Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Nepsylapsi, hankalat aamut ja tukitoimet. Kuuntelen tässä kun nuori perhetyöntekijä selittää sängyn alle ryömineelle pojalle että nyt kuule ...
04.04.2023 |
Tässäkö se apu nyt on?
Olen käytännössä yh (mies ajaa rekkaa) ja meillä on austistinen adhd lapsi jolle siirtymätilanteet ovat tosi vaikeita ja aamu pahimpia. Kun romahdin koululääkärillä, meistä tehtiin lasu.
Luvattiin että joku tulee aamuisin auttamaan ja kertomaan miten pitää toimia, no tuo tyttö ei sitä ainakaan tee!
Mä en jaksa .(
Kommentit (567)
1994: minulle karjaistiin aikani (tahallani) lorvittuani että nyt ylös ja aamupalalle. Uskoin kerrasta. Siirtymätilanteet hoituivat, vaikka vaikeaa oli. Hirveä numero tehdään siitä että lapsi ei muka pysty eikä ajatella sitä, että on eri asia ottaa rajoitteet huomioon kuin antaa lapsen elää niiden ehdoilla.
T. Aikuisiällä ADHD-diagnoosin saanut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ihmetellyt täällä aikaisemminkin että, mistä noita "nepsylapsia" nykyään oikein sikiääkin. Vai onko se vaan hienompi nimitys huonosti käyttäytyville lapsille, ja sen nimityksen alla voi käyttäytyä vielä huonommin.
Tätä samaa minäkin ihmettelen. Totta kai on aina ollut lapsia, joilla on ollut neuropsykologisia haasteita - heitä ei ole vain diagnosoitu asiaankuuluvalla tavalla. Se on ollut enemmänkin juuri sellaista, mitä tässäkin ketjussa on kuvailtu: vaatteet niskaan ja heitetty penska pihalle jotta voi mennä kouluun. Silti ihmettelen, miten näitä tapauksia tuntuu olevan nykyään niin paljon. Muistan itse ala-aste ajoilta (n. 20v sitten) että joku 1-2 haastavaa tapausta oli muutamalla rinnakkaisluokalla, mutta ei läheskään kaikilla luokilla. Nyt tuntuu, että lähes jokainen tuntuu olevan nepsylapsi. En tarkoita tätä mitenkään epäkunnioittavasti, ihmettelen vain mistä tämä johtuu koska kaikkia ei voida selittää sillä, ettei niitä ennen diagnosoitu niin hyvin.
Olen nyt jo aikuisen Aspergerin äiti (juuri äsken kirjoittelin) ja luulen, että yksi syy diagnoosien määrän lisääntymiseen on yksinkertaisesti tarve niille. Ennen koulu oli varsin strukturoitunut ja joka ipana tiesi kutakuinkin etukäteen mitä päivä tuo tullessaan. Nykyisin koulu on yhtä hullunmyllyä, joka kaivaa kyllä lapsesta näkyvästi esiin pienetkin poikkeavuudet sopeutumisessa tuohon hulabaloohon. Oman lapseni kohdalla näki selvästi, että "tylsät" opetustavat olivat parhaat, heti kun piti suunnitella itse opintonsa kypsässä 13 vuoden iässä ja sitten toteuttaa tämä pitkäjänteisesti ja omatoimisesti, pakka hajosi. Jos koko koulu olisi ollut "tylsää", diagnoosia ei ehkä olisi tarvittukaan. Toki poika olisi käyttäytynyt luultavasti hieman erikoisesti, mutta ei haittaavan erikoisesti.
Toinen rasite on digimaailma, joka nappaisee koukkuunsa etenkin nepsyt. Kyse ei ole vain siitä rajoitetaanko vaan siitä, että kun joka rajoittamisesta seuraa kevyt neljän tunnin iltakänkkäränkkä höystettynä kaikella mitä autismin kirjoon kuuluu, on se aika pirun raskasta. Ja sama joka ikisen rajoituskerran jälkeen. Tässä ei enää perhe-elämästä puhuta.
Toinen lapseni on ihan "tavis" ja voin sanoa, että hänen laiselleen nuorelle nykykoulun haasteet ja digimaailma houkutuksineen ja koukutuksineen on kevyttä kauraa. Mutta vaikka hän tykkää esim. historiassa ja yhteiskuntaopissa tehdä monimutkaisia, itseohjautuvia tehtäviä, en usko, että hänkään olisi varsinaisesti kärsinyt "tylsästä" opetuksesta. Siitä puhumattakaan, että nettivempaimia ei olisi keksittykään.
On tosi kyseenalaista, että esim. nykykoulun kehitys ajaa välittömästi ahtaalle yhtään nepsy-piirteiset lapset ja vaikkapa vähän huonommista oloista tulevat lapset, kun peruskoulu ei enää tasaa kotitaustasta johtuvia eroja. Elämme jotain isoa Selviytyjät-peliä, jossa lasten soihdut sammutetaan yksitellen, kun nämä eivät enää pärjää sairaassa maailmassa, joka on luotu vain siksi, että kehitys kehittyy ja yritetään tehdä asioista monimutkaisempia kuin ne ovatkaan.
Apua saa jos saa sillä, että on diagnoosi, siksi niitä haetaan. Ja totta kai vanhempi on huolesta soikeana, kun oma lapsi alkaa sekoilla, tietysti siinä hakee apua.
Hyvin kirjoitettu!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä sijaishuollossa on paljon näitä nepsyjä. Päätyvät tänne, kun vanhempi ei saa huolehdittua, että lapsi käy koulua, syö terveellisesti, pukeutuu sään mukaisesti jne. Pääsääntöisesti koulussa käydään. Aamuisin herätellään ja katsotaan, että nuori lähtee kouluun. Jos ei jostain syystä onnistu, tehdään osastolla koulua. Ei anneta pelikoneita tai anneta maata sängyssä. Huolehditaan siitä, että yöllä nukutaan eikä olla esim. pelikoneella. Nuoria pyritään saamaan myös liikkumaan, ulkoilemaan. Saavat paremmin yöllä unta ja kouluunlähtö helpottuu. Ihan perushoivaa ja huolenpitoa siis. Nepsy tarvitsee tätä enemmän kuin normilapsi, mutta ei se mitään taikatemppuja ole.
