Itku tuli kun mietin kuinka yksinäinen olen. Jää kokematta festarit, matkat, juhlat, surujen ja ilojen jakaminen jne.

Yksin tekeminenhän on ihan parasta! Matkustan AINA yksin. Saa mennä mihin haluaa!

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän myös ne kilteimmät pojat olisivat nuorena halunneet lähteä juhlimaan, mutta kukaan ei pyytänyt mukaan... 🥺

Voi ressua. Eikö äitikään huomannut ottaa sinua mukaansa?!

Miksi ap ihastut narsistimiehiin? Mikset ihastu kiltteihin miehiin?

Tuurijuopon äitini aikuisena lapsena pakko sanoa, että tuo yhteydenpito ei ole mikään helppo juttu. Vaikka äitini on maailman ihanin tyyppi selvinpäin, on hänelle tosi vaikeaa esim.soittaa, kun aina saa pelätä, että ei olekaan selvinpäin. Mitään menoja, reissuja, juhlapyhiä ei tee mieli suunnitella etukäteen, koska pettymys on valtava, jos ne viinanhimon takia menevät pieleen. Aina saa myös pelätä, että hän humalassa loukkaa itsensä, kuten monet kerrat on käynyt. Minä en halua olla se, joka löytää hänet kuolleena. Siksi olen alkanut ottamaan etäisyyttä 😞.

Traumaattisen lapsuuteni ja nuoruuteni takia minullakaan ei ole oikeita ystäviä. Koen joukkoon kuulumattomuutta ja pidän itseäni muita huonompana, enkä uskalla lähentyä kenenkään kanssa, että ei tarvitse paljastaa haavojani.

Vapaaehtoistyötä kannattaa ihan oikeasti kokeilla! Siinä saa seuraa ja voi myös kokea tekevänsä jotain merkityksellistä.

Harrastuksista suosittelen vaikkapa kuorolaulua tai taidekursseja. Liikuntaharrastuksista kannattaa kokeilla joukkuelajeja kuten lentopalloa. Ryhmäliikunnasta, salilta, joogasta yms. saa hyvin harvoin ystäviä joten niitä en suosittele.

Vieraan kielen opiskelu voisi myös olla hyvä harrastus. Kansanopistojen kursseilla käy monenikäistä porukkaa, ja kielikurssiin kuuluu jo ihan oppimisen vuoksi keskustelua muiden kanssa.

Yksinäisen kannattaa valita vapaa-ajan tekemisiä aika puhtaasti sen perusteella, missä voit parhaiten aidosti kohdata uusia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi, joka itki juuri koko lenkin ajan. On vaan niin paha mieli koko ajan tämän yksinäisyyden vuoksi. Pakotin itseni ulkoilemaan ja aurinkoon, mutta sainkin vaan jonkun hillitsemättömän itkunpuuskan. Varmaan osa vastaantulijoistakin huomasi, vaikka yritin piilotella aurinko lasien takana. Olo on kertakaikkisen toivoton tällä hetkellä, enkä jaksaisi enää yhtään tätä rakkaudetonta ja yksinäistä elämään. Keski-ikäinen nainen olen siis. 

Oletko ollut koko ikäsi yksin?

En ole ollut koko ikääni yksin. Minulla oli nuorena ja varhaisina aikuisvuosina useampikin hyvä ystävä ja kaveriporukka, mutta en koskaan löytänyt puolisoa. Eli ilman rakkautta olen ollut aina. Nyt kun kaikilla kavereilla on perheet, niin heidän aikansa ja mielenkiintonsa kohdistuu tietenkin niihin. Silloin harvoin kun nähdään niin tuntuu, että ollaan ajauduttu aika kauas toisistamme. Olen ainut ikisinkku. Olo on tällä hetkellä todella paha. En tiedä johtuuko se tästä keväästä vai mistä. Haluaisin vain pois täältä. Ja tuo lenkillä itkeminenkin oli täysin hallitsematonta, en yksinkertaisesti pystynyt pidättelemään itseäni. Työni ja asemani puolesta en voi edes hakea apua masennukseeni. Ja mitä apua tällaiseen yksinäisyydestä johtuvaan masennukseen edes olisi. En halua pelkästään turruttaa itseäni lääkkeillä. 

