Uupuneet, palauduitteko enää "normaaleiksi?"

Vierailija kirjoitti:

Olipa surullista luettavaa tämä ketju. Voi kunpa näihin asioihin pystyttäisiin tarttumaan ajoissa. Uupuminen on yksilön kohdalla suuri henkilökohtaisen elämän tragedia ja isossa kuvassa myös yhteiskunnallinen.

Yhteiskuntaa ei kiinnosta muu kuin byrokratian ja veroasteen nosto.

Pitäisi tehdä riippumaton tutkimus, minkäverran vero- ja byrokratia asteen nosto, lisättynä teknokraattisuuteen lisää tai vaikuttaa uupumiseen ja mielenterveysongelmiin, asia koskee pääosin yksityistä sektoria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olipa surullista luettavaa tämä ketju. Voi kunpa näihin asioihin pystyttäisiin tarttumaan ajoissa. Uupuminen on yksilön kohdalla suuri henkilökohtaisen elämän tragedia ja isossa kuvassa myös yhteiskunnallinen.

Itsekin sinnittelin ihan liian pitkään, koska en ensikertalaisena tajunnut missä kunnossa olin. Ja tajusin sen liian myöhään. Mutta sairasloman hakeminen oli myös yhtä stressiä, kuukauden välein lääkäri kyseli että onko voimat palautuneet. Minun tapauksessa olisi pitänyt antaa heti puoli vuotta sairaslomaa. Olin kaiken kaikkiaan 10kk sairaslomalla.

T. Nro 4

Loppuunpalamisessa on tosin sekin puoli ettei kotiinsulkeutuminen ainakaan auta kuntoutumisessa. Usein työ on kuitenkin se mikä pitää kiinni elämässä ja edes jonkinlaisessa rytmissä. Eri

Ai että nyt loppuunpalamiseen auttaa vain työnteko? Oikea porvarin märkä päiväuni, sijoitetaan työuupuneet uuteen työpaikkaan, niin työuupumus paranee. Anna mun kaikki kestää. Ei työuupuneen tarvitse kotiin sulkeutua. Onko niin, että osa  ihmisistä ei keksi työn lisäksi mitään muuta sisältöä elämäänsä ja aika pitää kuluttaa töissä sairauslomallakin ja uvitellaan että sama pätee muihinkin ihmisiin. Ei ihme, että työelämä on sairas, jos ihmisillä on tuollainen näkökanta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En palaudu. Syy on varmaan traumat ja asperger.

Traumat 😅 Kasva nyt aikuiseksi.

Noin sanoo usein ihminen, jolla on itsellään käsittelemättömiä traumoja. Se suututtaa, kun muut voivat myöntää sellaisen asian, mitä itse ei voi tai saa. Taidat olla uupunut.

En ole palautunut vaan olen työkyvyttömyyseläkkeellä ja olen asperger. Jotain töitä kokeilen joka vuosi vähän mutta siitäkin väsyn ja sen jälkeen haluan vaan levätä ja vaikka lepään joka päivä olen aina väsynyt ja uupunut. Tätä on jatkunut jo vuosia ja pelkään että en enää tästä palaudu ja kaikenlaiset muut mt-ongelmat ovat tulleet lisäksi ja toivon kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olipa surullista luettavaa tämä ketju. Voi kunpa näihin asioihin pystyttäisiin tarttumaan ajoissa. Uupuminen on yksilön kohdalla suuri henkilökohtaisen elämän tragedia ja isossa kuvassa myös yhteiskunnallinen.

Itsekin sinnittelin ihan liian pitkään, koska en ensikertalaisena tajunnut missä kunnossa olin. Ja tajusin sen liian myöhään. Mutta sairasloman hakeminen oli myös yhtä stressiä, kuukauden välein lääkäri kyseli että onko voimat palautuneet. Minun tapauksessa olisi pitänyt antaa heti puoli vuotta sairaslomaa. Olin kaiken kaikkiaan 10kk sairaslomalla.

