Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Isäni sai sydänkohtauksen, puolison reaktio häiritsee
onko mieheni tunnevammainen
27.03.2023 |
Isäni sai kaksi vuotta sitten joulun välipäivinä sydänkohtauksen. Taustatiedoksi, isäni oli kohtauksen saadessaan 68-vuotias, hän on tehnyt koko ikänsä fyysistä työtä. Hän ei käyttänyt/käytä lainkaan alkoholia, liikkuu ja aktiivinen, mutta oli tupakoinut ehkä 50+ vuotta, hänellä oli astmaoireita ja verenpaine oli ollut pidempään korkea.
Olimme juuri lähdössä puolisoni vanhempien luokse joulun välipäivinä, kun äitini soitti, että isä on viety ambulanssilla sairaalaan ja että oli menossa leikkaukseen. Järkytyin tietenkin, ja sanoin miehelleni että en nyt lähde mukaan. Tarkoituksena oli siis mennä appivanhemmille syömään, mieheni sisarukset perheineen olivat tulossa sinne myös. Tässä vaiheessa isäni siis oli vielä operoitavana, enkä tiennyt miten tilanne etenee. Puolison suku osaa olla välillä raskas (niin kuin kaikkien, tietysti) ja empatiakyvytön, joten tuntui mahdottomalta lähteä.
Puolisoni ei missään vaiheessa pahoitellut minulle tilannetta, sen sijaan nähdessään, että olin järkyttynyt uutisista, sanoi ainoastaan, että kyllähän sä ymmärrät, että sun isälläs ei ole paljonkaan aikaa enää jäljellä.
Millään muulla tavalla asiaa ei käsitelty. Kyse oli juuri saamistani uutisista.
Nyt en saa millään mielestäni tätä, miten ihminen, jonka kanssa minun pitäisi jakaa koko elämäni, käyttäytyi kriisin hetkellä. En osannut edes käsitellä tätä asiaa, hän ei muista tätä tilannetta enää ollenkaan varmaankaan. Mutta tuntuu, että minussa muuttui silloin jokin täysin.
Isäni leikkaus meni hyvin, hän on voinut leikkauksen jälkeen paremmin, lopetti myös tupakanpolton kuin seinään, astmaoireetkin helpottivat tai olivat varmaankin olleet sydänoireita. Minä en tunnu pääsevän yli siitä, että ihminen, jonka pitäisi olla minua kohtaan empaattinen, reagoi uutiseen isäni kohtauksesta vain sanomalla, että kyllähän sä tajuat, ettei sun isällä ole paljonkaan aikaa jäljellä. Sitä ei sanottu empaattisesti, se vain todettiin. On aivan sama, kuinka todennäköistä on se, että isäni olisi voinut kuolla silloin tai että hänellä nyt olisi vain vähän aikaa jäljellä. Miten tunnevammainen ihmisen pitää olla, jos sanoo ensimmäiseksi omalle puolisolleen, ikään kuin tämä vain ylireagoisi, että kai sä tajuat, että ei sun isälläsi ole enää paljon aikaa? Ensimmäinen ja ainoa reaktio! Jeesus sentään! Tulen suremaan isän kuolemaa silloinkin, jos hän jotenkin kuolee vasta 100-vuotiaana.
Kommentit (174)
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on paljon sukuja ja perheitä, joissa tunteista ei puhuta eikä niitä vatvota yhtään. Aihe on täysin tabu ja surussa itkeminen on häpeällistä. Kuulun itse tälläiseen sukuun ja olen hyvin omaksunut suvun opit. Olen yrittänyt opetella lohdullisia sanoja, mutta ne tuntuvat suussani täysin vierailta ja erittäin teennäisiltä. Saatan hädissäni yrittää jopa keventää tunnelmaa, josta seuraa taas muiden suuttuminen. En yksinkertaisesti pysty kakistamaan suustani sellaisia lauseita, joihin muut tunteissaan vellovat ihmiset olisivat tyytyväisiä.
Ehkäpä miehesi ja muut tässä ketjussa moitteita saaneet, kuuluvat tälläisiin perheisiin. Heidän syyttämisensä asiasta on jopa vähän törkeää. He toimivat juuri niin, kuin heille on opetettu.