Ei työllä tai asemalla ole mitään väliä, jos tarvitsee apua! Hae apua ja saat sitä. Jos et edes yritä, niin sittenpä ei ole kovin paljon vaihtoehtoja 🙄! Lähde, tai jää 🤷🏻

Miten ne ap:ta auttaa? Etsii sille miehen. Mihin Escort palveluun hänen kannattaa olla yhteydessä.

Vierailija kirjoitti:

Yksin tekeminenhän on ihan parasta! Matkustan AINA yksin. Saa mennä mihin haluaa!

Tää on hyvä puoli. Mutta toisaalta ois kiva jakaa hieno kokemus jonkun kanssa, tai ainakin tulis halvemmaksi jakaa matkakulut... 

Vierailija kirjoitti:

Haluatko sitten mennä festareille?

Jos, niin mene. Kyllä sinne voi mennä yksinkin ja siellä sitten tutustuu muihin.

Ei tutustu. Tai tutustuu, jos on sen luonteinen ihminen.

Itse olen satoja kertoja todennut, etten introverttina luonteena todellakaan tutustu kehenkään ilman pidempää jaksoa. Ei oikeastaan kiinnosta pinnallinen jauhaminen ventovieraan kanssa, koska se ei johda mihinkään ja äänekkäimmät joka tapauksessa jossain festareilla eniten dominoivat.

Joillain voi toimia, mutta ei minulla.

Minäkin elin todella yksinäisiä vuosia 19-28v. Minua auttoi kun aloin esim facebookin kautta menemään erilaisiin ryhmiin mukaan ja kävin joskus Lapin ja Viron matkoilla vain sieltä tapaamieni ihmisten kanssa, kivaa oli! Työpaikalla myös aloin aktiivisemmin osallistua jos joku jäi esim sinkuksi ja saatoimme sitten käydä yhdessä/porukalla ulkona tms.

Ja arvaa mikä nyt on kaikkein hulluinta? Nyt minä olen tänä vuonna 40v ja perheellinen ja minulla on monta sellaista ystävää, jotka tuolloin elivät sitä täydellistä elämää perheineen, ja nyt he ovat eronneita ja syvää yksinäisyyttä/elämänkriisiä potevia! Elämä on juuri tällaista, koskaan ei tiedä miten roolit heittävät häränpyllyä!

Tsemppiä! Ei saa luovuttaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin tekeminenhän on ihan parasta! Matkustan AINA yksin. Saa mennä mihin haluaa!

Tää on hyvä puoli. Mutta toisaalta ois kiva jakaa hieno kokemus jonkun kanssa, tai ainakin tulis halvemmaksi jakaa matkakulut... 

Ja on hirveää, jos tuntee itsensä yksinäiseksi ihmisten ympäröimänä. Minulla se menee noin. Tulee tunne, että mitä minä täällä teen erakkona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi, joka itki juuri koko lenkin ajan. On vaan niin paha mieli koko ajan tämän yksinäisyyden vuoksi. Pakotin itseni ulkoilemaan ja aurinkoon, mutta sainkin vaan jonkun hillitsemättömän itkunpuuskan. Varmaan osa vastaantulijoistakin huomasi, vaikka yritin piilotella aurinko lasien takana. Olo on kertakaikkisen toivoton tällä hetkellä, enkä jaksaisi enää yhtään tätä rakkaudetonta ja yksinäistä elämään. Keski-ikäinen nainen olen siis. 

Oletko ollut koko ikäsi yksin?

