Itku tuli kun mietin kuinka yksinäinen olen. Jää kokematta festarit, matkat, juhlat, surujen ja ilojen jakaminen jne.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksinäinen, tosin sen kipu ei ole enää niin voimakasta ja akuuttia kuin nuorempana, kun ikää jo 48.

Minä olen ollut yksinäinen aina. Koulussa kiusattu, lukiosta eteenpäin vaan "vierastettu" ja vältelty ilman aktiivista kiusaamista, työpaikoilla välillä kiusattu ja välillä vain ulkopuolinen. Parisuhteeseen en ole päässyt koskaan. Ymmärrän, että vika on minussa, kun kerran sama toistuu joka paikassa. Mutta en voi sille mitään millainen olen, ei ole mitään hoitoa mikä muuttaisi omituisen persoonan toisenlaiseksi, sellaiseksi joka kelpaa toisille ihmisille. Enkä lopulta tiedä haluaisinko edes, koska enhän se sitten enää olisi edes minä jos olisin ihan eri persoona.

Omia turn off piirteitäni on kiusaamisen peruja oleva sosiaalisten tilanteiden jännitys ja siitä johtuva pökkelö käytös ihmisiä kohdatessa, introverttiys ja jopa jonkinlainen aspergerpiirteisyys (ei diagnooseja), tylsyys (muutamakin ihminen on sanonut että olen erittäin tylsä ihminen), huumorintajuttomuus ja vakavuus. Nuorena olin suht nätti ja miehet kyllä kiinnostui minusta kovasti ulkonäköni takia, mutta aika pian tapailussa tajusivat että jösses on tylsä tyyppi ja häipyivät.

Hyvin kuvailit minunkin elämäni. Sen vielä lisään, että nuorena miehet kerkisivät kyllästyä/tylsistyä yleensä just niin, että kun itse aloin hieman olla rennompi ja enemmän oma itseni koska toinen enää ollut uppo-outo ja vieras, niin miestä ei enää kiinnostanut.

Se ei sitten ainakaan varsinaisesti kohotanut itsetuntoa, että toinen nostaa kytkintä just kun alat olla oma itsesi. Enkä mä tosiaan mikään erikoinen ihminen olekaan, mutta ei nämä tapailemani miehetkään mitään leijonankesyttäjiä tai vuorikiipeilijöitä olleet vaan ihan yhtälailla tylsiä ja tavallisia miehiä. Hassuinta on, että naiset taas usein piti minua kovin jännänä jonka elämä on varmasti hirveän mielenkiintoista ja sitten siitä on jopa loukkaannuttu/suututtu, kun en olekaan mikään säpinää ympärilleni luova ihminen enkä edes mystinen vaan ihan tavallinen ja tylsä.

Ja mitä enemmän/pidempään on yksin niin sitä pökkelömmäksi sitä vaan muuttuu eli ei tässä enää viitsi edes toivoa, että tilanne joskus tästä muuksi muuttuisi ja itsellä olisi kaveri jonka kanssa voisi jutella ja käydä vaikka joskus kahvilla/kaljalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluatko sitten mennä festareille?

Jos, niin mene. Kyllä sinne voi mennä yksinkin ja siellä sitten tutustuu muihin.

Ei tutustu. Tai tutustuu, jos on sen luonteinen ihminen.

Itse olen satoja kertoja todennut, etten introverttina luonteena todellakaan tutustu kehenkään ilman pidempää jaksoa. Ei oikeastaan kiinnosta pinnallinen jauhaminen ventovieraan kanssa, koska se ei johda mihinkään ja äänekkäimmät joka tapauksessa jossain festareilla eniten dominoivat.

Joillain voi toimia, mutta ei minulla.

Itsekin olen introvertti ja kärsinyt myös sos. tilanteiden pelosta. Parikymppiseksi elin lähes erakkona, mutta kun pääsin yliopistoon, päätin, että asioiden oli muututtava. Olin myös aina karsastanut "pinnallista jauhamista", mutta opin, että siitä ne kaveruudet yleensä lähtee. Ensin rentoa ajanvietettä yhdessä, sitten haluaa nähdä enemmän ja enemmän, kun toinen on kivaa seuraa, ja vähitellen luottamuksen kasvaessa alkaa jakaa syvällisempiäkin asioita. Tämä ei siis mitenkään neuvona, erilainen tarina vain samankaltaisista lähtökohdista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi, joka itki juuri koko lenkin ajan. On vaan niin paha mieli koko ajan tämän yksinäisyyden vuoksi. Pakotin itseni ulkoilemaan ja aurinkoon, mutta sainkin vaan jonkun hillitsemättömän itkunpuuskan. Varmaan osa vastaantulijoistakin huomasi, vaikka yritin piilotella aurinko lasien takana. Olo on kertakaikkisen toivoton tällä hetkellä, enkä jaksaisi enää yhtään tätä rakkaudetonta ja yksinäistä elämään. Keski-ikäinen nainen olen siis. 

