Lue keskustelun säännöt.
Kaipaan kolmekymppisiltä sinkuilta vertaistukea
Deittimaailmasta on tullut karu, kun on 30+. Tuntuu, että paras jako noin omanikäisistä vakavasti otettavista kumppaneista on jo tehty ja kolmekymppisistä on pitkälle jäänyt jäljelle ikuista nuoruutta eläviä, sitoutumiskammoisia, teinityttöjen perään haikailevia miehiä tai jo eronneita pienten lasten isiä.
Välillä parisuhteissa olevat kaverit tsemppaavat puhuen omista sinkkuvuosistaan, mutta todellisuudessa heidän sinkkuvuotensa ovat olleet vähän päälle parikymppisenä eivätkä paineet ole samanlaisia kuin kolmekymppisellä. Minulle on alkanut esimerkiksi tulla salaa surullinen ole, kun kuulen ystävien raskausuutisia, sillä haluaisin itsekin jo lapsia, mutta parisuhteen muodostaminen on hankalaa.
Millaisia kokemuksia deittailusta muilla kolmekymppisillä on? Kiinnostaisi kuulla myös miesten näkökulmasta.
Kommentit (916)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissä on muutama +/- 30 -vuotias sinkkumies. Kaikki opiskelleita, työelämään vaivattomasti sijoittuneita, fiksuja, omillaan toimeen tulevia ihan kivannäköisiä ja -oloisia miehiä. Vakavaa parisuhdetta ei ole, koska vapaa-ajan harrastukset syövät ajan lisäksi energiaa: yksi kuntoilee, toinen tekee musiikkia ja kolmas pelaa luurit päässä jotain.
Eivät siis liikuskele baareissa tai festareilla.
Aivan varmasti parisuhde kiinnostaisi, mutta missä tällaiset tyypit tapaisivat ketään?
Deittisovellukset eivät tule kysymykseenkään.
Taustalla lienee tietynlainen introverttius, sosiaalinen kömpelyys ja kouluajoilta otsaan lyöty nörtin leima."Ihan kivannäköisiä" ei enää riitä. Mikään sinne päin ei riitä, kun potentiaaliset naiset seulovat satojen joukosta Tinderissä.
No älä ole siellä Tinderissä, jos se noin paljon peppukipua aiheuttaa. On muitakin deittisivustoja, joissa voi laittaa hakuun omia ehtoja, minkälaista kumppania haluaa löytää. Ja myös kirjoittaa kuvaukseen paljon itsestään. Moni niistä deittisivuista maksaa, mutta vaikka happy pancake on ilmainen ja siellä voi kertoa itsestään paljon, ei pelkällä kuvalla mennä. Jos haluaa maksaa, niin eliittikumppani-sivusto, ei niin paljon satunnaisen seksin etsijöitä, ehkä e-kontakti myös. Jos on pelkän seksiseuran appissa niin ihan turha valittaa, että siellä porukka etsii seksiseuraa perustuen ulkonäköön, onko pään hakkaaminen seinään järkevää. Tinderistä sen sopivan oikean kumppanin löytäminen voi olla todella vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle on aina se kumppani ollut ensisijainen, sitten vasta suhteessa pohditaan sopiiko siihen lapset vai ei. Olisi jotenkin nurinkurinen ajatus haluta lapsia ja sitten alkaa etsimään jotakuta joka niitä voisi kanssani tehdä.
Epäreilua sitä kumppania kohtaan, jos suhtautuminen lapsiasiaan on että kattellaan. Jos suhteen edetessä kummankin näkemys kehittyy ihan eri suuntaan niin erohan siitä todennäköisemmin tulee. Helpommalla pääsee, jos asian keskustelee jo aluksi, mutta ei sekään tietty takaa mitään.
Itse en voisi aluksi tietää haluanko lapsia, koska kuten sanoin, lapset tulevat siihen tiettyyn parisuhteeseen jos ovat tullakseen. Minulle lapset eivät ole parisuhteesta irrallinen asia, joita voisi haluta tietämättä kenen kanssa tai millaisessa tilanteessa. Toki tiedän, että moni haluaa ihan vain lapsia riippumatta siitä kenen kanssa, mutta itse koen asian toisin ja halusin tällä vain valaista millainen ajatusmaailma voi olla ihmisellä joka ei 30+ sinkkuna tiedä haluaako lapsia vai ei.
Ajattelen täsmälleen samoin kuin sinä. Minusta olisi outoa hakea kumppania minkään haluamisen kautta, tyyliin etsitään miestä, jonka kanssa hankin koiran tai talon tai kesämökin. Kyllä ihmisessä pitää olla vain ne syyt, jonka vuoksi haluan olla juuri hänen kanssaan ja kaikki muu tulee sitten, jos on tullakseen.
Toisaalta tiedän, että esim. monet ystävistäni ovat jättäneet miehen, koska tuntevat, että suhde ei etene, jos asutaan vain samassa paikassa tms. Itse en niin ajattele, vaan että jos yhdessä halutaan olla, tehdään kompromisseja yhteisten voimavarojen mukaan.
Olen toisaalta samaa mieltä. Toisaalta sitten ainakin itselläni halu saada lapsi ja halu tulla äidiksi oli täysin siitä riippumaton, oliko minulla kumppani, ja millainen hän oli - eli sikäli ymmärrän sitäkin, että etenkin perheenperustamisiässä huomioivat tällaisten toiveiden yhteensopivuuden. Jos itse haluaa lapsia, ei olisi hyvä idea aloittaa suhdetta vaikka velan kanssa, vaikka kuinka olisi rakastunut. Ihminen haluaa elämässä kuitenkin muutakin kuin suhteen, eikä suhde ole koko elämä, joten ymmärrän, että suhteen täytyy matchata muun elämän kanssa.
Niin ihmistä, joka sanoo, että etsin varakasta puolisoa, koska haluan tosissani rikkaan ja helpon elämän, ostella kaikkea, halveksitaan, mutta jotenkin on aivan ok etsiä mitä tahansa puolisoa, jonka kanssa lapsen teko onnistuu.
Mutta onko tämä oikeasti ok sen lapsenkin kannalta, siis perustaa suhde, jonka todennäköisyys onnistua on huomattavan pieni ja sitten siinä on se lapsikin vielä erotessa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olin sinkku ikävuodet 27-35, ja sitten löysinkin mieheni yhteisen kaverin synttäreiltä.
Lapset oli meillä molemmilla toki jo tehtynä, joten tilanne sinänsä eri, kun vaatimuksenani ei ollut tuonikäisenä enää lapseton, mutta minun kanssani lapsia haluava mies ja ydinperhe-elämä.
