Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Isäni sai sydänkohtauksen, puolison reaktio häiritsee
onko mieheni tunnevammainen
27.03.2023 |
Isäni sai kaksi vuotta sitten joulun välipäivinä sydänkohtauksen. Taustatiedoksi, isäni oli kohtauksen saadessaan 68-vuotias, hän on tehnyt koko ikänsä fyysistä työtä. Hän ei käyttänyt/käytä lainkaan alkoholia, liikkuu ja aktiivinen, mutta oli tupakoinut ehkä 50+ vuotta, hänellä oli astmaoireita ja verenpaine oli ollut pidempään korkea.
Olimme juuri lähdössä puolisoni vanhempien luokse joulun välipäivinä, kun äitini soitti, että isä on viety ambulanssilla sairaalaan ja että oli menossa leikkaukseen. Järkytyin tietenkin, ja sanoin miehelleni että en nyt lähde mukaan. Tarkoituksena oli siis mennä appivanhemmille syömään, mieheni sisarukset perheineen olivat tulossa sinne myös. Tässä vaiheessa isäni siis oli vielä operoitavana, enkä tiennyt miten tilanne etenee. Puolison suku osaa olla välillä raskas (niin kuin kaikkien, tietysti) ja empatiakyvytön, joten tuntui mahdottomalta lähteä.
Puolisoni ei missään vaiheessa pahoitellut minulle tilannetta, sen sijaan nähdessään, että olin järkyttynyt uutisista, sanoi ainoastaan, että kyllähän sä ymmärrät, että sun isälläs ei ole paljonkaan aikaa enää jäljellä.
Millään muulla tavalla asiaa ei käsitelty. Kyse oli juuri saamistani uutisista.
Nyt en saa millään mielestäni tätä, miten ihminen, jonka kanssa minun pitäisi jakaa koko elämäni, käyttäytyi kriisin hetkellä. En osannut edes käsitellä tätä asiaa, hän ei muista tätä tilannetta enää ollenkaan varmaankaan. Mutta tuntuu, että minussa muuttui silloin jokin täysin.
Isäni leikkaus meni hyvin, hän on voinut leikkauksen jälkeen paremmin, lopetti myös tupakanpolton kuin seinään, astmaoireetkin helpottivat tai olivat varmaankin olleet sydänoireita. Minä en tunnu pääsevän yli siitä, että ihminen, jonka pitäisi olla minua kohtaan empaattinen, reagoi uutiseen isäni kohtauksesta vain sanomalla, että kyllähän sä tajuat, ettei sun isällä ole paljonkaan aikaa jäljellä. Sitä ei sanottu empaattisesti, se vain todettiin. On aivan sama, kuinka todennäköistä on se, että isäni olisi voinut kuolla silloin tai että hänellä nyt olisi vain vähän aikaa jäljellä. Miten tunnevammainen ihmisen pitää olla, jos sanoo ensimmäiseksi omalle puolisolleen, ikään kuin tämä vain ylireagoisi, että kai sä tajuat, että ei sun isälläsi ole enää paljon aikaa? Ensimmäinen ja ainoa reaktio! Jeesus sentään! Tulen suremaan isän kuolemaa silloinkin, jos hän jotenkin kuolee vasta 100-vuotiaana.
Kommentit (174)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei toisen suruun voi mennä mukaan. En lähtisi kilvoittelemaan puolison surussa että minäpä suren myös kovasti.
Äitini oli ensimmäisiä elämäni merkittäviä kuolemia. Lähdin töistä pois kun sain puhelun, menin kotiin ja kaivauduin peiton alle. Mieheni huolehti sen päivän lapsista, laittoi ruuat ja illalla kysyi joko jotain söisit.
En olisi edes jaksanut jos hän olisi ruvennut jotenkin lohduttelemaan. Se oli minun suruni.
Suruako ei voi jakaa. Tietenkin voi läheisen kanssa
Kummaa hautomista itsekseen.
