Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Isäni sai sydänkohtauksen, puolison reaktio häiritsee
onko mieheni tunnevammainen
27.03.2023 |
Isäni sai kaksi vuotta sitten joulun välipäivinä sydänkohtauksen. Taustatiedoksi, isäni oli kohtauksen saadessaan 68-vuotias, hän on tehnyt koko ikänsä fyysistä työtä. Hän ei käyttänyt/käytä lainkaan alkoholia, liikkuu ja aktiivinen, mutta oli tupakoinut ehkä 50+ vuotta, hänellä oli astmaoireita ja verenpaine oli ollut pidempään korkea.
Olimme juuri lähdössä puolisoni vanhempien luokse joulun välipäivinä, kun äitini soitti, että isä on viety ambulanssilla sairaalaan ja että oli menossa leikkaukseen. Järkytyin tietenkin, ja sanoin miehelleni että en nyt lähde mukaan. Tarkoituksena oli siis mennä appivanhemmille syömään, mieheni sisarukset perheineen olivat tulossa sinne myös. Tässä vaiheessa isäni siis oli vielä operoitavana, enkä tiennyt miten tilanne etenee. Puolison suku osaa olla välillä raskas (niin kuin kaikkien, tietysti) ja empatiakyvytön, joten tuntui mahdottomalta lähteä.
Puolisoni ei missään vaiheessa pahoitellut minulle tilannetta, sen sijaan nähdessään, että olin järkyttynyt uutisista, sanoi ainoastaan, että kyllähän sä ymmärrät, että sun isälläs ei ole paljonkaan aikaa enää jäljellä.
Millään muulla tavalla asiaa ei käsitelty. Kyse oli juuri saamistani uutisista.
Nyt en saa millään mielestäni tätä, miten ihminen, jonka kanssa minun pitäisi jakaa koko elämäni, käyttäytyi kriisin hetkellä. En osannut edes käsitellä tätä asiaa, hän ei muista tätä tilannetta enää ollenkaan varmaankaan. Mutta tuntuu, että minussa muuttui silloin jokin täysin.
Isäni leikkaus meni hyvin, hän on voinut leikkauksen jälkeen paremmin, lopetti myös tupakanpolton kuin seinään, astmaoireetkin helpottivat tai olivat varmaankin olleet sydänoireita. Minä en tunnu pääsevän yli siitä, että ihminen, jonka pitäisi olla minua kohtaan empaattinen, reagoi uutiseen isäni kohtauksesta vain sanomalla, että kyllähän sä tajuat, ettei sun isällä ole paljonkaan aikaa jäljellä. Sitä ei sanottu empaattisesti, se vain todettiin. On aivan sama, kuinka todennäköistä on se, että isäni olisi voinut kuolla silloin tai että hänellä nyt olisi vain vähän aikaa jäljellä. Miten tunnevammainen ihmisen pitää olla, jos sanoo ensimmäiseksi omalle puolisolleen, ikään kuin tämä vain ylireagoisi, että kai sä tajuat, että ei sun isälläsi ole enää paljon aikaa? Ensimmäinen ja ainoa reaktio! Jeesus sentään! Tulen suremaan isän kuolemaa silloinkin, jos hän jotenkin kuolee vasta 100-vuotiaana.
Kommentit (174)
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä sinne sairaalaan pitää tunkea koko revohka? Sitten vielä ihmetellään, että mikä kestää, miksei kukaan kerro mitään.
No kun on vähän kiireellisempääkin tekemistä kuten esimerkiksi hoitaa niitä sydäreitä, eikä ravata tiedottamassa omaisia.
Enhän minä sinne sairaalaan mennyt, kyse oli siitä, että jätin väliin puolison perheen luona olevan päivällisen, koska prosessoin saamaani uutista ja odotin (omassa kodissani) uutisia.