Yksi ystävistäni joutui eroamaan pitkäaikaisesta miehestään kun miehen uskottomuus paljastui, ja kyllä hänelläkin oli vaikeuksia löytää yli 3-kymppisenä lapsia haluava mutta lapseton ja sinkku mies itselleen, vaikka ystäväni on kuvankaunis. Löysi kuitenkin, mutta joutui kyllä antamaan aika paljon periksi vaatimuksissaan.
Missä vaatimuksissa hän joutui antamaan periksi? Ja oliko kuitenkin aidosti kiinnostunut ja rakastunut siihen mieheen, jonka kanssa aloitti suhteen? Itse koen, että vaikka etukäteen sinkkuna maalailisi niitä ja näitä ominaisuuksia, joita toivoisi kumppanille, niin jos oikeasti rakastuu ihmiseen, jolta jotain näistä puuttuu, ei se ole tyytymistä tai sitä, että olisi antanut periksi vaatimuksissaan. Jos on vetovoimaa ja kipinää ja oikeasti tietää haluavansa juuri sen tietyn ihmisen, niin silloin en koe, että olisi laskettu rimaa. Toki sitten, jos on menty suhteeseen ilman, että oikeasti tuntee vetoa kyseiseen ihmiseen ja on rakastunut, silloin toki kyse on tyytymisestä. Miten oli sen ystäväsi kohdalla?
Ikä oli yksi,eli tämä mies on nuorempi mitä oli haussa, hän joutui myös antamaan reilun vuoden "etsikkoajan" tälle miehelle, kun mies ei ollut vielä valmis pariutumaan. Luonnekaan ei ole ihan yksyhteen, eli jotuu antamaan periksi yleisissä elämän asioissa, mies esim. haluaa matkustella paljon, jota kaverini taas ei jaksaisi ainakaan sellaisiin maihin joihin mies haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alle 15 vuotta sitten olin yli 30-vuotias sinkku. Keskityin epäonnistuneiden suhteiden sijasta kaljoitteluun ja muihin harrastuksiini ja unohdin miehet. Lapsen kyllä halusin salaisissa haaveissani. Ja pam! Yhtenä päivänä löytyi hyvä, samanmielinen mies. Baarista se löytyi, elävästä elämästä. Yhteisiä tuttuja, samoja mielenkiinnon kohteita (muitakin kuin kaljoittelu). Nyt perheessä ihania lapsia ja tämä heidän isänsä.
Neuvo: luota siihen, että asiat järjestyvät ja sillä välin relaxoidu!
Olin kaksikymppisenä parisuhteessa oleva mies. Sitten erosin 26-vuotiaana. Ja pam! 10 vuotta siitä eteenpäin ja olen yhä sinkku ja vuosia kestänyt kuiva kausi. Olen luottanut juuri tuohon hyvään neuvoosi!
Sama täällä, naisena. Viimeisin viritys kaatui, kun poikkis vaihtoi toiseen naiseen lennosta 23-vuotiaana (näin jälkeenpäin katsottuna ei ollut iso menetys, siunaus ennemminkin). Just täytin viime viikolla 40 vuotta. Olen opiskellut, muuttanut ympäri Suomea, harrastanut, matkustellut ulkomailla Eurooppaa ja Aasiaa pitkin yksin, vaihtanut työpaikkaa 2-3 vuoden välein jne. Ottanut rennosti ja keskittynyt itseeni ja siihen, että sopivan miehen tullessa vastaan olen hyvä ja itseni tunteva nainen.
Kiinnostuneita miehiä 17 vuoden aikana maailmanlaajuisesti = 0 kpl. Tietty puliukkojen lähentymisiä en tässä laske potentiaalisiksi miesystävätarjokkaiksi. En edes muista, miltä tuntuu pitää toista kädestä. Mikään fwb-virityksiin ja yhden illan heilasteluihin ei ole mielenkiintoa. Tinderkään ei ihmisten kokemusten perusteella ole minulle suunnattu seuranhakupalvelu.
Lapsia en ole koskaan halunnut, niin sitä ei ole tarvinnut surra.
Koska elämää on vielä toivottavasti ainakin toiset 40 vuotta edessä, niin vielä en ole luopunut toivosta joskus löytää kumppania ja kokea sekin puoli elämästä :)
Jos joku kysyy, mikä on vialla, en tiedä. Minua hullumm4t, painavammat, pidemmät, lyhyemmät, tätimäisemmät, nuoremmat, vilkkaammat, hiljaisemmat, dramaattisemmat, seinäkukkaisemmat, fiksummat jne. näyttävät löytävän suhteen (tai suhteita) ongelmitta.
"Jos joku kysyy, mikä on vialla, en tiedä"
Ongelma on todennäköisesti ulkonäkösi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle on aina se kumppani ollut ensisijainen, sitten vasta suhteessa pohditaan sopiiko siihen lapset vai ei. Olisi jotenkin nurinkurinen ajatus haluta lapsia ja sitten alkaa etsimään jotakuta joka niitä voisi kanssani tehdä.
Epäreilua sitä kumppania kohtaan, jos suhtautuminen lapsiasiaan on että kattellaan. Jos suhteen edetessä kummankin näkemys kehittyy ihan eri suuntaan niin erohan siitä todennäköisemmin tulee. Helpommalla pääsee, jos asian keskustelee jo aluksi, mutta ei sekään tietty takaa mitään.
Itse en voisi aluksi tietää haluanko lapsia, koska kuten sanoin, lapset tulevat siihen tiettyyn parisuhteeseen jos ovat tullakseen. Minulle lapset eivät ole parisuhteesta irrallinen asia, joita voisi haluta tietämättä kenen kanssa tai millaisessa tilanteessa. Toki tiedän, että moni haluaa ihan vain lapsia riippumatta siitä kenen kanssa, mutta itse koen asian toisin ja halusin tällä vain valaista millainen ajatusmaailma voi olla ihmisellä joka ei 30+ sinkkuna tiedä haluaako lapsia vai ei.
Ajattelen täsmälleen samoin kuin sinä. Minusta olisi outoa hakea kumppania minkään haluamisen kautta, tyyliin etsitään miestä, jonka kanssa hankin koiran tai talon tai kesämökin. Kyllä ihmisessä pitää olla vain ne syyt, jonka vuoksi haluan olla juuri hänen kanssaan ja kaikki muu tulee sitten, jos on tullakseen.
Toisaalta tiedän, että esim. monet ystävistäni ovat jättäneet miehen, koska tuntevat, että suhde ei etene, jos asutaan vain samassa paikassa tms. Itse en niin ajattele, vaan että jos yhdessä halutaan olla, tehdään kompromisseja yhteisten voimavarojen mukaan.