Olen allerginen tuollaiselle vastuunpakoilulle. "En minä voi muuta kuin toimia haitaksi sekä itselleni että muille, sillä lapsuudessani toimittiin näin".
Minunkin lapsuudessani ristiriidat ratkottiin huutamalla kurkku suorana ja joskus paiskomalla tavaroitakin. Juuri siksi olen pitänyt huolen siitä, etten koskaan huuda puolisolleni vaan käyn asiat läpi keskustelemalla.
(Muiden) virheistä voi oppia, tai sitten voi jäätyä paikalleen ja antaa niiden ohjata koko loppuelämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä miehesi sun isäsi sydärille voi?
Vierailija kirjoitti:
Mitä miehesi sun isäsi sydärille voi?
Pidettiinkö sua lapsena ikinä sylissä kun kaaduit tai joku harmitti?
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on paljon sukuja ja perheitä, joissa tunteista ei puhuta eikä niitä vatvota yhtään. Aihe on täysin tabu ja surussa itkeminen on häpeällistä. Kuulun itse tälläiseen sukuun ja olen hyvin omaksunut suvun opit. Olen yrittänyt opetella lohdullisia sanoja, mutta ne tuntuvat suussani täysin vierailta ja erittäin teennäisiltä. Saatan hädissäni yrittää jopa keventää tunnelmaa, josta seuraa taas muiden suuttuminen. En yksinkertaisesti pysty kakistamaan suustani sellaisia lauseita, joihin muut tunteissaan vellovat ihmiset olisivat tyytyväisiä.
Ehkäpä miehesi ja muut tässä ketjussa moitteita saaneet, kuuluvat tälläisiin perheisiin. Heidän syyttämisensä asiasta on jopa vähän törkeää. He toimivat juuri niin, kuin heille on opetettu.
Hyväksytäänkö samalla perusteella fyysinenkin väkivalta? Kun on kotoa opittu, niin minkäs sille voi?
Vierailija kirjoitti:
Mitä miehesi sun isäsi sydärille voi?
AI MITÄ VOI, osoittaa tietenkin myötätuntoa ja auttaa ap:ta kaikin tavoin. Onko vieras ajatus senkin puusilmä. Typerä muija
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MIeshän sanooi ihan järkevästi.
Naiset mussuttaa tunteitaan, mutta se ei koskaan ratkaise tai muuta mitään.
Miehet toimivat .
Tuossa voi olla sen verran perää, että kriisitilanteessa on pakko toimia ja se onnistuu paremmin, kun ei tunteile.
Mikä kriisitilanne tämä ap:n miehelle oli ja miten hän muka "toimi"? Loukkasi ap:tä ja aiheutti puolisolleen lisää surua kriisitilanteessa, jossa olisi tarvittu tukea. Meinaatko, että rintamallakin kerrotaan sotilaille ihan vain faktana, että tilanne on toivoton, häviämme sodan ja kuolemme kaikki.
Sotilaille kerrotaan että lähdetään perääntymään ja kyllä sotaan mennessä kerrotaan ettei kaikki tule elävänä takaisin. Enkä ymmärrä tuollaista, että pitää mitenkään erityisemmin pehmentää tosiasioita kun aikuinen on vieraantunut tosi elämästä. Olisiko pitänyt muun perheen joulukin perua ? Kyllä kuulkaa minulla on isä kuollut ja niin ikään miehelläkin, ei siitä numeroa kumpikaan ole tehnyt, eikä kumpikaan ole katkeroitunut kun ei juuri mitään ole asiasta puhuttu, ihan vain siksi kumpikin tiedettiin jo ennestään ettei siinä juuri ole puhuttavaa ja jokainen suree omalla tavallaan.
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Ei suostu puhumaan, koska hänen käsityksensä mukaan menneet ovat aina menneitä, eikä niitä ole syytä vatvoa. Eikä niitä tietysti ole syytä vatvoa, mutta onko vatvomista, jos niistä ei voi puhua kertaakaan? Nyt kun huomasin tämän ensimmäisen jutun silloin, tuntuu että näen samaa kaavaa muussakin. En tiedä olenko vasta herännyt puolison tunnekyvyttömyyteen vai onko kyseessä muutos. Toimii ihan samalla tavalla kuin omat vanhempansa, mutta enkö vaan tajunnut sitä aiemmin? Vai käyttäytyikö ennen toisella tavalla?