Olisin tietysti voinut odottaa uutisia myös siellä päivällisillä, mutta en myöskään halunnut mennä pilaamaan muiden iltaa olemalla jatkuvasti omissa ajatuksissani ja huolissani. En myöskään ollut lainkaan pahoillani siitä, että mies meni sinne päivällisille lasten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mutta silti käsittämätöntä ettei parantuneesta sairauskohtauksesta pääse ylitse.
Käsittämättömintä on se, miten moni ei osaa lukea. Ongelma ei ole sairaskohtaus vaan se puolison reaktio, joka on herättänyt alkuperäisen kirjoittajan näkemään parisuhteensa eri tavalla.
Noita kuspää narsistisilla piirteillä olevia ihmisiä löytyy ja ne vaan lisääntyy.
Kaikilla rikollisillakin on samaa persoonallisuushäiriötä luonteessaan.
Joillakin nuo piirteet pahenee ikää myöten ja itse asiassa ei varmaan lievene kenelläkään.
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ihan ymmärrettävää pohdintaa ap. Suostuisiko puolisosi pariterapiaan? Saisiko ulkopuolinen selkeytettyä teidän odotuksia, pettymyksiä ja kommunikointitapoja? Ehkä näkisit puolisosi hieman eri perspektiivistä ja omat tuntemuksesi voisivat selkeytyä.
Kyllä se kumppanin kumppanuus mitataan juuri silloin kun on kriisi. Jos ei silloin osaa olla läsnä ja tukena, niin se kyllä murentaa ihan peruuttamattomasti suhteen perusteita.
Minä olin vuosikausi puolisoni tukena kun hänellä oli paljon haasteita, mutta kun niitä tuli minulle, hän ei pystynyt ollenkaan tukemaan minua. Jopa päinvastoin, minun huomioni olisi edelleen ensisijaisesti pitänyt olla hänen haasteissaan. Erohan siitä loppujen lopuksi tuli.
Komppaan tätä. Jäin itse aikanaan hoitamaan ärhäkkään syöpään sairastunutta isääni, ja tämä tarkoitti sitä, että asuin puolet ajasta vanhempieni luona. Ennuste oli huono ja isä menehtyikin alle vuodessa. Avomiehelleni tämä oli liikaa ja isän kuoltua avautui minulle useammankin kerran siitä, miten olin "hylännyt" hänet. Suhde tietenkinkriisiytyi ja päätyi lopulta eroon. Ennen tuota äärimmäisen raskasta aikaa hän oli ollut mitä kultaisin mies, mutta kriisi paljasti miten itsekäs ja tunnesäätelyltään kehittymätön mies todellisuudessa oli.
Kokemus oli sen verran kamala, että tätä nykyä olen ikisinkku.
Vierailija kirjoitti:
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ihan ymmärrettävää pohdintaa ap. Suostuisiko puolisosi pariterapiaan? Saisiko ulkopuolinen selkeytettyä teidän odotuksia, pettymyksiä ja kommunikointitapoja? Ehkä näkisit puolisosi hieman eri perspektiivistä ja omat tuntemuksesi voisivat selkeytyä.
Kyllä se kumppanin kumppanuus mitataan juuri silloin kun on kriisi. Jos ei silloin osaa olla läsnä ja tukena, niin se kyllä murentaa ihan peruuttamattomasti suhteen perusteita.
Minä olin vuosikausi puolisoni tukena kun hänellä oli paljon haasteita, mutta kun niitä tuli minulle, hän ei pystynyt ollenkaan tukemaan minua. Jopa päinvastoin, minun huomioni olisi edelleen ensisijaisesti pitänyt olla hänen haasteissaan. Erohan siitä loppujen lopuksi tuli.
Olen ehdottanut pariterapiaa, mutta mies kieltäytyi siitä lopulta. Vetosi siihen, että meillä on liikaa kiireitä kummallakin, ja terapia vie aikaa. Sen sijaan hän kyllä koko ajan kannustaa minua menemään itsekseni terapiaan.