Olen toisaalta samaa mieltä. Toisaalta sitten ainakin itselläni halu saada lapsi ja halu tulla äidiksi oli täysin siitä riippumaton, oliko minulla kumppani, ja millainen hän oli - eli sikäli ymmärrän sitäkin, että etenkin perheenperustamisiässä huomioivat tällaisten toiveiden yhteensopivuuden. Jos itse haluaa lapsia, ei olisi hyvä idea aloittaa suhdetta vaikka velan kanssa, vaikka kuinka olisi rakastunut. Ihminen haluaa elämässä kuitenkin muutakin kuin suhteen, eikä suhde ole koko elämä, joten ymmärrän, että suhteen täytyy matchata muun elämän kanssa.
Niin ihmistä, joka sanoo, että etsin varakasta puolisoa, koska haluan tosissani rikkaan ja helpon elämän, ostella kaikkea, halveksitaan, mutta jotenkin on aivan ok etsiä mitä tahansa puolisoa, jonka kanssa lapsen teko onnistuu.
Mutta onko tämä oikeasti ok sen lapsenkin kannalta, siis perustaa suhde, jonka todennäköisyys onnistua on huomattavan pieni ja sitten siinä on se lapsikin vielä erotessa?
Heh, oot kyllä oikeassa. Ihmiset nyökyttelevät kuorossa, jos kertoo haluavansa kumppanin lapsentekoon, mutta irvistelevät inhosta, jos haluat kumppanin rikkaaseen ja helppoon elämään. Kumpikin esineellistää ja etsii itsekästä hyötyä toisesta, mutta lisääntyminen on pyhä lehmä, joka hyväksytään ihmettelemättä ja sen takia kumppanin haluamista pidetään jopa normaalina. Jos toivoo kumppania vaikka metsälenkeille ja täyttämään kanssaan ristikoita, voi sinkulle neuvo olla että luovu vaatimuksistasi, mutta lisääntymisen kohdalla ei niin helposti ole, sparrataan että kyllä sitä on oikeus vaatia ja etsiä. Jännä maailma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika monella 30-40-vuotiaalla lukee Tinder-biossa lapsiasian kohdalla "En tiedä vielä".
Kyllähän se vähän ihmetyttää, että jollain lähemmäs neljäkymmentävuotiaallakin on asia vielä epäselvä. Kumminkin hyvin todennäköisesti on päässyt kavereiden kautta jo tutustumaan lapsiin ja lapsiperhearkeen.Menee kyllä yleensä vasuriin nuo, sillä tulee vaikutelma siitä, ettei mies tiedä mitä elämässään haluaa.
Lukee miehellä, naiselal vai molemmilla? Tiedsän useammannkin miehen jolle lapset eivät ole välttämättömyys elämässä, mutta ovat valmiita silti perheen perustamaan mikäli sellainen nainen tuntuu sopivalta joka perheen sitten haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika monella 30-40-vuotiaalla lukee Tinder-biossa lapsiasian kohdalla "En tiedä vielä".
Kyllähän se vähän ihmetyttää, että jollain lähemmäs neljäkymmentävuotiaallakin on asia vielä epäselvä. Kumminkin hyvin todennäköisesti on päässyt kavereiden kautta jo tutustumaan lapsiin ja lapsiperhearkeen.Menee kyllä yleensä vasuriin nuo, sillä tulee vaikutelma siitä, ettei mies tiedä mitä elämässään haluaa.
Olen juurikin lähemmäs nelikymppinen mies, ja asia on minulle vielä epäselvä. On toki täysin mahdollista, että juna on osaltani mennyt. Asia ahdistaa silti päivittäin.
Miksi asia on sinulle epäselvä? Et ole ehkä halutuinta kumppaniainesta monen mielestä tämän vuoksi.
Olen eri kirjoittaja, mutta kyllä se lisääntymishalukkuus riippuu myös kumppanista ja siitä kuinka vakavalla pohjalla parisuhde on. Olen itse kuopannut lapsihaaveeni jo muutama vuosi sitten, koska kriteerini tulevien lasteni äidille ovat niin korkealla, että harva nainen ne täyttää. Esimerkiksi kukaan minun kanssa seurustelleista naisista eivät niitä kriteerejä täyttäneet ja siksi en heidän kanssaan myös lapsia tehnyt. Odotan naiselta vähintään sitä 18 vuoden sitoutumista parisuhteeseen ja vielä en ole ketään tavannut johon luottaisin tarpeeksi.
Oletko tietoinen että tuo luottamuspula jota koet on sinussa oleva vika, jota ei kukaan nainen voi "luotettavuudellaan" korjata. Eli olisit saattanut saada lapsia jos olisit esim. terapiassa työstänyt luottamusongelmiasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alle 15 vuotta sitten olin yli 30-vuotias sinkku. Keskityin epäonnistuneiden suhteiden sijasta kaljoitteluun ja muihin harrastuksiini ja unohdin miehet. Lapsen kyllä halusin salaisissa haaveissani. Ja pam! Yhtenä päivänä löytyi hyvä, samanmielinen mies. Baarista se löytyi, elävästä elämästä. Yhteisiä tuttuja, samoja mielenkiinnon kohteita (muitakin kuin kaljoittelu). Nyt perheessä ihania lapsia ja tämä heidän isänsä.
Neuvo: luota siihen, että asiat järjestyvät ja sillä välin relaxoidu!
Olin kaksikymppisenä parisuhteessa oleva mies. Sitten erosin 26-vuotiaana. Ja pam! 10 vuotta siitä eteenpäin ja olen yhä sinkku ja vuosia kestänyt kuiva kausi. Olen luottanut juuri tuohon hyvään neuvoosi!
Sama täällä, naisena. Viimeisin viritys kaatui, kun poikkis vaihtoi toiseen naiseen lennosta 23-vuotiaana (näin jälkeenpäin katsottuna ei ollut iso menetys, siunaus ennemminkin). Just täytin viime viikolla 40 vuotta. Olen opiskellut, muuttanut ympäri Suomea, harrastanut, matkustellut ulkomailla Eurooppaa ja Aasiaa pitkin yksin, vaihtanut työpaikkaa 2-3 vuoden välein jne. Ottanut rennosti ja keskittynyt itseeni ja siihen, että sopivan miehen tullessa vastaan olen hyvä ja itseni tunteva nainen.
Kiinnostuneita miehiä 17 vuoden aikana maailmanlaajuisesti = 0 kpl. Tietty puliukkojen lähentymisiä en tässä laske potentiaalisiksi miesystävätarjokkaiksi. En edes muista, miltä tuntuu pitää toista kädestä. Mikään fwb-virityksiin ja yhden illan heilasteluihin ei ole mielenkiintoa. Tinderkään ei ihmisten kokemusten perusteella ole minulle suunnattu seuranhakupalvelu.
