Lue keskustelun säännöt.
Nepsylapsi, hankalat aamut ja tukitoimet. Kuuntelen tässä kun nuori perhetyöntekijä selittää sängyn alle ryömineelle pojalle että nyt kuule ...
04.04.2023 |
Tässäkö se apu nyt on?
Olen käytännössä yh (mies ajaa rekkaa) ja meillä on austistinen adhd lapsi jolle siirtymätilanteet ovat tosi vaikeita ja aamu pahimpia. Kun romahdin koululääkärillä, meistä tehtiin lasu.
Luvattiin että joku tulee aamuisin auttamaan ja kertomaan miten pitää toimia, no tuo tyttö ei sitä ainakaan tee!
Mä en jaksa .(
Kommentit (567)
Se autistinen yläkoulun erkkaope taas yrittää selittää teille normaaleille
Autistinen lapsi kokee kaiken erilaisena kuin ns normaali, vaatteet/ruuat/aikataulut/äänet/kosketukset/keskustelut/kasvonilmeet/tilat/tähän voi jatkaa listaa
Monet on erittäin älykkäitä.
Haen mun oppilaat kotoa tarvittaessa ( jo vuodesta 1999), autan kaikissa aineissa/ jumeissa/ ongelmissa (ilman palkkaa omalla ajalla). Moni oppilas on tullut kiittämään ysin jälkeen, että ei olisi ilman minua saanut peruskoulun todistusta. Olen näistä nuorista ylpeä.
Aamupalan syöminen monelle ei onnistu, joten tarjoan aamupalaa luokassa klo 8-10. Tiedän kuka mistäkin tykkää. Jokainen valitsee mitä haluaa, pääasia että syö jotain. Tyhjällä vatsalla kukaan ei jaksa.
Toivoisin yhteiskunnalta ymmärrystä näitä lapsia kohtaan. Suurin osa heistä jollain tasolla sopeutuu yhteiskuntaan ja pystyvät itsenäiseen elämään.
Halveksin näitä kurinpitoon/käskyttämiseen haluavia ihmisiä. Autismin kirjon lapset ovat erittäin vastaanottavaisia kun ymmärrät heidän näkemyksensä elämästä ja pystyt kommunikoimaan heidän kielellään.
Me kaikki ollaan yksilöitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole sen lapsen tai sillä lailla vanhempienkaan vika että tämä elämä on osalle paljonkin hankalampaa kuin onnekkaammille. Se on genetiikkaa. Se ei muutu. Kannattaa miettiä onko olosuhteissa jotain mitä voisi muuttaa sopivammaksi, mutta sekin voi olla tosi vaikeaa. Lämmöllä sanottua kaunista puhetta voinee aina lisätä, pitäen selkeänä rajat kuitenkin.
Vieraamman ihmisen kanssa joskus onnistuu paremmin, joskus ei. Mutta eipä sosiaalityöntekijöillä mitään sen ihmeempää ole tarjota, huostaanotto ei poista näitä geneettisiä ongelmia myöskään vaikka joskus niinkin kuvitellaan eri tahoilla. Toivottavasti ovat edes hyvin käyneet nepsyvalmennuskoulutuksensa, muuten voi mennä pahasti metsään.
Sossukin voi olla nepsy. Pitkän koulutuksen käyminen ja työssä pärjääminen tietenkin edellyttää, että on löydetty toimivat keinot pärjätä ominaisuuden kanssa.
Tarkoitatko että se sossun nepsyys tarjoaa enemmän sille nepsylapselle? Kyllä se vanhempikin on todennäköisesti nepsy. Ei nepsyt välttämättä ymmärrä tosiaan sen paremmin, varsinkaan jos ovat eri tavalla ja eri oireilla nepsyjä. Eikä nepsyt välttämättä osaa luonnostaan ohjata toista nepsyjä. Nepsyillä herkästi on vääristymää siinä, mikä on normaalia jolloin sekin pitää opetella erikseen.
En tarkoita mitään tuollaista. Kunhan mainitsin, että näinkin voi olla. Mutta koulutettuna ammattiroolissa toimiminen on kuitenkin eri tilanne, kuin vertaistuki. Siinä edellytetään itsereflektointia, eli ei lähdetä neuvomaan muita vain omista kokemuksista käsin. Se ei täytä alan eettisiä perusteita. Ehkä sosiaalityön ei pidä ensisijaisesti lähteä normaalin (?) tavoittelusta, etenkään muiden puolesta tavoitteeksi asetettuna. Vaan yksilöiden ja perheiden tukemisesta heidän lähtökohdistaan. Tarkoitus on vahvistaa heidän omia voimavaroja ja resursseja. Tunnistaa yhteiskunnan rakenteita ja niiden vaikutuksia. Normaaliuden käsite on niistä yksi. Toisaalta kannatteleva, mutta mahdollisesti syrjäyttävä, rakenne.