Hän ei suostu keskustelemaan mistään, koska kaikki on vatvomista heti. Jos lupaa lapsille jotain ja sitten peruu, ja otan esille, että lapsille tehtyjä lupauksia ei voi tuolla tavalla perua, vaan pitää olla johdonmukainen ja luotettava, niin suuttuu ja ilmoittaa, että ei sitten enää ikinä lupaa lapsille yhtään mitään.
Inhoan myös sitä, että kun mistään ei voida keskustella, jään vatvomaan asioita mielessäni. En tiedä haluanko elää tällä tavalla.
Jospa sitä.hävettää eikä siksi halua "vatvoa" menneitä? Jos ei osaa käsitellä häpeää ja perheessä ei saanut näyttää heikkouksiaan, tulee vältellyksi häpeän tunteita.
Tosta lauseesta tuli mieleen, että oletko varma ettei hän tarkoittanut ajatustaan eri tavalla kuin sillä hetkellä sen ymmärsit/kuulit? Jospa hän tarkoitti sen eri tavalla, mutta ilmaisi asian jokseenkin tökerösti?
Ehkä tarkoitti sitä, että ymmärtää, miksi joudut lähtemään sinne sairaalaan katsomaan? Toinen, mitä on ehkä voinut tarkoittaa, on se, että kenties hän yritti vaan valmistella sua ajatukseen siitä, että isäsi ei ole enää nuori ja siksi hän ei välttämättä selviäisi? Siis joo, tökeröitä sanoja tuohon tilanteeseen, mutta ehkä on tarkoittanut sen kuitenkin eri tavalla.
Mitä tulee isäsi ikään, niin ei 68v mikään ikäloppu ole. Oma pappanikin täyttää 93v, asuu kotona, järki juoksee, hakkaa jopa halkonsa itse vaikka kärsii huimauksesta. Serkkuni elvytti hänet muutama vuosi sitten sydänkohtauksen jälkeen ja kävi 2020 sydänleikkauksessakin. Edelleen virkeä vanhus.
Joskus ihmiset liian helposti ajattelevat että jos on ikää niin ei voi elää kauan. Todellakin voi! Eikä nuori ikä ole tae mistään. Eli periaatteessa 70v voi elää vaikka 30v vielä samalla kun joku 27v ei näe seuraavaa vuotta. Silti jostain syystä ihmiset ajatteleva liian helposti että jos on ikää että se ikäänkuin kuuluisi asiaan. Niin kauan kuin ei ole 100 vuotias, on kaikki mahdollista!
Esim. tuskin pappanikaan uskoi, että joutuisi 90-vuotiaana hautaamaan poikansa.. 😔
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä miehesi sun isäsi sydärille voi?
AI MITÄ VOI, osoittaa tietenkin myötätuntoa ja auttaa ap:ta kaikin tavoin. Onko vieras ajatus senkin puusilmä. Typerä muija
Elintavat on oma valinta.
Ei vanhan ihmisen sydäri ole mikään shokeeraava tragedia.
Mitä valitat?
Isäsi on edelleen elossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä miehesi sun isäsi sydärille voi?
AI MITÄ VOI, osoittaa tietenkin myötätuntoa ja auttaa ap:ta kaikin tavoin. Onko vieras ajatus senkin puusilmä. Typerä muija
Elintavat on oma valinta.
Ei vanhan ihmisen sydäri ole mikään shokeeraava tragedia.
Kyllä voi olla niille, joilla on empatia ja myötätunto tallella. Onks sulle vieraita sanoja????ootko vähän....
Ei toisen suruun voi mennä mukaan. En lähtisi kilvoittelemaan puolison surussa että minäpä suren myös kovasti.
Äitini oli ensimmäisiä elämäni merkittäviä kuolemia. Lähdin töistä pois kun sain puhelun, menin kotiin ja kaivauduin peiton alle. Mieheni huolehti sen päivän lapsista, laittoi ruuat ja illalla kysyi joko jotain söisit.
En olisi edes jaksanut jos hän olisi ruvennut jotenkin lohduttelemaan. Se oli minun suruni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä valitat?
Isäsi on edelleen elossa.
