Lue keskustelun säännöt.
Kaipaan kolmekymppisiltä sinkuilta vertaistukea
Deittimaailmasta on tullut karu, kun on 30+. Tuntuu, että paras jako noin omanikäisistä vakavasti otettavista kumppaneista on jo tehty ja kolmekymppisistä on pitkälle jäänyt jäljelle ikuista nuoruutta eläviä, sitoutumiskammoisia, teinityttöjen perään haikailevia miehiä tai jo eronneita pienten lasten isiä.
Välillä parisuhteissa olevat kaverit tsemppaavat puhuen omista sinkkuvuosistaan, mutta todellisuudessa heidän sinkkuvuotensa ovat olleet vähän päälle parikymppisenä eivätkä paineet ole samanlaisia kuin kolmekymppisellä. Minulle on alkanut esimerkiksi tulla salaa surullinen ole, kun kuulen ystävien raskausuutisia, sillä haluaisin itsekin jo lapsia, mutta parisuhteen muodostaminen on hankalaa.
Millaisia kokemuksia deittailusta muilla kolmekymppisillä on? Kiinnostaisi kuulla myös miesten näkökulmasta.
Kommentit (916)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle on aina se kumppani ollut ensisijainen, sitten vasta suhteessa pohditaan sopiiko siihen lapset vai ei. Olisi jotenkin nurinkurinen ajatus haluta lapsia ja sitten alkaa etsimään jotakuta joka niitä voisi kanssani tehdä.
Epäreilua sitä kumppania kohtaan, jos suhtautuminen lapsiasiaan on että kattellaan. Jos suhteen edetessä kummankin näkemys kehittyy ihan eri suuntaan niin erohan siitä todennäköisemmin tulee. Helpommalla pääsee, jos asian keskustelee jo aluksi, mutta ei sekään tietty takaa mitään.
Itse en voisi aluksi tietää haluanko lapsia, koska kuten sanoin, lapset tulevat siihen tiettyyn parisuhteeseen jos ovat tullakseen. Minulle lapset eivät ole parisuhteesta irrallinen asia, joita voisi haluta tietämättä kenen kanssa tai millaisessa tilanteessa. Toki tiedän, että moni haluaa ihan vain lapsia riippumatta siitä kenen kanssa, mutta itse koen asian toisin ja halusin tällä vain valaista millainen ajatusmaailma voi olla ihmisellä joka ei 30+ sinkkuna tiedä haluaako lapsia vai ei.
Ajattelen täsmälleen samoin kuin sinä. Minusta olisi outoa hakea kumppania minkään haluamisen kautta, tyyliin etsitään miestä, jonka kanssa hankin koiran tai talon tai kesämökin. Kyllä ihmisessä pitää olla vain ne syyt, jonka vuoksi haluan olla juuri hänen kanssaan ja kaikki muu tulee sitten, jos on tullakseen.
Toisaalta tiedän, että esim. monet ystävistäni ovat jättäneet miehen, koska tuntevat, että suhde ei etene, jos asutaan vain samassa paikassa tms. Itse en niin ajattele, vaan että jos yhdessä halutaan olla, tehdään kompromisseja yhteisten voimavarojen mukaan.
Olen toisaalta samaa mieltä. Toisaalta sitten ainakin itselläni halu saada lapsi ja halu tulla äidiksi oli täysin siitä riippumaton, oliko minulla kumppani, ja millainen hän oli - eli sikäli ymmärrän sitäkin, että etenkin perheenperustamisiässä huomioivat tällaisten toiveiden yhteensopivuuden. Jos itse haluaa lapsia, ei olisi hyvä idea aloittaa suhdetta vaikka velan kanssa, vaikka kuinka olisi rakastunut. Ihminen haluaa elämässä kuitenkin muutakin kuin suhteen, eikä suhde ole koko elämä, joten ymmärrän, että suhteen täytyy matchata muun elämän kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onneksi otin lemmikkejä. Luulin, että kärvistelen yksinäisyydessä ja että kurkkua kuristaa, kun pitäisi etsiä joku vierelle. Lemmikit poistavat pahimman yksinäisyyden. On vaikea löytää ketään, enkä oikein enää haaveile.