Lapsia en ole koskaan halunnut, niin sitä ei ole tarvinnut surra.
Koska elämää on vielä toivottavasti ainakin toiset 40 vuotta edessä, niin vielä en ole luopunut toivosta joskus löytää kumppania ja kokea sekin puoli elämästä :)
Jos joku kysyy, mikä on vialla, en tiedä. Minua hullumm4t, painavammat, pidemmät, lyhyemmät, tätimäisemmät, nuoremmat, vilkkaammat, hiljaisemmat, dramaattisemmat, seinäkukkaisemmat, fiksummat jne. näyttävät löytävän suhteen (tai suhteita) ongelmitta.
"Jos joku kysyy, mikä on vialla, en tiedä"
Ongelma on todennäköisesti ulkonäkösi.
Tuskinpa vain. Voit tehdä taas prismatsekkauksen jos epäilyttää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle on aina se kumppani ollut ensisijainen, sitten vasta suhteessa pohditaan sopiiko siihen lapset vai ei. Olisi jotenkin nurinkurinen ajatus haluta lapsia ja sitten alkaa etsimään jotakuta joka niitä voisi kanssani tehdä.
Epäreilua sitä kumppania kohtaan, jos suhtautuminen lapsiasiaan on että kattellaan. Jos suhteen edetessä kummankin näkemys kehittyy ihan eri suuntaan niin erohan siitä todennäköisemmin tulee. Helpommalla pääsee, jos asian keskustelee jo aluksi, mutta ei sekään tietty takaa mitään.
Itse en voisi aluksi tietää haluanko lapsia, koska kuten sanoin, lapset tulevat siihen tiettyyn parisuhteeseen jos ovat tullakseen. Minulle lapset eivät ole parisuhteesta irrallinen asia, joita voisi haluta tietämättä kenen kanssa tai millaisessa tilanteessa. Toki tiedän, että moni haluaa ihan vain lapsia riippumatta siitä kenen kanssa, mutta itse koen asian toisin ja halusin tällä vain valaista millainen ajatusmaailma voi olla ihmisellä joka ei 30+ sinkkuna tiedä haluaako lapsia vai ei.
Ajattelen täsmälleen samoin kuin sinä. Minusta olisi outoa hakea kumppania minkään haluamisen kautta, tyyliin etsitään miestä, jonka kanssa hankin koiran tai talon tai kesämökin. Kyllä ihmisessä pitää olla vain ne syyt, jonka vuoksi haluan olla juuri hänen kanssaan ja kaikki muu tulee sitten, jos on tullakseen.
Toisaalta tiedän, että esim. monet ystävistäni ovat jättäneet miehen, koska tuntevat, että suhde ei etene, jos asutaan vain samassa paikassa tms. Itse en niin ajattele, vaan että jos yhdessä halutaan olla, tehdään kompromisseja yhteisten voimavarojen mukaan.
Olen toisaalta samaa mieltä. Toisaalta sitten ainakin itselläni halu saada lapsi ja halu tulla äidiksi oli täysin siitä riippumaton, oliko minulla kumppani, ja millainen hän oli - eli sikäli ymmärrän sitäkin, että etenkin perheenperustamisiässä huomioivat tällaisten toiveiden yhteensopivuuden. Jos itse haluaa lapsia, ei olisi hyvä idea aloittaa suhdetta vaikka velan kanssa, vaikka kuinka olisi rakastunut. Ihminen haluaa elämässä kuitenkin muutakin kuin suhteen, eikä suhde ole koko elämä, joten ymmärrän, että suhteen täytyy matchata muun elämän kanssa.
Niin ihmistä, joka sanoo, että etsin varakasta puolisoa, koska haluan tosissani rikkaan ja helpon elämän, ostella kaikkea, halveksitaan, mutta jotenkin on aivan ok etsiä mitä tahansa puolisoa, jonka kanssa lapsen teko onnistuu.
Mutta onko tämä oikeasti ok sen lapsenkin kannalta, siis perustaa suhde, jonka todennäköisyys onnistua on huomattavan pieni ja sitten siinä on se lapsikin vielä erotessa?
Heh, oot kyllä oikeassa. Ihmiset nyökyttelevät kuorossa, jos kertoo haluavansa kumppanin lapsentekoon, mutta irvistelevät inhosta, jos haluat kumppanin rikkaaseen ja helppoon elämään. Kumpikin esineellistää ja etsii itsekästä hyötyä toisesta, mutta lisääntyminen on pyhä lehmä, joka hyväksytään ihmettelemättä ja sen takia kumppanin haluamista pidetään jopa normaalina. Jos toivoo kumppania vaikka metsälenkeille ja täyttämään kanssaan ristikoita, voi sinkulle neuvo olla että luovu vaatimuksistasi, mutta lisääntymisen kohdalla ei niin helposti ole, sparrataan että kyllä sitä on oikeus vaatia ja etsiä. Jännä maailma.
Miksi ei olisi oikeus vaatia ja etsiä? Eihän tuota sinulta tulla väkisin vaatimaan, vaan nämä ovat henkilön kriteerit suhteelle jonka itselleen haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olin sinkku ikävuodet 27-35, ja sitten löysinkin mieheni yhteisen kaverin synttäreiltä.
Lapset oli meillä molemmilla toki jo tehtynä, joten tilanne sinänsä eri, kun vaatimuksenani ei ollut tuonikäisenä enää lapseton, mutta minun kanssani lapsia haluava mies ja ydinperhe-elämä.
Yksi ystävistäni joutui eroamaan pitkäaikaisesta miehestään kun miehen uskottomuus paljastui, ja kyllä hänelläkin oli vaikeuksia löytää yli 3-kymppisenä lapsia haluava mutta lapseton ja sinkku mies itselleen, vaikka ystäväni on kuvankaunis. Löysi kuitenkin, mutta joutui kyllä antamaan aika paljon periksi vaatimuksissaan.
Missä vaatimuksissa hän joutui antamaan periksi? Ja oliko kuitenkin aidosti kiinnostunut ja rakastunut siihen mieheen, jonka kanssa aloitti suhteen? Itse koen, että vaikka etukäteen sinkkuna maalailisi niitä ja näitä ominaisuuksia, joita toivoisi kumppanille, niin jos oikeasti rakastuu ihmiseen, jolta jotain näistä puuttuu, ei se ole tyytymistä tai sitä, että olisi antanut periksi vaatimuksissaan. Jos on vetovoimaa ja kipinää ja oikeasti tietää haluavansa juuri sen tietyn ihmisen, niin silloin en koe, että olisi laskettu rimaa. Toki sitten, jos on menty suhteeseen ilman, että oikeasti tuntee vetoa kyseiseen ihmiseen ja on rakastunut, silloin toki kyse on tyytymisestä. Miten oli sen ystäväsi kohdalla?