Käyttekö te muualla töissä samaan aikaan myös? Usein vanhemmilla on ihan oma päivätyö, ja silloin ei normaaleille ihmisille ole mahdollista vetää ruokailua ja kotikoulua samaan aikaan kotona. Lisäksi on eri asia olla vetämässä tuota hommaa työvuoro, mutta kun kotona vedät sitä 24/7, ja mahdollsesti useamman lapsen kanssa, rajaa tulee vastaan. Töissä on pakko käydä, koska toimeentulo.
Silloin kun elää arkea tunti kerrallaan sen vaativan nepsyn kanssa, ei jaksa etsiä muita keinoja tilanteeseen. Omaishoitajuutta ja (korotettua) vammaistukea ei välttämättä kaikki hae. Ei tiedetä omista oikeuksista, tai että omaishoitaja voi olla myös vaikka käy töissä. Samoin kunnan vammaispalvelut. Niitä tyrkytetään keva-lapsille, mutta nepsy jää helposti ilman, vaikka voi olla jopa paljon avuttomampi pärjäämään kuin lievä keva.
Ja kotikoulu. Sitä ei todellakaan tarvitse käydä klo 9-15 arkisin. Sen voi perhe järjestää ihan miten pystyy. Vaikka tunti illassa, ja viikonloput. Kunhan tarvitut asiat oppii.
Jos ei siis pysty kumpikaan vanhempi jäämään töistä pois edes osittain.
Kotikoulua käytetään Suomessa tosi vähän ja suurimmaksi osaksi syynä on ennakkoluulo, että silloin vaaditaan vanhemmalta kotiin jäämistä.
Ei vaadita. Ei kukaan vaadi. Jos lapsi on sellainen että uskaltaa jättää kuitenkin työpäivän ajaksi tekemään omiaan kotona, niin kotikoulua voi käydä kun vanhempi tulee töistä.
Perheessä 1 aikuinen, joka käy töissä. Alakoululainen nepsy, joka ei pärjää yksin kotona työpäivän aikana. Ei, ratkaisu ei ole kotikoulu tai "kotikoulu" vanhemman työpaikalla, töistä pois jääminen tms. Nyt jo vanhempi joutuu tekemään iltaisin ja viikonloppuisin tunnit täyteen, koska poissaoloja tulee lapsen palavereista, käynneistä hoitotahon luona, terapioista, kesken päivän hakemisista jne.
Nyt lapsella haastetta 70 lapsen avotilaluokassa. Häiriintyy ihmisistä; äänistä, liikkeestä, hajusta... minkäs teet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä nyt vuoden verran käynyt kanssa työntekijä. Ollaan sikäli todella onnellisessa asemassa että meidän teini pääsi etäopetukseen, mutta...
Vuosi takana. Edistymistä ei ole tapahtunut juuri ollenkaan, teiniä ei saa kouluun lähiopetukseen (ja ihan oikeasti neropatit, ei tuommoista 70kg/180 lasta noin vain "pueta ja heitetä" kouluun, vähän eri asia kun joku uhmaikäinen taapero), ei mitään mitä en olisi itsekin saanut tehtyä. Ja joudun kuitenkin aamulla herättämään teinin ja avaamaan oven ja lohduttamaan "tukihenkilöä" kun on ollut taas vähän huono aamu...
Sen jälkeen pitää vahtia että teini osallistuu tunneille eikä harhaannu muuhun tekemiseen jne. Siihen päälle omat työt, menee monesti iltaan asti että saa tunnit tehtyä.
Olen. Aivan. Loppu.
Mutta. Itsellä oli vastaava vaihe teininä, yläasteen pääsin ihmeellä läpi (enemmän poissa kun läsnä), opinnot jäi silloin siihen, käytännössä olin sängyssä pari vuotta. Mitään apua/ tukea tms. en saanut. Lopulta pätkätöiden ja kurssien kautta vakituinen työpaikka ja opinnot siinä sivussa, eli ihan yhteisskuntakelpoinen minusta tuli. Ja omat ADHD+ asberger piirteet diagnoosit sain vasta kun olin jo oppinut elämään näiden kanssa.
Jotenkin vain kuvittelin että jos apua saa jo ajoissa niin menisi tuo vaihe helpommalla? Ehkä sitten ei, mutta on ainakin yritetty. Itselle nämä "tukitoimet" nyt vaan aiheuttaa enemmän rasitetta kuin apua.
En yritä ilkeillä, mutta miksi ihmeessä olet hankkinut lapsen jos olet itse viettänyt vuosia sängyssä? Miten jaksamisetasi auttaa se, että nyt sama rumba edessä oman lapsen kanssa?
Ohiksena hieman ihmettelen kysymystäsi. Olen itsekin lintsannut teininä ihan valtavan paljon, ryypännyt ja ollut aivan "kujalla". Ei mulla käynyt mielessäkään, etten tämän takia saisi lapsia tehdä. Sain myös itse vasta aikuisena adhd-diagnoosin ja lapset oli jo tuolloin tehty. Olisinko tehnyt, jos vahvasti periytyvä adhd olisi ollut tiedossa jo tuolloin? Jaa-a. Vaikea vastata.