Koirat ne täälläkin on sitoneet meitit yhteen. Eläinlääkärilaskut vain kirvelee.
Lähipiirissä on muutama +/- 30 -vuotias sinkkumies. Kaikki opiskelleita, työelämään vaivattomasti sijoittuneita, fiksuja, omillaan toimeen tulevia ihan kivannäköisiä ja -oloisia miehiä. Vakavaa parisuhdetta ei ole, koska vapaa-ajan harrastukset syövät ajan lisäksi energiaa: yksi kuntoilee, toinen tekee musiikkia ja kolmas pelaa luurit päässä jotain.
Eivät siis liikuskele baareissa tai festareilla.
Aivan varmasti parisuhde kiinnostaisi, mutta missä tällaiset tyypit tapaisivat ketään?
Deittisovellukset eivät tule kysymykseenkään.
Taustalla lienee tietynlainen introverttius, sosiaalinen kömpelyys ja kouluajoilta otsaan lyöty nörtin leima.
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissä on muutama +/- 30 -vuotias sinkkumies. Kaikki opiskelleita, työelämään vaivattomasti sijoittuneita, fiksuja, omillaan toimeen tulevia ihan kivannäköisiä ja -oloisia miehiä. Vakavaa parisuhdetta ei ole, koska vapaa-ajan harrastukset syövät ajan lisäksi energiaa: yksi kuntoilee, toinen tekee musiikkia ja kolmas pelaa luurit päässä jotain.
Eivät siis liikuskele baareissa tai festareilla.
Aivan varmasti parisuhde kiinnostaisi, mutta missä tällaiset tyypit tapaisivat ketään?
Deittisovellukset eivät tule kysymykseenkään.
Taustalla lienee tietynlainen introverttius, sosiaalinen kömpelyys ja kouluajoilta otsaan lyöty nörtin leima.
Ja anna kun arvaan - niissä nörttipiireissä olevat nörttinaiset eivät varmaankaan kelpaa...?
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissä on muutama +/- 30 -vuotias sinkkumies. Kaikki opiskelleita, työelämään vaivattomasti sijoittuneita, fiksuja, omillaan toimeen tulevia ihan kivannäköisiä ja -oloisia miehiä. Vakavaa parisuhdetta ei ole, koska vapaa-ajan harrastukset syövät ajan lisäksi energiaa: yksi kuntoilee, toinen tekee musiikkia ja kolmas pelaa luurit päässä jotain.
Eivät siis liikuskele baareissa tai festareilla.
Aivan varmasti parisuhde kiinnostaisi, mutta missä tällaiset tyypit tapaisivat ketään?
Deittisovellukset eivät tule kysymykseenkään.
Taustalla lienee tietynlainen introverttius, sosiaalinen kömpelyys ja kouluajoilta otsaan lyöty nörtin leima.
Oma mieheni oli täsmälleen samanlainen, kun tapasimme kolmekymppisinä poislukien sosiaalinen kömpelyys siltä osin, että kyseessä on kuitenkin aikuinen mies, joka pärjää työelämässä. Löysin hänet deittipalstalta, tai oikeammin hän minut. Nyt kymmenen vuotta yhdessä ja pari muksua myöhemmin yhä onnellisesti yhdessä. Jos deittipalstat on täysin poissuljettu, niin ei kai jää muita vaihtoehtoja, kuin että joku tulee kotoa hakemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissä on muutama +/- 30 -vuotias sinkkumies. Kaikki opiskelleita, työelämään vaivattomasti sijoittuneita, fiksuja, omillaan toimeen tulevia ihan kivannäköisiä ja -oloisia miehiä. Vakavaa parisuhdetta ei ole, koska vapaa-ajan harrastukset syövät ajan lisäksi energiaa: yksi kuntoilee, toinen tekee musiikkia ja kolmas pelaa luurit päässä jotain.