Lasten tasapainoa pitää ajatella. Valitettavan vieraaksi jäänyt mummo koska oli jo iäkäs lasten syntyessä ja asui toisaalla.
Meillä jokaisella on omat tapamme surra, lähinnä ahdistavaa olisi joku pehmolässytys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko isäsi ja miehesi läheisiä vai onko kyseessä se perus että naisen perhe pitää olla miehenkin elämän keskipiste?
Itse näin mieheni todellisimman persoonan, kun menetin alakouluikäisen ainoan lapseni yllättäen.
Mies ei ollut isä, olen leski. Mies oli kuitenkin ollut elämässämme pitkään ja tunsi lapsen erinomaisesti.
Joskus se kumppanin suru on niin valtava, aivan kaoottinen ja uusi kokemus eikä toinen ihminen halustaan ja tahdostaan huolimatta kykene olemaan siinä tukena ja rinnalla kuin rajallisesti.
Tämä mies ymmärsi järjellä mutta ei silti tunnetasolla käsittänyt ja kestänyt sitä, miten täysin se suuri suru ja masennus muuttaa minut ja ihan kaiken. Ja miten pitkäksi aikaa.
Hänestä tuli kaiken keskellä itsekäs, valittava marttyyri, koska se kaikki oli yhtäkkiä niin raskasta hänelle ja minä olin muuttunut jne.
Mies oli tähän asti ollut hellä, myötätuntoinen ja ymmärtäväinen, älykäs ja kohtuullisen herkkäkin. Mutta elämän kovimmassa paikassa jäin yksin.
En syytä miestä. Se kaikki oli ja on aivan hirvittävää. Olen iloinen, että olen kuitenkin pysynyt järjissäni ja kyennyt esim. palaamaan töihin.
Olen yhä miehen kanssa jossain tekemisissä, mutta tietysti perusluottamus on mennyttä. Ei hän ole rinnallani silloin, kun eniten tarvitsen. Harva ihminen lopulta onkaan, sitä ei vain vielä testattu kaikissa suhteissa.
Kun näitä lukee niin hyvin ymmärtää mitä puoliso tarkoittaa vatvomisella. Alkoi jo muutaman viestin jälkeen kyllästyttää minuakin. Haluan tässä nyt huomauttaa että itse olet puoliso valinnut ja et voi häntä muuttaa, hyväksy ihminen sellaisena kuin hän on tai vaihda maisemaa. Ihmiset saavat erilaiset lähtökohdat elämään kotoa ja ei se aina ole niin helppoa niitä aikuisiällä muuttaa. Omien vanhempieni rmpatian ja tunteiden näyttämisen huippu on "oho" ja "ok" ja asioita ei mitenkän muuten ole käsitelty. Joten vaikea on minullekin olla ihmisen kanssa jonka pitää vatkata ja velloa tunteissa jatkuvasti. Sinun tapa ei ole lähtökohtaisesti oikea ja puolisosi väärä etkä voi vaatia häntä muuttumaan sillä perusteella. Tarpeesi voivat olla jotain mitä puolisosi ei pysty täyttämään, mutta itse olet hänet valinnut ja vapaaehtoisesti suhteessa olet.
Sama joka kirjoittaa tänne kutakuinkin joka päivä. En tiedä yhtään ihmistä maanpäällä jolle kaikki ongelmat näköjään kasautuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehesi kertoo faktan ja sinä suutut? Mitä olisi pitänyt sanoa? Että voi kamalankauhistus sentään, susta varmaan tuntuu pahalta, voivoi sentään, onko sillä testamenttia, pitääkö soittaa ylilääkärille, että vain paras hoito kelpaa, maksetaanko sille oma hoitaja vierelle koko ajaksi, nyt on kyllä paha paikka, varmaan sun pitää hakea sairauslomaa, mä vien sut päivystykseen hakemaan rauhoittavia, tää on ihan kamalaa, me ei ikinä selvitä, jos sun isä kuolee, kukaan ei sitten enää muista sun lapsuutta kuin se, nyt kyllä oon surullinen jne.
Paljonko olisi auttanut?