Erilaiset kokemukset elämässä voivat antaa perspektiiviä, etenkin kun katsotaan melko itsestäänselviksi miellettyjen rakenteiden näkökulmasta.
Ymmärrän. On loistavaa jos perhetyöntekijöillä on perspektiiviä! Erittäin positiivinen poikkeus. Tähän ketjuun vastanneilla perhetyöntekijöillä ja sosiaalityöntekijöillä ei monellakaan näy se perspektiivi tai osaaminen ulosannissaan, valitettavasti.
Meillä on ollut myös onni saada hyviä perhetyöntekijöitä. Niitä on ollu monta, mutta ainoastaan yhdestä on negatiivista sanottavaa. Pyysin meille jotakin taloudellista apua, oliko se nyt lapsen sairaalapäivämaksuihin vai mihin, niin hän katsoi tarpeelliseksi alkaa ripittää minua siitä ja epäili "toimintakyäni arjessa", "kun et edes toimeentulotukea jaksa hakea." Totta vieköön siinä kohdassa olisin vain halunnut pientä helpotusta, kun en olisi millään jaksanutkaan hakea. Oli siinä ennen tyttären osastojaksoa ollut niin sanotusti aika mielenkiintoista kotielämä useamman kuukauden ajan. Lopputulemana hain toimeentulotukea, mutta ikinä en siltä eukolta pyytänyt enää mitään, enkä ikinä maininnut väsymyksestäni vahingossakaan.
Mutta muuten ei ole mitään valittamista, vaikka kyllähän se elämään pientä, omanlaistaan painetta tuo, kun on vähän kuin suurennuslasin alla koko ajan. Mutta vuosi enää ja toinenkin lapsi on täysi-ikäinen.
Ihan asiastahan tuo huomautti, kun perhetyöntekijä ei päätä mistään taloudellisesta avusta. Siitä päättää sosiaalityöntekijä ja kyse on harkinnanvaraisesta toimeentulotuesta.
Vierailija kirjoitti:
Jaksamista ap ja kumppanit!
Omani ovat jo isoja, mutta muistan oikein hyvin, miten väsynyt olin ns. virallisen tahon kyttäämiseen: jos reagoit tunteella, siitä sanottiin. Jos muutuit robotiksi, siitäkin sanottiin! Kerran puin raivoavaa autistia eteisessä, jutellen samalla monotonisesti hänelle. Perhetyöntekijä koki tämän suorastaan hälyttävänä, ja osoituksena väsymyksestäni (ihanko totta). Kerroin tälle, että autistien kanssa on ihan turha vääntää tai ruveta keskustelemaan, koska vaatteet on nyt pakko pukea eikä hän tule rauhoittumaan ennen kuin tilanne on ohi, mutta eipä tuntunut tajuavan.
Psykiatrisella puolella oltiin kovasti sitä mieltä, että jos autisti valvoo puoli yötä, niin tulee minunkin. Kuulemma voin istua makuuhuoneen lattialla seurana hiljaa. Kysyin, että missä vaiheessa minä nukun, kun päivälläkin pitäisi jaksaa? Kuulemma mies voi auttaa. No sepä kiva; mies oli päivät työssä. Pitäisi kuulemma miettiä sitä uusiksi. :D Joo ei mietitty- miten ihmeessä parantaa perheen hyvinvointia tuollainen, että mies ottaa loparit, jotta äiti voi istua pimeässä makkarissa seurana valvovalle lapselleen?
Tämä oletus, että kukaan ei muutenkaan käy töissä, tuli vastaan muulloinkin. Kerran harkinnassa oli viikkotolkulla kestävä perhekuntoutusjakso, 8-16 suunnilleen arkisin sairaalan päiväosastolla viisi tai kuusi viikkoa. Kaatui siihen että mies kävi töissä ja että minä en kokenut realistiseksi kolmella eri bussilla reissaamista kahdesti päivässä muutenkaan. Uhkailtiin lasulla sitten.
SIis huhhuh. Tämä juuri hirvittää näissä sossuihmisissä. Moni on vieläpä lapsettomia ja kuvittelevat, ettei ihmisillä ole mitään muita velvoitteita kuten esim. niitä töitä. Kyllä stressi ja ongelmat muuttuu pari kertaluokkaa isommiksi jos jää ilman rahaa kotiin! Hirvittää, jos tuollaisten kanssa joudun tekemisiin. Ei riitä oma ymmärrys tuollaiselle foliohattupelleilylle.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ovat nykyään nepsyjä. Täysin keksittyjä juttuja. Pentu vaan pihalle niskavilloista kantaen.