Eivät siis liikuskele baareissa tai festareilla.
Aivan varmasti parisuhde kiinnostaisi, mutta missä tällaiset tyypit tapaisivat ketään?
Deittisovellukset eivät tule kysymykseenkään.
Taustalla lienee tietynlainen introverttius, sosiaalinen kömpelyys ja kouluajoilta otsaan lyöty nörtin leima.
"Ihan kivannäköisiä" ei enää riitä. Mikään sinne päin ei riitä, kun potentiaaliset naiset seulovat satojen joukosta Tinderissä.
En tajua vieläkään mitä te teette. Erosin ollessani reippaasti 30+ ja oli äärimmäisen hankalaa pysyä sinkkuna. Tuntui että joka tuutista oli tarjolla mitä parempaa tulevaa puolisoa ja mikäs siinä oli mennessä hyvässä seurassa. Kävin paljon tansseissa, vesijuoksemassa sekä lenkkeilemässä ja mistään ei meinannut päästä yksin kotiin. Menkää, eläkää, pitäkää hauskaa ja muistakaa sanoa kyllä kun joku kysyy, että lähdetkö?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissä on muutama +/- 30 -vuotias sinkkumies. Kaikki opiskelleita, työelämään vaivattomasti sijoittuneita, fiksuja, omillaan toimeen tulevia ihan kivannäköisiä ja -oloisia miehiä. Vakavaa parisuhdetta ei ole, koska vapaa-ajan harrastukset syövät ajan lisäksi energiaa: yksi kuntoilee, toinen tekee musiikkia ja kolmas pelaa luurit päässä jotain.
Eivät siis liikuskele baareissa tai festareilla.
Aivan varmasti parisuhde kiinnostaisi, mutta missä tällaiset tyypit tapaisivat ketään?
Deittisovellukset eivät tule kysymykseenkään.
Taustalla lienee tietynlainen introverttius, sosiaalinen kömpelyys ja kouluajoilta otsaan lyöty nörtin leima.
Vaikka kävisi baareissa ja festareilla, niin miehellä se ei riitä edes alkuun.
Vierailija kirjoitti:
En tajua vieläkään mitä te teette. Erosin ollessani reippaasti 30+ ja oli äärimmäisen hankalaa pysyä sinkkuna. Tuntui että joka tuutista oli tarjolla mitä parempaa tulevaa puolisoa ja mikäs siinä oli mennessä hyvässä seurassa. Kävin paljon tansseissa, vesijuoksemassa sekä lenkkeilemässä ja mistään ei meinannut päästä yksin kotiin. Menkää, eläkää, pitäkää hauskaa ja muistakaa sanoa kyllä kun joku kysyy, että lähdetkö?
Tuollaista se on kauniilla ihmisellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissä on muutama +/- 30 -vuotias sinkkumies. Kaikki opiskelleita, työelämään vaivattomasti sijoittuneita, fiksuja, omillaan toimeen tulevia ihan kivannäköisiä ja -oloisia miehiä. Vakavaa parisuhdetta ei ole, koska vapaa-ajan harrastukset syövät ajan lisäksi energiaa: yksi kuntoilee, toinen tekee musiikkia ja kolmas pelaa luurit päässä jotain.
Eivät siis liikuskele baareissa tai festareilla.
Aivan varmasti parisuhde kiinnostaisi, mutta missä tällaiset tyypit tapaisivat ketään?
Deittisovellukset eivät tule kysymykseenkään.
Taustalla lienee tietynlainen introverttius, sosiaalinen kömpelyys ja kouluajoilta otsaan lyöty nörtin leima."Ihan kivannäköisiä" ei enää riitä. Mikään sinne päin ei riitä, kun potentiaaliset naiset seulovat satojen joukosta Tinderissä.