Ikä oli yksi,eli tämä mies on nuorempi mitä oli haussa, hän joutui myös antamaan reilun vuoden "etsikkoajan" tälle miehelle, kun mies ei ollut vielä valmis pariutumaan. Luonnekaan ei ole ihan yksyhteen, eli jotuu antamaan periksi yleisissä elämän asioissa, mies esim. haluaa matkustella paljon, jota kaverini taas ei jaksaisi ainakaan sellaisiin maihin joihin mies haluaa.
Jos ei vuodessa tiedä, haluaako pariutua ja pariutua jonkun tietyn ihmisen kanssa, niin se kuulostaa enemmän toisen painostamiselta suhteeseen. Näinkö epätoivoiseksi tämä on mennyt, että odotellaan kieli pitkällä josko se kiinnostava ihminen suostuisi ja olisi valmis suhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alle 15 vuotta sitten olin yli 30-vuotias sinkku. Keskityin epäonnistuneiden suhteiden sijasta kaljoitteluun ja muihin harrastuksiini ja unohdin miehet. Lapsen kyllä halusin salaisissa haaveissani. Ja pam! Yhtenä päivänä löytyi hyvä, samanmielinen mies. Baarista se löytyi, elävästä elämästä. Yhteisiä tuttuja, samoja mielenkiinnon kohteita (muitakin kuin kaljoittelu). Nyt perheessä ihania lapsia ja tämä heidän isänsä.
Neuvo: luota siihen, että asiat järjestyvät ja sillä välin relaxoidu!
Olin kaksikymppisenä parisuhteessa oleva mies. Sitten erosin 26-vuotiaana. Ja pam! 10 vuotta siitä eteenpäin ja olen yhä sinkku ja vuosia kestänyt kuiva kausi. Olen luottanut juuri tuohon hyvään neuvoosi!
Sama täällä, naisena. Viimeisin viritys kaatui, kun poikkis vaihtoi toiseen naiseen lennosta 23-vuotiaana (näin jälkeenpäin katsottuna ei ollut iso menetys, siunaus ennemminkin). Just täytin viime viikolla 40 vuotta. Olen opiskellut, muuttanut ympäri Suomea, harrastanut, matkustellut ulkomailla Eurooppaa ja Aasiaa pitkin yksin, vaihtanut työpaikkaa 2-3 vuoden välein jne. Ottanut rennosti ja keskittynyt itseeni ja siihen, että sopivan miehen tullessa vastaan olen hyvä ja itseni tunteva nainen.
Kiinnostuneita miehiä 17 vuoden aikana maailmanlaajuisesti = 0 kpl. Tietty puliukkojen lähentymisiä en tässä laske potentiaalisiksi miesystävätarjokkaiksi. En edes muista, miltä tuntuu pitää toista kädestä. Mikään fwb-virityksiin ja yhden illan heilasteluihin ei ole mielenkiintoa. Tinderkään ei ihmisten kokemusten perusteella ole minulle suunnattu seuranhakupalvelu.
Lapsia en ole koskaan halunnut, niin sitä ei ole tarvinnut surra.
Koska elämää on vielä toivottavasti ainakin toiset 40 vuotta edessä, niin vielä en ole luopunut toivosta joskus löytää kumppania ja kokea sekin puoli elämästä :)
Jos joku kysyy, mikä on vialla, en tiedä. Minua hullumm4t, painavammat, pidemmät, lyhyemmät, tätimäisemmät, nuoremmat, vilkkaammat, hiljaisemmat, dramaattisemmat, seinäkukkaisemmat, fiksummat jne. näyttävät löytävän suhteen (tai suhteita) ongelmitta.
"Jos joku kysyy, mikä on vialla, en tiedä"
Ongelma on todennäköisesti ulkonäkösi.
Tuskinpa vain. Voit tehdä taas prismatsekkauksen jos epäilyttää.
Juu, olen itse Prisma tsekkauksen iso fani, ja tiedän että monen näköiset ihmiset pariutuvat.
Mutta hän siis kirjoitti että 17 vuoden aikana on ollut 0 kiinnostunutta miestä. Ollaanpa nyt aikuisten kesken rehellisiä, kyllähän me kaikki jo tuon lauseen perusteella voidaan päätellä, että kirjoittajan ulkonäkö todennäköisesti on todella heikolla tasolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alle 15 vuotta sitten olin yli 30-vuotias sinkku. Keskityin epäonnistuneiden suhteiden sijasta kaljoitteluun ja muihin harrastuksiini ja unohdin miehet. Lapsen kyllä halusin salaisissa haaveissani. Ja pam! Yhtenä päivänä löytyi hyvä, samanmielinen mies. Baarista se löytyi, elävästä elämästä. Yhteisiä tuttuja, samoja mielenkiinnon kohteita (muitakin kuin kaljoittelu). Nyt perheessä ihania lapsia ja tämä heidän isänsä.
Neuvo: luota siihen, että asiat järjestyvät ja sillä välin relaxoidu!
Tällaiset (kliseiset) tarinat ovat niin rasittavia, kun kerrotaan kuinka sattumalta oma kullanmuru tuli kohdattua ja kuinka niin käy myös sinulle. Toiset kehottavat relaamaan "löydät sen oikean, kuin vähiten odotat" ja toiset taas muistuttelevat, että pitää panostaa oikein kunnolla deittailuun "Kävin kuukaudessa 30 Tinder-deitillä ja tärppäsi" "Vaihda tyyliä" "Laske rimaa". Ja vaikka kumpaakin taktiikkaa on koitettu, eikä ole kumppania löytynyt. Sydänsärkyjä taas on saanut kokea kerrakseen. Kyllähän se on mahdollista, että puoliso vielä löytyy, mutta jos ei koskaan yli 30-vuotiaana seurustelusuhdetta saanut aikaiseksi, niin kortit voivat olla melkoisen heikot. Toki elämä voi yllättää, mutta tällaiset tarinat eivät mieltä kohenna. Sopivan ihmisen kohtaaminen on myös tuurista kiinni.
Uskoisin myös deittailumaailman muuttuneen aika erilaiseksi viimeisen vuosikymmenen aikana.
Nyt mietteeni ovat kääntymässä itsellisen äitiyden suuntaan, sillä lapsi on suurin toiveeni.
