Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Nepsylapsi, hankalat aamut ja tukitoimet. Kuuntelen tässä kun nuori perhetyöntekijä selittää sängyn alle ryömineelle pojalle että nyt kuule ...
04.04.2023 |
Tässäkö se apu nyt on?
Olen käytännössä yh (mies ajaa rekkaa) ja meillä on austistinen adhd lapsi jolle siirtymätilanteet ovat tosi vaikeita ja aamu pahimpia. Kun romahdin koululääkärillä, meistä tehtiin lasu.
Luvattiin että joku tulee aamuisin auttamaan ja kertomaan miten pitää toimia, no tuo tyttö ei sitä ainakaan tee!
Mä en jaksa .(
Kommentit (567)
En nyt ota kantaa ap:n tilanteeseen, mutta yleisesti ottaen pohdin, että miten näitä nepsy-lapsia tuntuu olevan nyt aivan valtavissa määrin enemmän kuin esim. 1970-luvulla, jolloin olen itse ollut lapsi. Toki silloin ei asioita tutkittukaan läheskään samassa mittakaavassa kuin nykyään, mutta silti. En voi sille mitään, että väkisinkin mieleen tulee, että onko osa "oireilusta" kuitenkin vain sitä, että vanhemmat eivät aseta kunnon rajoja lapsilleen ja elämä on ehkä muutenkin vähän "levällään", ei esim. noudateta säännöllisiä nukkumaanmeno-, ruokailu ja ulkoiluaikoja. Vanhemmat istuvat kännykät kourassa, perheissä syödään paljon epäterveellisiä ruokia ja silloin kun huvittaa, nukkumaan mennään myöhään jne. Lisäksi usein kuviossa ovat vielä vanhempien tiheästi vaihtuvat elämänkumppanit, on isä- ja äitipuolta, samassa perheessä lapsia monellekin eri vanhemmalle, muutetaan tiheästi jne. Vähän semmoista juuretonta ja levotonta elämää kaikinpuolin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä nyt vuoden verran käynyt kanssa työntekijä. Ollaan sikäli todella onnellisessa asemassa että meidän teini pääsi etäopetukseen, mutta...
Vuosi takana. Edistymistä ei ole tapahtunut juuri ollenkaan, teiniä ei saa kouluun lähiopetukseen (ja ihan oikeasti neropatit, ei tuommoista 70kg/180 lasta noin vain "pueta ja heitetä" kouluun, vähän eri asia kun joku uhmaikäinen taapero), ei mitään mitä en olisi itsekin saanut tehtyä. Ja joudun kuitenkin aamulla herättämään teinin ja avaamaan oven ja lohduttamaan "tukihenkilöä" kun on ollut taas vähän huono aamu...
Sen jälkeen pitää vahtia että teini osallistuu tunneille eikä harhaannu muuhun tekemiseen jne. Siihen päälle omat työt, menee monesti iltaan asti että saa tunnit tehtyä.
Olen. Aivan. Loppu.
Mutta. Itsellä oli vastaava vaihe teininä, yläasteen pääsin ihmeellä läpi (enemmän poissa kun läsnä), opinnot jäi silloin siihen, käytännössä olin sängyssä pari vuotta. Mitään apua/ tukea tms. en saanut. Lopulta pätkätöiden ja kurssien kautta vakituinen työpaikka ja opinnot siinä sivussa, eli ihan yhteisskuntakelpoinen minusta tuli. Ja omat ADHD+ asberger piirteet diagnoosit sain vasta kun olin jo oppinut elämään näiden kanssa.
Jotenkin vain kuvittelin että jos apua saa jo ajoissa niin menisi tuo vaihe helpommalla? Ehkä sitten ei, mutta on ainakin yritetty. Itselle nämä "tukitoimet" nyt vaan aiheuttaa enemmän rasitetta kuin apua.
Adhd ja Asperger on vahvasti perinnöllisiä. Et ilmeisesti miettinyt asiaa ennen lapsen hankintaa.
Itse varmaan antaisin 70kg jässikälle kaksi vaihtoehtoa. Joko lähdet laitokseen tai alat pukea aamuisin. Laitoksessa kyllä saadaan lääkitys kuntoon että pystyy sen isommankin ihmisen pukemaan.
On kyllä todella hämmentävää lukea näitä, että itse ensin vuosikymmenet erilaisista "nepsyyksistä" kärsinyt hankkii ehdoin tahdoin samalla geeniperimällä kuormittuvan lapsen, jopa useamman!
Mitä, oliko itsellä niin kivaa kun elämä ahdisti ja perustoiminnotkin olivat itkuun asti haasteellisia?? Piti ihan samalla "lahjalla" siunata se oma lapsikin.
Lisääntymisessä ei ole itsekkyydellä rajoja.
Ei nepsyys ole pelkkää kärsimystä, vaan siinä positiivisiakin puolia, joita sinä et ehkä näe tai halua nähdä.
Lähipiirissäni on näitä:
- Syvällinen kiinnostus asioihin, mm. tekniikka, luonnontieteet, matematiikka, lääketiede. Menestyminen ammatissa ja tutkijan uralla. Kun vaan ensin pääsee sen peruskoulun läpi (nämä ammattiin valmistuneet ovat myös suorittaneet koulun "vanhana aikana" eli ennen nykyistä itseohjautuvuus ops:ia tai 80 lapsen luokkia avotiloissa).
- Syvällinen kiinnostus ja lahjakkuus taide- ja taitoaineissa: musiikki, kuvataide, urheilu (jalkapallo)
- Sosiaalisuus ja spontaanius; tuovat paljon iloa ympärilleen ja lähiyhteisöön; ei ole tylsää
- Luotettava ystävä (autismin kirjon ihminen)
- Pystyy tekemään ylipitkiä vuoroja töissä ja vapaa-ajalla; toimintakyky parhaimmillaan yöllä (adhd). Mahtava ominaisuus esim. matkustaessa tai kun pitää ajaa yöllä autoa.
- Laatikon ulkopuolelta -katsominen: tuo ratkaisuja ja luovuuttaa tilanteisiin mm. tuotekehitysorganisaatiossa. Pystyy muuttamaan katsontakantaa.
- Hallitsee sekä yksityiskohdat että kokonaisuuden. Analyyttisyys. Isojen tietomäärien opiskelu ja muistaminen.
- Aistii ihmisten tiloja helposti, empaattisuus, muiden huomioon ottaminen.