T. Nro 4

Loppuunpalamisessa on tosin sekin puoli ettei kotiinsulkeutuminen ainakaan auta kuntoutumisessa. Usein työ on kuitenkin se mikä pitää kiinni elämässä ja edes jonkinlaisessa rytmissä. Eri

Ai että nyt loppuunpalamiseen auttaa vain työnteko? Oikea porvarin märkä päiväuni, sijoitetaan työuupuneet uuteen työpaikkaan, niin työuupumus paranee. Anna mun kaikki kestää. Ei työuupuneen tarvitse kotiin sulkeutua. Onko niin, että osa  ihmisistä ei keksi työn lisäksi mitään muuta sisältöä elämäänsä ja aika pitää kuluttaa töissä sairauslomallakin ja uvitellaan että sama pätee muihinkin ihmisiin. Ei ihme, että työelämä on sairas, jos ihmisillä on tuollainen näkökanta.

Väitinkö  niin. Mielekäs tekeminen ja merkityksellisyys tutkitusti auttavat toipumaan. Painotus sanalla merkityksellisyys. Erään teorian mukaan uupuminen johtuu elämän merkityksellisyyden katoamisesta. Kohdallani tämä pitää paikkansa. Yhteisöllisyys ja että kokee työllään olevan merkitystä, ovat seikkoja jotka suojaavat uupumiselta. Tietenkin myös työtaakan kuormittavuus on yksi tekijä, joka vaikuttaa. Siinä kohtaa, kun työn vaihtoehtona on kotona yksin oleminen ja sosiaalinen eristyminen ei töistä pois jättäytyminen ole hyvä vaihtoehto.

Kun korona alkoi, se oli mun pelastukseni. Siirryin etätöihin ja aloitin pikkuhiljaa toipumisen. Sairauslomaa tai virallista diagnoosia mulla ei ollut, mutta jos olisin viikonkin tehnyt pidempään työpaikalla töitä, niin olisi tullut. En ehkä ole itsekseni osannut toipua siten kun pitäisi, mutta olo on helpompi kuin ennen. 

Toistaiseksi pysyviä muutoksia: Olen kyyninen ja välinpitämätön. En suhtaudu työhöni enää innolla tai tee niitä mahdollisimman hyvin, teen ne miten sattuu ja jätän osan tekemättä ilmoittamalla, että aika ei ole riittänyt. Välttelen todella paljon ylitöitä tai aikatauluja, koska pelkään että stressaannun ja oloni tulee samanlaiseksi kuin hetki ennen koronaa.

Vierailija kirjoitti:

Kun korona alkoi, se oli mun pelastukseni. Siirryin etätöihin ja aloitin pikkuhiljaa toipumisen. Sairauslomaa tai virallista diagnoosia mulla ei ollut, mutta jos olisin viikonkin tehnyt pidempään työpaikalla töitä, niin olisi tullut. En ehkä ole itsekseni osannut toipua siten kun pitäisi, mutta olo on helpompi kuin ennen. 

Toistaiseksi pysyviä muutoksia: Olen kyyninen ja välinpitämätön. En suhtaudu työhöni enää innolla tai tee niitä mahdollisimman hyvin, teen ne miten sattuu ja jätän osan tekemättä ilmoittamalla, että aika ei ole riittänyt. Välttelen todella paljon ylitöitä tai aikatauluja, koska pelkään että stressaannun ja oloni tulee samanlaiseksi kuin hetki ennen koronaa.

Luen mielenkiinnolla tätä ketjua, vaikka se ei varsinaisesti koske minua - olen tuo, joka uupui omaishoitajana, ja tuntuu että lopullisesti kun läheiseni kuolivat.

Tuo kyynistyminen on ollut ehkä hämmentävin kokemukseni. En ole ikinä elämässäni ollut kyyninen. Nykyään katson ihan kaikkea kyynisen ja etäisen linssin läpi. Jotenkin surullista, että persoonallisuus voi näin muuttua.

Mulla ei mitään diagnoosia ole burnoutista eikä mitään hoitokontaktia eikä lääkitystä mutta itse diagnosoitu loppuunpalaminen oli.

Jäin äitiyslomalle viitisen vuotta sitten ja sen jälkeen tajusin kuinka loppu olin.

Itkin töissä, näin painajaisia, muisti pätki ja varenpaine oli todella korkea. Alapaine sadan hujakoilla ja yläpaine 170.

Äitiysloma tuli kyllä tilauksesta.