En ole ollut koko ikääni yksin. Minulla oli nuorena ja varhaisina aikuisvuosina useampikin hyvä ystävä ja kaveriporukka, mutta en koskaan löytänyt puolisoa. Eli ilman rakkautta olen ollut aina. Nyt kun kaikilla kavereilla on perheet, niin heidän aikansa ja mielenkiintonsa kohdistuu tietenkin niihin. Silloin harvoin kun nähdään niin tuntuu, että ollaan ajauduttu aika kauas toisistamme. Olen ainut ikisinkku. Olo on tällä hetkellä todella paha. En tiedä johtuuko se tästä keväästä vai mistä. Haluaisin vain pois täältä. Ja tuo lenkillä itkeminenkin oli täysin hallitsematonta, en yksinkertaisesti pystynyt pidättelemään itseäni. Työni ja asemani puolesta en voi edes hakea apua masennukseeni. Ja mitä apua tällaiseen yksinäisyydestä johtuvaan masennukseen edes olisi. En halua pelkästään turruttaa itseäni lääkkeillä. 

Kommentoin vain sivusta, että väärässä olet jos kuvittelet itsesi asemassasi niin erityislaatuiseksi erityisillä ongelmillasi ettei apua voi hakea. Voin kertoa, että vastaanotolla käy ihan kaikista yhteiskuntaluokista ihmisiä, niin kollegoita kuin yhteiskunnan johtavissa asemissakin olevia tai julkisuuden henkilöitä. Kannattaa luopua tuosta erityisyyden uskomuksesta ja vastaanottaa apua, ihan samoja inhimillisiä haasteita on kaikilla muillakin. Itse eristät tuolla tavoin vain itsesi entistä yksinäisempään poteroosi.

Eikö esim Bumble sovelluksessa voi laittaa asetuksista että hakee ystäviä? Luulisi että muut yksinäiset sitä niin käyttää

Hei ap!

Olen sinua rutkasti vanhempi, omat lapseni ovat teini-ikäisiä ja olen eronnut lasten isästä 5 vuotta sitten - ja olen alkanut hyväksyä sen, millainen olen. En esim. ole koskaan tykännyt yökyläillä ym. ja jo ennen avioliittoa tykkäsin tehdä asioita yksin, käydä leffassa ym. Ex-aviomieheni kanssa tapasimme hyvin harvakseltaan ketään ja olin muutenkin paljon yksin, kun hän työreissuilla. Mulla ei koskaan ole olla "tyttöporukkaa" tms. kenen kanssa hengailisin, en ole koskaan oikein jaksanut "tyttöjen juttuja". Ennen lasteni syntymää parasta porukkaa oli samanhenkinen työporukka.

Nyt en edes kaipaa muiden seuraa - mulla on kolme nuoruudenystävää, joiden kanssa viestittelen joka viikko, tapaan max kerran vuodessa. Työni on niin sosiaalista ja kaikin puolin kuormittavaa, että olen mieluiten yksin, kun tilaisuus tulee. Tai lasteni kanssa - hekään eivät äitiä niin enää kaipaa.

Vaikka esim. ravintolan tai kahvilan ohi kulkiessa katselen ihmisiä, jotka viettävät siellä aikaa ystäviensä kanssa, olen hyväksynyt sen, että en ole sellainen ihminen. Ennen kuvittelin, että kaipaan sitä ja olen yksinäinen.

Vaikka avioliittoni ei ollut onnellisin ollenkaan, olen iloinen, että biologisen kellon tikittäessä kovaa löysin kuitenkin kelvollisen miehen, jonka kanssa tehdä lapsia. Toivon, että mun ja lasten suhde säilyy läheisenä aina ja saan iloa heidän kumppaneistaan tai tulevista perheistään. Tai sitten vaan ihan heistä :) 

Olen myös hyväksynyt sen, että en ole kiinnostunut uusista harrastuksista, en ole koskaan ollut, Mulle riittää kävely, lenkkeily ja kuntosali (silloin kun jaksan ja ehdin) - ja lisäksi leffa silloin tällöin tai pikainen museokäynti, joka Hgin keskustassa asuvalta onnistuu hyvin, ilman ponnisteluita.

Olenko sitten elänyt elämääni "täysillä"? Ainakin osan elämääni olen :)

Olen jättänyt somen kokonaan, koska se ahdistaa. Tämä on ollut yksi elämäni parhaita päätöksiä!

