Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Isäni sai sydänkohtauksen, puolison reaktio häiritsee
onko mieheni tunnevammainen
27.03.2023 |
Isäni sai kaksi vuotta sitten joulun välipäivinä sydänkohtauksen. Taustatiedoksi, isäni oli kohtauksen saadessaan 68-vuotias, hän on tehnyt koko ikänsä fyysistä työtä. Hän ei käyttänyt/käytä lainkaan alkoholia, liikkuu ja aktiivinen, mutta oli tupakoinut ehkä 50+ vuotta, hänellä oli astmaoireita ja verenpaine oli ollut pidempään korkea.
Olimme juuri lähdössä puolisoni vanhempien luokse joulun välipäivinä, kun äitini soitti, että isä on viety ambulanssilla sairaalaan ja että oli menossa leikkaukseen. Järkytyin tietenkin, ja sanoin miehelleni että en nyt lähde mukaan. Tarkoituksena oli siis mennä appivanhemmille syömään, mieheni sisarukset perheineen olivat tulossa sinne myös. Tässä vaiheessa isäni siis oli vielä operoitavana, enkä tiennyt miten tilanne etenee. Puolison suku osaa olla välillä raskas (niin kuin kaikkien, tietysti) ja empatiakyvytön, joten tuntui mahdottomalta lähteä.
Puolisoni ei missään vaiheessa pahoitellut minulle tilannetta, sen sijaan nähdessään, että olin järkyttynyt uutisista, sanoi ainoastaan, että kyllähän sä ymmärrät, että sun isälläs ei ole paljonkaan aikaa enää jäljellä.
Millään muulla tavalla asiaa ei käsitelty. Kyse oli juuri saamistani uutisista.
Nyt en saa millään mielestäni tätä, miten ihminen, jonka kanssa minun pitäisi jakaa koko elämäni, käyttäytyi kriisin hetkellä. En osannut edes käsitellä tätä asiaa, hän ei muista tätä tilannetta enää ollenkaan varmaankaan. Mutta tuntuu, että minussa muuttui silloin jokin täysin.
Isäni leikkaus meni hyvin, hän on voinut leikkauksen jälkeen paremmin, lopetti myös tupakanpolton kuin seinään, astmaoireetkin helpottivat tai olivat varmaankin olleet sydänoireita. Minä en tunnu pääsevän yli siitä, että ihminen, jonka pitäisi olla minua kohtaan empaattinen, reagoi uutiseen isäni kohtauksesta vain sanomalla, että kyllähän sä tajuat, ettei sun isällä ole paljonkaan aikaa jäljellä. Sitä ei sanottu empaattisesti, se vain todettiin. On aivan sama, kuinka todennäköistä on se, että isäni olisi voinut kuolla silloin tai että hänellä nyt olisi vain vähän aikaa jäljellä. Miten tunnevammainen ihmisen pitää olla, jos sanoo ensimmäiseksi omalle puolisolleen, ikään kuin tämä vain ylireagoisi, että kai sä tajuat, että ei sun isälläsi ole enää paljon aikaa? Ensimmäinen ja ainoa reaktio! Jeesus sentään! Tulen suremaan isän kuolemaa silloinkin, jos hän jotenkin kuolee vasta 100-vuotiaana.
Kommentit (174)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sota - aikana ei miehet varmaan itkeskelleet appiukkojensa sairauskohtauksista.
Mutta ajat on toiset, ei olisi nykyajan naisista kotirintaman hommiinkaan kun miehen pitäisi koko ajan olla halaamassa ja lohduttamassa.Kun aloittajan isäkin toipui ja tervehtyi ja nainen vatvoo koko ajan sitä. Hmmh!
Ei eletä 40 lukua.
Mutta silti käsittämätöntä ettei parantuneesta sairauskohtauksesta pääse ylitse.
Luitko aloitusta? Aapeetä ei vaivaa mennyt sairauskohtaus, vaan se että hädän hetkellä hänen puolisonsa ei kyennyt muuhun kuin vi t tuiluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me miehet olemme tuollaisia.
Jonkun on pystyttävä ajattelemaan ja toimimaan murheenkin keskellä.
Ja miehesi ei halua vatvoa asiaa, koska sinä olet märehtinyt sitä kaksi vuotta ja miehesi tietää,
että syyllistämiseksihän se menee.