Mene jo muualle ulisemaan. Naiset eivät ole samanlaisia putkiaivoja, kuin osa teistä miehistä. Tämä ulkonäköasia on jo jankattu ketjussa tuhat kertaa. Te hävisitte.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle on aina se kumppani ollut ensisijainen, sitten vasta suhteessa pohditaan sopiiko siihen lapset vai ei. Olisi jotenkin nurinkurinen ajatus haluta lapsia ja sitten alkaa etsimään jotakuta joka niitä voisi kanssani tehdä.
Epäreilua sitä kumppania kohtaan, jos suhtautuminen lapsiasiaan on että kattellaan. Jos suhteen edetessä kummankin näkemys kehittyy ihan eri suuntaan niin erohan siitä todennäköisemmin tulee. Helpommalla pääsee, jos asian keskustelee jo aluksi, mutta ei sekään tietty takaa mitään.
Itse en voisi aluksi tietää haluanko lapsia, koska kuten sanoin, lapset tulevat siihen tiettyyn parisuhteeseen jos ovat tullakseen. Minulle lapset eivät ole parisuhteesta irrallinen asia, joita voisi haluta tietämättä kenen kanssa tai millaisessa tilanteessa. Toki tiedän, että moni haluaa ihan vain lapsia riippumatta siitä kenen kanssa, mutta itse koen asian toisin ja halusin tällä vain valaista millainen ajatusmaailma voi olla ihmisellä joka ei 30+ sinkkuna tiedä haluaako lapsia vai ei.
Olen tuo jota lainasit.
Ehkä oma ajatteluni on tämän asian suhteen niin mustavalkoista, että minun on hankala ymmärtää lapsiasian olevan tilanteesta tai kumppanista riippuvainen.
Velana iso huoli on siitä, että toinen alkaakin suhteen edetessä haluta lapsia, koska en siihen tule suostumaan. Tilanne on suuri pettymys ja tuntuu että aikaa on mennyt hukkaan, sen ajan olisi voinut olla onnellinen jonkun muun kanssa ja suhde jatkua, koska eroa tuo tilanne minulle tarkoittaa, ellei toinen sitten kuoppaa lapsihaaveensa, mutta katkeruutta se voi suhteeseen tuoda. Näitä pettymyksiä on tullut. No, elämähän on riskejä täynnä.
Ehkä samasta syystä ymmärrän helposti niitä, jotka lapsia haluavat ja kumppani jossain kohtaa sanookin ettei halua. Se pettymys on kuitenkin ihan eri sfääreissä, kuin velan pettymys, velalla kun on lopulta koko elämä aikaa, lapsia haluavalla taas ei.
Hyvä ja kiva, että tuot toistakin näkökulmaa keskusteluun, sitähän keskustelu on, että kuullaan myös eri tavoin ajattelevien pointteja. Ilmaisin itseäni ehkä tylysti ylempänä, mutta tarkoitukseni ei ollut oikeasti lytätä ajatusmaailmaasi ja olen pahoillani, jos se kuulosti siltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua vieläkään mitä te teette. Erosin ollessani reippaasti 30+ ja oli äärimmäisen hankalaa pysyä sinkkuna. Tuntui että joka tuutista oli tarjolla mitä parempaa tulevaa puolisoa ja mikäs siinä oli mennessä hyvässä seurassa. Kävin paljon tansseissa, vesijuoksemassa sekä lenkkeilemässä ja mistään ei meinannut päästä yksin kotiin. Menkää, eläkää, pitäkää hauskaa ja muistakaa sanoa kyllä kun joku kysyy, että lähdetkö?
Tuollaista se on kauniilla ihmisellä.
Tuollaista se on positiivisella, sosiaalisella ja iloisella ihmisellä. Syyt sinun sinkkuuteesi on ihan muualla, kuin ulkonäössä, ellet satu olemaan Quasimodo.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alle 15 vuotta sitten olin yli 30-vuotias sinkku. Keskityin epäonnistuneiden suhteiden sijasta kaljoitteluun ja muihin harrastuksiini ja unohdin miehet. Lapsen kyllä halusin salaisissa haaveissani. Ja pam! Yhtenä päivänä löytyi hyvä, samanmielinen mies. Baarista se löytyi, elävästä elämästä. Yhteisiä tuttuja, samoja mielenkiinnon kohteita (muitakin kuin kaljoittelu). Nyt perheessä ihania lapsia ja tämä heidän isänsä.