Haluaisin auttaa sinua, joten tässä neuvoja yksinäiselle: Kaverisovellus, vanhoihin ystäviin/sukulaisiin/perheeseen yhteydenotto, vapaaehtoistyö, deittiapit ja tarvittaessa terapia. Paljon voimia, ja toivottavasti tilanne helpottaa pian!

Tunnistan itseni näistä ketjuista. Olen alle 30-vuotias nainen. Minua kiusattiin paljon. Olin myös koko nuoruuteni ilman ystäviä. Se kaikki jätti jälkensä. Itsetuntoni on edelleen todella huono ja lähes häpeän itseäni. En uskalla tutustua muihin ja samalla sosiaaliset tilanteet vaikeita. Olen ollut liikaa yksin ja kaikki tavalliset jutut muiden kanssa ovat jo utopiaa minulle. Kärsin yksinäisyydestä välillä silti paljon. Omaa syytäkin on moni juttu ja en tapaa ihmisiä mutta samalla en tiedä enää miten tilanteen muuttaisin. Moni sosiaalinen ja rohkea tyyppikin voi olla vaikeuksissa. Miten sitten minä jonka pitäisi aloittaa nollasta. En ajatellut toisaalta, että elämäni menee näin. En odottanut paljon, mutta en nyt sentään uskonut tähänkään. Kiusaaminen vie kaiken pohjan elämästäni vuosiksi. Muutin muualle ja yritin aloittaa alusta. En vaan kyennyt siihen sillä tavoin, kuin olisin toivonut. Oikeastaan minusta puhutaan vieläkin pahaa. Tulee niitä ikäviä hetkiä eteen, kun kuulee jonkun pilkkaavaan. En vaan ole keksinyt kuka on näitä puheita eteenpäin kertonut. Toki nykyaikana varmasi helppoa levittää niitä puheita. Tätäkin asiaa ja kiusaamista yleensäkin on hyvin vaikeaa kertoa muille. En kaipaa sääliä, mutta toisaalta menneisyyden kokemukset ovat mielessä lähes aina ja lannistavat minua. En ole enää kuin varjo siitä mitä olin. Toki en mikään rohkea koskaan ollutkaan. Samalla minua hävettää edes kirjoittaa tätä viestiä. Moni kokee paljon pahaa. Silti koen etten vaan kunnolla pääse yli tästä kaikesta. Se myös vaikuttaa siihen etten halua tutustua muihin tai uskalla paljastaa itsestäni mitään muille. Sitten taas olen yksinäinen ja se surettaa.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap sua tavallaan, ei ole niin kiva lähteä yksin vaikka matkalle. Mutta se voi vaan alkuun tuntua siltä. Lähde jollekin järjestetylle ryhmämatkalle. Siellä on mahdollista tutustua.

Lähde kävelylle merenrantaan, ota koira, mene ryhmäliikuntatunnille.

Ei vaan kannata jäädä yksin kotiin suremaan. Sun pitää lähteä liikkeelle, muuten toi yksinäisyys vaan syvenee.

Tarkoitat varmasti pelkkää hyvää, mutta ei se ihan noin todellisuudessa mene. Itse olen matkustellut yksinäni sekä lähellä että kauempana ja kyllä siitä jotenkin puuttuu paljon kun asioita ei voi jakaa/kokea kenenkään kanssa eikä mistään voi jutella kenellekään. Yksin syöminenkin totta kai onnistuu, mutta onhan se nyt oikeasti aika todella ankeaa vaan pistellä yksinään annos poskeensa verrattuna siihen, että voisi istua iltaa kaikessa rauhassa toisen/toisten seurassa.

Ja sinne ryhmäjumppaankin tullaan jumppaamaan eli heipat ja moit siellä korkeintaan vaihdetaan eli ei siitä varsinaisesti seuraa saa vaikka moni muuta tuntuu kuvittelevankin. Sama juttu se on ulkoilun/lenkkeilynkin kanssa eli ei sitä seuran saamisen takia kannata kenenkään harrastaa vaan siksi, että saa raitista ilmaa ja on jotain tekemistä vaikkakin yksin.