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, jos ymmärrät, mitä tarkoitan.🤓
Vierailija kirjoitti:
Se autistinen yläkoulun erkkaope taas yrittää selittää teille normaaleille
Autistinen lapsi kokee kaiken erilaisena kuin ns normaali, vaatteet/ruuat/aikataulut/äänet/kosketukset/keskustelut/kasvonilmeet/tilat/tähän voi jatkaa listaa
Monet on erittäin älykkäitä.
Haen mun oppilaat kotoa tarvittaessa ( jo vuodesta 1999), autan kaikissa aineissa/ jumeissa/ ongelmissa (ilman palkkaa omalla ajalla). Moni oppilas on tullut kiittämään ysin jälkeen, että ei olisi ilman minua saanut peruskoulun todistusta. Olen näistä nuorista ylpeä.
Aamupalan syöminen monelle ei onnistu, joten tarjoan aamupalaa luokassa klo 8-10. Tiedän kuka mistäkin tykkää. Jokainen valitsee mitä haluaa, pääasia että syö jotain. Tyhjällä vatsalla kukaan ei jaksa.
Toivoisin yhteiskunnalta ymmärrystä näitä lapsia kohtaan. Suurin osa heistä jollain tasolla sopeutuu yhteiskuntaan ja pystyvät itsenäiseen elämään.
Halveksin näitä kurinpitoon/käskyttämiseen haluavia ihmisiä. Autismin kirjon lapset ovat erittäin vastaanottavaisia kun ymmärrät heidän näkemyksensä elämästä ja pystyt kommunikoimaan heidän kielellään.
Me kaikki ollaan yksilöitä.
Kuka nuo päivittäiset aamupalatarpeet maksaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä näille nepsylapsille tapahtui vaikkapa 40v sitten? Ryömikö avustaja tai äiti maanittelemassa lasta sängyn alta?
Silloin niitä ei vielä ollut. Nykyajan muoti-ilmiö.
Housuissas on.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ovat nykyään nepsyjä. Täysin keksittyjä juttuja. Pentu vaan pihalle niskavilloista kantaen.
Se on ihan tutkittua tietoa, että nepsylle ei voi pitää kuria. Ei niitä diagnooseja turhan takia ole alettu hommata.
Entisaikaan kun nepsyistä ei vielä puhuttu, oli se ihan normaali ilmiö, että yhdet ja samat lapset olivat jatkuvasti jäähypenkillä tai piiskattavina, eikä se parantanut näiden lasten käytöstä pätkän vertaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erittäin hyvä ketju, asiaa pohdittavaksi ja erinomaisia neuvoja.
Ennen oli erityisluokkia ja koulussa muutenkin vakaampia ryhmiä ja ennakoitavuutta elämässä ehkä enemmän kuin nyt?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ottaisin kännykän pois lapsen nukkuessa ja tämä hoitaja veisi sen kouluun.Sitten lapsen herättyä sanoisin että kännykkä on mennyt jo kouluun oppimaan uusia sovelluksia.Lapsi lähtisi mielellään kouluun kun ystävä on jo siellä.Opettaja veisi kännykän pulpettiin,josta sen löytäisi ja näin lapsi voisi ajatella että koulu onkin mukava asia.Narraamalla niinkuin ennenvanhaan,tai no sosiaalitätejä jalasta kiskomaan sängyn alta ja jumalattomalla huutamisella ja mekkalalla sitten,tai antaa olla ja syrjäytyä sitten.Mitäpä se mulle kuuluu.
Tiedätkö edes miten nepsy toimii?
Nepsy kaipaa rutiineja. Arvaa, mikä paniikki nousee, kun puhelin vietiin?
Nepsy saattaa ahdistua hälinästä ukopuolella, ja silloin puhelin on elintärkeä. Moni nepsy kuuntelee musiikkia koko ajan kuulokkeilla, se auttaa sietämään ulkomaailman hälinää. Jos "narraat" puhelimen nepsyltä pois, aiheutat niin hirvittävän ison kaaoksen nepsylle, että hän menee vielä enemmän lukkoon ja sekaisin.
Että miten meni niin kuin omasta mielestä?
Osalle nepsyjä rutiinit taas ovat vaatimuksia, ja he ahdistuva silloin. Näin on esim. pda-tyyppisillä autisteilla. Eli et voi neuvoa toista tuntamatta tapausta todella tarkkaan.
Sitten kun samaan perheeseen sattuu useampi nepsy, joiden tarpeet ovat päinvastaiset, niin siinä ei ole helppoa toimia. Perhetyöntekijä on usein määrätty vain yhdelle lapselle ja sitten homma räjähtääkin, kun neuvoo tätä kuormittaen samalla muita.