- Ei pelaa sosiaalisia pelejä, vaan on aito.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ottaisin kännykän pois lapsen nukkuessa ja tämä hoitaja veisi sen kouluun.Sitten lapsen herättyä sanoisin että kännykkä on mennyt jo kouluun oppimaan uusia sovelluksia.Lapsi lähtisi mielellään kouluun kun ystävä on jo siellä.Opettaja veisi kännykän pulpettiin,josta sen löytäisi ja näin lapsi voisi ajatella että koulu onkin mukava asia.Narraamalla niinkuin ennenvanhaan,tai no sosiaalitätejä jalasta kiskomaan sängyn alta ja jumalattomalla huutamisella ja mekkalalla sitten,tai antaa olla ja syrjäytyä sitten.Mitäpä se mulle kuuluu.
Tiedätkö edes miten nepsy toimii?
Nepsy kaipaa rutiineja. Arvaa, mikä paniikki nousee, kun puhelin vietiin?
Nepsy saattaa ahdistua hälinästä ukopuolella, ja silloin puhelin on elintärkeä. Moni nepsy kuuntelee musiikkia koko ajan kuulokkeilla, se auttaa sietämään ulkomaailman hälinää. Jos "narraat" puhelimen nepsyltä pois, aiheutat niin hirvittävän ison kaaoksen nepsylle, että hän menee vielä enemmän lukkoon ja sekaisin.
Että miten meni niin kuin omasta mielestä?
Osalle nepsyjä rutiinit taas ovat vaatimuksia, ja he ahdistuva silloin. Näin on esim. pda-tyyppisillä autisteilla. Eli et voi neuvoa toista tuntamatta tapausta todella tarkkaan.
Sitten kun samaan perheeseen sattuu useampi nepsy, joiden tarpeet ovat päinvastaiset, niin siinä ei ole helppoa toimia. Perhetyöntekijä on usein määrätty vain yhdelle lapselle ja sitten homma räjähtääkin, kun neuvoo tätä kuormittaen samalla muita.
Nimenomaan pitää löytää ne OIKEAT keinot lapsen ohjaamiseen ja siihen, että yhteiselo lapsen kanssa sujuu. Ja minulla on itselläni adhd, eli tiedän mistä puhun. Rutiini ei ole sitä, että vanhempi jankuttaa samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Rutiini on sitä, että lapsi totutetaan tekemään jotain samalla tavalla joka aamu. Jos lapsi on kovin aamuäreä eikä siedä ääniä aamuisin, pitää keksiä toinen keino rutiinin opettamiseen ja ylläpitoon. Jos puhuminen on ok, täytyy sekin tehdä tietyllä tavalla.
Ihan ensimmäinen neuvoni on se, että kun lapselle puhuu niistä asioista mitä PITÄÄ tehdä, täytyy puhua ystävälliseen sävyyn. En tarkoita sitä, että antaa lapselle vaihtoehtoja, että pese hampaat tai ole pesemättä, ihan sama. Vaan ensin tervehtii lasta iloisesti toivottaen hyvää huomenta. Sitten antaa lapsen jumittaa hetken. Sitten kun pitää saada lapsi tekemään asioita, ei pidä käyttää käskyttävää äänensävyä, vaan antaa lapsen omien aivojen prosessoida aamurutiinin kulku kysymällä, että muistatko mitä me tehdään ensin. Lapsi kaivelee aivoissaan olevasta "listasta" informaation ja alkaa toimia.
Jos puhuminen aamuisin aiheuttaa ärsytystä, voi käydä vaikka antamassa halauksen ja sen jälkeen ryhtyä itse aamutoimiin esimerkkiä näyttäen. Apuna voi olla vaikka laminoitu lista, josta näkyy aamurutiinin kulku. Kannatte sitä lapsen kanssa yhdessä kun hoidatte aamutoimet. Taukoja saa pitää, vaikka 30 sek puhelimen sekuntikellolla aikaa ottaen.
Tämä kaikki kuulostaa varmaan vaivalloiselta ja oudolta, mutta meidän adhd-yksilöiden aivot ovat vähän oudot. Kun heräämme, prosessoimme vielä monesti näkemiämme unia, yritämme saada aivojamme asettumaan hereillä olemiseen ja rauhoittumaan sellaiseen tilaan, että olemme valmiita aloittamaan päivän. Jos joku tulee heti aamusta tympeästi tai tylysti muistuttamaan mitä pitää tehdä nyt nyt nyt, aivot ylikuormittuvat negatiivisesta ja painostavasta viestistä heti ja aamutoimet viivästyvät tai eivät onnistu lainkaan. Ystävällisyydellä, kärsivällisyydellä, toistolla, joustavuudella ja rakkaudella pääsee pitkälle.
Ja pointti on myös siinä, että kun näitä hyviä keinoja alkaa löytymään, lapsen aivot kyllä kykenevät OPPIMAAN rutiinin, niin ettei sitä tarvitse toistella vanhemman avustuksella. Rutiinin opettelu on ihan kuten minkä tahansa muun asian opettelu. Itselläni on 2 adhd-lasta ja pyrin puhumaan heille lempeästi ja kehumaan heitä kun suoriutuvat hyvin. En korota ääntäni, en nalkuta, en hauku, en painosta, eli en tee niitä stressaavia ja ärsyttäviä asioita joiden avulla minut itseni kasvatettiin. Lapset ovatkin nykyisin todella rauhallisia ja hyvin pärjääviä. :)
Niin, tuo voi toimia sulla, mutta PDA-tyyppiselle rutiinit aiheuttavat ahdistusta. Kaikki laminoidut listat ja muut on saatanasta seuraavia.
Tällaisella lapsella sopii spontaani elämä, ja sitä ei oikein Suomessa ole tarjolla. Ei mitään toistuvaa, koska siitä tulee ahdistus. Ei säätilan katsomista illalla, koska sekin on vaatimus. Spontaanisti vaan sitten aamulla.
Ruokalistoja ei suunnitella etukäteen, vaan mennään spontaanisti.
Toinen vaihtoehto on, että lapsi saa omassa tahdissaan tehdä asiat ja valinnat. Ilman että aikuinen päsmäröi. Tämä toimii pitemmän päälle parhaiten ja lapsi menee joka aamu kouluun (saattaa spontaanisti vaihtaa reittiä ja liikennevälinettä, millä menee).
Minähän mainitsin, että joustoa tarvitaan. Täysi vapaus nyt vaan on mahdottomuus tässä maailmassa, jos meinaa kasvattaa lapsen jotenkin pärjääväksi ihmiseksi. Ei voi jättää hampaita loppuelämäänsä pesemättä, koska se tuntuu inhottavalta tai jättää menemättä kouluun, koska ärsyttää että sinne pitää mennä joka päivä samaan aikaan. Joku struktuuri täytyy olla, vaikka sitten joustavasti, että lapsi saa itse valita haluaako ensin pestä hampaat vai syödä aamupalan. Tietysti kaikista vaikeimmille tapauksille voi tuottaa ahdistusta, että pitää ylipäätään tehdä mitään, mutta itse lähtisin siinä vaiheessa hakemaan lapselle lääkitystä rauhoittamaan hermostoa sen verran, että normaalien asioiden suorittaminen sujuu, eikä kaikki aiheuta totaalista kaaosta. Ei ole kiva lapselle itselleen kärsiä hammasmädästä tai viidestäsadasta päivittäisestä raivarista.