Oletko ollut koko ikäsi yksin?

En ole ollut koko ikääni yksin. Minulla oli nuorena ja varhaisina aikuisvuosina useampikin hyvä ystävä ja kaveriporukka, mutta en koskaan löytänyt puolisoa. Eli ilman rakkautta olen ollut aina. Nyt kun kaikilla kavereilla on perheet, niin heidän aikansa ja mielenkiintonsa kohdistuu tietenkin niihin. Silloin harvoin kun nähdään niin tuntuu, että ollaan ajauduttu aika kauas toisistamme. Olen ainut ikisinkku. Olo on tällä hetkellä todella paha. En tiedä johtuuko se tästä keväästä vai mistä. Haluaisin vain pois täältä. Ja tuo lenkillä itkeminenkin oli täysin hallitsematonta, en yksinkertaisesti pystynyt pidättelemään itseäni. Työni ja asemani puolesta en voi edes hakea apua masennukseeni. Ja mitä apua tällaiseen yksinäisyydestä johtuvaan masennukseen edes olisi. En halua pelkästään turruttaa itseäni lääkkeillä. 

Ei työllä tai asemalla ole mitään väliä, jos tarvitsee apua! Hae apua ja saat sitä. Jos et edes yritä, niin sittenpä ei ole kovin paljon vaihtoehtoja 🙄! Lähde, tai jää 🤷🏻

Miten ne ap:ta auttaa? Etsii sille miehen. Mihin Escort palveluun hänen kannattaa olla yhteydessä.

Niinpä. Huomattavasti huolestuneempi sitä pitäisi omasta mielenterveydestään olla jos vastentahtoinen yksinäisyys ei missään tuntuisi eikä aiheuttaisi minkäänlaista ikävää tuntemusta. Eikä se tilanne kyllä paremmaksi silläkään muutu, että saa lääkäriltä vain muutaman purkin pillereitä joita syömällä sitä omaa yksinäisyyttään ei enää edes ymmärrä.

Se ongelman ydin eli yksinäisyys kun ei poistu eikä muutu miksikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap sua tavallaan, ei ole niin kiva lähteä yksin vaikka matkalle. Mutta se voi vaan alkuun tuntua siltä. Lähde jollekin järjestetylle ryhmämatkalle. Siellä on mahdollista tutustua.

Lähde kävelylle merenrantaan, ota koira, mene ryhmäliikuntatunnille.

Ei vaan kannata jäädä yksin kotiin suremaan. Sun pitää lähteä liikkeelle, muuten toi yksinäisyys vaan syvenee.

Tarkoitat varmasti pelkkää hyvää, mutta ei se ihan noin todellisuudessa mene. Itse olen matkustellut yksinäni sekä lähellä että kauempana ja kyllä siitä jotenkin puuttuu paljon kun asioita ei voi jakaa/kokea kenenkään kanssa eikä mistään voi jutella kenellekään. Yksin syöminenkin totta kai onnistuu, mutta onhan se nyt oikeasti aika todella ankeaa vaan pistellä yksinään annos poskeensa verrattuna siihen, että voisi istua iltaa kaikessa rauhassa toisen/toisten seurassa.

Ja sinne ryhmäjumppaankin tullaan jumppaamaan eli heipat ja moit siellä korkeintaan vaihdetaan eli ei siitä varsinaisesti seuraa saa vaikka moni muuta tuntuu kuvittelevankin. Sama juttu se on ulkoilun/lenkkeilynkin kanssa eli ei sitä seuran saamisen takia kannata kenenkään harrastaa vaan siksi, että saa raitista ilmaa ja on jotain tekemistä vaikkakin yksin.

Koira on kiva kaveri, mutta yksinäiselle siinä on melkoinen kynnys hankinnassa koska oikeasti sitä pitää pystyä huolehtimaan koirasta itse/yksin ihan jokaikinen päivä ja vaikka olisi kuinka kuumeessa tai jalka paketissa, koska ei ole ketään joka voisi auttaa.

Muutenkin erikoinen ajatus edes kuvitella, että yksinäinen olisi kotonaan naama nutturalla 24/7 eikä tekisi ikinä mitään, joten se jo auttaa kummasti kun vaan lähtee edes ulos ovesta.

/ei ap

Matkaseuraa voi etsiä netistä. Toki vaatii rohkeutta.

No ei se festareillakaan aina ole juhlaa. Päättömän pämppäämisen

jälkeen pitää sietää seuraavan päivän krapulaa. Sitten veetuttaa

katsoa samassa mielentilassa olevia kavereita ainakin paluumatka.

En toki kiellä sitä, etteikö yhdessä olisi asiat hauskempia, mutta

ei kannata liikaa luottaa sosiaalisen median juhlakuviin, jotka on

otettu alkuillasta.