Neuvo: luota siihen, että asiat järjestyvät ja sillä välin relaxoidu!
Olin kaksikymppisenä parisuhteessa oleva mies. Sitten erosin 26-vuotiaana. Ja pam! 10 vuotta siitä eteenpäin ja olen yhä sinkku ja vuosia kestänyt kuiva kausi. Olen luottanut juuri tuohon hyvään neuvoosi!
Jep, tätä naisten tarjoamaa vaihtoehtoa, että pitäisi vain elää ja olla tekemättä mitään pariutumisensa eteen, toimii _vain ja ainoastaan_ naisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alle 15 vuotta sitten olin yli 30-vuotias sinkku. Keskityin epäonnistuneiden suhteiden sijasta kaljoitteluun ja muihin harrastuksiini ja unohdin miehet. Lapsen kyllä halusin salaisissa haaveissani. Ja pam! Yhtenä päivänä löytyi hyvä, samanmielinen mies. Baarista se löytyi, elävästä elämästä. Yhteisiä tuttuja, samoja mielenkiinnon kohteita (muitakin kuin kaljoittelu). Nyt perheessä ihania lapsia ja tämä heidän isänsä.
Neuvo: luota siihen, että asiat järjestyvät ja sillä välin relaxoidu!
Olin kaksikymppisenä parisuhteessa oleva mies. Sitten erosin 26-vuotiaana. Ja pam! 10 vuotta siitä eteenpäin ja olen yhä sinkku ja vuosia kestänyt kuiva kausi. Olen luottanut juuri tuohon hyvään neuvoosi!
Sama täällä, naisena. Viimeisin viritys kaatui, kun poikkis vaihtoi toiseen naiseen lennosta 23-vuotiaana (näin jälkeenpäin katsottuna ei ollut iso menetys, siunaus ennemminkin). Just täytin viime viikolla 40 vuotta. Olen opiskellut, muuttanut ympäri Suomea, harrastanut, matkustellut ulkomailla Eurooppaa ja Aasiaa pitkin yksin, vaihtanut työpaikkaa 2-3 vuoden välein jne. Ottanut rennosti ja keskittynyt itseeni ja siihen, että sopivan miehen tullessa vastaan olen hyvä ja itseni tunteva nainen.
Kiinnostuneita miehiä 17 vuoden aikana maailmanlaajuisesti = 0 kpl. Tietty puliukkojen lähentymisiä en tässä laske potentiaalisiksi miesystävätarjokkaiksi. En edes muista, miltä tuntuu pitää toista kädestä. Mikään fwb-virityksiin ja yhden illan heilasteluihin ei ole mielenkiintoa. Tinderkään ei ihmisten kokemusten perusteella ole minulle suunnattu seuranhakupalvelu.
Lapsia en ole koskaan halunnut, niin sitä ei ole tarvinnut surra.
Koska elämää on vielä toivottavasti ainakin toiset 40 vuotta edessä, niin vielä en ole luopunut toivosta joskus löytää kumppania ja kokea sekin puoli elämästä :)
Jos joku kysyy, mikä on vialla, en tiedä. Minua hullumm4t, painavammat, pidemmät, lyhyemmät, tätimäisemmät, nuoremmat, vilkkaammat, hiljaisemmat, dramaattisemmat, seinäkukkaisemmat, fiksummat jne. näyttävät löytävän suhteen (tai suhteita) ongelmitta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissä on muutama +/- 30 -vuotias sinkkumies. Kaikki opiskelleita, työelämään vaivattomasti sijoittuneita, fiksuja, omillaan toimeen tulevia ihan kivannäköisiä ja -oloisia miehiä. Vakavaa parisuhdetta ei ole, koska vapaa-ajan harrastukset syövät ajan lisäksi energiaa: yksi kuntoilee, toinen tekee musiikkia ja kolmas pelaa luurit päässä jotain.