PDA:han ei ole lääkitystä. Jos taas tarkoitit vihannekseksi lääkitsemistä, olet väärillä teillä.
Jos sulla ei ole kokemusta ja tietoa asiasta, niin ei kannata toimia asiantuntijana.
Vierailija kirjoitti:
En nyt ota kantaa ap:n tilanteeseen, mutta yleisesti ottaen pohdin, että miten näitä nepsy-lapsia tuntuu olevan nyt aivan valtavissa määrin enemmän kuin esim. 1970-luvulla, jolloin olen itse ollut lapsi. Toki silloin ei asioita tutkittukaan läheskään samassa mittakaavassa kuin nykyään, mutta silti. En voi sille mitään, että väkisinkin mieleen tulee, että onko osa "oireilusta" kuitenkin vain sitä, että vanhemmat eivät aseta kunnon rajoja lapsilleen ja elämä on ehkä muutenkin vähän "levällään", ei esim. noudateta säännöllisiä nukkumaanmeno-, ruokailu ja ulkoiluaikoja. Vanhemmat istuvat kännykät kourassa, perheissä syödään paljon epäterveellisiä ruokia ja silloin kun huvittaa, nukkumaan mennään myöhään jne. Lisäksi usein kuviossa ovat vielä vanhempien tiheästi vaihtuvat elämänkumppanit, on isä- ja äitipuolta, samassa perheessä lapsia monellekin eri vanhemmalle, muutetaan tiheästi jne. Vähän semmoista juuretonta ja levotonta elämää kaikinpuolin.
Kyllä heitä oli jo aiemminkin runsaasti, mutt elinolot olivat pysyvämmät ja muutokset harvinaisia. Naapurissani oli tosiaan 7 kirjolla olevaa ja veikkaisin, että monet heidän serkuistaan olisivat saaneet nykymittapuulla diagnoosin. Silloin he olivat vain hieman erikoisia. Omaa päivätyötäni olen tehnyt pitkään autistien parissa.
Vierailija kirjoitti:
En nyt ota kantaa ap:n tilanteeseen, mutta yleisesti ottaen pohdin, että miten näitä nepsy-lapsia tuntuu olevan nyt aivan valtavissa määrin enemmän kuin esim. 1970-luvulla, jolloin olen itse ollut lapsi. Toki silloin ei asioita tutkittukaan läheskään samassa mittakaavassa kuin nykyään, mutta silti. En voi sille mitään, että väkisinkin mieleen tulee, että onko osa "oireilusta" kuitenkin vain sitä, että vanhemmat eivät aseta kunnon rajoja lapsilleen ja elämä on ehkä muutenkin vähän "levällään", ei esim. noudateta säännöllisiä nukkumaanmeno-, ruokailu ja ulkoiluaikoja. Vanhemmat istuvat kännykät kourassa, perheissä syödään paljon epäterveellisiä ruokia ja silloin kun huvittaa, nukkumaan mennään myöhään jne. Lisäksi usein kuviossa ovat vielä vanhempien tiheästi vaihtuvat elämänkumppanit, on isä- ja äitipuolta, samassa perheessä lapsia monellekin eri vanhemmalle, muutetaan tiheästi jne. Vähän semmoista juuretonta ja levotonta elämää kaikinpuolin.
Noniin. Itsekö ihan tämän teorian pohdit vai jostako tänne kopsasit kuulemasi?
Ei 80-luvulla ollut syöpääkään. Itse asiassa kukaan ei kuollutkaan, paitsi Olof Palme ja Kekkonen. Kukaan ei lentänyt lentokoneella, paitsi mun kummisetä. Nämä on on faktoja, koska itse ole elänyt 80-luvulla ja kyllä muistan, mitä silloin oli ja mitä ei ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole sen lapsen tai sillä lailla vanhempienkaan vika että tämä elämä on osalle paljonkin hankalampaa kuin onnekkaammille. Se on genetiikkaa. Se ei muutu. Kannattaa miettiä onko olosuhteissa jotain mitä voisi muuttaa sopivammaksi, mutta sekin voi olla tosi vaikeaa. Lämmöllä sanottua kaunista puhetta voinee aina lisätä, pitäen selkeänä rajat kuitenkin.
Vieraamman ihmisen kanssa joskus onnistuu paremmin, joskus ei. Mutta eipä sosiaalityöntekijöillä mitään sen ihmeempää ole tarjota, huostaanotto ei poista näitä geneettisiä ongelmia myöskään vaikka joskus niinkin kuvitellaan eri tahoilla. Toivottavasti ovat edes hyvin käyneet nepsyvalmennuskoulutuksensa, muuten voi mennä pahasti metsään.
Sossukin voi olla nepsy. Pitkän koulutuksen käyminen ja työssä pärjääminen tietenkin edellyttää, että on löydetty toimivat keinot pärjätä ominaisuuden kanssa.
Tarkoitatko että se sossun nepsyys tarjoaa enemmän sille nepsylapselle? Kyllä se vanhempikin on todennäköisesti nepsy. Ei nepsyt välttämättä ymmärrä tosiaan sen paremmin, varsinkaan jos ovat eri tavalla ja eri oireilla nepsyjä. Eikä nepsyt välttämättä osaa luonnostaan ohjata toista nepsyjä. Nepsyillä herkästi on vääristymää siinä, mikä on normaalia jolloin sekin pitää opetella erikseen.
En tarkoita mitään tuollaista. Kunhan mainitsin, että näinkin voi olla. Mutta koulutettuna ammattiroolissa toimiminen on kuitenkin eri tilanne, kuin vertaistuki. Siinä edellytetään itsereflektointia, eli ei lähdetä neuvomaan muita vain omista kokemuksista käsin. Se ei täytä alan eettisiä perusteita. Ehkä sosiaalityön ei pidä ensisijaisesti lähteä normaalin (?) tavoittelusta, etenkään muiden puolesta tavoitteeksi asetettuna. Vaan yksilöiden ja perheiden tukemisesta heidän lähtökohdistaan. Tarkoitus on vahvistaa heidän omia voimavaroja ja resursseja. Tunnistaa yhteiskunnan rakenteita ja niiden vaikutuksia. Normaaliuden käsite on niistä yksi. Toisaalta kannatteleva, mutta mahdollisesti syrjäyttävä, rakenne.