Minun molemmat vanhempani ovat kuolleet, eikä minun tarvinnut käsitellä asiaa tai purkaa suruani kenellekään.
Ei miehesi tarkoita mitään pahaa, mutta hänestä tuo toimintamalli ja arki on paras lääke.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sota - aikana ei miehet varmaan itkeskelleet appiukkojensa sairauskohtauksista.
Mutta ajat on toiset, ei olisi nykyajan naisista kotirintaman hommiinkaan kun miehen pitäisi koko ajan olla halaamassa ja lohduttamassa.Kun aloittajan isäkin toipui ja tervehtyi ja nainen vatvoo koko ajan sitä. Hmmh!
Ei eletä 40 lukua.
Mutta silti käsittämätöntä ettei parantuneesta sairauskohtauksesta pääse ylitse.
Luitko aloitusta? Aapeetä ei vaivaa mennyt sairauskohtaus, vaan se että hädän hetkellä hänen puolisonsa ei kyennyt muuhun kuin vi t tuiluun.
Kukaan ei elä ikuisesti. Onhan se nyt realistista huomauttaa, ettei selviäminen ole varmaa. Kyllä kai minunkin lapset tietää, kuin minä itsekin, että loppuni on jo lähellä, realismia se on.
Kun kävelen hautausmaalla ja katselen miesten kuolinikiä , 66 -69 vuotta on monen taivallus kestänyt, vaimonsa saattanur olla sitten 20 vuotta leskenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sota - aikana ei miehet varmaan itkeskelleet appiukkojensa sairauskohtauksista.
Mutta ajat on toiset, ei olisi nykyajan naisista kotirintaman hommiinkaan kun miehen pitäisi koko ajan olla halaamassa ja lohduttamassa.Kun aloittajan isäkin toipui ja tervehtyi ja nainen vatvoo koko ajan sitä. Hmmh!
Ei eletä 40 lukua.
Mutta silti käsittämätöntä ettei parantuneesta sairauskohtauksesta pääse ylitse.
Luitko aloitusta? Aapeetä ei vaivaa mennyt sairauskohtaus, vaan se että hädän hetkellä hänen puolisonsa ei kyennyt muuhun kuin vi t tuiluun.
Kukaan ei elä ikuisesti. Onhan se nyt realistista huomauttaa, ettei selviäminen ole varmaa. Kyllä kai minunkin lapset tietää, kuin minä itsekin, että loppuni on jo lähellä, realismia se on.
Kun kävelen hautausmaalla ja katselen miesten kuolinikiä , 66 -69 vuotta on monen taivallus kestänyt, vaimonsa saattanur olla sitten 20 vuotta leskenä.
Pitäisin aapeenä vielä pahempana sitä, että mieheni pitäisi minua tuollaisena hetkenä (tai muutenkaan) niin heikkolahjaisena, etten tajuaisi kaikkien kuolevan joskus.
Haluaisiko aloittajan isä että hänen sairauskohtauksensa takia tytär jankuttaa ja riitelee miehelleen ja aikoo erota?
Luulen että tuon ikäinen mies toteaisi ihan samoin itsekin, lähtö voi tulla milloin vain.
Kyllä se perheessä on hyvä jos joku pystyy lapset hoitamaan ja käytännön asiat.
En kyllä tajua miten perheet selviytyvät kun oma lapsi/ nuori kuolee, siinä on suru todella yhteinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No voi luoja, jos tuota on nyt kaksi vuotta pitänyt miettiä ilman, että ottanut asiaa puheeksi. Ehkä tässä on nyt jotain muutakin ongelmaa suhteessa. Kuulostaa myös, että suku on ongelma ja ap vihaa heitä. Jos se suku on empatiakyvytön niin sehän voi olla vain opittu malli. Ei osata ilmaista tunteita, kun sitä ei ole opetettu/nähty. Olusi kannattanut puhua miehen kanssa jo vähän aiemmin.. Et sinäkään ap taida kovin hyvin osata tunteista puhua, kun tätäkin olet pudonnut..