Siirtymät ovat nepsyaikuiselle todella vaikeita myös. Minua ohjattiin lapsena niin että nyt tehdään näin ja piste. Vastaan ei voinut väittää. Nykyään olen itse luonut itselleni tarkat rutiinit joita noudatan. Vastenmielisintä on mennä nukkumaan tiettyyn aikaan mutta ei auta. Ja aamulla lähtö työpaikalle on raastavaa h**vettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole sen lapsen tai sillä lailla vanhempienkaan vika että tämä elämä on osalle paljonkin hankalampaa kuin onnekkaammille. Se on genetiikkaa. Se ei muutu. Kannattaa miettiä onko olosuhteissa jotain mitä voisi muuttaa sopivammaksi, mutta sekin voi olla tosi vaikeaa. Lämmöllä sanottua kaunista puhetta voinee aina lisätä, pitäen selkeänä rajat kuitenkin.
Vieraamman ihmisen kanssa joskus onnistuu paremmin, joskus ei. Mutta eipä sosiaalityöntekijöillä mitään sen ihmeempää ole tarjota, huostaanotto ei poista näitä geneettisiä ongelmia myöskään vaikka joskus niinkin kuvitellaan eri tahoilla. Toivottavasti ovat edes hyvin käyneet nepsyvalmennuskoulutuksensa, muuten voi mennä pahasti metsään.
Sossukin voi olla nepsy. Pitkän koulutuksen käyminen ja työssä pärjääminen tietenkin edellyttää, että on löydetty toimivat keinot pärjätä ominaisuuden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset kommentoivat nepsy lapsiin liittyviin asioihin? Ainoat ihmiset näitä asioita kommentoimaan ovat neurologit, psykiatrit, lääkärit ja erityispedagogiikan asiantuntijat.
Ja kyllä, perhetyö ei ole mikään apu nepsylle. Perhetyö ei muuta aivoja.
Terveisin, varhaiskasvattaja
Vanhemmuuden tukemistahan se perhetyö on. Kun nepsyn vanhemmilla loppuu kyvyt lapsensa kanssa, niin perhetyöllä sitä paikataan.
Ennemminkin jaksamista, koska nepsyarki poikkeuksellisen raskasta ja loputtoman intensiivistä. Mutta tämäkin edellyttää että perhetyöntekijällä olisi osaamista ja kyse ei ole sohvallaistuskelusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut vanhemmat osaavat toimia lastensa kanssa, toiset eivät. Ja lapsi kärsii.
Jotkut koulut osaa toimia lasten kanssa, useimmat eivät. Nyt oli kyseessä kouluun lähtö, ei kotona olo.
Koulu vastaa tietenkin koulussa olon aikana, mutta koti tietenkin vastaa siitä, että kouluun lähdetään. Ei opettaja ketään kotoa hae.
Oi että oot fiksu.
Mutta jos lapsi kärsii ja ahdistuu siellä koulussa niin, että sinne lähtö on se ongelma?
Jos itse pelkäät hammaslääkäriä tai vaikka leikkausta tai lentämistä kotona, niin ongelmako on silloin koti, eikä se hammaslääkäri/leikkaus/lentäminen, jota pelkäät?
Usein ihminen ahdistuessaan, pelätessään ja kuormittuessaan menee taistele- ja pakenetilaan, ja jos koulu saa aikaa nuo reaktiot, se käytös usein siirtyy jo siihen lähtöön. Käytös ketjuuntuu ja ehdollistuu jo sitä edeltäviin vaiheisiin.
Opettaja voisi hoitaa oman työnsä sen verran hyvin, että jokaisella lapsella on siellä koulussa hyvä olla. Ei vanhempi voi tulla sinne kouluun tätä hommaa hoitaamaan JOKA PÄIVÄ.
Vierailija kirjoitti:
Trolli, autistinen ja ADHD eivät osu yhteen lapseen, ovat täysin vastakkaisia diagnooseja. Jokin perustavanlaatuinen virhe tullut erikoislääkärillä, kun tämmöisen diagnoosin saaneet aikaiseksi. Toisekseen miksi perhetyöntekijä tulee kotiin houkuttelemaan lasta kouluun? Tuontyyppiset erityislapset käyvät Valterissa, eikä peruskoulussa ja asuvat myös ko. yksikössä arkipäivät, jos on pidempi kotimatka.
Usein esiintyvät yhtä aikaa ja erottaminenkin voi olla välillä hankalaa.
Monilla on esim. ADD ja autistisia piirteitä. ADD ja PDA samoin. Myös ihan hyperaktiivinen muoto yhdessä autismin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ottaisin kännykän pois lapsen nukkuessa ja tämä hoitaja veisi sen kouluun.Sitten lapsen herättyä sanoisin että kännykkä on mennyt jo kouluun oppimaan uusia sovelluksia.Lapsi lähtisi mielellään kouluun kun ystävä on jo siellä.Opettaja veisi kännykän pulpettiin,josta sen löytäisi ja näin lapsi voisi ajatella että koulu onkin mukava asia.Narraamalla niinkuin ennenvanhaan,tai no sosiaalitätejä jalasta kiskomaan sängyn alta ja jumalattomalla huutamisella ja mekkalalla sitten,tai antaa olla ja syrjäytyä sitten.Mitäpä se mulle kuuluu.
Tiedätkö edes miten nepsy toimii?
Nepsy kaipaa rutiineja. Arvaa, mikä paniikki nousee, kun puhelin vietiin?
Nepsy saattaa ahdistua hälinästä ukopuolella, ja silloin puhelin on elintärkeä. Moni nepsy kuuntelee musiikkia koko ajan kuulokkeilla, se auttaa sietämään ulkomaailman hälinää. Jos "narraat" puhelimen nepsyltä pois, aiheutat niin hirvittävän ison kaaoksen nepsylle, että hän menee vielä enemmän lukkoon ja sekaisin.
Että miten meni niin kuin omasta mielestä?
Osalle nepsyjä rutiinit taas ovat vaatimuksia, ja he ahdistuva silloin. Näin on esim. pda-tyyppisillä autisteilla. Eli et voi neuvoa toista tuntamatta tapausta todella tarkkaan.
Sitten kun samaan perheeseen sattuu useampi nepsy, joiden tarpeet ovat päinvastaiset, niin siinä ei ole helppoa toimia. Perhetyöntekijä on usein määrätty vain yhdelle lapselle ja sitten homma räjähtääkin, kun neuvoo tätä kuormittaen samalla muita.