Hyvää ja mielenkiintoista keskustelua täällä kuitenkin :)
ap
En itse ymmärrä kyllä tuolla tavoin, vaan niin että elämästä kannattaa nauttia myös se aika kun on sinkkuna, koska elämäsi on sinun ainoasi, etkä saa uusintayritystä sitten kun vanhana huomaat ettet saanut koskaan sitä mitä eniten halusit, vaan katkeroiduit ja elämäsi ei ollut mielestäsi hyvää kun juoksit epätoivoisena rakkauden perässä vaikka olisi ollut mahdollista elää onnellista ja täyttä elämää montakymmentä vuotta.
Eli ei kyse ole siitä että kun lopettaa stressaamisen niin sitten tulee kumppani siihen vierelle, vaan että kun lopettaa stressaamisen, niin elämä on paljon ihanampaa ja mukavampaa, ja se kumppani löytyy siihen vierelle sitten jos on löytyäkseen, ja jos löytyy niin luultavasti sopii sinulle paremmin kuin stressissä väkisin haalittu isäehdokas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olin sinkku ikävuodet 27-35, ja sitten löysinkin mieheni yhteisen kaverin synttäreiltä.
Lapset oli meillä molemmilla toki jo tehtynä, joten tilanne sinänsä eri, kun vaatimuksenani ei ollut tuonikäisenä enää lapseton, mutta minun kanssani lapsia haluava mies ja ydinperhe-elämä.
Yksi ystävistäni joutui eroamaan pitkäaikaisesta miehestään kun miehen uskottomuus paljastui, ja kyllä hänelläkin oli vaikeuksia löytää yli 3-kymppisenä lapsia haluava mutta lapseton ja sinkku mies itselleen, vaikka ystäväni on kuvankaunis. Löysi kuitenkin, mutta joutui kyllä antamaan aika paljon periksi vaatimuksissaan.
Missä vaatimuksissa hän joutui antamaan periksi? Ja oliko kuitenkin aidosti kiinnostunut ja rakastunut siihen mieheen, jonka kanssa aloitti suhteen? Itse koen, että vaikka etukäteen sinkkuna maalailisi niitä ja näitä ominaisuuksia, joita toivoisi kumppanille, niin jos oikeasti rakastuu ihmiseen, jolta jotain näistä puuttuu, ei se ole tyytymistä tai sitä, että olisi antanut periksi vaatimuksissaan. Jos on vetovoimaa ja kipinää ja oikeasti tietää haluavansa juuri sen tietyn ihmisen, niin silloin en koe, että olisi laskettu rimaa. Toki sitten, jos on menty suhteeseen ilman, että oikeasti tuntee vetoa kyseiseen ihmiseen ja on rakastunut, silloin toki kyse on tyytymisestä. Miten oli sen ystäväsi kohdalla?
Ikä oli yksi,eli tämä mies on nuorempi mitä oli haussa, hän joutui myös antamaan reilun vuoden "etsikkoajan" tälle miehelle, kun mies ei ollut vielä valmis pariutumaan. Luonnekaan ei ole ihan yksyhteen, eli jotuu antamaan periksi yleisissä elämän asioissa, mies esim. haluaa matkustella paljon, jota kaverini taas ei jaksaisi ainakaan sellaisiin maihin joihin mies haluaa.
Jos ei vuodessa tiedä, haluaako pariutua ja pariutua jonkun tietyn ihmisen kanssa, niin se kuulostaa enemmän toisen painostamiselta suhteeseen. Näinkö epätoivoiseksi tämä on mennyt, että odotellaan kieli pitkällä josko se kiinnostava ihminen suostuisi ja olisi valmis suhteeseen.
Tiesihän hän sen vuoden jälkeen että halua. Nähdäkseni tämä pari on ihan onnellinen pari, vaikka elämä ei mennytkään niin kuin kaverini oli alunperin kuvitellut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alle 15 vuotta sitten olin yli 30-vuotias sinkku. Keskityin epäonnistuneiden suhteiden sijasta kaljoitteluun ja muihin harrastuksiini ja unohdin miehet. Lapsen kyllä halusin salaisissa haaveissani. Ja pam! Yhtenä päivänä löytyi hyvä, samanmielinen mies. Baarista se löytyi, elävästä elämästä. Yhteisiä tuttuja, samoja mielenkiinnon kohteita (muitakin kuin kaljoittelu). Nyt perheessä ihania lapsia ja tämä heidän isänsä.
Neuvo: luota siihen, että asiat järjestyvät ja sillä välin relaxoidu!
Olin kaksikymppisenä parisuhteessa oleva mies. Sitten erosin 26-vuotiaana. Ja pam! 10 vuotta siitä eteenpäin ja olen yhä sinkku ja vuosia kestänyt kuiva kausi. Olen luottanut juuri tuohon hyvään neuvoosi!
Sama täällä, naisena. Viimeisin viritys kaatui, kun poikkis vaihtoi toiseen naiseen lennosta 23-vuotiaana (näin jälkeenpäin katsottuna ei ollut iso menetys, siunaus ennemminkin). Just täytin viime viikolla 40 vuotta. Olen opiskellut, muuttanut ympäri Suomea, harrastanut, matkustellut ulkomailla Eurooppaa ja Aasiaa pitkin yksin, vaihtanut työpaikkaa 2-3 vuoden välein jne. Ottanut rennosti ja keskittynyt itseeni ja siihen, että sopivan miehen tullessa vastaan olen hyvä ja itseni tunteva nainen.
Kiinnostuneita miehiä 17 vuoden aikana maailmanlaajuisesti = 0 kpl. Tietty puliukkojen lähentymisiä en tässä laske potentiaalisiksi miesystävätarjokkaiksi. En edes muista, miltä tuntuu pitää toista kädestä. Mikään fwb-virityksiin ja yhden illan heilasteluihin ei ole mielenkiintoa. Tinderkään ei ihmisten kokemusten perusteella ole minulle suunnattu seuranhakupalvelu.
Lapsia en ole koskaan halunnut, niin sitä ei ole tarvinnut surra.
Koska elämää on vielä toivottavasti ainakin toiset 40 vuotta edessä, niin vielä en ole luopunut toivosta joskus löytää kumppania ja kokea sekin puoli elämästä :)
Jos joku kysyy, mikä on vialla, en tiedä. Minua hullumm4t, painavammat, pidemmät, lyhyemmät, tätimäisemmät, nuoremmat, vilkkaammat, hiljaisemmat, dramaattisemmat, seinäkukkaisemmat, fiksummat jne. näyttävät löytävän suhteen (tai suhteita) ongelmitta.
"Jos joku kysyy, mikä on vialla, en tiedä"
Ongelma on todennäköisesti ulkonäkösi.
Tuskinpa vain. Voit tehdä taas prismatsekkauksen jos epäilyttää.
