselta niin "normaalia" käytöstä että diagnoosin nuori sai vasta teininä kun MIKÄÄN ei enää toiminut. Ei oikeasti auta rutiinit ja ohjaus ja jämäkkyys kun ei vain auta! Ei sitä aikuisen kokoista oikeasti voi ottaa kainaloon ja pukea tai kuvitella että teini pysyy koulussa jos sen vaan sinne rahaa yöpuku päällä (oikeasti joku tätä ehdotti??!!!)... Eikä auta huutaminen. On pari kertaa loppunut jaksaminen ja olen naama punaisena karjunut. Nepsy meni siitä aivan lukkoon. Ei todellakaan ryhdistäytynyt ja painellut kouluun. Nyt on onneksi omat hermot hallinnassa.
Tämä nepsy kävi itsenäisesti (niiden hyvin opeteltujen rutiinien ja muistutuksien avulla) normaalisti koulussa luokat 1-7, sitten kaikki loppui ihan seinään. Siis kaikki. Mikään ei toimi. Ei herää, ei pue, ei syö, ei kohta varmaan edes hengitä ilman tukea!
Ensin juostiin lääkärissä etsimässä jotain fyysistä syytä (on harvinaisen terve, löytyi vain pari lievää allergiaa), sitten psykologi kehiin. Löytyi sitten Asberger vahvana ja ADD. Mutta kun aikaisemmin noi piirteet olin minä tyhmä kädetön äiti yhtä tyhmän kädettömän isän kanssa saanut "ohjattua piiloon".
"Kännykkä pois illalla.", "Vaatteet valmiiksi aamua varten.", "Toiminnan jakaminen pienempiin osiin." tyyliset ohjeet on täysin turhia kun ne on olleet käytössä jo ajat sitten!
Meillä onneksi molemmilla vuorotyöt, niin pystymme hoitamaan vuoroviikoin sen mitä nyt pystyy hoitamaan. Ja pääsee välillä töihin lepäämään.
Kannattaa tuossa pohtia myös koulun, kaverisuhteiden ja itsetunnon vaikutusta toimintaan. Moni ihan oikeasti masentuu, erilaisuus on hallittunakin vaikeaa asia jo sinänsä ja syrjintää tapahtuu melkein väistämättä hienovaraisestikin. Ainakin itse varmaan on vertaillut ja huomannut että kaikki ei täsmää.
Tuo näyttää myös siltä, että nuori on sen verran tuettu ja kykeneväinen, että on mennyt normaalista pitkään. Kuormitus on silti ollut siellä taustalla varmasti kokoajan. Sitten on vaan loppunut voimat. Seinään on kuljettu pitkä, uuvuttavaa matka.
Vertaissuhteissa erilaisuus on aina identiteettikysymys ja se on näkynyt negatiivisina tunnekokemuksina poikkeuksetta myös heillä, jotka ovat pärjänneet ulkoisesti näkymättömien haasteiden kanssa. Heillä, jotka eivät edes itse tiedä syytä ja tämä toistuu myöhemmin diagnoosin saaneiden keskuudessa. Se, että hänellä on ollut nämä ominaisuudet myös ennen kuin ne on diagnosoitu, on hänen todellisuus.
Osuit oikeaan. Luultavasti murrosikä eli aivojen kehittyminen, identiteetin luominen, itsensä vertailu muihin (mikä ei ole niin vahvana lapsuusiässä) ja muut vastaavat ikään kuuluvat kriisit aiheuttivat meidän nepsyn romahtamisen kun kuormitusta vain kertyi liikaa.
Nyt sitten yritetään saada paketti pala palalta kasaan ja tuettua nuori takaisin normaalimpaan elämään, mutta se ei toteudu niillä keinoilla jotka ovat olleet jo aikaisemmin käytössä. Ne toki tukevat sitten joskus kun päästään eteenpäin kuntoutumisessa.
Käytännössä tuntuu siltä kuin 14 vuoden kasvatus ja itsetunnon tukeminen olisi vedetty vessasta alas ja nyt käydään kaikki vaiheet diagnoosien maustamana uudestaan läpi. Eli vaikka olemme antaneet oikeat toimintatavat eri tilanteisiin ja haasteisiin ikätason mukaan, ne samat toimintatavat opetetaan nyt uudestaan 16 vuotiaalle samalla keskustellen siitä, mistä haaste johtuu ja miten muut nepsyt ovat asian kokeneet ja mikä on auttanut jne. Nyt nuori jo onneksi on alkanut hyväksymään diagnoosit osana itseään, sekin vaati työtä.