Nimenomaan pitää löytää ne OIKEAT keinot lapsen ohjaamiseen ja siihen, että yhteiselo lapsen kanssa sujuu. Ja minulla on itselläni adhd, eli tiedän mistä puhun. Rutiini ei ole sitä, että vanhempi jankuttaa samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Rutiini on sitä, että lapsi totutetaan tekemään jotain samalla tavalla joka aamu. Jos lapsi on kovin aamuäreä eikä siedä ääniä aamuisin, pitää keksiä toinen keino rutiinin opettamiseen ja ylläpitoon. Jos puhuminen on ok, täytyy sekin tehdä tietyllä tavalla.
Ihan ensimmäinen neuvoni on se, että kun lapselle puhuu niistä asioista mitä PITÄÄ tehdä, täytyy puhua ystävälliseen sävyyn. En tarkoita sitä, että antaa lapselle vaihtoehtoja, että pese hampaat tai ole pesemättä, ihan sama. Vaan ensin tervehtii lasta iloisesti toivottaen hyvää huomenta. Sitten antaa lapsen jumittaa hetken. Sitten kun pitää saada lapsi tekemään asioita, ei pidä käyttää käskyttävää äänensävyä, vaan antaa lapsen omien aivojen prosessoida aamurutiinin kulku kysymällä, että muistatko mitä me tehdään ensin. Lapsi kaivelee aivoissaan olevasta "listasta" informaation ja alkaa toimia.
Jos puhuminen aamuisin aiheuttaa ärsytystä, voi käydä vaikka antamassa halauksen ja sen jälkeen ryhtyä itse aamutoimiin esimerkkiä näyttäen. Apuna voi olla vaikka laminoitu lista, josta näkyy aamurutiinin kulku. Kannatte sitä lapsen kanssa yhdessä kun hoidatte aamutoimet. Taukoja saa pitää, vaikka 30 sek puhelimen sekuntikellolla aikaa ottaen.
Tämä kaikki kuulostaa varmaan vaivalloiselta ja oudolta, mutta meidän adhd-yksilöiden aivot ovat vähän oudot. Kun heräämme, prosessoimme vielä monesti näkemiämme unia, yritämme saada aivojamme asettumaan hereillä olemiseen ja rauhoittumaan sellaiseen tilaan, että olemme valmiita aloittamaan päivän. Jos joku tulee heti aamusta tympeästi tai tylysti muistuttamaan mitä pitää tehdä nyt nyt nyt, aivot ylikuormittuvat negatiivisesta ja painostavasta viestistä heti ja aamutoimet viivästyvät tai eivät onnistu lainkaan. Ystävällisyydellä, kärsivällisyydellä, toistolla, joustavuudella ja rakkaudella pääsee pitkälle.
Ja pointti on myös siinä, että kun näitä hyviä keinoja alkaa löytymään, lapsen aivot kyllä kykenevät OPPIMAAN rutiinin, niin ettei sitä tarvitse toistella vanhemman avustuksella. Rutiinin opettelu on ihan kuten minkä tahansa muun asian opettelu. Itselläni on 2 adhd-lasta ja pyrin puhumaan heille lempeästi ja kehumaan heitä kun suoriutuvat hyvin. En korota ääntäni, en nalkuta, en hauku, en painosta, eli en tee niitä stressaavia ja ärsyttäviä asioita joiden avulla minut itseni kasvatettiin. Lapset ovatkin nykyisin todella rauhallisia ja hyvin pärjääviä. :)
Niin, tuo voi toimia sulla, mutta PDA-tyyppiselle rutiinit aiheuttavat ahdistusta. Kaikki laminoidut listat ja muut on saatanasta seuraavia.
Tällaisella lapsella sopii spontaani elämä, ja sitä ei oikein Suomessa ole tarjolla. Ei mitään toistuvaa, koska siitä tulee ahdistus. Ei säätilan katsomista illalla, koska sekin on vaatimus. Spontaanisti vaan sitten aamulla.
Ruokalistoja ei suunnitella etukäteen, vaan mennään spontaanisti.
Toinen vaihtoehto on, että lapsi saa omassa tahdissaan tehdä asiat ja valinnat. Ilman että aikuinen päsmäröi. Tämä toimii pitemmän päälle parhaiten ja lapsi menee joka aamu kouluun (saattaa spontaanisti vaihtaa reittiä ja liikennevälinettä, millä menee).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole sen lapsen tai sillä lailla vanhempienkaan vika että tämä elämä on osalle paljonkin hankalampaa kuin onnekkaammille. Se on genetiikkaa. Se ei muutu. Kannattaa miettiä onko olosuhteissa jotain mitä voisi muuttaa sopivammaksi, mutta sekin voi olla tosi vaikeaa. Lämmöllä sanottua kaunista puhetta voinee aina lisätä, pitäen selkeänä rajat kuitenkin.
Vieraamman ihmisen kanssa joskus onnistuu paremmin, joskus ei. Mutta eipä sosiaalityöntekijöillä mitään sen ihmeempää ole tarjota, huostaanotto ei poista näitä geneettisiä ongelmia myöskään vaikka joskus niinkin kuvitellaan eri tahoilla. Toivottavasti ovat edes hyvin käyneet nepsyvalmennuskoulutuksensa, muuten voi mennä pahasti metsään.
Sossukin voi olla nepsy. Pitkän koulutuksen käyminen ja työssä pärjääminen tietenkin edellyttää, että on löydetty toimivat keinot pärjätä ominaisuuden kanssa.