Nimenomaan pitää löytää ne OIKEAT keinot lapsen ohjaamiseen ja siihen, että yhteiselo lapsen kanssa sujuu. Ja minulla on itselläni adhd, eli tiedän mistä puhun. Rutiini ei ole sitä, että vanhempi jankuttaa samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Rutiini on sitä, että lapsi totutetaan tekemään jotain samalla tavalla joka aamu. Jos lapsi on kovin aamuäreä eikä siedä ääniä aamuisin, pitää keksiä toinen keino rutiinin opettamiseen ja ylläpitoon. Jos puhuminen on ok, täytyy sekin tehdä tietyllä tavalla.
Ihan ensimmäinen neuvoni on se, että kun lapselle puhuu niistä asioista mitä PITÄÄ tehdä, täytyy puhua ystävälliseen sävyyn. En tarkoita sitä, että antaa lapselle vaihtoehtoja, että pese hampaat tai ole pesemättä, ihan sama. Vaan ensin tervehtii lasta iloisesti toivottaen hyvää huomenta. Sitten antaa lapsen jumittaa hetken. Sitten kun pitää saada lapsi tekemään asioita, ei pidä käyttää käskyttävää äänensävyä, vaan antaa lapsen omien aivojen prosessoida aamurutiinin kulku kysymällä, että muistatko mitä me tehdään ensin. Lapsi kaivelee aivoissaan olevasta "listasta" informaation ja alkaa toimia.
Jos puhuminen aamuisin aiheuttaa ärsytystä, voi käydä vaikka antamassa halauksen ja sen jälkeen ryhtyä itse aamutoimiin esimerkkiä näyttäen. Apuna voi olla vaikka laminoitu lista, josta näkyy aamurutiinin kulku. Kannatte sitä lapsen kanssa yhdessä kun hoidatte aamutoimet. Taukoja saa pitää, vaikka 30 sek puhelimen sekuntikellolla aikaa ottaen.
Tämä kaikki kuulostaa varmaan vaivalloiselta ja oudolta, mutta meidän adhd-yksilöiden aivot ovat vähän oudot. Kun heräämme, prosessoimme vielä monesti näkemiämme unia, yritämme saada aivojamme asettumaan hereillä olemiseen ja rauhoittumaan sellaiseen tilaan, että olemme valmiita aloittamaan päivän. Jos joku tulee heti aamusta tympeästi tai tylysti muistuttamaan mitä pitää tehdä nyt nyt nyt, aivot ylikuormittuvat negatiivisesta ja painostavasta viestistä heti ja aamutoimet viivästyvät tai eivät onnistu lainkaan. Ystävällisyydellä, kärsivällisyydellä, toistolla, joustavuudella ja rakkaudella pääsee pitkälle.
Ja pointti on myös siinä, että kun näitä hyviä keinoja alkaa löytymään, lapsen aivot kyllä kykenevät OPPIMAAN rutiinin, niin ettei sitä tarvitse toistella vanhemman avustuksella. Rutiinin opettelu on ihan kuten minkä tahansa muun asian opettelu. Itselläni on 2 adhd-lasta ja pyrin puhumaan heille lempeästi ja kehumaan heitä kun suoriutuvat hyvin. En korota ääntäni, en nalkuta, en hauku, en painosta, eli en tee niitä stressaavia ja ärsyttäviä asioita joiden avulla minut itseni kasvatettiin. Lapset ovatkin nykyisin todella rauhallisia ja hyvin pärjääviä. :)
Niin, tuo voi toimia sulla, mutta PDA-tyyppiselle rutiinit aiheuttavat ahdistusta. Kaikki laminoidut listat ja muut on saatanasta seuraavia.
Tällaisella lapsella sopii spontaani elämä, ja sitä ei oikein Suomessa ole tarjolla. Ei mitään toistuvaa, koska siitä tulee ahdistus. Ei säätilan katsomista illalla, koska sekin on vaatimus. Spontaanisti vaan sitten aamulla.
Ruokalistoja ei suunnitella etukäteen, vaan mennään spontaanisti.
Toinen vaihtoehto on, että lapsi saa omassa tahdissaan tehdä asiat ja valinnat. Ilman että aikuinen päsmäröi. Tämä toimii pitemmän päälle parhaiten ja lapsi menee joka aamu kouluun (saattaa spontaanisti vaihtaa reittiä ja liikennevälinettä, millä menee).
Ei ne omatjaan valinnat toimi kun myös omat fiilikset on vaatimuksia.
Tämä onkin se vaikein palikka. Myös omat fiilikset ja kehon tuntemukset (esim. nälkä) ovat vaatimuksia, joita täytyy vastustaa. PDA-autistin kanssa täytyykin toimia ihan eri tavalla kuin rutiineja rakastavan autistin.