Erilaiset kokemukset elämässä voivat antaa perspektiiviä, etenkin kun katsotaan melko itsestäänselviksi miellettyjen rakenteiden näkökulmasta.
Vierailija kirjoitti:
Tuotahan se on nykyään. Ennen se kersa puettiin ja potkaistiin pihalle, että nyt kouluun.
Nyt edes kosket satiaiseen vastentahtoisesti niin joudut linnaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä on mainio esimerkki koko ketjun verran taas sitä yhteiskunnan myötätuntoa erityislapsia ja tulevia erityisaikuisia kohtaan. Kun menin, siis ihan kehtasin mennä sanomaan, että meidän perheessä valmistaudutaan siihen, että ihan ilman yhteiskunnan apua joutunee vammaista lastaan sitten sen aikuisena ollessa hoitamaan, niin heti oli sosiaalidemokratiaan uskova kukkahattu kauhistelemassa, kuinka en ansaitse lapsia, kun olen niin sairas mieleltäni. Tästä ketjusta voi lukea, mitä sitä anonyymisti sitten sanotaan, kun joku uupunut erityislapsen vanhempi tarvitsisi apua ja se apu on sitten mitä sattuu, niin kuin usein on. Itse osaat tietysti paremmin, kun vuosia olet sen muksusi jo skutsannut hirmuaamuinakin kouluun, mutta kun et jaksa, niin homma menee lähinnä vitsiksi. Suurin teistä oikeasti vain vihaa vammaisia, sairaita ja tukea tarvitsevia ja heidän perheitään ja lukee näitä ketjuja vain tunteakseen ylimielisyyttä ja päästäkseen anonyymisti vapaasti pilkkaamaan. Mitään ette asiasta tajua ja itse ette pärjäisi ko. lapsen kanssa viittä minuuttiakaan, mutta sitten voi aina heittää, että mikset abortoinut sitä lastas!
Erityislasten vanhemmille suosittelen oikeasti asiasta jtn tajuavien vertaisketjuja, facessa on paljon, ovat myös suljettuja ryhmiä niin nämä veemäiset kultapossut ja eutanasianatsit harvemmin niissä mellastavat. Solidaarisuutta ja neuvoja löytyy sieltä, ei täältä näiden tavallisten, hyvien ihmisten seasta.
Ja ap: Ehkä on hyvä, että näkevät miten vaikeaa se on oikeasti. ADHDn kanssa ehdottomasti lääkitys kuntoon, jos ei ole. Lepää ap nyt hetki ja sitten taas jatkat sitä taistelua, kun olet paremmassa jamassa. Meitä elää tosi monta aamut on aina pahimpia -elämää. Ehkä sille joskus voi vanhana sitten nauraakin. Kaikkea hyvää teille!
Tässä on sitten myös huomioitava ja erotettava se, että on olemassa tosiaan autisteja tai nepsyjä ilman vammaa, on olemassa ihmisiä joilla on sekä kehitysvamma että ovat myös autistisia ja pelkästään kehitysvammalla (ei liity tähän ketjuun). Halusin huomioida tämän ettei kukaan vahingossa vedä mitään yhtäläisyysmerkkejä autismin ja vamman tai sairauden välille.
Vierailija kirjoitti:
En nyt ota kantaa ap:n tilanteeseen, mutta yleisesti ottaen pohdin, että miten näitä nepsy-lapsia tuntuu olevan nyt aivan valtavissa määrin enemmän kuin esim. 1970-luvulla, jolloin olen itse ollut lapsi. Toki silloin ei asioita tutkittukaan läheskään samassa mittakaavassa kuin nykyään, mutta silti. En voi sille mitään, että väkisinkin mieleen tulee, että onko osa "oireilusta" kuitenkin vain sitä, että vanhemmat eivät aseta kunnon rajoja lapsilleen ja elämä on ehkä muutenkin vähän "levällään", ei esim. noudateta säännöllisiä nukkumaanmeno-, ruokailu ja ulkoiluaikoja. Vanhemmat istuvat kännykät kourassa, perheissä syödään paljon epäterveellisiä ruokia ja silloin kun huvittaa, nukkumaan mennään myöhään jne. Lisäksi usein kuviossa ovat vielä vanhempien tiheästi vaihtuvat elämänkumppanit, on isä- ja äitipuolta, samassa perheessä lapsia monellekin eri vanhemmalle, muutetaan tiheästi jne. Vähän semmoista juuretonta ja levotonta elämää kaikinpuolin.
Tämä juuri. Meillä minä olen ollut hieman leväperäisempi, mutta mieheni on pitänyt senkin edestä tiukempia rajoja. En ole todellakaan kuitenkaan antanut nepsylapseni p*rseillä mitä haluaa vaan antanut rangaistuksia vääristä valinnoista ja opettanut oikean ja väärän eroja. Empatiakyvyn opetin lapselle jo taaperona. Olen ollut saman miehen kanssa jo tyttäreni ollessa pieni (ei ole lapsen biologinen isä) ja vaikka kuinka on tehnyt mieli heittää lusikat jakoon montakin kertaa, olen aina ajatellut lapsen parasta ja ongelmat on saatu ratkottua. Meillä on hyvä elämä. Olemme muuttaneet näiden parinkymmenen vuoden aikana vain kahdesti ja syynä on ollut vaihto isompaan asuntoon jne. Toinen muutoista oli alle kilometrin päähän vanhasta kodista, joten lapsen kaveripiiri jne. Ei muuttunut.
Niinpä meidän nepsylapsi on nyt aikuinen joka valitsee elämälleen suuntaa ja tekee kaiken omilla ehdoillaan. Käy töissä ja opiskelee. Hän määrittelee itse tahdin jolla opintoja tekee ja se on hänelle hyväksi. Tulevaisuus ei kuitenkaan vaarannu. Hän on rohkeasti pyytänyt tukea rajoitteisiinsa eikä peittele asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En nyt ota kantaa ap:n tilanteeseen, mutta yleisesti ottaen pohdin, että miten näitä nepsy-lapsia tuntuu olevan nyt aivan valtavissa määrin enemmän kuin esim. 1970-luvulla, jolloin olen itse ollut lapsi. Toki silloin ei asioita tutkittukaan läheskään samassa mittakaavassa kuin nykyään, mutta silti. En voi sille mitään, että väkisinkin mieleen tulee, että onko osa "oireilusta" kuitenkin vain sitä, että vanhemmat eivät aseta kunnon rajoja lapsilleen ja elämä on ehkä muutenkin vähän "levällään", ei esim. noudateta säännöllisiä nukkumaanmeno-, ruokailu ja ulkoiluaikoja. Vanhemmat istuvat kännykät kourassa, perheissä syödään paljon epäterveellisiä ruokia ja silloin kun huvittaa, nukkumaan mennään myöhään jne. Lisäksi usein kuviossa ovat vielä vanhempien tiheästi vaihtuvat elämänkumppanit, on isä- ja äitipuolta, samassa perheessä lapsia monellekin eri vanhemmalle, muutetaan tiheästi jne. Vähän semmoista juuretonta ja levotonta elämää kaikinpuolin.