Koira on kiva kaveri, mutta yksinäiselle siinä on melkoinen kynnys hankinnassa koska oikeasti sitä pitää pystyä huolehtimaan koirasta itse/yksin ihan jokaikinen päivä ja vaikka olisi kuinka kuumeessa tai jalka paketissa, koska ei ole ketään joka voisi auttaa.

Muutenkin erikoinen ajatus edes kuvitella, että yksinäinen olisi kotonaan naama nutturalla 24/7 eikä tekisi ikinä mitään, joten se jo auttaa kummasti kun vaan lähtee edes ulos ovesta.

/ei ap

Täällä myös yksinäinen, tosin sen kipu ei ole enää niin voimakasta ja akuuttia kuin nuorempana, kun ikää jo 48.

Minä olen ollut yksinäinen aina. Koulussa kiusattu, lukiosta eteenpäin vaan "vierastettu" ja vältelty ilman aktiivista kiusaamista, työpaikoilla välillä kiusattu ja välillä vain ulkopuolinen. Parisuhteeseen en ole päässyt koskaan. Ymmärrän, että vika on minussa, kun kerran sama toistuu joka paikassa. Mutta en voi sille mitään millainen olen, ei ole mitään hoitoa mikä muuttaisi omituisen persoonan toisenlaiseksi, sellaiseksi joka kelpaa toisille ihmisille. Enkä lopulta tiedä haluaisinko edes, koska enhän se sitten enää olisi edes minä jos olisin ihan eri persoona.

Omia turn off piirteitäni on kiusaamisen peruja oleva sosiaalisten tilanteiden jännitys ja siitä johtuva pökkelö käytös ihmisiä kohdatessa, introverttiys ja jopa jonkinlainen aspergerpiirteisyys (ei diagnooseja), tylsyys (muutamakin ihminen on sanonut että olen erittäin tylsä ihminen), huumorintajuttomuus ja vakavuus. Nuorena olin suht nätti ja miehet kyllä kiinnostui minusta kovasti ulkonäköni takia, mutta aika pian tapailussa tajusivat että jösses on tylsä tyyppi ja häipyivät.

Perheenäiti täällä haaveilee siitä, että pääsisi yksin matkalle. Tai risteilylle. Istuisin vaan ja katsoisin ohi lipuvia maisemia. Kukaan ei haluaisi minulta mitään. Kun saisi edes kotona olla joskus viikonlopun yksin!

Tasan ei mene toiveet.

Perheenäiti sekoittaa nyt yksinäisyyden ja yksin olemisen.

Vierailija kirjoitti:

Ei ap mutta moni ehdottaa yksinkin voi mennä kaikkiin tapahtumiin ja itse mennyt kun yksinäinen olen ja yleensä niiltä reissuilta saa vaan pahan mielen kun näkee että muut pitää yhdessä kivaa jne. ja itse siellä joutuu yksinään kuljeskelmaan eikä ole ketään kenen kanssa jutella jostakin kiinostavasta jutusta mikä siellä tapahtumassa on jne. vaan siinä sitä kuuntelee ja katselee yksikseen.

Missä tapahtumissa olet käynyt? Olen itse käynyt lukuisilla festareilla yksin eikä koskaan olisi tarvinnut olla yksin, jos en olisi halunnut. Muistaakseni vain yhdet festarit olen käynyt niin, ettei joku tuntematon olisi tullut ja ottanut kontaktia niin, että olisin voinut luontevasti liittyä siinä samalla seuraan.

Ap:llekin suosittelen festareita, siellä ihmiset yleensä ovat hyvällä fiiliksellä liikenteessä ja ottavat aika matalalla kynnyksellä kontaktia muihin. Eikä kukaan katso oudosti, jos menet itse jollekin juttelemaan. Hyvä paikka tutustua uusiin ihmisiin.