Meillä oli koulussa yhtenä tukitoimena se, että lapsella ei ollut lukujärjestystä. Hän sai mennä kouluun siihen aikaan kuin meni ja opiskella sitä ainetta mitä itse halusi opiskella. Ainoa sääntö oli, että koulun päättymisen jälkeen ei voi mennä kouluun. Se oli yllättävän hyvä ratkaisu. Lapsi meni aina kahdeksaksi kouluun ja tuli kotiin iltapäivällä 2-3 aikaan.
Omatahtinen opiskelu sopi hänelle hyvin. Sai hyvän päättötodistuksen ja nyt opiskelee lukiossa. Monet koulun asiat hän oli opetellut jo aikaisemmin itsekseen ja teki koulussa lähinnä omia projekteja. Opettajat ihmettelivät, että kuinka lapsi voi tietää kaikki asiat jo valmiiksi. Itsekin olen sen huomannut sen tiedon määrän. Jos katson vaikka jonkun dokumentin telkkarista ja kysyn lapselta, että oletko tällaisesta kuullut, niin vastaus on yleensä aina: "Joo, ja siihen samaan asiaan liittyy tämä ja tämä ja tämä.." ja esittää valtavan määrän asioita joista en ole koskaan kuullutkaan. Toisinaan myös selittää mitä ne asiat ovat latinaksi Ö.Ö
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuttavallani on neljä lasta ja yksi heisät on jo leimattu nepsyksi. Lapsen ongelmat tosin johtuvat ihan umpisurkeista vanhemmista. kumpikaan vanhemmista ei ole oivaltanut vielä, että lapsen kanssa voi illalla valmistella seuraavan päivän. Esimerkiksi kysyä millainen päivä on huomenna, onko läksyt tehty, kaikki muut hommat tehty, vaatteet mietitty valmiiksi, mitä pitää ottaa kouluun mukaan jne. Ei. Ei puhettakaan. Sitten aamulla lapsi sanoo vanhemmalleen, että tänään onkin koulua väistötiloissa ja hänet pitäisi viedä sinne, tai että tänään on liikuntaa ja pitäisi olla sellaiset ja sellaiset kengät. Sitten äiti lähtee sinkoilemaan pitkin kaupunkia ja kyselemään kaupasta kauppaan, että onko teillä tällaista ja tällaista. Vaikka voisi tietysti netinkin kautta asiat selvittää, mutta tämä äiti lähtee itse. jossain välissä soitetaan kouluun, että meidän janikaakita nyt myöhästyy koulusta.
Ei puhettakaan siitä, että vanhemmat miettisivät vanhemmuuttaan uudelleen. Ei, kun syynä on sen lapsen nepsyys. Eikä mikään ennakkovalmistautuminen voi auttaa, tuntevathan he lapsensa.
Hui, onpa hyvä, ettei mulle sattunut nepsy- lasta, ja etten itsekään kai sitten ole kovin nepsy. Muistelen, että minua ei kovin paljon paimennettu edes ensimmäisinä kouluvuosia, vaan olin kai sitten vähemmälläkin neuvomisella oppinut, miten kouluun meneminen onnistuu. Ja samoin sitten menettelin oman lapseni kanssa. Herätin kyllä ja valmistin aamupalan, mutta muutoin lapsi hyvin pienestä saakka huolehti, että läksyt on tehty, kirjat ja jumppakamppeet jne. mukana. Jos olisin saanut nepsy- lapsen, niin olisinkohan tajunnut, miten toimia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole sen lapsen tai sillä lailla vanhempienkaan vika että tämä elämä on osalle paljonkin hankalampaa kuin onnekkaammille. Se on genetiikkaa. Se ei muutu. Kannattaa miettiä onko olosuhteissa jotain mitä voisi muuttaa sopivammaksi, mutta sekin voi olla tosi vaikeaa. Lämmöllä sanottua kaunista puhetta voinee aina lisätä, pitäen selkeänä rajat kuitenkin.
Vieraamman ihmisen kanssa joskus onnistuu paremmin, joskus ei. Mutta eipä sosiaalityöntekijöillä mitään sen ihmeempää ole tarjota, huostaanotto ei poista näitä geneettisiä ongelmia myöskään vaikka joskus niinkin kuvitellaan eri tahoilla. Toivottavasti ovat edes hyvin käyneet nepsyvalmennuskoulutuksensa, muuten voi mennä pahasti metsään.
Sossukin voi olla nepsy. Pitkän koulutuksen käyminen ja työssä pärjääminen tietenkin edellyttää, että on löydetty toimivat keinot pärjätä ominaisuuden kanssa.
Tarkoitatko että se sossun nepsyys tarjoaa enemmän sille nepsylapselle? Kyllä se vanhempikin on todennäköisesti nepsy. Ei nepsyt välttämättä ymmärrä tosiaan sen paremmin, varsinkaan jos ovat eri tavalla ja eri oireilla nepsyjä. Eikä nepsyt välttämättä osaa luonnostaan ohjata toista nepsyjä. Nepsyillä herkästi on vääristymää siinä, mikä on normaalia jolloin sekin pitää opetella erikseen.