Eivät siis liikuskele baareissa tai festareilla.
Aivan varmasti parisuhde kiinnostaisi, mutta missä tällaiset tyypit tapaisivat ketään?
Deittisovellukset eivät tule kysymykseenkään.
Taustalla lienee tietynlainen introverttius, sosiaalinen kömpelyys ja kouluajoilta otsaan lyöty nörtin leima."Ihan kivannäköisiä" ei enää riitä. Mikään sinne päin ei riitä, kun potentiaaliset naiset seulovat satojen joukosta Tinderissä.
Mene jo muualle ulisemaan. Naiset eivät ole samanlaisia putkiaivoja, kuin osa teistä miehistä. Tämä ulkonäköasia on jo jankattu ketjussa tuhat kertaa. Te hävisitte.
Mutta kun se syherö joskus itse tekee ne solmut eli suhteessa olisi hyvä olla se putkiaivo avaamassa se solmu. Osa asioista kasvaa ominaisuutaan suuremaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alle 15 vuotta sitten olin yli 30-vuotias sinkku. Keskityin epäonnistuneiden suhteiden sijasta kaljoitteluun ja muihin harrastuksiini ja unohdin miehet. Lapsen kyllä halusin salaisissa haaveissani. Ja pam! Yhtenä päivänä löytyi hyvä, samanmielinen mies. Baarista se löytyi, elävästä elämästä. Yhteisiä tuttuja, samoja mielenkiinnon kohteita (muitakin kuin kaljoittelu). Nyt perheessä ihania lapsia ja tämä heidän isänsä.
Neuvo: luota siihen, että asiat järjestyvät ja sillä välin relaxoidu!
Olin kaksikymppisenä parisuhteessa oleva mies. Sitten erosin 26-vuotiaana. Ja pam! 10 vuotta siitä eteenpäin ja olen yhä sinkku ja vuosia kestänyt kuiva kausi. Olen luottanut juuri tuohon hyvään neuvoosi!
Jep, tätä naisten tarjoamaa vaihtoehtoa, että pitäisi vain elää ja olla tekemättä mitään pariutumisensa eteen, toimii _vain ja ainoastaan_ naisille.
Aijaa - minut otettiin aina sivusta aktiivisesti. Ja tuosta "jep" sanasta tunnistan persoonasi ja kuvitelmasi provosointeineen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle on aina se kumppani ollut ensisijainen, sitten vasta suhteessa pohditaan sopiiko siihen lapset vai ei. Olisi jotenkin nurinkurinen ajatus haluta lapsia ja sitten alkaa etsimään jotakuta joka niitä voisi kanssani tehdä.
Epäreilua sitä kumppania kohtaan, jos suhtautuminen lapsiasiaan on että kattellaan. Jos suhteen edetessä kummankin näkemys kehittyy ihan eri suuntaan niin erohan siitä todennäköisemmin tulee. Helpommalla pääsee, jos asian keskustelee jo aluksi, mutta ei sekään tietty takaa mitään.
Totta, totta.
Epäreilua on sekin että parisuhteessa vuosia kuvittelee että mehän sovitaan mainiosti yhteen, kunnes alkaa ongelmia pulpahdella pintaan ja sitten selviää että se "yhteen sopiminen" on johtunut vain siitä että toinen on valehdellut toiveistaan ja myötäillyt toisen mielipiteitä, "juu aivan, en minäkään lapsia halua" mutta oikeasti jää odottamaan milloin toinen muuttaa mielensä, tai että hän ei ole ollut varma haluaako lapsia vai ei, mutta ei ole sanonut niin, vaan on varmana julistanut olevansa samaa mieltä kanssani.
Onneksi oon nyt käynyt sterissä niin tuskin kukaan enää jää odottamaan minun mieleni muuttumista.