Tarkoitatko että se sossun nepsyys tarjoaa enemmän sille nepsylapselle? Kyllä se vanhempikin on todennäköisesti nepsy. Ei nepsyt välttämättä ymmärrä tosiaan sen paremmin, varsinkaan jos ovat eri tavalla ja eri oireilla nepsyjä. Eikä nepsyt välttämättä osaa luonnostaan ohjata toista nepsyjä. Nepsyillä herkästi on vääristymää siinä, mikä on normaalia jolloin sekin pitää opetella erikseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pääsisikö kaikki helpommalla ja olisiko inhimmillisempää jos antaisi vain rauhottavia , jos on kovin vaikeasta elämästä kyse? Ei sillä, että suosittelisin, kunhan ajattelin. En tunne kyseistä aihetta.
Autistit on muutenkin taipuvaisia käpertymään omaan maailmaansa, rauhoittavat yleensä vain pahentaisivat tällaista ongelmaa. Autismiin ei ole mitään toimivia lääkkeitä olemassa. ADHD:hen on, mutta ei autismiin.
Ei ole ADHD:ehen mitään lääkkeitä, jolla siitä parantuisi. Oireita voidaan helpottaa joissain tapauksissa joillain lääkkeillä, kuten autisteillakin, mutta lääkkeet eivät aina toimi ja niistä usein tulee sivuvaikutuksia, kuten painon laskua/nousua, raivareita, alakuloa, masennusta, syömisongelmia, nukkumisongelmia.
Kyllä adhd-lääkkeet ovat monelle toimia ja suuri apu. Haluaisin tuoda esiin, että luettelemasi sivuoireet ovat myös yleisiä hoitamattoman adhd:n oireita. Ihan jokainen. Eli jos lääkitys näistä huolimatta avittaa sitten muussa elämässä niin tulos on plusmerkkinen. Toki kaikki ovat yksilöitä, niin oireiston kuin lääkevasteen suhteen ja niiden ehdoilla hoito.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä nyt vuoden verran käynyt kanssa työntekijä. Ollaan sikäli todella onnellisessa asemassa että meidän teini pääsi etäopetukseen, mutta...
Vuosi takana. Edistymistä ei ole tapahtunut juuri ollenkaan, teiniä ei saa kouluun lähiopetukseen (ja ihan oikeasti neropatit, ei tuommoista 70kg/180 lasta noin vain "pueta ja heitetä" kouluun, vähän eri asia kun joku uhmaikäinen taapero), ei mitään mitä en olisi itsekin saanut tehtyä. Ja joudun kuitenkin aamulla herättämään teinin ja avaamaan oven ja lohduttamaan "tukihenkilöä" kun on ollut taas vähän huono aamu...
Sen jälkeen pitää vahtia että teini osallistuu tunneille eikä harhaannu muuhun tekemiseen jne. Siihen päälle omat työt, menee monesti iltaan asti että saa tunnit tehtyä.
Olen. Aivan. Loppu.
Mutta. Itsellä oli vastaava vaihe teininä, yläasteen pääsin ihmeellä läpi (enemmän poissa kun läsnä), opinnot jäi silloin siihen, käytännössä olin sängyssä pari vuotta. Mitään apua/ tukea tms. en saanut. Lopulta pätkätöiden ja kurssien kautta vakituinen työpaikka ja opinnot siinä sivussa, eli ihan yhteisskuntakelpoinen minusta tuli. Ja omat ADHD+ asberger piirteet diagnoosit sain vasta kun olin jo oppinut elämään näiden kanssa.
Jotenkin vain kuvittelin että jos apua saa jo ajoissa niin menisi tuo vaihe helpommalla? Ehkä sitten ei, mutta on ainakin yritetty. Itselle nämä "tukitoimet" nyt vaan aiheuttaa enemmän rasitetta kuin apua.
Adhd ja Asperger on vahvasti perinnöllisiä. Et ilmeisesti miettinyt asiaa ennen lapsen hankintaa.
Itse varmaan antaisin 70kg jässikälle kaksi vaihtoehtoa. Joko lähdet laitokseen tai alat pukea aamuisin. Laitoksessa kyllä saadaan lääkitys kuntoon että pystyy sen isommankin ihmisen pukemaan.
On kyllä todella hämmentävää lukea näitä, että itse ensin vuosikymmenet erilaisista "nepsyyksistä" kärsinyt hankkii ehdoin tahdoin samalla geeniperimällä kuormittuvan lapsen, jopa useamman!
Mitä, oliko itsellä niin kivaa kun elämä ahdisti ja perustoiminnotkin olivat itkuun asti haasteellisia?? Piti ihan samalla "lahjalla" siunata se oma lapsikin.
Lisääntymisessä ei ole itsekkyydellä rajoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä nyt vuoden verran käynyt kanssa työntekijä. Ollaan sikäli todella onnellisessa asemassa että meidän teini pääsi etäopetukseen, mutta...
Vuosi takana. Edistymistä ei ole tapahtunut juuri ollenkaan, teiniä ei saa kouluun lähiopetukseen (ja ihan oikeasti neropatit, ei tuommoista 70kg/180 lasta noin vain "pueta ja heitetä" kouluun, vähän eri asia kun joku uhmaikäinen taapero), ei mitään mitä en olisi itsekin saanut tehtyä. Ja joudun kuitenkin aamulla herättämään teinin ja avaamaan oven ja lohduttamaan "tukihenkilöä" kun on ollut taas vähän huono aamu...
Sen jälkeen pitää vahtia että teini osallistuu tunneille eikä harhaannu muuhun tekemiseen jne. Siihen päälle omat työt, menee monesti iltaan asti että saa tunnit tehtyä.
Olen. Aivan. Loppu.
Mutta. Itsellä oli vastaava vaihe teininä, yläasteen pääsin ihmeellä läpi (enemmän poissa kun läsnä), opinnot jäi silloin siihen, käytännössä olin sängyssä pari vuotta. Mitään apua/ tukea tms. en saanut. Lopulta pätkätöiden ja kurssien kautta vakituinen työpaikka ja opinnot siinä sivussa, eli ihan yhteisskuntakelpoinen minusta tuli. Ja omat ADHD+ asberger piirteet diagnoosit sain vasta kun olin jo oppinut elämään näiden kanssa.