Jäin muutenkin pois töistä ja olin kotona nelisen vuotta. Aiemmin en ollut valmis työelämään ja pelkkä ajatuskin ahdisti. Oli ihanaa kun sai lapsen varjolla olla hyvältä omallatunnolla kotona.

Nyt teen osa-aikaista työtä. Vajaita päiviä usein ja toisinaan viikonloppuvapaiden lisäksi arkivapaita.

En todellakaan olisi valmis täyteen työviikkoon vieläkään. Olenkohan ikinä?

En stressaa tuosta ja olen oppinut tuntemaan rajani. Viime kesä oli töiden puolesta raskas kun ei ollut lomaa yhtään ja silloin olin jo vähällä sanoa itseni irti.

Tilanne helpotti ja nyt osaan sanoa ei.

Mutta kauan kyllä menee toipumiseen. Varsinkin jos ei ole mitään hoitokontaktia tai lääkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole palautunut. Uuvun äärimmäisen helposti, tilanne tuntuu toivottomalta. Epäilen, että se johtuu siitä, etten ole koskaan saanut kunnolla palautua, aina maks. 3 kuukauden sairaslomia. Olen 24 ja harkitsen itsemurhaa vakavasti, sillä en kykene vastaamaan nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin. On vaikea löytää omaa paikkaa tässä maailmassa kun sellainenkin asia kuin normaali arki tuntuu haastavalta toisinaan.

Kannattaa kokeilla liikuntaa josko saisit vähän painoa pudotettua samalla. 3-4 krt/vko sali ja muuta juoksulenkki päälle. Autta enemmän kuin sohvalla makoilu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole palautunut. Uuvun äärimmäisen helposti, tilanne tuntuu toivottomalta. Epäilen, että se johtuu siitä, etten ole koskaan saanut kunnolla palautua, aina maks. 3 kuukauden sairaslomia. Olen 24 ja harkitsen itsemurhaa vakavasti, sillä en kykene vastaamaan nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin. On vaikea löytää omaa paikkaa tässä maailmassa kun sellainenkin asia kuin normaali arki tuntuu haastavalta toisinaan.

Kannattaa kokeilla liikuntaa josko saisit vähän painoa pudotettua samalla. 3-4 krt/vko sali ja muuta juoksulenkki päälle. Autta enemmän kuin sohvalla makoilu

Sairastan anoreksiaa mutta kiitos, otan neuvostasi vaarin ;)

Jos ihminen on uupunut niin miksi ei jää kotiin sairauslomalle. Minulla on tuttu joka saattaa nukkua muutaman tunninkin illasta mutta hokee ettei työ uuvuta häntä. Mikä tuossakin on, että pitää esittää että on jaksava työssä vaikka sitten ei jaksa enää mitään muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olipa surullista luettavaa tämä ketju. Voi kunpa näihin asioihin pystyttäisiin tarttumaan ajoissa. Uupuminen on yksilön kohdalla suuri henkilökohtaisen elämän tragedia ja isossa kuvassa myös yhteiskunnallinen.

Itsekin sinnittelin ihan liian pitkään, koska en ensikertalaisena tajunnut missä kunnossa olin. Ja tajusin sen liian myöhään. Mutta sairasloman hakeminen oli myös yhtä stressiä, kuukauden välein lääkäri kyseli että onko voimat palautuneet. Minun tapauksessa olisi pitänyt antaa heti puoli vuotta sairaslomaa. Olin kaiken kaikkiaan 10kk sairaslomalla.

T. Nro 4

Loppuunpalamisessa on tosin sekin puoli ettei kotiinsulkeutuminen ainakaan auta kuntoutumisessa. Usein työ on kuitenkin se mikä pitää kiinni elämässä ja edes jonkinlaisessa rytmissä. Eri

Itselleni olisi ollut tärkeintä täysi lepo. Olen ollut kuntoutustuella 10 v. Työuupumus oli mutta en päässyt siitä lepäämään missään vaiheessa sillä minun kaikki perheenjäseneni sairastuivat vakavasti. Heidän hoitonsa kaikkinensa oli hyvin raskasta, yksin jouduin hoitamaan. 2 kuoli, yksi hoidettava on vielä jäljellä. Sairastuin useampaan fyysiseen sairauteen itsekin, mm. syöpä. Yhdessä vaiheessa sain lomailla 2 kk ja hoitaa itseäni todellakin sulkeutua kotiini omassa rauhassa, aloin kuntoutua. Mutta sitten rumba alkoi taas.