Ei, en suuttunut. Olen hämmentynyt ja pettynyt, ja ne ovat tunteina eri asia kuin suuttumus.
Totta kai ymmärrän, että sinä trollaat, mutta vastaan sinulle silti. En odottanut lässytystä tai tekoja, en ollut hysteerinen enkä sairasloman tarpeessa, mutta esimerkiksi kysymys tilanteesta tai olen pahoillani, ymmärrän että nyt ei ole juhlafiilis on ihan normaaleja reaktioita. Kuitenkin hän tuntenut isäni jo 15 vuotta.
Luotettava ja jämäkkä suomalainen mies, joka ei murru palasiksi jokaisesta vastoinkäymisestä. Kelpaisi varmaankin aika monelle.
Vierailija kirjoitti:
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehesi kertoo faktan ja sinä suutut? Mitä olisi pitänyt sanoa? Että voi kamalankauhistus sentään, susta varmaan tuntuu pahalta, voivoi sentään, onko sillä testamenttia, pitääkö soittaa ylilääkärille, että vain paras hoito kelpaa, maksetaanko sille oma hoitaja vierelle koko ajaksi, nyt on kyllä paha paikka, varmaan sun pitää hakea sairauslomaa, mä vien sut päivystykseen hakemaan rauhoittavia, tää on ihan kamalaa, me ei ikinä selvitä, jos sun isä kuolee, kukaan ei sitten enää muista sun lapsuutta kuin se, nyt kyllä oon surullinen jne.
Paljonko olisi auttanut?
Ei, en suuttunut. Olen hämmentynyt ja pettynyt, ja ne ovat tunteina eri asia kuin suuttumus.
Totta kai ymmärrän, että sinä trollaat, mutta vastaan sinulle silti. En odottanut lässytystä tai tekoja, en ollut hysteerinen enkä sairasloman tarpeessa, mutta esimerkiksi kysymys tilanteesta tai olen pahoillani, ymmärrän että nyt ei ole juhlafiilis on ihan normaaleja reaktioita. Kuitenkin hän tuntenut isäni jo 15 vuotta.
Luotettava ja jämäkkä suomalainen mies, joka ei murru palasiksi jokaisesta vastoinkäymisestä. Kelpaisi varmaankin aika monelle.
Vahva mies osaa tukea. Ap: n mies on henkisesti heikko. Ei todellakaan kelpaisi. Narskun piirteitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sota - aikana ei miehet varmaan itkeskelleet appiukkojensa sairauskohtauksista.
Mutta ajat on toiset, ei olisi nykyajan naisista kotirintaman hommiinkaan kun miehen pitäisi koko ajan olla halaamassa ja lohduttamassa.
Kun aloittajan isäkin toipui ja tervehtyi ja nainen vatvoo koko ajan sitä. Hmmh!
Vierailija kirjoitti:
Sota - aikana ei miehet varmaan itkeskelleet appiukkojensa sairauskohtauksista.
Mutta ajat on toiset, ei olisi nykyajan naisista kotirintaman hommiinkaan kun miehen pitäisi koko ajan olla halaamassa ja lohduttamassa.Kun aloittajan isäkin toipui ja tervehtyi ja nainen vatvoo koko ajan sitä. Hmmh!
Ei eletä 40 lukua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehesi kertoo faktan ja sinä suutut? Mitä olisi pitänyt sanoa? Että voi kamalankauhistus sentään, susta varmaan tuntuu pahalta, voivoi sentään, onko sillä testamenttia, pitääkö soittaa ylilääkärille, että vain paras hoito kelpaa, maksetaanko sille oma hoitaja vierelle koko ajaksi, nyt on kyllä paha paikka, varmaan sun pitää hakea sairauslomaa, mä vien sut päivystykseen hakemaan rauhoittavia, tää on ihan kamalaa, me ei ikinä selvitä, jos sun isä kuolee, kukaan ei sitten enää muista sun lapsuutta kuin se, nyt kyllä oon surullinen jne.
Paljonko olisi auttanut?
