Uupuneet, palauduitteko enää "normaaleiksi?"

En toipunut enää ollenkaan, vaan jäin työkyvyttömyyseläkkeelle. Mulla on tosin Asperger.

Palauduin. Minulla todettiin burnout kolmekymppisenä, nyt 2v myöhemmin olen täysin palautunut. Loppuun palamisen aikoihin kyllä tuntui että voisi vaan t appaa itsensä, että elämä on ohi. Kyllä se siitä <3

En palautunut entiselleni. Olin lähes kaksi vuotta saikulla, nyt "normaaliin" elämään paluusta noin kaksi vuotta. Muisti pätkii edelleen, nimet, luvut yms aivan toivotonta, en vain muista. Sanat katoaa aika usein ja täytyy käyttää kiertoilmaisuja kun ei vain löydy sitä oikeaa. Kaikki kognitiivisesti vähänkin kuormittava ajatustyö (päässälasku, tekstin kirjoittaminen) on tosi tahmeaa ja vaikeaa. Pienikin stressi tekee helposti sen että oma ammattitaito ja tieto katoaa, jumitun.

10v sitten uuvuin, enkä palautunut ennallaan, stressinsietokyky on nykyisin olematon ja uuvun nopeammin kaikesta. Pitäis vielä jaksaa työelämässä 20v, ei tule onnistumaan.

En, jäin lääkekoukkuun ja lisäksi tuli stressin (+lääkkeiden) puhkaisemia fyysisiä oireita.

Burnout 2016, en ole edelleenkään täysin työkykyinen.

En. Siitä lähtien tehnyt osa-aikaista työtä, enkä usko palaavani koskaan täysiaikaiseen työhön. Uupumisesta noin 6 vuotta.

Sain lapsen myötä burn outin ja olen ollut hajalla jo 15 vuotta. En muista mitään, nukun edelleen huonosti, olen koko ajan uupunut ja väsyn metelistä ja ihmisistä. Pelkkä kaupassa käynti vie mehut.

Ennen olin älykäs, omatoiminen ihminen ja pärjäsin koulussa, nyt typerys, joka ei osaa edes vero.fi sivujen tekstejä ymmärtää.

Eräs lääkäri sanoi minulle että toipuminen vie yhtä kauan kuin uupumus teki tuloaan jos toipuu ollenkaan. Tästä on yli 10v ja jaksan vielä huonommin. En saa nukuttua riittävästi, muisti on mennyt, sanat joskus hakusessa puhekin joskus puuroutuu. Pitkin päivää pitää pötköttää jos voi. Olen 50v, eläkkeelle eivät päästä vaan roikottavat työkkärin kirjoilla

Uuvuin pikkuhiljaa vuosien saatossa josta saikulle 2019. Saikun jälkeen siirryin vähemmän kuormittaviin työtehtäviin ja aloin tehdä 4 päivän työviikkoa. Koen että olen muuten toipunut nyt, mutta aiempaa helpommin ja nopeammin tulee uudestaan uupumisoireita. Enkä usko että kykenen kokoaikatyöhön enää koskaan.

Hyvä ohje on, että kun huomaat ensimerkkejä uupumuksesta, hae heti sairaslomaa ja vaadi sitä enemmän kuin pari päivää tai hae sitten heti perään lisää (vaatii ainakin useamman viikon). Ensimerkkejä voi olla esimerkiksi kyynistyminen ja välinpitämättömyys, työtehon lasku, asioiden unohtelu tai selvästi lisääntynyt unentarve vapaa-ajalla. Sitä pidempään menee toipuessa, mitä pidempään esittää työn sankaria puolikuntoisena. Pahimmillaan et palaudu enää koskaan takaisin työkykyiseksi. Se on monelle suuri henkilökohtainen tragedia niin taloudellisesti henkisesti kuin sosiaalisesti, vaikka muuta usein luullaan.

Vakava burnout vuonna 2017. Muutoin olisin kuntoutunut ennalleni, mutta elämässä ei ole ollut voimavaroja kasvattavaa hyvää, kuten läheisiä, tukiverkostoa ja rakkautta. Tämä on ollut pitkälti yksin selviytymistä ja maalle muuttamiseen ja eläkkeelle jäämiseen painostamista. Samalla, kun on yrittänyt päästä takaisin kuntoon, on joutunut taistelemaan ympäristön jatkuvaa alaspainamista vastaan ja myös määrittelyä siitä mikä minulle olisi hyväksi ja millainen olen. Yritä siinä sitten kuntoutua.

Hieman puolivaloilla ajelen.

2013 tuli seinä vastaan.

Selviydyin yritykseni töistä mitenkuten, hirveän ahdistuksen kera.

Jokailen orsi ja oksa näytty hyvältä pailalta kiinnittää köysi.

Tk-lääkäri diagnosoi keskivaikean masennuksen, kirjoitti lääkkeet ja sain keskusteluapua.

Vähensin työni minimiin.

Nyt alkaa taas tuntua siltä, että mopo hyytyy.

Pakko potkia itseään perseelle, saikulle ei voi jäädä tai tulee konkurssi.