Tarvitsisin kunnon loman. Nyt opiskelen omaan tahtiin ja hoidan muutamana päivänä viikossa omaista.

Neil Hardwick on kirjoittanut kirjan masennuksestaan, varmasti siinä ollut työuupumuskin. Hän lähti Aasiaan kuukaudeksi yksin, laittoi puhelimen kiinni ja kuntoutui työelämään.

Muutenkaan en ihan ymmärrä mitä tarkoitat, onko sinulla oma kokemus? Jos sairastuu työstä niin ei kai siihen lääke ole sama työ? Ei kaikki ihmiset saa voimaa työstä. Monet masentuu lomilla koska heillä ei ole muuta elämässä kuin työ ja ilman työyhteisöä(eivät saa puhua itsestään, tuoda itseään esille eli "saavat energiaa" muista) he tylsistyvät. Meitä on introverttejä jotka sen sijaan uuvumme kun ekstrot imevät energiamme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olipa surullista luettavaa tämä ketju. Voi kunpa näihin asioihin pystyttäisiin tarttumaan ajoissa. Uupuminen on yksilön kohdalla suuri henkilökohtaisen elämän tragedia ja isossa kuvassa myös yhteiskunnallinen.

Itsekin sinnittelin ihan liian pitkään, koska en ensikertalaisena tajunnut missä kunnossa olin. Ja tajusin sen liian myöhään. Mutta sairasloman hakeminen oli myös yhtä stressiä, kuukauden välein lääkäri kyseli että onko voimat palautuneet. Minun tapauksessa olisi pitänyt antaa heti puoli vuotta sairaslomaa. Olin kaiken kaikkiaan 10kk sairaslomalla.

T. Nro 4

Loppuunpalamisessa on tosin sekin puoli ettei kotiinsulkeutuminen ainakaan auta kuntoutumisessa. Usein työ on kuitenkin se mikä pitää kiinni elämässä ja edes jonkinlaisessa rytmissä. Eri

Ai että nyt loppuunpalamiseen auttaa vain työnteko? Oikea porvarin märkä päiväuni, sijoitetaan työuupuneet uuteen työpaikkaan, niin työuupumus paranee. Anna mun kaikki kestää. Ei työuupuneen tarvitse kotiin sulkeutua. Onko niin, että osa  ihmisistä ei keksi työn lisäksi mitään muuta sisältöä elämäänsä ja aika pitää kuluttaa töissä sairauslomallakin ja uvitellaan että sama pätee muihinkin ihmisiin. Ei ihme, että työelämä on sairas, jos ihmisillä on tuollainen näkökanta.

Väitinkö  niin. Mielekäs tekeminen ja merkityksellisyys tutkitusti auttavat toipumaan. Painotus sanalla merkityksellisyys. Erään teorian mukaan uupuminen johtuu elämän merkityksellisyyden katoamisesta. Kohdallani tämä pitää paikkansa. Yhteisöllisyys ja että kokee työllään olevan merkitystä, ovat seikkoja jotka suojaavat uupumiselta. Tietenkin myös työtaakan kuormittavuus on yksi tekijä, joka vaikuttaa. Siinä kohtaa, kun työn vaihtoehtona on kotona yksin oleminen ja sosiaalinen eristyminen ei töistä pois jättäytyminen ole hyvä vaihtoehto.

Se että on sairauslomalla ei ole eristäytymistä. Voihan sitä vaikka pitää vanhuksille valokuvakerhoa, sillä tavalla omaan tahtiin. Omasta mielestäni rakkaat harrastukset ovat tärkeä lääke. Itse aloin nyt myös opettamaan pari tuntia viikossa harrastustani.

Kamalaa jos työ olisi ainoa merkityksellinen asia ja yhteisö elämässä.

En palautunut. Stressinsieto on nollassa ja vastustuskyky heikkeni niin, että olen koko ajan sairaana.

