Lue keskustelun säännöt.
Uupuneet, palauduitteko enää "normaaleiksi?"
29.03.2023 |
Palautuiko stressinsietokyky enää vai uuvutteko nykyään helpommin ja nopeammin? Menikö toipumiseen viikkoja, kuukausia vai vuosia?
Kommentit (59)
En palaudu. Syy on varmaan traumat ja asperger.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko että palaudun. Osittaisella työajalla ja sekin tekee tiukkaa. Ei ole varaa terapiaan eikä kohta luultavasti lääkkeisiinkään. Luu jää käteen. Tämä on yhä useamman työikäisen kohtalo.
Burnoutti 2013, en palautunut koskaan entiselleni. Minulle jäi jonkinlainen pysyvä kognitiivinen hitaus päälle. Aku Ankkaa monimutkaisempi teksti pitää lukea useampaan kertaan. Ohjeet kerrata uudelleen ja uudelleen.
Edellä joku kuvasi hyvin että eläkeläiselämää kestää, muuta ei.
Uupuminen ja masennus 2009. Stressin sietokyky ei palautunut koskaan ennalleen ja tarvitsen paljon unta ja lepoa selvitäkseni elämästä. Nykyisin teen töitä vain sen verran kuin haluan, sairaanhoitajana se on onneksi helppoa. Elän mieluummin penniä venyttäen kuin uupumisen partaalla keikkuen.
Uupunut=työ+hk elämä. Vuosi sl, liian pitkään, koska työkokeilu mahdollisuudet vähenivöt totaalisesti koronan vuoksi. Lähdin sitten sohvan pohjalta uuteen vaativaan työhön ja siitä eri työpaikkoja katselemaan. Omaa lomaa välillä ja taas takaisin työelämään. Kolme vuotta meni tässä hässäkässä, viime talvena viittä vaille hirsiköysi, pimeys kauheaa ikinä elämässä. Apu=, lääkityksen nosto, sama ala, uusi työ ja ihanat työkaverit ja kevät 🌞🌞
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olipa surullista luettavaa tämä ketju. Voi kunpa näihin asioihin pystyttäisiin tarttumaan ajoissa. Uupuminen on yksilön kohdalla suuri henkilökohtaisen elämän tragedia ja isossa kuvassa myös yhteiskunnallinen.
Itsekin sinnittelin ihan liian pitkään, koska en ensikertalaisena tajunnut missä kunnossa olin. Ja tajusin sen liian myöhään. Mutta sairasloman hakeminen oli myös yhtä stressiä, kuukauden välein lääkäri kyseli että onko voimat palautuneet. Minun tapauksessa olisi pitänyt antaa heti puoli vuotta sairaslomaa. Olin kaiken kaikkiaan 10kk sairaslomalla.
T. Nro 4Loppuunpalamisessa on tosin sekin puoli ettei kotiinsulkeutuminen ainakaan auta kuntoutumisessa. Usein työ on kuitenkin se mikä pitää kiinni elämässä ja edes jonkinlaisessa rytmissä. Eri
Todella uupunut ei kyllä töissä pärjää, vaan aluksi tarvitaan lepoa. Valitettavaa on se, että itse uupumuksen lisäksi usein stressinsietokyky heikkenee aivan huomattavasti, siis jopa siinä määrin, ettei ihminen enää kestä normaalin arkielämän tavanomaistakaan kuormitusta, hän joko yksinkertaisesti väsyy tai alkaa saada paineistuessaan raivokohtauksia tavallista helpommin. Oheen ehtii usein myös tulla liitännäissairauksina muuta mt ongelmaa tai fyysistä kremppaa. Eli vaikka itse uupumus paranisikin viikoissa - 2 kuukaudessa, estää nämä oheissairaudet töihin palaamisen jopa pysyvästi.
Tavallaan en. Tajusin mikä kusetusmädätys koko oravanpyörä on. Maailmankuvani jäi tällaiseksi, enkä nää mitään syytä pyrkiä takaisin hullunmyllyyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä nyt ties kuinka monennesta uupumusjaksosta toipuva asperger + adhd. Diagnoosit sain vasta kuukausi sitten, ja ne selittävät sen, miksi elämäni on ollut aina yhtä helvettiä. Ensimmäisen kerran uuvuin ja jouduin "lataamoon" jo päiväkodissa, noin viisivuotiaana. Minusta on vuosien varrella löydetty vain masennusta ja erilaisia persoonallisuushäiriöitä.
Olen uupunut joka paikassa: peruskoulussa, lukiossa, amk:ssa ja työelämässä... Jotenkin olen hammasta purrut: valmistuin lukiosta hyvin arvosanoin ajallaan (koko sen ajan sairastin paniikkihäiriötä ja viiltelin), saanut amk-tutkinnon kasaan (joskin vuosia aikataulusta myöhässä) ja ollut töissä, mutta hirveän hinnan maksanut siitä. Tosin potkut olen saanut monta kertaa saikkujen ja sosiaalisten ongelmien vuoksi.