Jep, vastasinkin tuossa jo asiaa kommentoineelle, joka ei ole varma suhteen alussa, haluaako lapsia vai ei ja haluun vaikuttaa se suhde, ihminen ja tilanne. Velalle vieras ajatustapa, mutta yritän edes jotenkin ymmärtää. Itse en tietenkään niin ajattelevan kanssa halua aloittaa suhdetta.
Mutta tosiaan, kirjoittamasi on hyvin totta. Valehtelu ja mielenmuutoksen odottelu on väärin. Koski se sitten halua saada lapsia tai olla lapseton, ei toisilla ihmisillä saa leikkiä sillä tavalla, kun kyse on noin isosta asiasta. Steri lienee se ainoa asia, jolloin otetaan vakavasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alle 15 vuotta sitten olin yli 30-vuotias sinkku. Keskityin epäonnistuneiden suhteiden sijasta kaljoitteluun ja muihin harrastuksiini ja unohdin miehet. Lapsen kyllä halusin salaisissa haaveissani. Ja pam! Yhtenä päivänä löytyi hyvä, samanmielinen mies. Baarista se löytyi, elävästä elämästä. Yhteisiä tuttuja, samoja mielenkiinnon kohteita (muitakin kuin kaljoittelu). Nyt perheessä ihania lapsia ja tämä heidän isänsä.
Neuvo: luota siihen, että asiat järjestyvät ja sillä välin relaxoidu!
Olin kaksikymppisenä parisuhteessa oleva mies. Sitten erosin 26-vuotiaana. Ja pam! 10 vuotta siitä eteenpäin ja olen yhä sinkku ja vuosia kestänyt kuiva kausi. Olen luottanut juuri tuohon hyvään neuvoosi!
Sama täällä, naisena. Viimeisin viritys kaatui, kun poikkis vaihtoi toiseen naiseen lennosta 23-vuotiaana (näin jälkeenpäin katsottuna ei ollut iso menetys, siunaus ennemminkin). Just täytin viime viikolla 40 vuotta. Olen opiskellut, muuttanut ympäri Suomea, harrastanut, matkustellut ulkomailla Eurooppaa ja Aasiaa pitkin yksin, vaihtanut työpaikkaa 2-3 vuoden välein jne. Ottanut rennosti ja keskittynyt itseeni ja siihen, että sopivan miehen tullessa vastaan olen hyvä ja itseni tunteva nainen.
Kiinnostuneita miehiä 17 vuoden aikana maailmanlaajuisesti = 0 kpl. Tietty puliukkojen lähentymisiä en tässä laske potentiaalisiksi miesystävätarjokkaiksi. En edes muista, miltä tuntuu pitää toista kädestä. Mikään fwb-virityksiin ja yhden illan heilasteluihin ei ole mielenkiintoa. Tinderkään ei ihmisten kokemusten perusteella ole minulle suunnattu seuranhakupalvelu.
Lapsia en ole koskaan halunnut, niin sitä ei ole tarvinnut surra.
Koska elämää on vielä toivottavasti ainakin toiset 40 vuotta edessä, niin vielä en ole luopunut toivosta joskus löytää kumppania ja kokea sekin puoli elämästä :)
Jos joku kysyy, mikä on vialla, en tiedä. Minua hullumm4t, painavammat, pidemmät, lyhyemmät, tätimäisemmät, nuoremmat, vilkkaammat, hiljaisemmat, dramaattisemmat, seinäkukkaisemmat, fiksummat jne. näyttävät löytävän suhteen (tai suhteita) ongelmitta.
Jos olet sitä mieltä, että ulkonäössä ei ole vika, niin siinä tapauksessa et vain tunne miehiä ollenkaan. Et osaa flirttailla selkeästi, olla rohkeasti seksuaalinen yms. ettet vaan ajautuisi "fwb-suhteeseen" tai yhdenillan juttuun. Pelimiesslangissa puhuttaisiin korkean asd:n naisesta (anti slut defense / antilut**suoja), eli et mene sänkyyn kenenkään kanssa, vaikka haluaisitkin, jottet tuntisi oloasi/näyttäisi l-ut**a.