Aikaisemmin puuttui tieto mistä jokin haaste johtui ja se kuormitti henkisesti kuten sanoit, nyt alkaa näkymään ymmärrystä ja sitä kautta hyväksyntää. Vaikka tavallaan tuntuu että edistystä ei tapahdu, niin sisäisesti sitä on tapahtunut. Ulkoisesti (toiminnan ohjaus) ollaan sitten jossain 4v tasolla.
Nepsylasten ohjaaminen vaatii oikeasti kovaa ammattitaitoa ja tietynlaisen luonteen. Ei mulla lähihoitajanakaan riittänyt osaaminen tai jaksaminen autistilasten kanssa työskentelyyn.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No meillä kyllä siirtymävaikeuksinen autisti&adhd lapsi menee kouluun joka päivä. Ja jopa tykkää siitä. Se on rutiini ma-pe. La ja su on muut rutiinit.
Jotkut nepsyjen vanhemmat antaa sen lapsen päättää jo päiväkodissa, että mennäänkö päiväkotiin/eskariin sen sijaan että pukisivat lapsen ja veisivät sinne. Lapselle tulee turvaton olo, kun joutuu päättämään itseään isompia asioita. Autismi ja ADHD eivät tee lapsesta sen pätevämpää päättämään sellaisia asioita, jotka aikuisen pitää päättää.
Noinhan siinä sitten lopulta käy. Kun se lapsi pienenä saa päättää meneekö pakollisiin paikkoihin niin ei synny rutiinia siihen kouluun menemiseen ja sinne meno tuntuu kamalalta kun se ei ole rutiini.
Vertaisryhmässä en kehtaa sanoa, mutta täällä kehtaan: on aika katsoa myös peiliin miten itse olet edesauttanut tämän tilanteen syntymistä. Sitten on aika alkaa korjaamaan tilannetta. Anna perhetyöntekijälle mahdollisuus. Selvästi et itse häntä parempaan lopputulokseen ole yltänyt. Ainakin kaikki ylimielisyys kannattaa heitä roskakoriin.
Autisti kyllä siirtyy kouluiässä, kun se siirtymä on rutiini. Toisin on esim. 2-3-vuotiaana.
No näin se ei ihan ole. Usein nimenomaan esim. tyttöjen autismin kirjo huomataan vasta teini-iässä. Mistä sait päähäsi esittämäsi teorian?
Miten tyttöjen autismi liittyy tuohon kommenttiin? Oli ikä tai sukupuoli mikä hyvänsä, rutiinit ja johdonmukainen ohjaus ovat avainasemassa autisti-/adhd-lasten kasvattamisessa yhteiskuntakelpoisiksi yksilöiksi.
Jep ja asiat mitkä nepsyillä auttaa toimii myös normilapsiin. On vaan selittelyä ja vastuunpakoilua vedota siihen että dg tuli vasta kun oli teini, jos ei ole ilman sitä osannut pitää kiinni rutiineista.
Jokainen lapsi tarvitsee rajoja, rutiineja, vuorovaikutuksen harjoittelua, pettymystensiedon harjoittelua, tunnesäätelyn harjoittelua aikuisen kanssa ja struktuureja. Ei vain nepsyt. Nepsyt nyt vaan reagoi kaikkein huonoimmin näiden puutteeseen (mikä on nykyään ongelma, kun tyrkätään vaan tabletti käteen jo vauvoille).
Kannattaa tuossa pohtia myös koulun, kaverisuhteiden ja itsetunnon vaikutusta toimintaan. Moni ihan oikeasti masentuu, erilaisuus on hallittunakin vaikeaa asia jo sinänsä ja syrjintää tapahtuu melkein väistämättä hienovaraisestikin. Ainakin itse varmaan on vertaillut ja huomannut että kaikki ei täsmää.
Tuo näyttää myös siltä, että nuori on sen verran tuettu ja kykeneväinen, että on mennyt normaalista pitkään. Kuormitus on silti ollut siellä taustalla varmasti kokoajan. Sitten on vaan loppunut voimat. Seinään on kuljettu pitkä, uuvuttavaa matka.
Vertaissuhteissa erilaisuus on aina identiteettikysymys ja se on näkynyt negatiivisina tunnekokemuksina poikkeuksetta myös heillä, jotka ovat pärjänneet ulkoisesti näkymättömien haasteiden kanssa. Heillä, jotka eivät edes itse tiedä syytä ja tämä toistuu myöhemmin diagnoosin saaneiden keskuudessa. Se, että hänellä on ollut nämä ominaisuudet myös ennen kuin ne on diagnosoitu, on hänen todellisuus.