Tunnetasolla hän käyttäytyy välillä aivan kuin teini-ikäinen, suuttuu ja heittäytyy marttyyriksi heti jos kokee jonkun asian kritiikiksi ja kokee kritiikiksi kaiken, mistä hänen kanssaan ei olla samaa mieltä. On lapsille ihan kohtuuton välillä, eikä osaa tunnetasolla kohdata heitä yhtään. Tästä ei voida myöskään puhua, koska kaikki "tunteiden vatvominen" on turhaa.
Kuullostaa valitettavan tutulta. Saattaisikohan miehellä olla aleksitymiaa (tunteiden tunnistamisen vaikeus) ja/tai autisminkirjon piirteitä? Silloin voi olla vaikea eläytyä toisen mielenliikkeisiin ja tunteisiin. Asiat voivat näyttäytyä konkreettisemmin. Lastenkin kanssa sujuu paremmin käytännön asiat kuin tunnekasvatus. Puolisona tämä usein valkenee vasta ajan kanssa, kun alun miellittämisvaihe väistyy. Todellinen luonne tulee esiin. Ärtyminen, kun odotetaan keskustelua tunteista, sopisi tähän. Toki voi olla muutakin.
Olen mies ja hyvin samankaltainen AP:n kuvaileman puolison kanssa, ja aloituskin voisi olla ex-vaimoni kirjoittama. Jonkinlaista autismia olen epäillyt ja arvaillut itsessäni pitkän aikaa. Olen siis aivan sosiaalisesti vammainen, tiedän sen, mutta en pysty korjaamaan käyttäytymistäni. Nyt elän loppuelämääni eksentrisenä erakkona ja tämä menee aivan hyvin näin. En edelleenkään tiedä miksi exäni suuttui minulle niin paljon että halusi eron.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen vaikeassa kriisissä päätynyt jatkamaan liittoa lasten takia. Menimme perheterapiaan ja ilman sitä emme olisi varmastikaan jatkaneet. Tällä hetkellä suhde on ehkä jopa parempi kuin ennen kriisiä. Toki haava välillä aukeaa, ja tunteet tulevat pintaan, mutta itse olen iloinen siitä, että näin ollaan saatu jatkaa. Uusioperheketjuista muistan joskus lukeneeni, että yksi äiti harmitteli, ettei yrittänyt enemmän entisessä suhteessa. - uudessa suhteessa ongelmat olivat paljon haastavampia ja lisäksi lapset kärsivät. Miettisin asiaa tarkasti erityisesti lapsia ajatellen.
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Ei suostu puhumaan, koska hänen käsityksensä mukaan menneet ovat aina menneitä, eikä niitä ole syytä vatvoa. Eikä niitä tietysti ole syytä vatvoa, mutta onko vatvomista, jos niistä ei voi puhua kertaakaan? Nyt kun huomasin tämän ensimmäisen jutun silloin, tuntuu että näen samaa kaavaa muussakin. En tiedä olenko vasta herännyt puolison tunnekyvyttömyyteen vai onko kyseessä muutos. Toimii ihan samalla tavalla kuin omat vanhempansa, mutta enkö vaan tajunnut sitä aiemmin? Vai käyttäytyikö ennen toisella tavalla?
Hän ei suostu keskustelemaan mistään, koska kaikki on vatvomista heti. Jos lupaa lapsille jotain ja sitten peruu, ja otan esille, että lapsille tehtyjä lupauksia ei voi tuolla tavalla perua, vaan pitää olla johdonmukainen ja luotettava, niin suuttuu ja ilmoittaa, että ei sitten enää ikinä lupaa lapsille yhtään mitään.
Inhoan myös sitä, että kun mistään ei voida keskustella, jään vatvomaan asioita mielessäni. En tiedä haluanko elää tällä tavalla.
Olisko mahdollista että ap ja myös hänen miehensä olivat vain yksinkertaisesti shokkitilassa uutisesta. Silloin kaikki mitä mies sanoi ap:lle tapahtumahetkellä saavat aikaan erikoisen reaktion. Shokkitilassa ei kukaan käyttäydy normaalisti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli luonne EI taaskaan ollut valintaperusteena- mitäs tilasit!