Ei, en suuttunut. Olen hämmentynyt ja pettynyt, ja ne ovat tunteina eri asia kuin suuttumus.
Totta kai ymmärrän, että sinä trollaat, mutta vastaan sinulle silti. En odottanut lässytystä tai tekoja, en ollut hysteerinen enkä sairasloman tarpeessa, mutta esimerkiksi kysymys tilanteesta tai olen pahoillani, ymmärrän että nyt ei ole juhlafiilis on ihan normaaleja reaktioita. Kuitenkin hän tuntenut isäni jo 15 vuotta.
Luotettava ja jämäkkä suomalainen mies, joka ei murru palasiksi jokaisesta vastoinkäymisestä. Kelpaisi varmaankin aika monelle.
Vahva mies osaa tukea. Ap: n mies on henkisesti heikko. Ei todellakaan kelpaisi. Narskun piirteitä.
Tässä appi sai sairauskohtauksen, leikattiin ja parantui.
Elämän kulkua. Mitä jos aloittajan joku läheinen oikeasti kuolisi?
Lapsiltani kuoli isä 68- vuotiaana, serkuiltaan 66- vuotiaana. Heillä kaikilla serkuksilla omat perheet ja lapset, heillä elämä jatkuu, me puolisot jäimme yksin. Ei voi kiukutella kenellekään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sota - aikana ei miehet varmaan itkeskelleet appiukkojensa sairauskohtauksista.
Mutta ajat on toiset, ei olisi nykyajan naisista kotirintaman hommiinkaan kun miehen pitäisi koko ajan olla halaamassa ja lohduttamassa.Kun aloittajan isäkin toipui ja tervehtyi ja nainen vatvoo koko ajan sitä. Hmmh!
Ei eletä 40 lukua.
Mutta silti käsittämätöntä ettei parantuneesta sairauskohtauksesta pääse ylitse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sota - aikana ei miehet varmaan itkeskelleet appiukkojensa sairauskohtauksista.
Mutta ajat on toiset, ei olisi nykyajan naisista kotirintaman hommiinkaan kun miehen pitäisi koko ajan olla halaamassa ja lohduttamassa.Kun aloittajan isäkin toipui ja tervehtyi ja nainen vatvoo koko ajan sitä. Hmmh!
Ei eletä 40 lukua.
Mutta silti käsittämätöntä ettei parantuneesta sairauskohtauksesta pääse ylitse.
Ei ole käsittämätöntä. Muistijälki jää, kuten joku kirjoitti. Olen itse kokenut oman miehen kohdalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MIeshän sanooi ihan järkevästi.
Naiset mussuttaa tunteitaan, mutta se ei koskaan ratkaise tai muuta mitään.
Miehet toimivat .
Tuossa voi olla sen verran perää, että kriisitilanteessa on pakko toimia ja se onnistuu paremmin, kun ei tunteile.
Mikä kriisitilanne tämä ap:n miehelle oli ja miten hän muka "toimi"? Loukkasi ap:tä ja aiheutti puolisolleen lisää surua kriisitilanteessa, jossa olisi tarvittu tukea. Meinaatko, että rintamallakin kerrotaan sotilaille ihan vain faktana, että tilanne on toivoton, häviämme sodan ja kuolemme kaikki.
Sotilaille kerrotaan että lähdetään perääntymään ja kyllä sotaan mennessä kerrotaan ettei kaikki tule elävänä takaisin. Enkä ymmärrä tuollaista, että pitää mitenkään erityisemmin pehmentää tosiasioita kun aikuinen on vieraantunut tosi elämästä. Olisiko pitänyt muun perheen joulukin perua ? Kyllä kuulkaa minulla on isä kuollut ja niin ikään miehelläkin, ei siitä numeroa kumpikaan ole tehnyt, eikä kumpikaan ole katkeroitunut kun ei juuri mitään ole asiasta puhuttu, ihan vain siksi kumpikin tiedettiin jo ennestään ettei siinä juuri ole puhuttavaa ja jokainen suree omalla tavallaan.