Jotenkin vain kuvittelin että jos apua saa jo ajoissa niin menisi tuo vaihe helpommalla? Ehkä sitten ei, mutta on ainakin yritetty. Itselle nämä "tukitoimet" nyt vaan aiheuttaa enemmän rasitetta kuin apua.
Adhd ja Asperger on vahvasti perinnöllisiä. Et ilmeisesti miettinyt asiaa ennen lapsen hankintaa.
Itse varmaan antaisin 70kg jässikälle kaksi vaihtoehtoa. Joko lähdet laitokseen tai alat pukea aamuisin. Laitoksessa kyllä saadaan lääkitys kuntoon että pystyy sen isommankin ihmisen pukemaan.
On kyllä todella hämmentävää lukea näitä, että itse ensin vuosikymmenet erilaisista "nepsyyksistä" kärsinyt hankkii ehdoin tahdoin samalla geeniperimällä kuormittuvan lapsen, jopa useamman!
Mitä, oliko itsellä niin kivaa kun elämä ahdisti ja perustoiminnotkin olivat itkuun asti haasteellisia?? Piti ihan samalla "lahjalla" siunata se oma lapsikin.
Lisääntymisessä ei ole itsekkyydellä rajoja.
Edes sossut ei tiedä että se on geneettistä vaikka se on tällä hetkellä valtaosa osa heidän työstään, siis nepsylasten tukeminen ja huostaanottaminen. Alkoholistien lapsia ei tarvi ottaa huostaan eikä tukea jos työntekijä tuntee entuudesta vanhemman ja vanhempi lupaa lopettaa juomisen ja hakkaamisen. Edes sossut ei siis tiedä niin pitäisi olla toooosi valveutunut nuori aikuinen että tietäisi tällaisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ottaisin kännykän pois lapsen nukkuessa ja tämä hoitaja veisi sen kouluun.Sitten lapsen herättyä sanoisin että kännykkä on mennyt jo kouluun oppimaan uusia sovelluksia.Lapsi lähtisi mielellään kouluun kun ystävä on jo siellä.Opettaja veisi kännykän pulpettiin,josta sen löytäisi ja näin lapsi voisi ajatella että koulu onkin mukava asia.Narraamalla niinkuin ennenvanhaan,tai no sosiaalitätejä jalasta kiskomaan sängyn alta ja jumalattomalla huutamisella ja mekkalalla sitten,tai antaa olla ja syrjäytyä sitten.Mitäpä se mulle kuuluu.
Tiedätkö edes miten nepsy toimii?
Nepsy kaipaa rutiineja. Arvaa, mikä paniikki nousee, kun puhelin vietiin?
Nepsy saattaa ahdistua hälinästä ukopuolella, ja silloin puhelin on elintärkeä. Moni nepsy kuuntelee musiikkia koko ajan kuulokkeilla, se auttaa sietämään ulkomaailman hälinää. Jos "narraat" puhelimen nepsyltä pois, aiheutat niin hirvittävän ison kaaoksen nepsylle, että hän menee vielä enemmän lukkoon ja sekaisin.
Että miten meni niin kuin omasta mielestä?
Osalle nepsyjä rutiinit taas ovat vaatimuksia, ja he ahdistuva silloin. Näin on esim. pda-tyyppisillä autisteilla. Eli et voi neuvoa toista tuntamatta tapausta todella tarkkaan.
Sitten kun samaan perheeseen sattuu useampi nepsy, joiden tarpeet ovat päinvastaiset, niin siinä ei ole helppoa toimia. Perhetyöntekijä on usein määrätty vain yhdelle lapselle ja sitten homma räjähtääkin, kun neuvoo tätä kuormittaen samalla muita.
Nimenomaan pitää löytää ne OIKEAT keinot lapsen ohjaamiseen ja siihen, että yhteiselo lapsen kanssa sujuu. Ja minulla on itselläni adhd, eli tiedän mistä puhun. Rutiini ei ole sitä, että vanhempi jankuttaa samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Rutiini on sitä, että lapsi totutetaan tekemään jotain samalla tavalla joka aamu. Jos lapsi on kovin aamuäreä eikä siedä ääniä aamuisin, pitää keksiä toinen keino rutiinin opettamiseen ja ylläpitoon. Jos puhuminen on ok, täytyy sekin tehdä tietyllä tavalla.
Ihan ensimmäinen neuvoni on se, että kun lapselle puhuu niistä asioista mitä PITÄÄ tehdä, täytyy puhua ystävälliseen sävyyn. En tarkoita sitä, että antaa lapselle vaihtoehtoja, että pese hampaat tai ole pesemättä, ihan sama. Vaan ensin tervehtii lasta iloisesti toivottaen hyvää huomenta. Sitten antaa lapsen jumittaa hetken. Sitten kun pitää saada lapsi tekemään asioita, ei pidä käyttää käskyttävää äänensävyä, vaan antaa lapsen omien aivojen prosessoida aamurutiinin kulku kysymällä, että muistatko mitä me tehdään ensin. Lapsi kaivelee aivoissaan olevasta "listasta" informaation ja alkaa toimia.
Jos puhuminen aamuisin aiheuttaa ärsytystä, voi käydä vaikka antamassa halauksen ja sen jälkeen ryhtyä itse aamutoimiin esimerkkiä näyttäen. Apuna voi olla vaikka laminoitu lista, josta näkyy aamurutiinin kulku. Kannatte sitä lapsen kanssa yhdessä kun hoidatte aamutoimet. Taukoja saa pitää, vaikka 30 sek puhelimen sekuntikellolla aikaa ottaen.