Juu, olen itse Prisma tsekkauksen iso fani, ja tiedän että monen näköiset ihmiset pariutuvat.
Mutta hän siis kirjoitti että 17 vuoden aikana on ollut 0 kiinnostunutta miestä. Ollaanpa nyt aikuisten kesken rehellisiä, kyllähän me kaikki jo tuon lauseen perusteella voidaan päätellä, että kirjoittajan ulkonäkö todennäköisesti on todella heikolla tasolla.
Eipäs tiedetäkään. Tuttuni on myös ihan varma siitä että hänen ulkonäkönsä on syynä siihen että on ollut sinkku viimeiset 10v. Ei se ole se syy, vaikak hän siihen uskookin.
Tekisi mieli kysyä porukalta mitä mieltä ovat koti-hiirulais miehistä? Minä en halua Euroopan kapunkilomalle, mutta Machu Picchu kävisi kyllä. Ei minnekään populistiseen Kiinan muuri kävelylle, mutta Mt Erebukselle kyllä! Ei New Jorvikile, mutta kyllä Yellowstoneen .....silloin kun se purkaantuu VEI 9 skaalalla. Pallo-kalan maksa piknikkieväänä tietty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle on aina se kumppani ollut ensisijainen, sitten vasta suhteessa pohditaan sopiiko siihen lapset vai ei. Olisi jotenkin nurinkurinen ajatus haluta lapsia ja sitten alkaa etsimään jotakuta joka niitä voisi kanssani tehdä.
Epäreilua sitä kumppania kohtaan, jos suhtautuminen lapsiasiaan on että kattellaan. Jos suhteen edetessä kummankin näkemys kehittyy ihan eri suuntaan niin erohan siitä todennäköisemmin tulee. Helpommalla pääsee, jos asian keskustelee jo aluksi, mutta ei sekään tietty takaa mitään.
Itse en voisi aluksi tietää haluanko lapsia, koska kuten sanoin, lapset tulevat siihen tiettyyn parisuhteeseen jos ovat tullakseen. Minulle lapset eivät ole parisuhteesta irrallinen asia, joita voisi haluta tietämättä kenen kanssa tai millaisessa tilanteessa. Toki tiedän, että moni haluaa ihan vain lapsia riippumatta siitä kenen kanssa, mutta itse koen asian toisin ja halusin tällä vain valaista millainen ajatusmaailma voi olla ihmisellä joka ei 30+ sinkkuna tiedä haluaako lapsia vai ei.
Ajattelen täsmälleen samoin kuin sinä. Minusta olisi outoa hakea kumppania minkään haluamisen kautta, tyyliin etsitään miestä, jonka kanssa hankin koiran tai talon tai kesämökin. Kyllä ihmisessä pitää olla vain ne syyt, jonka vuoksi haluan olla juuri hänen kanssaan ja kaikki muu tulee sitten, jos on tullakseen.
Toisaalta tiedän, että esim. monet ystävistäni ovat jättäneet miehen, koska tuntevat, että suhde ei etene, jos asutaan vain samassa paikassa tms. Itse en niin ajattele, vaan että jos yhdessä halutaan olla, tehdään kompromisseja yhteisten voimavarojen mukaan.
On mielestäni ihan normaalia haluta suhteeltaan tiettyjä asioita ja etenemistä. Edellisen kanssa ei päästy etentmään edes siihen että olisi sairaalan kirjoihin merkitty toinen toisemme lähiomaiiksi, joten kyll siitä suhteesta itelleni lähtö tuli, kun tarkootukseni olisi ollut vain olla kiva viihdyke joka otetaan kaapista siksi aikaa kun halutaan leikkiä.
Tuollainen suhde käy hyvin fwb-suhteeksi, tai kun ei ole muutakaan tekemistä, mutta jos itse haluaa läheisen ja rakkaan ihmisen jolle olla maailmassa tärkeintä, ja vice versa, niin ei tullainen suhde tyydytä.
Kyllä minä luulin että suhteemme etenee molemminpuolisesta ihastuksesta lopulta elämiemme jakamiseen keskenään, mutta opin kyllä tuosta sen että nykyinen mieheni on ihan toista maata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olin sinkku ikävuodet 27-35, ja sitten löysinkin mieheni yhteisen kaverin synttäreiltä.
Lapset oli meillä molemmilla toki jo tehtynä, joten tilanne sinänsä eri, kun vaatimuksenani ei ollut tuonikäisenä enää lapseton, mutta minun kanssani lapsia haluava mies ja ydinperhe-elämä.
Yksi ystävistäni joutui eroamaan pitkäaikaisesta miehestään kun miehen uskottomuus paljastui, ja kyllä hänelläkin oli vaikeuksia löytää yli 3-kymppisenä lapsia haluava mutta lapseton ja sinkku mies itselleen, vaikka ystäväni on kuvankaunis. Löysi kuitenkin, mutta joutui kyllä antamaan aika paljon periksi vaatimuksissaan.
Missä vaatimuksissa hän joutui antamaan periksi? Ja oliko kuitenkin aidosti kiinnostunut ja rakastunut siihen mieheen, jonka kanssa aloitti suhteen? Itse koen, että vaikka etukäteen sinkkuna maalailisi niitä ja näitä ominaisuuksia, joita toivoisi kumppanille, niin jos oikeasti rakastuu ihmiseen, jolta jotain näistä puuttuu, ei se ole tyytymistä tai sitä, että olisi antanut periksi vaatimuksissaan. Jos on vetovoimaa ja kipinää ja oikeasti tietää haluavansa juuri sen tietyn ihmisen, niin silloin en koe, että olisi laskettu rimaa. Toki sitten, jos on menty suhteeseen ilman, että oikeasti tuntee vetoa kyseiseen ihmiseen ja on rakastunut, silloin toki kyse on tyytymisestä. Miten oli sen ystäväsi kohdalla?
Ikä oli yksi,eli tämä mies on nuorempi mitä oli haussa, hän joutui myös antamaan reilun vuoden "etsikkoajan" tälle miehelle, kun mies ei ollut vielä valmis pariutumaan. Luonnekaan ei ole ihan yksyhteen, eli jotuu antamaan periksi yleisissä elämän asioissa, mies esim. haluaa matkustella paljon, jota kaverini taas ei jaksaisi ainakaan sellaisiin maihin joihin mies haluaa.
Jos ei vuodessa tiedä, haluaako pariutua ja pariutua jonkun tietyn ihmisen kanssa, niin se kuulostaa enemmän toisen painostamiselta suhteeseen. Näinkö epätoivoiseksi tämä on mennyt, että odotellaan kieli pitkällä josko se kiinnostava ihminen suostuisi ja olisi valmis suhteeseen.