Vierailija kirjoitti:

En palautunut entiselleni. Olin lähes kaksi vuotta saikulla, nyt "normaaliin" elämään paluusta noin kaksi vuotta. Muisti pätkii edelleen, nimet, luvut yms aivan toivotonta, en vain muista. Sanat katoaa aika usein ja täytyy käyttää kiertoilmaisuja kun ei vain löydy sitä oikeaa. Kaikki kognitiivisesti vähänkin kuormittava ajatustyö (päässälasku, tekstin kirjoittaminen) on tosi tahmeaa ja vaikeaa. Pienikin stressi tekee helposti sen että oma ammattitaito ja tieto katoaa, jumitun.

Oletko varma ettei ole jotain muuta?

Menin valmistuttuani oman alani töihin enkä saanut siinä mitään tukea saati kunnollista perehdytystä. Yksin puursin ja kaikki kaadettiin niskaani hoidettavaksi. Olin tunnollinen ja halusin olla työssä hyvä. Vastuu painoi ja tein töitä kotonakin illat ja viikonloput. Onneksi homma oli määräaikainen, puoli vuotta jaksoin juuri ja juuri, muuten olisin irtisanoutunut.

Lopussa huomasin olevani kuin kone: en nukkunut, toivoin jääväni töihin mennessä bussin alle, kaikki ahdisti, itketti, raivostuin ja tiuskin, rintaa painoi ja oli omituisia vatsa- ja iho-oireita. Jäin määräaikaisuuden päätyttyä työttömäksi enkä tehnyt muuta kuin nukuin ja nukuin. Silti sisälläni pyöri kiirekaruselli ja kaikki tuntui pahalta. Työpaikan ohi mennessä oksetti.

En kehdannut hakea mitään lääketieteellistä apua, muutenhan olisin hullu papereidenkin mukaan. En ole kai vieläkään (7 vuotta kulunut) toipunut kunnolla, mutta jotakin työtä on tehtävä. Minusta on tullut hyvin varovainen työnhakuprosessissa: etsin vain osa-aikatyötä, haluan helppoa hommaa jossa vastuu ei paina ja työt jäävät työpaikalle, palkasta viis. Ja irtisanon itseni heti, jos alkaa ahdistaa tai yöunet menevät. Karenssikin on parempi kuin burn outissa huonossa työssä.

En siis taida enää ikinä mennä oman alani töihin, koska en enää kestä sitä stressiä, vastuuta ja kiirettä. Hyvää työpaikkaa ja inhimillistä työympäristöä työmäärineen en taida koskaan löytää. Sinne meni 6 vuotta yliopisto-opintoja.

Palauduin. Entistä ehompana. Viisaampana. Osaan nyt hoitaa ja rakastaa myös itseäni ja vetää rajaa sinne minne se kuuluu. Tunteiden käsittely on ollut tärkeää. Nykyään kirjoitan paljo ja aamusivut on todella eheyttävät.

Välttelen stressiä kuin ruttoa: ei mitään vaikeita ihmiskontakteja (heivaan hankalat tyypit elämästäni), omaa rauhaa arvostan eniten, ei somea, teen vain lyhyitä työpäiviä, harrastan mukavia asioita ja pyrin nukkumaan tarpeeksi. Se tarkoittaa sitä, että sanon myöhäisille juhlille kiitos ei. Pakolliset asiat hoidan heti pois, niin eivät vaivaa liikaa.

Olen ehkä rahallisesti köyhä, mutta onnellisempi. Elämänlaatu on paljon parempi kuin hektisessä entisessä elämässäni.

Mitä tarkoittaa "normaali"? Sitäkö, että mukautuu työelämän epäterveisiin vaatimuksiin?

En jaksa edelleenkään suorittaa samalla tavalla kuin ennen uupumista, enkä tavoittele paluuta siihen.

Käyn töissä, mutta olen yrittänyt laskea vaatimustasoa itseäni kohtaan. Tärkeintä on luonto, läheiset, vapaa-ajalla hiljaisuus ja rentoutuminen. Nykyään olen työpaikassa, jossa olen edellen päivien jälkeen todella väsynyt. Toivon, että löytäisin vielä joskus työpaikan, jossa voisin paremmin hyödyntää luontaisia vahvuuksiani, silloin ehkä jaksaisinkin paremmin.