Muutama vuosi sitten, jälleen yhden sairaslomaan johtaneen uupumuksen jälkeen minusta tuli todella räjähdysherkkä ja välit mm. sisaruksiin ja vanhempiin menivät. Eivätkä ne ole palautuneet, vaikka olen yrittänyt elvyttää niitä ja kertonut läheisille diagnooseistani. Kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä vapaaehtoisesti, vietän päiväni maaten sängyssä. Eläkettä en vielä saa ja ei ole työpaikkaa mihin mennä. Pakko hakea töitä, vaikka tietää ettei minusta ole enää edes osa-aikatyöhön.
Ahdistuksen ja masennuksen sekainen totaaliuupumus koettu noin 7 vuotta sitten. Palautuminen on ollut todella hidasta mutta luulin jotain edistymistä tapahtuneen. Äskettäiset muutokset työpaikalla kuitenkin osoittavat että en kestä edelleenkään pienintäkään stressiä, homma eskaloituu hetkessä. Työelämää olisi vielä edessä 30 vuotta. Hienoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En palaudu. Syy on varmaan traumat ja asperger.
Traumat 😅 Kasva nyt aikuiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Täällä nyt ties kuinka monennesta uupumusjaksosta toipuva asperger + adhd. Diagnoosit sain vasta kuukausi sitten, ja ne selittävät sen, miksi elämäni on ollut aina yhtä helvettiä. Ensimmäisen kerran uuvuin ja jouduin "lataamoon" jo päiväkodissa, noin viisivuotiaana. Minusta on vuosien varrella löydetty vain masennusta ja erilaisia persoonallisuushäiriöitä.
Olen uupunut joka paikassa: peruskoulussa, lukiossa, amk:ssa ja työelämässä... Jotenkin olen hammasta purrut: valmistuin lukiosta hyvin arvosanoin ajallaan (koko sen ajan sairastin paniikkihäiriötä ja viiltelin), saanut amk-tutkinnon kasaan (joskin vuosia aikataulusta myöhässä) ja ollut töissä, mutta hirveän hinnan maksanut siitä. Tosin potkut olen saanut monta kertaa saikkujen ja sosiaalisten ongelmien vuoksi.
Muutama vuosi sitten, jälleen yhden sairaslomaan johtaneen uupumuksen jälkeen minusta tuli todella räjähdysherkkä ja välit mm. sisaruksiin ja vanhempiin menivät. Eivätkä ne ole palautuneet, vaikka olen yrittänyt elvyttää niitä ja kertonut läheisille diagnooseistani. Kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä vapaaehtoisesti, vietän päiväni maaten sängyssä. Eläkettä en vielä saa ja ei ole työpaikkaa mihin mennä. Pakko hakea töitä, vaikka tietää ettei minusta ole enää edes osa-aikatyöhön.
Sinulla on ollut raskas elämä. Surullista, ettei omaisesi ole ymmärtäneet tilannettasi ja halua tukea. Voimia sinulle, toivotaan että pääsisit pian eläkkeelle. Oletko yrittänyt hakea eläkettä nyt uusien diagnoosien jälkeen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En palaudu. Syy on varmaan traumat ja asperger.
Traumat 😅 Kasva nyt aikuiseksi.
Sellainen, joka kehtaa vähätellä toisten traumoja tuskin tiedostaa, millaista pahuutta tästäkin maasta löytyy. Kuinka pienetkin lapset voivat joutua kokemaan todella käsittämättömän julmia asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä nyt ties kuinka monennesta uupumusjaksosta toipuva asperger + adhd. Diagnoosit sain vasta kuukausi sitten, ja ne selittävät sen, miksi elämäni on ollut aina yhtä helvettiä. Ensimmäisen kerran uuvuin ja jouduin "lataamoon" jo päiväkodissa, noin viisivuotiaana. Minusta on vuosien varrella löydetty vain masennusta ja erilaisia persoonallisuushäiriöitä.
Olen uupunut joka paikassa: peruskoulussa, lukiossa, amk:ssa ja työelämässä... Jotenkin olen hammasta purrut: valmistuin lukiosta hyvin arvosanoin ajallaan (koko sen ajan sairastin paniikkihäiriötä ja viiltelin), saanut amk-tutkinnon kasaan (joskin vuosia aikataulusta myöhässä) ja ollut töissä, mutta hirveän hinnan maksanut siitä. Tosin potkut olen saanut monta kertaa saikkujen ja sosiaalisten ongelmien vuoksi.
Muutama vuosi sitten, jälleen yhden sairaslomaan johtaneen uupumuksen jälkeen minusta tuli todella räjähdysherkkä ja välit mm. sisaruksiin ja vanhempiin menivät. Eivätkä ne ole palautuneet, vaikka olen yrittänyt elvyttää niitä ja kertonut läheisille diagnooseistani. Kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä vapaaehtoisesti, vietän päiväni maaten sängyssä. Eläkettä en vielä saa ja ei ole työpaikkaa mihin mennä. Pakko hakea töitä, vaikka tietää ettei minusta ole enää edes osa-aikatyöhön.