Kaikilla ihmisillä on jotain puutteita. Miehesi on tunnevammainen ja hän voi sanoa mitä vain jollekin. Koita kuitenkin opettaa ettei lapsia loukkaisi. Lapset muistavat ikänsä miten heitä on loukattu kotona. Mukavat ja fiksutkin ihmiset joskus möläyttävät sammakoita suustaan. Eivätkä ymmärrä mikä siinä oli loukkaavaa. Kun kaikki elävät lapsuuden eri perheissä on vaikeaa oppia mitä missäkin sopii puhua. Jos on valinnut puolison suunnilleen samasta " säädystä "voi pärjätä kaikkein parhaimmin ilman varsinaista tapakasvatusta. Lika barn leker best.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnekylmältä narsistiselta kuulostaa tai on todella etääntynyt ja väsynyt avioliittoonne.
Narsistisilla tyypillisesti itse otetaan kaikki tuki vastaan toiselta, mutta kun itse pitäisi toiselle osoittaa empatiaa ja tukea niin eipä tipu, vedotaan lapsuuteen, uhriudutaan.
Miksi mietit edelleen näin vanhaa asiaa? Tuo hetki oli ja meni jo ja älä enää mieti sitä. Sinun olisi pitänyt käydä tämä asia läpi silloin kaksi vuotta sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset reagoivat tällaisiin tilanteisiin eri tavalla. Mikä sinä olet sanomaan miten kumppanisi olisi pitänyt reagoida. Hän nyt reagoi noin ja sillä sipuli. Se on hänen tapansa kohdata vaikeita tilanteita.
Mun ex oli tuollainen samanlainen. Kun isäni sai 62 vuotiaana syöpädiagnoosin totesi hän vain, että no, onhan isäsi jo vanhakin, että jos menehtyy niin ei ole niin paha. Isäni oli tuolloin syöpää lukuun ottamatta ihan perusterve, työssä käyvä ihminen. Oltiin tuolloin seurusteltu vasta vajaa pari vuotta, joten jotenkin sivuutin kommentoinnin. Nyt jälkikäteen asia raivostuttaa edelleen paljon.
Eksäni jostain syystä ei muutenkaan pitänyt isästäni ja puhui hänestä minulle aina todella rumasti. Omat vanhempani ovat tyyppeinä todella helppoja ja tulevat kaikkien kanssa toimeen, eivät puutu lastensa tekemisiin ellei erikseen kysy neuvoa tai apua. Eksäni mielestä isäni kuitenkin oli ärsyttävä pätijä ja joka kerta kun oltiin tavattu, niin hän aloitti heti pihasta poistuttua sen ruotimisen, kuinka isäni kuulemma taas vaan päti, näytti vanhalta äijältä ja liikkuikin kuin joku raihnainen pappa.
Suhtautui muutenkin niin tunnekylmästi tosi moniin muiden vastoinkäymisiin, jopa oman sukulaistensa. Ei mielestäni ollut siis mikään puhdas narsisti, ehkä vaan perinteinen kusipää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi mietit edelleen näin vanhaa asiaa? Tuo hetki oli ja meni jo ja älä enää mieti sitä. Sinun olisi pitänyt käydä tämä asia läpi silloin kaksi vuotta sitten.
Nämä on näitä asioita jotka muuttavat käsitystä ihmisestä ja todellakin jäävät mieleen pitkäksi aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset reagoivat tällaisiin tilanteisiin eri tavalla. Mikä sinä olet sanomaan miten kumppanisi olisi pitänyt reagoida. Hän nyt reagoi noin ja sillä sipuli. Se on hänen tapansa kohdata vaikeita tilanteita.
Reagoi miten hyvänsä niin töykeä ei tarvitse olla. Jos ei mitenkään osaa toista tukea vaan tekee mieli möläytellä, on parempi pitää turpansa tukossa. Lapsikin tajuaa sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Ei suostu puhumaan, koska hänen käsityksensä mukaan menneet ovat aina menneitä, eikä niitä ole syytä vatvoa. Eikä niitä tietysti ole syytä vatvoa, mutta onko vatvomista, jos niistä ei voi puhua kertaakaan? Nyt kun huomasin tämän ensimmäisen jutun silloin, tuntuu että näen samaa kaavaa muussakin. En tiedä olenko vasta herännyt puolison tunnekyvyttömyyteen vai onko kyseessä muutos. Toimii ihan samalla tavalla kuin omat vanhempansa, mutta enkö vaan tajunnut sitä aiemmin? Vai käyttäytyikö ennen toisella tavalla?