Tämä kaikki kuulostaa varmaan vaivalloiselta ja oudolta, mutta meidän adhd-yksilöiden aivot ovat vähän oudot. Kun heräämme, prosessoimme vielä monesti näkemiämme unia, yritämme saada aivojamme asettumaan hereillä olemiseen ja rauhoittumaan sellaiseen tilaan, että olemme valmiita aloittamaan päivän. Jos joku tulee heti aamusta tympeästi tai tylysti muistuttamaan mitä pitää tehdä nyt nyt nyt, aivot ylikuormittuvat negatiivisesta ja painostavasta viestistä heti ja aamutoimet viivästyvät tai eivät onnistu lainkaan. Ystävällisyydellä, kärsivällisyydellä, toistolla, joustavuudella ja rakkaudella pääsee pitkälle.
Ja pointti on myös siinä, että kun näitä hyviä keinoja alkaa löytymään, lapsen aivot kyllä kykenevät OPPIMAAN rutiinin, niin ettei sitä tarvitse toistella vanhemman avustuksella. Rutiinin opettelu on ihan kuten minkä tahansa muun asian opettelu. Itselläni on 2 adhd-lasta ja pyrin puhumaan heille lempeästi ja kehumaan heitä kun suoriutuvat hyvin. En korota ääntäni, en nalkuta, en hauku, en painosta, eli en tee niitä stressaavia ja ärsyttäviä asioita joiden avulla minut itseni kasvatettiin. Lapset ovatkin nykyisin todella rauhallisia ja hyvin pärjääviä. :)
Niin, tuo voi toimia sulla, mutta PDA-tyyppiselle rutiinit aiheuttavat ahdistusta. Kaikki laminoidut listat ja muut on saatanasta seuraavia.
Tällaisella lapsella sopii spontaani elämä, ja sitä ei oikein Suomessa ole tarjolla. Ei mitään toistuvaa, koska siitä tulee ahdistus. Ei säätilan katsomista illalla, koska sekin on vaatimus. Spontaanisti vaan sitten aamulla.
Ruokalistoja ei suunnitella etukäteen, vaan mennään spontaanisti.
Toinen vaihtoehto on, että lapsi saa omassa tahdissaan tehdä asiat ja valinnat. Ilman että aikuinen päsmäröi. Tämä toimii pitemmän päälle parhaiten ja lapsi menee joka aamu kouluun (saattaa spontaanisti vaihtaa reittiä ja liikennevälinettä, millä menee).
Minähän mainitsin, että joustoa tarvitaan. Täysi vapaus nyt vaan on mahdottomuus tässä maailmassa, jos meinaa kasvattaa lapsen jotenkin pärjääväksi ihmiseksi. Ei voi jättää hampaita loppuelämäänsä pesemättä, koska se tuntuu inhottavalta tai jättää menemättä kouluun, koska ärsyttää että sinne pitää mennä joka päivä samaan aikaan. Joku struktuuri täytyy olla, vaikka sitten joustavasti, että lapsi saa itse valita haluaako ensin pestä hampaat vai syödä aamupalan. Tietysti kaikista vaikeimmille tapauksille voi tuottaa ahdistusta, että pitää ylipäätään tehdä mitään, mutta itse lähtisin siinä vaiheessa hakemaan lapselle lääkitystä rauhoittamaan hermostoa sen verran, että normaalien asioiden suorittaminen sujuu, eikä kaikki aiheuta totaalista kaaosta. Ei ole kiva lapselle itselleen kärsiä hammasmädästä tai viidestäsadasta päivittäisestä raivarista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä sille lapselle pitäisi sitten mielestäsi tehdä? Pitäisikö sen tuki-ihmisen huutaa että nyt saatanan kakara lähdet kouluun?
Kyllä. Tarvittaessa pitää korottaa ääntä. Sen lisäksi tosiaan vaikka vetää pois sängyn alta ja taluttaa autoon. Menkööt yökkärissä jos ei pukeminen maistu. Eiköhän pukemienkin siinä kohtaa ala kiinnostaa. Lapsilla on oppivelvollisuus ja siitä ei kiukuttelemalla lintsata. Kerran kun annat periksi kiukuttelulle, se toistuu joka ikinen kerta kun lasta väsyttää ja ei huvita lähteä kouluun. Se ei ole hupikysymys tai neuvottelun paikka. Se on yhteiskunnan määräämä velvollisuus, että opiskelu pitää hoitaa.
Sen lisäksi älylaitteet jäähylle tai jokin muu mukava asia. Mitään ns. ylimääräisiä huvituksia ei kuulu saada jos ei hoida ensin asiallisesti velvollisuuksia.
Alapeukkujahan tähän kohta satelee näiltä loputtomilta ymmärtäjä-äideiltä. Sanoittakaa te vaan vuorokauden ympäri niitä tunteita, mutta edestänne löydätte teinin, joka ei ole koskaan tottunut siihen, että joku laittaa rajat.
Kun toimit näin, huudat ja vedät lapsen sängyn alta pois, talutat autoon ja lapsi lähtee yökkäreissä kouluun, saat itsellesi lasun.
Mitä sitten? Ihan paikallaan siihen onkin jonkun puuttua, että tilanne perheessä on päästetty siihen pisteeseen ettei vanhemmilla ole alkeellisintakaan auktoriteettiä jäljellä ja lapsi on päästänsä sekaisin.
Luitko tätä ketjua ollenkaan? Koko tämä ketju lähti siitä, että sossut ei osaa auttaa nepsyjä eikä todellakaan saa nepsyjä "kuriin". Lasuista tulee vain lisää ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä nyt vuoden verran käynyt kanssa työntekijä. Ollaan sikäli todella onnellisessa asemassa että meidän teini pääsi etäopetukseen, mutta...
Vuosi takana. Edistymistä ei ole tapahtunut juuri ollenkaan, teiniä ei saa kouluun lähiopetukseen (ja ihan oikeasti neropatit, ei tuommoista 70kg/180 lasta noin vain "pueta ja heitetä" kouluun, vähän eri asia kun joku uhmaikäinen taapero), ei mitään mitä en olisi itsekin saanut tehtyä. Ja joudun kuitenkin aamulla herättämään teinin ja avaamaan oven ja lohduttamaan "tukihenkilöä" kun on ollut taas vähän huono aamu...