En tarkoita mitään tuollaista. Kunhan mainitsin, että näinkin voi olla. Mutta koulutettuna ammattiroolissa toimiminen on kuitenkin eri tilanne, kuin vertaistuki. Siinä edellytetään itsereflektointia, eli ei lähdetä neuvomaan muita vain omista kokemuksista käsin. Se ei täytä alan eettisiä perusteita. Ehkä sosiaalityön ei pidä ensisijaisesti lähteä normaalin (?) tavoittelusta, etenkään muiden puolesta tavoitteeksi asetettuna. Vaan yksilöiden ja perheiden tukemisesta heidän lähtökohdistaan. Tarkoitus on vahvistaa heidän omia voimavaroja ja resursseja. Tunnistaa yhteiskunnan rakenteita ja niiden vaikutuksia. Normaaliuden käsite on niistä yksi. Toisaalta kannatteleva, mutta mahdollisesti syrjäyttävä, rakenne.
Erilaiset kokemukset elämässä voivat antaa perspektiiviä, etenkin kun katsotaan melko itsestäänselviksi miellettyjen rakenteiden näkökulmasta.
Ymmärrän. On loistavaa jos perhetyöntekijöillä on perspektiiviä! Erittäin positiivinen poikkeus. Tähän ketjuun vastanneilla perhetyöntekijöillä ja sosiaalityöntekijöillä ei monellakaan näy se perspektiivi tai osaaminen ulosannissaan, valitettavasti.
Meillä on ollut myös onni saada hyviä perhetyöntekijöitä. Niitä on ollu monta, mutta ainoastaan yhdestä on negatiivista sanottavaa. Pyysin meille jotakin taloudellista apua, oliko se nyt lapsen sairaalapäivämaksuihin vai mihin, niin hän katsoi tarpeelliseksi alkaa ripittää minua siitä ja epäili "toimintakyäni arjessa", "kun et edes toimeentulotukea jaksa hakea." Totta vieköön siinä kohdassa olisin vain halunnut pientä helpotusta, kun en olisi millään jaksanutkaan hakea. Oli siinä ennen tyttären osastojaksoa ollut niin sanotusti aika mielenkiintoista kotielämä useamman kuukauden ajan. Lopputulemana hain toimeentulotukea, mutta ikinä en siltä eukolta pyytänyt enää mitään, enkä ikinä maininnut väsymyksestäni vahingossakaan.
Mutta muuten ei ole mitään valittamista, vaikka kyllähän se elämään pientä, omanlaistaan painetta tuo, kun on vähän kuin suurennuslasin alla koko ajan. Mutta vuosi enää ja toinenkin lapsi on täysi-ikäinen.
Ihan asiastahan tuo huomautti, kun perhetyöntekijä ei päätä mistään taloudellisesta avusta. Siitä päättää sosiaalityöntekijä ja kyse on harkinnanvaraisesta toimeentulotuesta.
En tiedä hänen statustaan, mutta se edellinen työntekijä kyllä pystyi näitä päätöksiä tekemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli toisin sanoen vanhemmilla on myös ongelmia, kun eivät saa toteutettua normaalia arkea? Nepsyyshän on usein periytyvää.
Ja sä olet kiusaaja. Mitä saat tuosta?
Vierailija kirjoitti:
No meillä kyllä siirtymävaikeuksinen autisti&adhd lapsi menee kouluun joka päivä. Ja jopa tykkää siitä. Se on rutiini ma-pe. La ja su on muut rutiinit.
Jotkut nepsyjen vanhemmat antaa sen lapsen päättää jo päiväkodissa, että mennäänkö päiväkotiin/eskariin sen sijaan että pukisivat lapsen ja veisivät sinne. Lapselle tulee turvaton olo, kun joutuu päättämään itseään isompia asioita. Autismi ja ADHD eivät tee lapsesta sen pätevämpää päättämään sellaisia asioita, jotka aikuisen pitää päättää.
Noinhan siinä sitten lopulta käy. Kun se lapsi pienenä saa päättää meneekö pakollisiin paikkoihin niin ei synny rutiinia siihen kouluun menemiseen ja sinne meno tuntuu kamalalta kun se ei ole rutiini.
Vertaisryhmässä en kehtaa sanoa, mutta täällä kehtaan: on aika katsoa myös peiliin miten itse olet edesauttanut tämän tilanteen syntymistä. Sitten on aika alkaa korjaamaan tilannetta. Anna perhetyöntekijälle mahdollisuus. Selvästi et itse häntä parempaan lopputulokseen ole yltänyt. Ainakin kaikki ylimielisyys kannattaa heitä roskakoriin.