Hän ei suostu keskustelemaan mistään, koska kaikki on vatvomista heti. Jos lupaa lapsille jotain ja sitten peruu, ja otan esille, että lapsille tehtyjä lupauksia ei voi tuolla tavalla perua, vaan pitää olla johdonmukainen ja luotettava, niin suuttuu ja ilmoittaa, että ei sitten enää ikinä lupaa lapsille yhtään mitään.
Inhoan myös sitä, että kun mistään ei voida keskustella, jään vatvomaan asioita mielessäni. En tiedä haluanko elää tällä tavalla.
Luonnevika. Ei tuo muutu ikinä. Vastuunpakoilua ja uhriutumista eikä kykene myöntämään virheitä. Ei sellaisen kanssa saa aikaan kuin ahdistuksen itselleen mitä tahansa yrittää selvittää, lopputulema on sama.
Ihan perinnejäykkänä ihmisenä ei suvussamme ole tapana saada äänekkäitä ilon eikä surun ilmaisuja.
Kun suru koskettaa, ei siinä edes auttaisi toisen tai sivullisen turhat sanat. Muodollisuuksiahan ne osanotot on.
Eikös pohjalaiset ole vähän samanlaisia, ulospäin ei näytetä.
Sanoit itsekin että miehesi suku on empatiakyvytöntä. Olisiko nyt niin, että puolisosi on vain oppinut vanhemmiltaan tuon mallin, ettei ongelmista puhuta vaan ne haudataan. Kun isäsi on saanut kohtauksen, on miehesi varmasti ollut myös järkyttynyt ja ainoa toimintamalli jonka on saanut lapsuudessaan on tuo asian kieltäminen. Siksi töksäytykset.
Jos mies nyt muuten on hyvä puoliso, niin koita saada hänet mukaasi pariterapiaan. Jos et onnistu, niin käy edes yksin jossain terapiassa puhumassa asiasta. Voisit saada hyviä vinkkejä miehesi käsittelyyn.
Joku näytt kommentoivan: kaikilla ihmisillä on puutteensa. Ällistyttävä havainto koska täällä vauvalla yleensä kommentoivat täydelliset ja aina oikeassa olevat ihmiset kirjoitellen muiden vioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset reagoivat tällaisiin tilanteisiin eri tavalla. Mikä sinä olet sanomaan miten kumppanisi olisi pitänyt reagoida. Hän nyt reagoi noin ja sillä sipuli. Se on hänen tapansa kohdata vaikeita tilanteita.
Reagoi miten hyvänsä niin töykeä ei tarvitse olla. Jos ei mitenkään osaa toista tukea vaan tekee mieli möläytellä, on parempi pitää turpansa tukossa. Lapsikin tajuaa sen.
Joo teoriassa. Voi todella olla joku torjumisreaktio, jopa shokkireaktio. On jopa ihmisiä, jotka jotain järkyttävää kokiessaan ensi töikseen alkavat nauramaan. Se ei tarkoita sitä, etteikö tilanne liikuttaisi heitä! eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi mietit edelleen näin vanhaa asiaa? Tuo hetki oli ja meni jo ja älä enää mieti sitä. Sinun olisi pitänyt käydä tämä asia läpi silloin kaksi vuotta sitten.
Nämä on näitä asioita jotka muuttavat käsitystä ihmisestä ja todellakin jäävät mieleen pitkäksi aikaa.
Mutta ei kannata jäädä vellomaan menneisyyteen. Tuosta on jo kaksi vuotta aikaa! Tässä tilanteessa pitäisi mennä jo terapeutin juttusille ja unohtaa mitä se puoliso silloin aikoinaan sanoi. Ehkä tilanne oli hänelle myös uusi ja suusta nyt vain lipsahti sammakko eikä hän tarkoittanut sillä mitään pahaa kuitenkaan.
Alue: Aihe vapaa
Nonnii, sieltä se tuli miten arvostat aviomiehesi läheisiä . Luuletko että miehesi lohdutustasi arvostaa kun tietää miten anoppiasi vihasit.