Voisikohan olla näin:
- Diagnooseja osataan tehdä paremmin, eli ollaan opittu tunnistamaan mistä ongelmissa on oikeasti kyse, tutkimus ja ymmärrys aiheesta on kehittynyt
- Lasten elämä on muuttunut ympäristön muuttumisen myötä, tarjolla todella paljon kaikkea mikä ei ole lapselle hyväksi, aikuisten mahdoton valvoa haitallisen nettisisällön käyttöä ja luonnossa leikkiminen vähentynyt
- Aikuisten keskittyminen työhön ja itsensä hyvinvoinnin kehittämiseen trendikästä, lapsi helppo jättää kännykän paimennettavaksi. No, ennenkin lapset olivat yksin, mutta arki oli sitä että lapset osallistuivat fyysiseen kotityöhön tai leikkivät luonnossa
- Arvomaailman muutos, hämmennys
- Biologian kehityskulku, heikkeneekö ihmisen fysiologia esim mutaatioiden kautta? Tai tämä kai on evoluutioteoriaa vastaan jossa lajit kehittyvät, mutta itse mietin, onko näin vai rapautuuko ihminen..?
Ja nämä kaikki yhtäaikaa siis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuotahan se on nykyään. Ennen se kersa puettiin ja potkaistiin pihalle, että nyt kouluun.
Nykyään armeijassakin päivystäjä käy aamulla kuiskimassa tupien ovella, että voi herätä jos jaksaa.
Ja kysyy saako verhot jo avata : )
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä näille nepsylapsille tapahtui vaikkapa 40v sitten? Ryömikö avustaja tai äiti maanittelemassa lasta sängyn alta?
Silloin niitä ei vielä ollut. Nykyajan muoti-ilmiö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä nyt vuoden verran käynyt kanssa työntekijä. Ollaan sikäli todella onnellisessa asemassa että meidän teini pääsi etäopetukseen, mutta...
Vuosi takana. Edistymistä ei ole tapahtunut juuri ollenkaan, teiniä ei saa kouluun lähiopetukseen (ja ihan oikeasti neropatit, ei tuommoista 70kg/180 lasta noin vain "pueta ja heitetä" kouluun, vähän eri asia kun joku uhmaikäinen taapero), ei mitään mitä en olisi itsekin saanut tehtyä. Ja joudun kuitenkin aamulla herättämään teinin ja avaamaan oven ja lohduttamaan "tukihenkilöä" kun on ollut taas vähän huono aamu...
Sen jälkeen pitää vahtia että teini osallistuu tunneille eikä harhaannu muuhun tekemiseen jne. Siihen päälle omat työt, menee monesti iltaan asti että saa tunnit tehtyä.
Olen. Aivan. Loppu.
Mutta. Itsellä oli vastaava vaihe teininä, yläasteen pääsin ihmeellä läpi (enemmän poissa kun läsnä), opinnot jäi silloin siihen, käytännössä olin sängyssä pari vuotta. Mitään apua/ tukea tms. en saanut. Lopulta pätkätöiden ja kurssien kautta vakituinen työpaikka ja opinnot siinä sivussa, eli ihan yhteisskuntakelpoinen minusta tuli. Ja omat ADHD+ asberger piirteet diagnoosit sain vasta kun olin jo oppinut elämään näiden kanssa.
Jotenkin vain kuvittelin että jos apua saa jo ajoissa niin menisi tuo vaihe helpommalla? Ehkä sitten ei, mutta on ainakin yritetty. Itselle nämä "tukitoimet" nyt vaan aiheuttaa enemmän rasitetta kuin apua.
Olin eilen viimeksi herättämässä aamulla varhain yläkouluikäistä nuorta. Olen noin vuoden tehnyt perhetyötä kyseisessä perheessä. Lapsi odottaa minua herättämään kolme kertaa viikossa, koska hän tietää, että niinä aamuina herätys on rauhallinen, kiva, rento ja lapsi saa aikaa nousta ylös. Joka ikinen aamu viimeisen puolen vuoden aikana lapsi on noussut ylös (nepsy, adhd) ja tullut kyydilläni kouluun niinä aamuina, kun olen/ollaan kollegan kanssa oltu herättämässä. Ohjeistus aamuherätyksiin ja kuljetuksiin on tullut sosiaalityöntekijältä, eli minä teen sitä työtä, mitä käsketään. Ja suurimmilta osin lapset ovat lähteneet aina kouluun. Onnistuneita aamuherätyksiä edellyttää se, että olen luonut lapseen suhteen läsnäolon ja yhteisen ajan kautta. Vanhemmilla tämä osa-alue sakkaa aina kaikkein pahiten, eli joku estää kiinnostuneen läsnäolon ja rakastavan lähestymisen lapseensa (väsymys, laiskuus, halu toimia omien vanhempien kaltaisesti ym.). Välillä on tapauksia, että vaikka kuinka mallintaisi vanhemmille toimivaa tapaa herättää ja antaisin työkaluja arkeen, niin aina pitää väittää vastaan, vaikka omin silmin näkisi toimivat menetelmät.
Hyvä että sinulla on onnistumista töissä, mutta miten liittyi minun kertomukseeni? Meillä työntekijä käy kahtena aamuna ja lisäksi kaksi kertaa viikossa myöhemmin päivällä eri toimia tukemassa. Myöhemmät tapaamiset sujuvat paremmin, mutta aamusta ei toimi.
Niinä aamuina kun työntekijä ei tule, aamut toimivat paremmin ja teini ei myöhästy (etä)tunneilta, on saanut syötyä ennen tunteja ja osallistuu paremmin. Mutta koska isä kodin ulkopuolella töissä ja minä kotona kiinni töissä, kodin puolesta ei pystytä kuljettamaan teiniä kouluun eikä teini sinne itsenäisesti mene. (Aikaisemmin sain kyllä ovesta ulos, mutta lopputuloksena ei kuitenkaan mennyt kouluun joten koulun kanssa päädyttiin etäopiskeluun/ saatettuna kouluun menoon).