Kannattaisi sunkin ottaa vastuu omasta elämästäsi. Vaikutat todelta itsekeskeiseltä narsistilta. En ihmette lainkaan miksi kukaan ei halua sua.
Toivottavasti koet saman, mitä edellisen kommentin kirjoittanut on kokenut, niin et enää tee diagnooseja ja syytä itsekeskeiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tosin lohduta, että työelämän sijaan yritetään työntää auttelemaan ilmeiseksi. Kunhan sen auttamisen suosittelijat luopuvat työstään ja vapaaehtoisesti hieman "auttelevat", niin sitten voin harkita.
Toivuin lopulta Ayahuasca avulla. Oli aivan uskomatonta kuinka uupumukseni ja masennukseni oli yhtäkkiä poissa tuon jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olipa surullista luettavaa tämä ketju. Voi kunpa näihin asioihin pystyttäisiin tarttumaan ajoissa. Uupuminen on yksilön kohdalla suuri henkilökohtaisen elämän tragedia ja isossa kuvassa myös yhteiskunnallinen.
Itsekin sinnittelin ihan liian pitkään, koska en ensikertalaisena tajunnut missä kunnossa olin. Ja tajusin sen liian myöhään. Mutta sairasloman hakeminen oli myös yhtä stressiä, kuukauden välein lääkäri kyseli että onko voimat palautuneet. Minun tapauksessa olisi pitänyt antaa heti puoli vuotta sairaslomaa. Olin kaiken kaikkiaan 10kk sairaslomalla.
T. Nro 4Loppuunpalamisessa on tosin sekin puoli ettei kotiinsulkeutuminen ainakaan auta kuntoutumisessa. Usein työ on kuitenkin se mikä pitää kiinni elämässä ja edes jonkinlaisessa rytmissä. Eri
Todella uupunut ei kyllä töissä pärjää, vaan aluksi tarvitaan lepoa. Valitettavaa on se, että itse uupumuksen lisäksi usein stressinsietokyky heikkenee aivan huomattavasti, siis jopa siinä määrin, ettei ihminen enää kestä normaalin arkielämän tavanomaistakaan kuormitusta, hän joko yksinkertaisesti väsyy tai alkaa saada paineistuessaan raivokohtauksia tavallista helpommin. Oheen ehtii usein myös tulla liitännäissairauksina muuta mt ongelmaa tai fyysistä kremppaa. Eli vaikka itse uupumus paranisikin viikoissa - 2 kuukaudessa, estää nämä oheissairaudet töihin palaamisen jopa pysyvästi.
En ole vielä alistunut tuohon todellisuuteen. Minulla työuupumuksen taustalla oli työpaikkakiusaaminen. Siksi ajatus siitä, että joutuisi luopumaan työstä ja elämään yhteiskunnan tuilta, on ajatuksenakin turhauttava. Lisäksi suru siitä, että joutuisi luopumaan ja olemaan pelkkä ilmaiseksi auttaja ja avustaja sekä luopumaan unelmistaan, kyseisen tapahtumaketjun seurauksen on musertava. Kohdallani kyse ei ole pienestä paineistuksesta vaan toistuvasta esimerkiksi äitini taholta tulevasta mielenterveyden tarkoituksellisesta horjuttamisesta. Kuitenkin yrittäessäni kertoa tästä, tulen joko vähätellyksi tai syytetään hulluksi, joka kuvittelee asioita. Kuntoudu siinä sitten. Pohjimmiltani olen ystävällinen, mutta elämän unelmien murtuminen ja vähimpään tyytyminen on aiheuttanut sen etten enää edes harkitse esimerkiksi vapaaehtoistyön tekemistä. Oikeastaan ainoa ratkaisu, jonka enää keksin on muuttaa pois Suomesta ja pyrkiä rakentamaan elämä jossakin toisaalla, ilman eläkkeelle painostamista tai puuhasteluun tyytymistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En palaudu. Syy on varmaan traumat ja asperger.
Traumat 😅 Kasva nyt aikuiseksi.
Olen, toisin kuin sinä.
En ole toipunut. Olen sopeutunut. Siihen meni 18 vuotta.
Ei ole palautunut. Uuvun äärimmäisen helposti, tilanne tuntuu toivottomalta. Epäilen, että se johtuu siitä, etten ole koskaan saanut kunnolla palautua, aina maks. 3 kuukauden sairaslomia. Olen 24 ja harkitsen itsemurhaa vakavasti, sillä en kykene vastaamaan nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin. On vaikea löytää omaa paikkaa tässä maailmassa kun sellainenkin asia kuin normaali arki tuntuu haastavalta toisinaan.
Itse haluaisin tietää mistä edes voisin lähteä hakemaan apua. En uupunut työpaikassa vaan omaishoitajana, ja se monen vuoden ympärivuorokautinen uupumusurakka päättyi sitten suoranaiseen menetysten sarjatuleen, joka jätti minut henkisesti täysin tyhjäksi. En tiedä mitä "normaali" edes on enää. Koko maailma tuntuu etäiseltä ja epätodelliselta.