Häivy täältä antaa vetää!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä miehesi sun isäsi sydärille voi?
AI MITÄ VOI, osoittaa tietenkin myötätuntoa ja auttaa ap:ta kaikin tavoin. Onko vieras ajatus senkin puusilmä. Typerä muija
Elintavat on oma valinta.
Ei vanhan ihmisen sydäri ole mikään shokeeraava tragedia.
No nyt on linjoilla joko trolli tai todellinen täysautisti. Ei läheisen terveysongelmien tarvitse olla shokeeraava tragedia ollakseen tunteita herättävä tapahtuma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei toisen suruun voi mennä mukaan. En lähtisi kilvoittelemaan puolison surussa että minäpä suren myös kovasti.
Äitini oli ensimmäisiä elämäni merkittäviä kuolemia. Lähdin töistä pois kun sain puhelun, menin kotiin ja kaivauduin peiton alle. Mieheni huolehti sen päivän lapsista, laittoi ruuat ja illalla kysyi joko jotain söisit.
En olisi edes jaksanut jos hän olisi ruvennut jotenkin lohduttelemaan. Se oli minun suruni.
Suruako ei voi jakaa. Tietenkin voi läheisen kanssa
Kummaa hautomista itsekseen.
Kerrot, että puolisosi suku ln empayiakyvytöntä porukkaa. Miehesi kuuluu siihen porukkaan.
Joko peittävät tunteensa tai ovat empatiakyvyttömiä?
Olisi aika keskustella sen oman ukkosi kanssa.
Puhu puhu puhu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MIeshän sanooi ihan järkevästi.
Naiset mussuttaa tunteitaan, mutta se ei koskaan ratkaise tai muuta mitään.
Miehet toimivat .
Tuossa voi olla sen verran perää, että kriisitilanteessa on pakko toimia ja se onnistuu paremmin, kun ei tunteile.
Mikä kriisitilanne tämä ap:n miehelle oli ja miten hän muka "toimi"? Loukkasi ap:tä ja aiheutti puolisolleen lisää surua kriisitilanteessa, jossa olisi tarvittu tukea. Meinaatko, että rintamallakin kerrotaan sotilaille ihan vain faktana, että tilanne on toivoton, häviämme sodan ja kuolemme kaikki.
Sotilaille kerrotaan että lähdetään perääntymään ja kyllä sotaan mennessä kerrotaan ettei kaikki tule elävänä takaisin. Enkä ymmärrä tuollaista, että pitää mitenkään erityisemmin pehmentää tosiasioita kun aikuinen on vieraantunut tosi elämästä. Olisiko pitänyt muun perheen joulukin perua ? Kyllä kuulkaa minulla on isä kuollut ja niin ikään miehelläkin, ei siitä numeroa kumpikaan ole tehnyt, eikä kumpikaan ole katkeroitunut kun ei juuri mitään ole asiasta puhuttu, ihan vain siksi kumpikin tiedettiin jo ennestään ettei siinä juuri ole puhuttavaa ja jokainen suree omalla tavallaan.
Ei hyvä luoja mitä porukkaa palstalle on kerääntynyt illansuussa. Ei kuolemasta tarvitse tehdä numeroa. Surun kohdannutta voi siitä huolimatta lohduttaa. Halaus, osanotto, kysymys voiko tehdä jotain, ehkä iltateen keittäminen toiselle valmiiksi. Ei tarvita fanfaareja tai kykyä muuttaa menneitä.
Jeesus oikeasti miten tunnevammaisia ihmisiä voi olla olemassa.
Mitä miehesi olisi pitänyt tehdä? Saada joku myötätuntosydäri vai?
Tupakoinut 50 vuotta... joopa joo. Kyllä tuota voi jo verrata tilanteeseen, missä kävelee tahallaan aidalla ja putoaa jossain vaiheessa munilleen.
Anoppiteema. Jos palstalaisten anoppi saa sydärin tai kuolee lohduttavatko nämä anoppiaan vihaavat aviovaimot miestään?
Alue: Aihe vapaa
Naiset purkaa tunteitaan puhumalla ja järkeistämällä, miehet hukuttautuu pulloon ja märehtii omaa onnettomuuttaan. Ehkä hakkaa jonkun randomin humalapäissään nakkikioskin jonossa.