Meillä työntekijä ei saa nuoreen kontaktia aamuisin, nuori monesti myöhästyy etätunnilta ja aamupala jää syömättä niinä aamuina kun työntekijä tukemassa aamutoimia. Ei toivoakaan että lähtisi koululle. Ja hyvin samat toimintatavat kuin mitä minä käytän, nuori vaan ei kestä ulkopuolisia kontakteja aamusta. Ja ei ole realistista että herättäisin niin aikaisin että ehtisi herätä kunnolla ennen työntekijän tuloa.
En oikeasti tiedä mitä sitten kun peruskoulu ohi. Jos nuori saisi opiskella etänä tai iltaopinnoissa, todennäköisesti sujuisi jotenkin. Nämä vaihtoehdot vaan on varattu aikuisopiskelijoille, vain etälukioon voi mahdollisesti päästä poikkeusluvalla (näin ainakin minulle on kerrottu).
Tää on ehkä tyhmä kysymys, mutta mitäs nuori tekee sitten kun lukio tai toinen aste on suoritettu. Ei se työpaikan löytäminen tunnu olevan helppoa edes neurotyypilliselle nuorelle.
Kuule, ei noita asioita kykene miettimään sen kaiken kaaoksen keskellä. Pojan kanssa oli vuosia, joiden aikana ehdin aika monta kertaa miettiä että soitan hätäkeskukseen, nyt minulla loppuu kaikki rahkeet just ja nyt. Kuopuksen kanssa samassa iässä mietittiin valitseeko lukioon laajaa vai lyhyttä matikkaa. Elämä nepsyn (tai muuten nätisti sanottuna haasteellisen lapsen) kanssa on selviytymistaistelua päivästä toiseen. Kun sain omalle lapselleni lyhennetyt koulupäivät kasiluokalla, mikä sitten auttoikin onneksi paljon, en ollut jaksanut suoda siihen mennessä AJATUSTAKAAN sille mitä peruskoulun jälkeen. Meillä kaikki meni kuitenkin siinä vaiheessa sujuvasti, koska pojan kiinnostuksenkohde olivat autot, meni opiskelemaan kuljetusalaa ja se valtava motivaatio siivitti jaksamaan ja pystymään vaikka mihin. Todellisuus löi valmistumisen jälkeen päin näköä, kun ei kyennyt tekemään 15-tuntisia työpäiviä (no ihme).
Et ehkä tarkoittanut kommenttiasi ilkeäksi, mutta itse olen vuosien myötä tullut tosi allergiseksi näille kommenteille, että kun lapsi ja nuori on todettu jotenkin poikkeavaksi, sitten taivastellaan, että eikös tuon ikäisen pitäisi osata sitä ja tätä ja miten se aikoo selvitä siitä ja tästä normaalista asiasta. Kas kun se poikkeavuus tarkoittaa JUURI SITÄ, että se lapsi ei ole tavallinen. Se ei elä tavallista elämää. Se ei todellakaan osaa 5-vuotiaana sitä mitä naapurin Mauri-Mielikki tekee jo silmät kiinni ja 16-vuotiaanakaan se ei yllätys vaan ole samanlainen kuin muut. Erityislasten vanhemmat tekevät usein hartiavoimin töitä saadakseen lapsensa elämään lopulta mahdollisimman tavallista elämää, mutta ei, he eivät vie lapsiaan saunan taakse jos näin ei käykään. Eli mitä sitten tapahtuu jos ei saa töitä, no sitten ei saa töitä, sitten pitää vaan yrittää lisää tai keksiä muuta. Elämä on kovaa ja toisille tosi kovaa. Silti se voi toivoakseni olla elämisen arvoista. (Ja anteeksi purkaukseni, jos et tarkoittanut millään pahalla. Palaute oli tarkoitettu ylipäänsä näille ällistelijöille, jotka eivät käsitä, että poikkeavuus tarkoittaa poikkeavuutta.)
T: aikuisen Aspergerin äiti, joka aiemmin pari viestiä jo kirjoitti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ihmetellyt täällä aikaisemminkin että, mistä noita "nepsylapsia" nykyään oikein sikiääkin. Vai onko se vaan hienompi nimitys huonosti käyttäytyville lapsille, ja sen nimityksen alla voi käyttäytyä vielä huonommin.
Vähän näinkin. On myös ihan oikeita neuropsykiatrisia adhd-lapsia, mutta paljon nykyään myös lapsia joihin vanhemmat eivät ole jaksaneet/osanneet luoda kunnon kontaktia, eikä pysty rauhoittamaan lasta tarpeen tullen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä nyt vuoden verran käynyt kanssa työntekijä. Ollaan sikäli todella onnellisessa asemassa että meidän teini pääsi etäopetukseen, mutta...
Vuosi takana. Edistymistä ei ole tapahtunut juuri ollenkaan, teiniä ei saa kouluun lähiopetukseen (ja ihan oikeasti neropatit, ei tuommoista 70kg/180 lasta noin vain "pueta ja heitetä" kouluun, vähän eri asia kun joku uhmaikäinen taapero), ei mitään mitä en olisi itsekin saanut tehtyä. Ja joudun kuitenkin aamulla herättämään teinin ja avaamaan oven ja lohduttamaan "tukihenkilöä" kun on ollut taas vähän huono aamu...
Sen jälkeen pitää vahtia että teini osallistuu tunneille eikä harhaannu muuhun tekemiseen jne. Siihen päälle omat työt, menee monesti iltaan asti että saa tunnit tehtyä.
Olen. Aivan. Loppu.
Mutta. Itsellä oli vastaava vaihe teininä, yläasteen pääsin ihmeellä läpi (enemmän poissa kun läsnä), opinnot jäi silloin siihen, käytännössä olin sängyssä pari vuotta. Mitään apua/ tukea tms. en saanut. Lopulta pätkätöiden ja kurssien kautta vakituinen työpaikka ja opinnot siinä sivussa, eli ihan yhteisskuntakelpoinen minusta tuli. Ja omat ADHD+ asberger piirteet diagnoosit sain vasta kun olin jo oppinut elämään näiden kanssa.
Jotenkin vain kuvittelin että jos apua saa jo ajoissa niin menisi tuo vaihe helpommalla? Ehkä sitten ei, mutta on ainakin yritetty. Itselle nämä "tukitoimet" nyt vaan aiheuttaa enemmän rasitetta kuin apua.