Tiesihän hän sen vuoden jälkeen että halua. Nähdäkseni tämä pari on ihan onnellinen pari, vaikka elämä ei mennytkään niin kuin kaverini oli alunperin kuvitellut.
Menihän se puoliksi, eli hän sai lapsen/lapset, joista haaveili. Ei vain saanut sitä puolisoa, josta haaveili. Tavallaan ymmärrän tuon, something's gotta give, eli jonkun asian haluaminen voi sulkea pois jotain muuta, jota ei ole tarjolla, mutta mun korvaan velana tuo kuulostaa aivan kauhealta.
Siis että joutuu sitten ikään kuin korvaamaan sitä lasten saamista sillä, että antaa periksi esim. sille, että taas on lähdettävä matkalle, jonne ei yhtään tahtoisi tms. asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alle 15 vuotta sitten olin yli 30-vuotias sinkku. Keskityin epäonnistuneiden suhteiden sijasta kaljoitteluun ja muihin harrastuksiini ja unohdin miehet. Lapsen kyllä halusin salaisissa haaveissani. Ja pam! Yhtenä päivänä löytyi hyvä, samanmielinen mies. Baarista se löytyi, elävästä elämästä. Yhteisiä tuttuja, samoja mielenkiinnon kohteita (muitakin kuin kaljoittelu). Nyt perheessä ihania lapsia ja tämä heidän isänsä.
Neuvo: luota siihen, että asiat järjestyvät ja sillä välin relaxoidu!
Olin kaksikymppisenä parisuhteessa oleva mies. Sitten erosin 26-vuotiaana. Ja pam! 10 vuotta siitä eteenpäin ja olen yhä sinkku ja vuosia kestänyt kuiva kausi. Olen luottanut juuri tuohon hyvään neuvoosi!
Sama täällä, naisena. Viimeisin viritys kaatui, kun poikkis vaihtoi toiseen naiseen lennosta 23-vuotiaana (näin jälkeenpäin katsottuna ei ollut iso menetys, siunaus ennemminkin). Just täytin viime viikolla 40 vuotta. Olen opiskellut, muuttanut ympäri Suomea, harrastanut, matkustellut ulkomailla Eurooppaa ja Aasiaa pitkin yksin, vaihtanut työpaikkaa 2-3 vuoden välein jne. Ottanut rennosti ja keskittynyt itseeni ja siihen, että sopivan miehen tullessa vastaan olen hyvä ja itseni tunteva nainen.
Kiinnostuneita miehiä 17 vuoden aikana maailmanlaajuisesti = 0 kpl. Tietty puliukkojen lähentymisiä en tässä laske potentiaalisiksi miesystävätarjokkaiksi. En edes muista, miltä tuntuu pitää toista kädestä. Mikään fwb-virityksiin ja yhden illan heilasteluihin ei ole mielenkiintoa. Tinderkään ei ihmisten kokemusten perusteella ole minulle suunnattu seuranhakupalvelu.
Lapsia en ole koskaan halunnut, niin sitä ei ole tarvinnut surra.
Koska elämää on vielä toivottavasti ainakin toiset 40 vuotta edessä, niin vielä en ole luopunut toivosta joskus löytää kumppania ja kokea sekin puoli elämästä :)
Jos joku kysyy, mikä on vialla, en tiedä. Minua hullumm4t, painavammat, pidemmät, lyhyemmät, tätimäisemmät, nuoremmat, vilkkaammat, hiljaisemmat, dramaattisemmat, seinäkukkaisemmat, fiksummat jne. näyttävät löytävän suhteen (tai suhteita) ongelmitta.
"Jos joku kysyy, mikä on vialla, en tiedä"
Ongelma on todennäköisesti ulkonäkösi.
Tuskinpa vain. Voit tehdä taas prismatsekkauksen jos epäilyttää.
Juu, olen itse Prisma tsekkauksen iso fani, ja tiedän että monen näköiset ihmiset pariutuvat.
Mutta hän siis kirjoitti että 17 vuoden aikana on ollut 0 kiinnostunutta miestä. Ollaanpa nyt aikuisten kesken rehellisiä, kyllähän me kaikki jo tuon lauseen perusteella voidaan päätellä, että kirjoittajan ulkonäkö todennäköisesti on todella heikolla tasolla.
Eipäs tiedetäkään. Tuttuni on myös ihan varma siitä että hänen ulkonäkönsä on syynä siihen että on ollut sinkku viimeiset 10v. Ei se ole se syy, vaikak hän siihen uskookin.
Jos 17 vuoden aikana yksikään mies ei ole kiinnostunut naisesta, niin voidaan olla aika varmoja että se nainen näyttää melko k.a.m.a.l.al.t.a.
Toki, ongelma voi olla jokin muukin...mutta todennäköisesti se ongelma on ulkonäkö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua vieläkään mitä te teette. Erosin ollessani reippaasti 30+ ja oli äärimmäisen hankalaa pysyä sinkkuna. Tuntui että joka tuutista oli tarjolla mitä parempaa tulevaa puolisoa ja mikäs siinä oli mennessä hyvässä seurassa. Kävin paljon tansseissa, vesijuoksemassa sekä lenkkeilemässä ja mistään ei meinannut päästä yksin kotiin. Menkää, eläkää, pitäkää hauskaa ja muistakaa sanoa kyllä kun joku kysyy, että lähdetkö?
Tuollaista se on kauniilla ihmisellä.
Tuollaista se on positiivisella, sosiaalisella ja iloisella ihmisellä. Syyt sinun sinkkuuteesi on ihan muualla, kuin ulkonäössä, ellet satu olemaan Quasimodo.
-eri
Just näin. Kirjoitin tänne eilen ystävästäni, joka saa kavereita ja ihan ystäviä ihan kaikkialta, minne menee. Olen tuntenut hänet teini-iästä lähtien ja nyt ollaan siellä parjatussa 50 v iässä ja kyllä se hänestäkin näkyy.
Ei ole muuttunut mihinkään se, että ihmiset tunkee juttusille ja tyrkyttää wa-numeroa ja facea ja instaa.
Olenkin ajatellut, että hänen ei tarvitse sinkkuutta pelätä, mutta hän itse sanoi, että kyllä pelkää, koska sehän olisi ihan eri asia etsiä parisuhdetta kuin noin vaan ohimennen jutella ihmisille. Ehkä siinä on pointti, en tiedä, mutta en voi kuvitella, että hän yksin jäisi ellei sitten itse halua. Voi kyllä haluta, kun suhdettaan katsoo, ovat niin läheinen pari.
Tapauksessasi se putki on pelkkä tuulitunneli korvasta toiseen. Siitä nyt ei ole apua missään asiassa.