Olipa surullista luettavaa tämä ketju. Voi kunpa näihin asioihin pystyttäisiin tarttumaan ajoissa. Uupuminen on yksilön kohdalla suuri henkilökohtaisen elämän tragedia ja isossa kuvassa myös yhteiskunnallinen.

Vierailija kirjoitti:

Olipa surullista luettavaa tämä ketju. Voi kunpa näihin asioihin pystyttäisiin tarttumaan ajoissa. Uupuminen on yksilön kohdalla suuri henkilökohtaisen elämän tragedia ja isossa kuvassa myös yhteiskunnallinen.

Itsekin sinnittelin ihan liian pitkään, koska en ensikertalaisena tajunnut missä kunnossa olin. Ja tajusin sen liian myöhään. Mutta sairasloman hakeminen oli myös yhtä stressiä, kuukauden välein lääkäri kyseli että onko voimat palautuneet. Minun tapauksessa olisi pitänyt antaa heti puoli vuotta sairaslomaa. Olin kaiken kaikkiaan 10kk sairaslomalla.

T. Nro 4

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olipa surullista luettavaa tämä ketju. Voi kunpa näihin asioihin pystyttäisiin tarttumaan ajoissa. Uupuminen on yksilön kohdalla suuri henkilökohtaisen elämän tragedia ja isossa kuvassa myös yhteiskunnallinen.

Itsekin sinnittelin ihan liian pitkään, koska en ensikertalaisena tajunnut missä kunnossa olin. Ja tajusin sen liian myöhään. Mutta sairasloman hakeminen oli myös yhtä stressiä, kuukauden välein lääkäri kyseli että onko voimat palautuneet. Minun tapauksessa olisi pitänyt antaa heti puoli vuotta sairaslomaa. Olin kaiken kaikkiaan 10kk sairaslomalla.

T. Nro 4

Loppuunpalamisessa on tosin sekin puoli ettei kotiinsulkeutuminen ainakaan auta kuntoutumisessa. Usein työ on kuitenkin se mikä pitää kiinni elämässä ja edes jonkinlaisessa rytmissä. Eri

En edelleenkään siedä stressiä sen paremmin, mutta olen yhdeksässä vuodessa oppinut välttämään sen syntymistä varsin hyvin. Pystyn elämään hyvinkin hektistä elämää nykyisin enkä koe itseäni uupuneeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olipa surullista luettavaa tämä ketju. Voi kunpa näihin asioihin pystyttäisiin tarttumaan ajoissa. Uupuminen on yksilön kohdalla suuri henkilökohtaisen elämän tragedia ja isossa kuvassa myös yhteiskunnallinen.

Itsekin sinnittelin ihan liian pitkään, koska en ensikertalaisena tajunnut missä kunnossa olin. Ja tajusin sen liian myöhään. Mutta sairasloman hakeminen oli myös yhtä stressiä, kuukauden välein lääkäri kyseli että onko voimat palautuneet. Minun tapauksessa olisi pitänyt antaa heti puoli vuotta sairaslomaa. Olin kaiken kaikkiaan 10kk sairaslomalla.

T. Nro 4

Loppuunpalamisessa on tosin sekin puoli ettei kotiinsulkeutuminen ainakaan auta kuntoutumisessa. Usein työ on kuitenkin se mikä pitää kiinni elämässä ja edes jonkinlaisessa rytmissä. Eri

Minun kohdalla auttoi totaalilepo. Minusta ei olisi ollut työpaikalla juurikaan hyötyä itkevänä ja nurkkaan käpertyneenä ihmisrauniona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olipa surullista luettavaa tämä ketju. Voi kunpa näihin asioihin pystyttäisiin tarttumaan ajoissa. Uupuminen on yksilön kohdalla suuri henkilökohtaisen elämän tragedia ja isossa kuvassa myös yhteiskunnallinen.

Itsekin sinnittelin ihan liian pitkään, koska en ensikertalaisena tajunnut missä kunnossa olin. Ja tajusin sen liian myöhään. Mutta sairasloman hakeminen oli myös yhtä stressiä, kuukauden välein lääkäri kyseli että onko voimat palautuneet. Minun tapauksessa olisi pitänyt antaa heti puoli vuotta sairaslomaa. Olin kaiken kaikkiaan 10kk sairaslomalla.

T. Nro 4

Loppuunpalamisessa on tosin sekin puoli ettei kotiinsulkeutuminen ainakaan auta kuntoutumisessa. Usein työ on kuitenkin se mikä pitää kiinni elämässä ja edes jonkinlaisessa rytmissä. Eri

Minun kohdalla auttoi totaalilepo. Minusta ei olisi ollut työpaikalla juurikaan hyötyä itkevänä ja nurkkaan käpertyneenä ihmisrauniona.

Riippuu pitkälti myös työyhteisön yhteishengestä ja siitä onko työtaakkaa mahdollista keventää. Eri

Katsotaan sitten, kun palaan vuorotteluvapaalta. Kannattaa pian laittaa vapaa vireille. Mahdollinen kokkarehallitus leikkaa varmasti tuonkin taviksia auttavan edun pois.