Ei hyvä luoja mitä porukkaa palstalle on kerääntynyt illansuussa. Ei kuolemasta tarvitse tehdä numeroa. Surun kohdannutta voi siitä huolimatta lohduttaa. Halaus, osanotto, kysymys voiko tehdä jotain, ehkä iltateen keittäminen toiselle valmiiksi. Ei tarvita fanfaareja tai kykyä muuttaa menneitä.
Jeesus oikeasti miten tunnevammaisia ihmisiä voi olla olemassa.
Eihän aloittajan isä edes kuollut. Ihmisiä on koko ajan vakavasti sairaina, eiköhän se sairas ole se kärsijä eikä aikuinen aviossa oleva lapsi. Ja jos toinen on surusta suunniltaan on toisen asia viedä elämää eteenpäin, katsottava lasten tilanne.
Ai sitten kun on surusta suunniltaan ja riittävän hyvästä syystä, on oikeutettu puolison myötätuntoon. Mä sain tänään halausta ja kainaloa ja lohduttavia sanoja vain siksi, että tein pienen itseä harmittavan mokan. Pitääkö mun palauttaa tämä lohdutus ja myötätunto jonnekin, kun ei tainnut olla riittävän iso syy.
Toivottavasti säästytkin isoilta suruilta, vakavilta sairauksilla että kepeät mokat on isoimmat asiat joita joudut kestämään.
Muistathan surra anoppiasi vahvasti ja aidosti aikanaan tukien miestäsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu, että hän halusi olla realistinen ja luoda sinulle sillä tavalla jotakin kestokykyä kohdata se, että isäsi ei ehkä elä enää pitkään. Ja että vanhemmat voivat jossakin vaiheessa kuolla,mitä enemmän tulee ikää. Mielestäni hän siis yritti saada sinulle voimaa kestää asia ajattelemalla sitäkinajdillisuutta sen sijaan, että olisit kokenut sen maailmasi ja sinut täysin romuttavaksi katastrofiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehesi kertoo faktan ja sinä suutut? Mitä olisi pitänyt sanoa? Että voi kamalankauhistus sentään, susta varmaan tuntuu pahalta, voivoi sentään, onko sillä testamenttia, pitääkö soittaa ylilääkärille, että vain paras hoito kelpaa, maksetaanko sille oma hoitaja vierelle koko ajaksi, nyt on kyllä paha paikka, varmaan sun pitää hakea sairauslomaa, mä vien sut päivystykseen hakemaan rauhoittavia, tää on ihan kamalaa, me ei ikinä selvitä, jos sun isä kuolee, kukaan ei sitten enää muista sun lapsuutta kuin se, nyt kyllä oon surullinen jne.
Paljonko olisi auttanut?
Ei, en suuttunut. Olen hämmentynyt ja pettynyt, ja ne ovat tunteina eri asia kuin suuttumus.
Totta kai ymmärrän, että sinä trollaat, mutta vastaan sinulle silti. En odottanut lässytystä tai tekoja, en ollut hysteerinen enkä sairasloman tarpeessa, mutta esimerkiksi kysymys tilanteesta tai olen pahoillani, ymmärrän että nyt ei ole juhlafiilis on ihan normaaleja reaktioita. Kuitenkin hän tuntenut isäni jo 15 vuotta.
Luotettava ja jämäkkä suomalainen mies, joka ei murru palasiksi jokaisesta vastoinkäymisestä. Kelpaisi varmaankin aika monelle.
Vahva mies osaa tukea. Ap: n mies on henkisesti heikko. Ei todellakaan kelpaisi. Narskun piirteitä.