Autisti kyllä siirtyy kouluiässä, kun se siirtymä on rutiini. Toisin on esim. 2-3-vuotiaana.
Jeesustelua. Ja epäloogista. Kun oman lapsesi kanssa on onnistunut, oletat, että kaikkien muidenkin kanssa onnistuu samalla tavalla. Jos ei onnistu, löytyy syy vanhemmista?
Osaatko yhtään laittaa itsesi toisen asemaan erityislapsen vanhempana? Itselläni on ihan "normilapsi" ja silti minusta kirjoitat loukkaavasti.
Jokainen lapsi on yksilö, pieni ihminen. Ei kaikille toimi samat jutut, oli nepsyyttä tai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän Ap, meilläkin tuo edessä. Kieltäydyttiin mutta uhattiin että lastensuojelu sitten pakottaa. Ainut vaan, että meillä ei ole pulaa käsipareista, lapset on päikyssä ajoissa ja ehjissä vaatteissa ja ongelmatkin on päiväkodissa isompia kuin kotona. Esim päiväkodissa eivät saa aspergerlapselle säänmukaista vaatetta päälle ja siellä se juoksee sormet sinisinä pihalla. Kotona se pukee mitä pyydetään, kun pari kertaa sanoo napakasti. Mutta jos joku haluaa välttämättä tulla tänne 6:30 aamulla lastaamaan nuo minun puolestani autoon niin ihan vapaasti. Ei se kyllä sitä aspergeria paranna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä nyt vuoden verran käynyt kanssa työntekijä. Ollaan sikäli todella onnellisessa asemassa että meidän teini pääsi etäopetukseen, mutta...
Vuosi takana. Edistymistä ei ole tapahtunut juuri ollenkaan, teiniä ei saa kouluun lähiopetukseen (ja ihan oikeasti neropatit, ei tuommoista 70kg/180 lasta noin vain "pueta ja heitetä" kouluun, vähän eri asia kun joku uhmaikäinen taapero), ei mitään mitä en olisi itsekin saanut tehtyä. Ja joudun kuitenkin aamulla herättämään teinin ja avaamaan oven ja lohduttamaan "tukihenkilöä" kun on ollut taas vähän huono aamu...
Sen jälkeen pitää vahtia että teini osallistuu tunneille eikä harhaannu muuhun tekemiseen jne. Siihen päälle omat työt, menee monesti iltaan asti että saa tunnit tehtyä.
Olen. Aivan. Loppu.
Mutta. Itsellä oli vastaava vaihe teininä, yläasteen pääsin ihmeellä läpi (enemmän poissa kun läsnä), opinnot jäi silloin siihen, käytännössä olin sängyssä pari vuotta. Mitään apua/ tukea tms. en saanut. Lopulta pätkätöiden ja kurssien kautta vakituinen työpaikka ja opinnot siinä sivussa, eli ihan yhteisskuntakelpoinen minusta tuli. Ja omat ADHD+ asberger piirteet diagnoosit sain vasta kun olin jo oppinut elämään näiden kanssa.
Jotenkin vain kuvittelin että jos apua saa jo ajoissa niin menisi tuo vaihe helpommalla? Ehkä sitten ei, mutta on ainakin yritetty. Itselle nämä "tukitoimet" nyt vaan aiheuttaa enemmän rasitetta kuin apua.
En yritä ilkeillä, mutta miksi ihmeessä olet hankkinut lapsen jos olet itse viettänyt vuosia sängyssä? Miten jaksamisetasi auttaa se, että nyt sama rumba edessä oman lapsen kanssa?
"En yritä ilkeillä, mutta..." Öhöm..
En yhtään ymmärrä näitä "miksi hankit lapsia, kun sinulla on joskus teini-iässä ollut hankaluuksia" -kommentteja.
Kiusaamista tämäkin. Aina jaksaa ihmetyttää, mitä te saatte lyömällä lyötyä?
T. Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisissa tilanteissa se vanhempi tarvitsisi ensin koulutusta nepsylapsen kanssa toimimiseen ennen kuin turvaudutaan täysin ulkopuoliseen kasvattajaan. Yhteiskuntakin säästäisi siinä, kun jatkossa vanhempi hoitaisi oman lapsensa heräämiset ja kouluun lähtemiset. Tarvitaan proaktiivisuutta, ei ihmeiden odottamista.
Perheneuvolassa on näitä Ihmeelliset vuodet -kursseja, sinne vaan. Toki tässäkin aletaan taas valittamaan, että kun ovat päiväaikaan ja pitäisi olla töissä.
Töissä pitää kyllä olla, eikä vain sen takia ettei kutsuttaisi yhteiskunnan loiseksi.