Olin eilen viimeksi herättämässä aamulla varhain yläkouluikäistä nuorta. Olen noin vuoden tehnyt perhetyötä kyseisessä perheessä. Lapsi odottaa minua herättämään kolme kertaa viikossa, koska hän tietää, että niinä aamuina herätys on rauhallinen, kiva, rento ja lapsi saa aikaa nousta ylös. Joka ikinen aamu viimeisen puolen vuoden aikana lapsi on noussut ylös (nepsy, adhd) ja tullut kyydilläni kouluun niinä aamuina, kun olen/ollaan kollegan kanssa oltu herättämässä. Ohjeistus aamuherätyksiin ja kuljetuksiin on tullut sosiaalityöntekijältä, eli minä teen sitä työtä, mitä käsketään. Ja suurimmilta osin lapset ovat lähteneet aina kouluun. Onnistuneita aamuherätyksiä edellyttää se, että olen luonut lapseen suhteen läsnäolon ja yhteisen ajan kautta. Vanhemmilla tämä osa-alue sakkaa aina kaikkein pahiten, eli joku estää kiinnostuneen läsnäolon ja rakastavan lähestymisen lapseensa (väsymys, laiskuus, halu toimia omien vanhempien kaltaisesti ym.). Välillä on tapauksia, että vaikka kuinka mallintaisi vanhemmille toimivaa tapaa herättää ja antaisin työkaluja arkeen, niin aina pitää väittää vastaan, vaikka omin silmin näkisi toimivat menetelmät.
Hyvä että sinulla on onnistumista töissä, mutta miten liittyi minun kertomukseeni? Meillä työntekijä käy kahtena aamuna ja lisäksi kaksi kertaa viikossa myöhemmin päivällä eri toimia tukemassa. Myöhemmät tapaamiset sujuvat paremmin, mutta aamusta ei toimi.
Niinä aamuina kun työntekijä ei tule, aamut toimivat paremmin ja teini ei myöhästy (etä)tunneilta, on saanut syötyä ennen tunteja ja osallistuu paremmin. Mutta koska isä kodin ulkopuolella töissä ja minä kotona kiinni töissä, kodin puolesta ei pystytä kuljettamaan teiniä kouluun eikä teini sinne itsenäisesti mene. (Aikaisemmin sain kyllä ovesta ulos, mutta lopputuloksena ei kuitenkaan mennyt kouluun joten koulun kanssa päädyttiin etäopiskeluun/ saatettuna kouluun menoon).
Meillä työntekijä ei saa nuoreen kontaktia aamuisin, nuori monesti myöhästyy etätunnilta ja aamupala jää syömättä niinä aamuina kun työntekijä tukemassa aamutoimia. Ei toivoakaan että lähtisi koululle. Ja hyvin samat toimintatavat kuin mitä minä käytän, nuori vaan ei kestä ulkopuolisia kontakteja aamusta. Ja ei ole realistista että herättäisin niin aikaisin että ehtisi herätä kunnolla ennen työntekijän tuloa.
En oikeasti tiedä mitä sitten kun peruskoulu ohi. Jos nuori saisi opiskella etänä tai iltaopinnoissa, todennäköisesti sujuisi jotenkin. Nämä vaihtoehdot vaan on varattu aikuisopiskelijoille, vain etälukioon voi mahdollisesti päästä poikkeusluvalla (näin ainakin minulle on kerrottu).
Tää on ehkä tyhmä kysymys, mutta mitäs nuori tekee sitten kun lukio tai toinen aste on suoritettu. Ei se työpaikan löytäminen tunnu olevan helppoa edes neurotyypilliselle nuorelle.
Kuule, ei noita asioita kykene miettimään sen kaiken kaaoksen keskellä. Pojan kanssa oli vuosia, joiden aikana ehdin aika monta kertaa miettiä että soitan hätäkeskukseen, nyt minulla loppuu kaikki rahkeet just ja nyt. Kuopuksen kanssa samassa iässä mietittiin valitseeko lukioon laajaa vai lyhyttä matikkaa. Elämä nepsyn (tai muuten nätisti sanottuna haasteellisen lapsen) kanssa on selviytymistaistelua päivästä toiseen. Kun sain omalle lapselleni lyhennetyt koulupäivät kasiluokalla, mikä sitten auttoikin onneksi paljon, en ollut jaksanut suoda siihen mennessä AJATUSTAKAAN sille mitä peruskoulun jälkeen. Meillä kaikki meni kuitenkin siinä vaiheessa sujuvasti, koska pojan kiinnostuksenkohde olivat autot, meni opiskelemaan kuljetusalaa ja se valtava motivaatio siivitti jaksamaan ja pystymään vaikka mihin. Todellisuus löi valmistumisen jälkeen päin näköä, kun ei kyennyt tekemään 15-tuntisia työpäiviä (no ihme).
Et ehkä tarkoittanut kommenttiasi ilkeäksi, mutta itse olen vuosien myötä tullut tosi allergiseksi näille kommenteille, että kun lapsi ja nuori on todettu jotenkin poikkeavaksi, sitten taivastellaan, että eikös tuon ikäisen pitäisi osata sitä ja tätä ja miten se aikoo selvitä siitä ja tästä normaalista asiasta. Kas kun se poikkeavuus tarkoittaa JUURI SITÄ, että se lapsi ei ole tavallinen. Se ei elä tavallista elämää. Se ei todellakaan osaa 5-vuotiaana sitä mitä naapurin Mauri-Mielikki tekee jo silmät kiinni ja 16-vuotiaanakaan se ei yllätys vaan ole samanlainen kuin muut. Erityislasten vanhemmat tekevät usein hartiavoimin töitä saadakseen lapsensa elämään lopulta mahdollisimman tavallista elämää, mutta ei, he eivät vie lapsiaan saunan taakse jos näin ei käykään. Eli mitä sitten tapahtuu jos ei saa töitä, no sitten ei saa töitä, sitten pitää vaan yrittää lisää tai keksiä muuta. Elämä on kovaa ja toisille tosi kovaa. Silti se voi toivoakseni olla elämisen arvoista. (Ja anteeksi purkaukseni, jos et tarkoittanut millään pahalla. Palaute oli tarkoitettu ylipäänsä näille ällistelijöille, jotka eivät käsitä, että poikkeavuus tarkoittaa poikkeavuutta.)
T: aikuisen Aspergerin äiti, joka aiemmin pari viestiä jo kirjoitti
KIITOS että kirjoitit tämän, meitä lienee paljon jotka tietää tämän, muttai ei jaksa/kykene muotoilla lauseita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En nyt ota kantaa ap:n tilanteeseen, mutta yleisesti ottaen pohdin, että miten näitä nepsy-lapsia tuntuu olevan nyt aivan valtavissa määrin enemmän kuin esim. 1970-luvulla, jolloin olen itse ollut lapsi. Toki silloin ei asioita tutkittukaan läheskään samassa mittakaavassa kuin nykyään, mutta silti. En voi sille mitään, että väkisinkin mieleen tulee, että onko osa "oireilusta" kuitenkin vain sitä, että vanhemmat eivät aseta kunnon rajoja lapsilleen ja elämä on ehkä muutenkin vähän "levällään", ei esim. noudateta säännöllisiä nukkumaanmeno-, ruokailu ja ulkoiluaikoja. Vanhemmat istuvat kännykät kourassa, perheissä syödään paljon epäterveellisiä ruokia ja silloin kun huvittaa, nukkumaan mennään myöhään jne. Lisäksi usein kuviossa ovat vielä vanhempien tiheästi vaihtuvat elämänkumppanit, on isä- ja äitipuolta, samassa perheessä lapsia monellekin eri vanhemmalle, muutetaan tiheästi jne. Vähän semmoista juuretonta ja levotonta elämää kaikinpuolin.