Höpö löpö, teillä on yhden satutädin keksitty tarina ja erehtymättömästi olette jakelemassa, keittiöpsykologin varmuudella kattavia analyysejä ihmisistä ja vieläpä toimintaohjeita tälle tarinan kertojalle. Itkettävää ja naurettavaa yhtäaikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehesi kertoo faktan ja sinä suutut? Mitä olisi pitänyt sanoa? Että voi kamalankauhistus sentään, susta varmaan tuntuu pahalta, voivoi sentään, onko sillä testamenttia, pitääkö soittaa ylilääkärille, että vain paras hoito kelpaa, maksetaanko sille oma hoitaja vierelle koko ajaksi, nyt on kyllä paha paikka, varmaan sun pitää hakea sairauslomaa, mä vien sut päivystykseen hakemaan rauhoittavia, tää on ihan kamalaa, me ei ikinä selvitä, jos sun isä kuolee, kukaan ei sitten enää muista sun lapsuutta kuin se, nyt kyllä oon surullinen jne.
Paljonko olisi auttanut?
Ei, en suuttunut. Olen hämmentynyt ja pettynyt, ja ne ovat tunteina eri asia kuin suuttumus.
Totta kai ymmärrän, että sinä trollaat, mutta vastaan sinulle silti. En odottanut lässytystä tai tekoja, en ollut hysteerinen enkä sairasloman tarpeessa, mutta esimerkiksi kysymys tilanteesta tai olen pahoillani, ymmärrän että nyt ei ole juhlafiilis on ihan normaaleja reaktioita. Kuitenkin hän tuntenut isäni jo 15 vuotta.
Luotettava ja jämäkkä suomalainen mies, joka ei murru palasiksi jokaisesta vastoinkäymisestä. Kelpaisi varmaankin aika monelle.
Vahva mies osaa tukea. Ap: n mies on henkisesti heikko. Ei todellakaan kelpaisi. Narskun piirteitä.
Höpö löpö, teillä on yhden satutädin keksitty tarina ja erehtymättömästi olette jakelemassa, keittiöpsykologin varmuudella kattavia analyysejä ihmisistä ja vieläpä toimintaohjeita tälle tarinan kertojalle. Itkettävää ja naurettavaa yhtäaikaa.
Sulla ei ole kykyä tuntea mitään.
Tutkittu juttu on, että miehet kokevat empatiaa.Mutta vain ja ainoastaan itseään kohtaan.
Lohdutan ja pidän omat ajatukseni ominani. Varmaan autan miestäni tyhjentämään anoppilassa kaapit, mutta sisältö menee suurelta osin muoviroskiin, anopilla on sen kaapit täynnä pestyjä margariinirasioita ja jogurttipurkkeja. Telkkarissa pyöri joskus mainos kahdesta mummosta. Toinen kysyi, että mitäs jätät lapsillesi perinnöksi, ja tällä kyseisellä mummolla oli kaappi täynnä juuri margariinirasioita. Toinen ilmoitti, että "en mitään" ja kiikutti roskansa kierrätykseen. Anoppi on just kuin tuo margariinirasiaperinnön jättäjä.
Vierailija kirjoitti:
Sota - aikana ei miehet varmaan itkeskelleet appiukkojensa sairauskohtauksista.
Mutta ajat on toiset, ei olisi nykyajan naisista kotirintaman hommiinkaan kun miehen pitäisi koko ajan olla halaamassa ja lohduttamassa.Kun aloittajan isäkin toipui ja tervehtyi ja nainen vatvoo koko ajan sitä. Hmmh!
Eivät itkeskelleet sotamiehet muutakaan. Sen sijaan salasivat ptsd-oireensa, kärsivät univaikeuksista ja painajaisista, ryyppäsivät ja hakkasivat perheenjäseniään. Se kaikki jätti jälkensä vielä seuraavaankin sukupolveen.
Ehkä olisi tehnyt hyvää välillä vähän itkeä vaikka ihan muiden nähden.
Alue: Aihe vapaa
Ai sitten kun on surusta suunniltaan ja riittävän hyvästä syystä, on oikeutettu puolison myötätuntoon. Mä sain tänään halausta ja kainaloa ja lohduttavia sanoja vain siksi, että tein pienen itseä harmittavan mokan. Pitääkö mun palauttaa tämä lohdutus ja myötätunto jonnekin, kun ei tainnut olla riittävän iso syy.