No jo on taas teoriat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alle 15 vuotta sitten olin yli 30-vuotias sinkku. Keskityin epäonnistuneiden suhteiden sijasta kaljoitteluun ja muihin harrastuksiini ja unohdin miehet. Lapsen kyllä halusin salaisissa haaveissani. Ja pam! Yhtenä päivänä löytyi hyvä, samanmielinen mies. Baarista se löytyi, elävästä elämästä. Yhteisiä tuttuja, samoja mielenkiinnon kohteita (muitakin kuin kaljoittelu). Nyt perheessä ihania lapsia ja tämä heidän isänsä.
Neuvo: luota siihen, että asiat järjestyvät ja sillä välin relaxoidu!
Olin kaksikymppisenä parisuhteessa oleva mies. Sitten erosin 26-vuotiaana. Ja pam! 10 vuotta siitä eteenpäin ja olen yhä sinkku ja vuosia kestänyt kuiva kausi. Olen luottanut juuri tuohon hyvään neuvoosi!
Sama täällä, naisena. Viimeisin viritys kaatui, kun poikkis vaihtoi toiseen naiseen lennosta 23-vuotiaana (näin jälkeenpäin katsottuna ei ollut iso menetys, siunaus ennemminkin). Just täytin viime viikolla 40 vuotta. Olen opiskellut, muuttanut ympäri Suomea, harrastanut, matkustellut ulkomailla Eurooppaa ja Aasiaa pitkin yksin, vaihtanut työpaikkaa 2-3 vuoden välein jne. Ottanut rennosti ja keskittynyt itseeni ja siihen, että sopivan miehen tullessa vastaan olen hyvä ja itseni tunteva nainen.
Kiinnostuneita miehiä 17 vuoden aikana maailmanlaajuisesti = 0 kpl. Tietty puliukkojen lähentymisiä en tässä laske potentiaalisiksi miesystävätarjokkaiksi. En edes muista, miltä tuntuu pitää toista kädestä. Mikään fwb-virityksiin ja yhden illan heilasteluihin ei ole mielenkiintoa. Tinderkään ei ihmisten kokemusten perusteella ole minulle suunnattu seuranhakupalvelu.
Lapsia en ole koskaan halunnut, niin sitä ei ole tarvinnut surra.
Koska elämää on vielä toivottavasti ainakin toiset 40 vuotta edessä, niin vielä en ole luopunut toivosta joskus löytää kumppania ja kokea sekin puoli elämästä :)
Jos joku kysyy, mikä on vialla, en tiedä. Minua hullumm4t, painavammat, pidemmät, lyhyemmät, tätimäisemmät, nuoremmat, vilkkaammat, hiljaisemmat, dramaattisemmat, seinäkukkaisemmat, fiksummat jne. näyttävät löytävän suhteen (tai suhteita) ongelmitta.
Jos olet sitä mieltä, että ulkonäössä ei ole vika, niin siinä tapauksessa et vain tunne miehiä ollenkaan. Et osaa flirttailla selkeästi, olla rohkeasti seksuaalinen yms. ettet vaan ajautuisi "fwb-suhteeseen" tai yhdenillan juttuun. Pelimiesslangissa puhuttaisiin korkean asd:n naisesta (anti slut defense / antilut**suoja), eli et mene sänkyyn kenenkään kanssa, vaikka haluaisitkin, jottet tuntisi oloasi/näyttäisi l-ut**a.
Aika kovat on puheet siellä peräkammarissa. Ole oppinut sentään lukemaan jotenkuten, mutta ymmärryksen kanssa on kyllä pahasti ongelmia.
Onneksi otin lemmikkejä. Luulin, että kärvistelen yksinäisyydessä ja että kurkkua kuristaa, kun pitäisi etsiä joku vierelle. Lemmikit poistavat pahimman yksinäisyyden. On vaikea löytää ketään, enkä oikein enää haaveile.