Sen jälkeen pitää vahtia että teini osallistuu tunneille eikä harhaannu muuhun tekemiseen jne. Siihen päälle omat työt, menee monesti iltaan asti että saa tunnit tehtyä.
Olen. Aivan. Loppu.
Mutta. Itsellä oli vastaava vaihe teininä, yläasteen pääsin ihmeellä läpi (enemmän poissa kun läsnä), opinnot jäi silloin siihen, käytännössä olin sängyssä pari vuotta. Mitään apua/ tukea tms. en saanut. Lopulta pätkätöiden ja kurssien kautta vakituinen työpaikka ja opinnot siinä sivussa, eli ihan yhteisskuntakelpoinen minusta tuli. Ja omat ADHD+ asberger piirteet diagnoosit sain vasta kun olin jo oppinut elämään näiden kanssa.
Jotenkin vain kuvittelin että jos apua saa jo ajoissa niin menisi tuo vaihe helpommalla? Ehkä sitten ei, mutta on ainakin yritetty. Itselle nämä "tukitoimet" nyt vaan aiheuttaa enemmän rasitetta kuin apua.
Adhd ja Asperger on vahvasti perinnöllisiä. Et ilmeisesti miettinyt asiaa ennen lapsen hankintaa.
Itse varmaan antaisin 70kg jässikälle kaksi vaihtoehtoa. Joko lähdet laitokseen tai alat pukea aamuisin. Laitoksessa kyllä saadaan lääkitys kuntoon että pystyy sen isommankin ihmisen pukemaan.
Aspergeriin ei ole lääkettä. ADHD:hen on, mutta mitäs kun se 70 kg jässikkä ei halua lääkitystä aloittaa? Nuori itse päättää, aloittaako lääkityksen vai ei. Eikä laitoksissa lääkitä, vaan psykiatrian osastoilla.
"Tuo lapsi" älä ole vihainen lapselle. Tässä ei ole kyse kurinpidosta. Perheterapiaa ja sosiaaliviraston apua. Lasu ei ole mikään rangaistus. Sen voi tehdä itsekin jos ei voimat riitä.
Voimia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä nyt vuoden verran käynyt kanssa työntekijä. Ollaan sikäli todella onnellisessa asemassa että meidän teini pääsi etäopetukseen, mutta...
Vuosi takana. Edistymistä ei ole tapahtunut juuri ollenkaan, teiniä ei saa kouluun lähiopetukseen (ja ihan oikeasti neropatit, ei tuommoista 70kg/180 lasta noin vain "pueta ja heitetä" kouluun, vähän eri asia kun joku uhmaikäinen taapero), ei mitään mitä en olisi itsekin saanut tehtyä. Ja joudun kuitenkin aamulla herättämään teinin ja avaamaan oven ja lohduttamaan "tukihenkilöä" kun on ollut taas vähän huono aamu...
Sen jälkeen pitää vahtia että teini osallistuu tunneille eikä harhaannu muuhun tekemiseen jne. Siihen päälle omat työt, menee monesti iltaan asti että saa tunnit tehtyä.
Olen. Aivan. Loppu.
Mutta. Itsellä oli vastaava vaihe teininä, yläasteen pääsin ihmeellä läpi (enemmän poissa kun läsnä), opinnot jäi silloin siihen, käytännössä olin sängyssä pari vuotta. Mitään apua/ tukea tms. en saanut. Lopulta pätkätöiden ja kurssien kautta vakituinen työpaikka ja opinnot siinä sivussa, eli ihan yhteisskuntakelpoinen minusta tuli. Ja omat ADHD+ asberger piirteet diagnoosit sain vasta kun olin jo oppinut elämään näiden kanssa.
Jotenkin vain kuvittelin että jos apua saa jo ajoissa niin menisi tuo vaihe helpommalla? Ehkä sitten ei, mutta on ainakin yritetty. Itselle nämä "tukitoimet" nyt vaan aiheuttaa enemmän rasitetta kuin apua.
Adhd ja Asperger on vahvasti perinnöllisiä. Et ilmeisesti miettinyt asiaa ennen lapsen hankintaa.
Itse varmaan antaisin 70kg jässikälle kaksi vaihtoehtoa. Joko lähdet laitokseen tai alat pukea aamuisin. Laitoksessa kyllä saadaan lääkitys kuntoon että pystyy sen isommankin ihmisen pukemaan.
On kyllä todella hämmentävää lukea näitä, että itse ensin vuosikymmenet erilaisista "nepsyyksistä" kärsinyt hankkii ehdoin tahdoin samalla geeniperimällä kuormittuvan lapsen, jopa useamman!
Mitä, oliko itsellä niin kivaa kun elämä ahdisti ja perustoiminnotkin olivat itkuun asti haasteellisia?? Piti ihan samalla "lahjalla" siunata se oma lapsikin.
Lisääntymisessä ei ole itsekkyydellä rajoja.
Olen nepsy, en ole lapsuudessa ollut ahdistunut, aina olin myöhässä koulusta, söin maksalaatikkoa joka päivä yms. Kaikenmaailman jumeja, mutta ei ahdistanut. Koulukeskiarvo 9-10 välissä aina. Toimin erkkaopena yläkoulussa ja tunnistan nepsyn alta aikayksikön. Ymmärrän heitä. Omista lapsista kaksi nepsyä, toista ahdistaa toista ei. Miksi en olisi saanut tehdä lapsia? Eikä ahdista elämä nytkään vaikka haasteita on.
Alue: Aihe vapaa
Tämä on ihan totta. Ja myös opettajat haluavat oppilaille niitä diagnooseja, usein aloite asiaan tulee opettajalta. Diagnoosin avulla opettaja toivoo saavansa jotain lisäresurssia luokkaan tai oppilaan osaksi aikaa erityisopettajan vetämään pienryhmään tms.