Tämä juuri. Meillä minä olen ollut hieman leväperäisempi, mutta mieheni on pitänyt senkin edestä tiukempia rajoja. En ole todellakaan kuitenkaan antanut nepsylapseni p*rseillä mitä haluaa vaan antanut rangaistuksia vääristä valinnoista ja opettanut oikean ja väärän eroja. Empatiakyvyn opetin lapselle jo taaperona. Olen ollut saman miehen kanssa jo tyttäreni ollessa pieni (ei ole lapsen biologinen isä) ja vaikka kuinka on tehnyt mieli heittää lusikat jakoon montakin kertaa, olen aina ajatellut lapsen parasta ja ongelmat on saatu ratkottua. Meillä on hyvä elämä. Olemme muuttaneet näiden parinkymmenen vuoden aikana vain kahdesti ja syynä on ollut vaihto isompaan asuntoon jne. Toinen muutoista oli alle kilometrin päähän vanhasta kodista, joten lapsen kaveripiiri jne. Ei muuttunut.
Niinpä meidän nepsylapsi on nyt aikuinen joka valitsee elämälleen suuntaa ja tekee kaiken omilla ehdoillaan. Käy töissä ja opiskelee. Hän määrittelee itse tahdin jolla opintoja tekee ja se on hänelle hyväksi. Tulevaisuus ei kuitenkaan vaarannu. Hän on rohkeasti pyytänyt tukea rajoitteisiinsa eikä peittele asiaa.
Hienoa, juuri tätä tarkoitin. Arvostan sinua, hienoa työtä olet tehnyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En nyt ota kantaa ap:n tilanteeseen, mutta yleisesti ottaen pohdin, että miten näitä nepsy-lapsia tuntuu olevan nyt aivan valtavissa määrin enemmän kuin esim. 1970-luvulla, jolloin olen itse ollut lapsi. Toki silloin ei asioita tutkittukaan läheskään samassa mittakaavassa kuin nykyään, mutta silti. En voi sille mitään, että väkisinkin mieleen tulee, että onko osa "oireilusta" kuitenkin vain sitä, että vanhemmat eivät aseta kunnon rajoja lapsilleen ja elämä on ehkä muutenkin vähän "levällään", ei esim. noudateta säännöllisiä nukkumaanmeno-, ruokailu ja ulkoiluaikoja. Vanhemmat istuvat kännykät kourassa, perheissä syödään paljon epäterveellisiä ruokia ja silloin kun huvittaa, nukkumaan mennään myöhään jne. Lisäksi usein kuviossa ovat vielä vanhempien tiheästi vaihtuvat elämänkumppanit, on isä- ja äitipuolta, samassa perheessä lapsia monellekin eri vanhemmalle, muutetaan tiheästi jne. Vähän semmoista juuretonta ja levotonta elämää kaikinpuolin.
Noniin. Itsekö ihan tämän teorian pohdit vai jostako tänne kopsasit kuulemasi?
Ei 80-luvulla ollut syöpääkään. Itse asiassa kukaan ei kuollutkaan, paitsi Olof Palme ja Kekkonen. Kukaan ei lentänyt lentokoneella, paitsi mun kummisetä. Nämä on on faktoja, koska itse ole elänyt 80-luvulla ja kyllä muistan, mitä silloin oli ja mitä ei ollut.
Luepa kirjoitukseni uudelleen. Väitinkö jotain faktaksi? Kysehän oli omista pohdinnoistani ja mietteistäni, aivan kuten selkeästi kirjoitin.
Paha antaa neuvoja kun en tunne yhtään nepsy lasta . Eiköhän ihan normaalit kasvatusmetodit toimi. Vanhempien pitää olla erityisen johdonmukaisia , selkeitä ja osin joustamattomia, luulen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ihmetellyt täällä aikaisemminkin että, mistä noita "nepsylapsia" nykyään oikein sikiääkin. Vai onko se vaan hienompi nimitys huonosti käyttäytyville lapsille, ja sen nimityksen alla voi käyttäytyä vielä huonommin.
Vähän näinkin. On myös ihan oikeita neuropsykiatrisia adhd-lapsia, mutta paljon nykyään myös lapsia joihin vanhemmat eivät ole jaksaneet/osanneet luoda kunnon kontaktia, eikä pysty rauhoittamaan lasta tarpeen tullen.
Luulisi, että kontaktin luominen ei aiemmin ole onnistunut yleisesti yhtään sen paremmin kasvatuksellisesti ajatellen. Koko asiaa ei ole edes nimetty, saati edellytetty. Pellossa kasvaneet ei ollut pelkkä vertauskuva.
Mutta entisajan maailma ei vaatinut samanlaisia sosiaalisia taitoja tai moniajo-keskittymistä. Töihin pääsi vähän pökkelömpikin ja hommat tehtiin hitaammassa tahdissa ilman satoja säädöksiä ja laadunvalvontaa. Elinpiiri oli monilla rauhallisempi ja yksinkertaisempi. Jotkut oli aika pitkälti kännissä aina ja silti töissä jne. Metatyötä ei ollut niin paljon, odotuksia ei ollut niin paljon. Koulutuksen ja työelämän muutos, aikoinaan harva oli edes ylioppilas, saati että kilpailu olisi ollut samaa luokkaa.
Alue: Aihe vapaa
Viime aikoina on puhuttu paljon itseaiheutetusta keskittymishäiriöstä eli ADT:stä. Tämä tila muistuttaa ADHD:ta mutta se ei ole geneettistä, vaan elinpymäristön aiheuttamaa. Yksi iso syyllinen on älylaitteet jotka kaikin puolin kouluttavat aivoista lyhytjänteisiä ja keskittymiskyvyttömiä. Jos tämä on iso ongelma aikuisillakin niin miten sitten ei lapsilla? Lasten tapauksessa heidän sosiaaliset kykynsä ovat myös vasta kehittymässä, ja jos älylaitteet tavalla tai toisella häiritsevät tätä kehitystä, niin seuraukset voivat olla sen osalta paljon pahemmatkin kuin aikuisella.