Ihmeelliset vuodet ym. Voimaperheet on tietyillä paikkakunnilla, ei todellakaan kaikissa suurissakaan kaupungeissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä nyt vuoden verran käynyt kanssa työntekijä. Ollaan sikäli todella onnellisessa asemassa että meidän teini pääsi etäopetukseen, mutta...
Vuosi takana. Edistymistä ei ole tapahtunut juuri ollenkaan, teiniä ei saa kouluun lähiopetukseen (ja ihan oikeasti neropatit, ei tuommoista 70kg/180 lasta noin vain "pueta ja heitetä" kouluun, vähän eri asia kun joku uhmaikäinen taapero), ei mitään mitä en olisi itsekin saanut tehtyä. Ja joudun kuitenkin aamulla herättämään teinin ja avaamaan oven ja lohduttamaan "tukihenkilöä" kun on ollut taas vähän huono aamu...
Sen jälkeen pitää vahtia että teini osallistuu tunneille eikä harhaannu muuhun tekemiseen jne. Siihen päälle omat työt, menee monesti iltaan asti että saa tunnit tehtyä.
Olen. Aivan. Loppu.
Mutta. Itsellä oli vastaava vaihe teininä, yläasteen pääsin ihmeellä läpi (enemmän poissa kun läsnä), opinnot jäi silloin siihen, käytännössä olin sängyssä pari vuotta. Mitään apua/ tukea tms. en saanut. Lopulta pätkätöiden ja kurssien kautta vakituinen työpaikka ja opinnot siinä sivussa, eli ihan yhteisskuntakelpoinen minusta tuli. Ja omat ADHD+ asberger piirteet diagnoosit sain vasta kun olin jo oppinut elämään näiden kanssa.
Jotenkin vain kuvittelin että jos apua saa jo ajoissa niin menisi tuo vaihe helpommalla? Ehkä sitten ei, mutta on ainakin yritetty. Itselle nämä "tukitoimet" nyt vaan aiheuttaa enemmän rasitetta kuin apua.
Adhd ja Asperger on vahvasti perinnöllisiä. Et ilmeisesti miettinyt asiaa ennen lapsen hankintaa.
Itse varmaan antaisin 70kg jässikälle kaksi vaihtoehtoa. Joko lähdet laitokseen tai alat pukea aamuisin. Laitoksessa kyllä saadaan lääkitys kuntoon että pystyy sen isommankin ihmisen pukemaan.
On kyllä todella hämmentävää lukea näitä, että itse ensin vuosikymmenet erilaisista "nepsyyksistä" kärsinyt hankkii ehdoin tahdoin samalla geeniperimällä kuormittuvan lapsen, jopa useamman!
Mitä, oliko itsellä niin kivaa kun elämä ahdisti ja perustoiminnotkin olivat itkuun asti haasteellisia?? Piti ihan samalla "lahjalla" siunata se oma lapsikin.
Lisääntymisessä ei ole itsekkyydellä rajoja.
Olen nepsy, en ole lapsuudessa ollut ahdistunut, aina olin myöhässä koulusta, söin maksalaatikkoa joka päivä yms. Kaikenmaailman jumeja, mutta ei ahdistanut. Koulukeskiarvo 9-10 välissä aina. Toimin erkkaopena yläkoulussa ja tunnistan nepsyn alta aikayksikön. Ymmärrän heitä. Omista lapsista kaksi nepsyä, toista ahdistaa toista ei. Miksi en olisi saanut tehdä lapsia? Eikä ahdista elämä nytkään vaikka haasteita on.
Minä en osannut odottaa että saan nepsylapsen. Ei minussa ole samaa todettu, eikä lapsen isässä.
Vierailija kirjoitti:
Mitä näille nepsylapsille tapahtui vaikkapa 40v sitten? Ryömikö avustaja tai äiti maanittelemassa lasta sängyn alta?
Mun äiti antoi mun jäädä 90-luvulla nukkumaan.
Mitään ei tapahtunut siitä hyvästä.
Miksi näitä tukitoimia "tarjotessa" ei tunnuta koskaan aidosti miettivän, mikä lisää perheen kuormitusta ja mikä sitä vähentää? Tuntuu, että "avun" määrääminen on pelkkää sokkona räiskimistä. Esim meille tarjottu apua iltapuuhiin, vaikka ne ei ole meillä ongelma. Mutta kun joku vieras meillä koskaan käymätön pm päättänyt että ne on, niin silloin pitää tulla jonkun niitä patsastelemaan.
Oikeasti lapsi tarvitsisi lääkäriä, psykologia, nepsykuntoutusta ja todennäköisesti lääkitystä. Vanhemmat tämän sirkuksen jälkeen terapiaa. Näiden kanssa saakin sitten tapella että mikään etenee eikä siltikään välttämättä apua tule.
Kaikki ovat nykyään nepsyjä. Täysin keksittyjä juttuja. Pentu vaan pihalle niskavilloista kantaen.