Exä oli tuollainen tunnekyvytyön pa*kiainen. Meidän suhteen aikana kuoli koira ja yksi lähisukulainen. Ei mitään empatiaa. Lähisukulaisen kuollessa pyysin, että tulisi minun mukaan hautajaisiin ja olisin tarvinnut sitä. Sillä olisi ollut yhdet talkoot harrastukseen liittyen samana päivänä, mutta tehtiin muita talkootöitä ja minä tulin jopa siihen avuksi, että saisin miehen mukaani hautajaisiin ja tiesi, että se on minulle tärkeää. Eipä sitten kumminkaan lähtenyt mukaan ja se tunnekylmyys mikä hänellä oli niin se oli aikalailla viimeinen niitti :D Olisi pitänyt erota jo siinä vaiheessa kun oli niin kylmä kun koirani kuoli..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se miten ihminen reagoi ulkoisesti, ei kerro tämän tunteista yhtään mitään.
En ehtinyt lukea ketjua. Kyllä, puolisolta meistä moni odotttaa empatiaa, mutta tosiasiat ovat seuraavat:
- kaikilla ei ole empatiakykyä, edes puolisoaan kohtaan
- osa ei välitä puolisoistaan
- joskus välittäväkin ihminen voi reagoida hetkellisesti "väärin"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä olisi ap:n elämä täydellistä, jos mies olisi murtunut täysin ja itkeä vollottanut hänen rinnallaan pari vuotta appiukon sairaskohtausta? Joillekkin pienikin läheisten tai tuttavien kokema vastoinkäynti on jo suuri suru, ja joillekin se ei ole. Sellaista se nyt vaan on, ihmiset on erilaisia. Jos et kyke ne elämään erilaisen ihmisen kanssa, niin tuskin sinua siinä suhteessa aseella uhaten pidetään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ihan ymmärrettävää pohdintaa ap. Suostuisiko puolisosi pariterapiaan? Saisiko ulkopuolinen selkeytettyä teidän odotuksia, pettymyksiä ja kommunikointitapoja? Ehkä näkisit puolisosi hieman eri perspektiivistä ja omat tuntemuksesi voisivat selkeytyä.
Kyllä se kumppanin kumppanuus mitataan juuri silloin kun on kriisi. Jos ei silloin osaa olla läsnä ja tukena, niin se kyllä murentaa ihan peruuttamattomasti suhteen perusteita.
Minä olin vuosikausi puolisoni tukena kun hänellä oli paljon haasteita, mutta kun niitä tuli minulle, hän ei pystynyt ollenkaan tukemaan minua. Jopa päinvastoin, minun huomioni olisi edelleen ensisijaisesti pitänyt olla hänen haasteissaan. Erohan siitä loppujen lopuksi tuli.
Olen ehdottanut pariterapiaa, mutta mies kieltäytyi siitä lopulta. Vetosi siihen, että meillä on liikaa kiireitä kummallakin, ja terapia vie aikaa. Sen sijaan hän kyllä koko ajan kannustaa minua menemään itsekseni terapiaan.
Tunnetasolla hän käyttäytyy välillä aivan kuin teini-ikäinen, suuttuu ja heittäytyy marttyyriksi heti jos kokee jonkun asian kritiikiksi ja kokee kritiikiksi kaiken, mistä hänen kanssaan ei olla samaa mieltä. On lapsille ihan kohtuuton välillä, eikä osaa tunnetasolla kohdata heitä yhtään. Tästä ei voida myöskään puhua, koska kaikki "tunteiden vatvominen" on turhaa.
Kuullostaa valitettavan tutulta. Saattaisikohan miehellä olla aleksitymiaa (tunteiden tunnistamisen vaikeus) ja/tai autisminkirjon piirteitä? Silloin voi olla vaikea eläytyä toisen mielenliikkeisiin ja tunteisiin. Asiat voivat näyttäytyä konkreettisemmin. Lastenkin kanssa sujuu paremmin käytännön asiat kuin tunnekasvatus. Puolisona tämä usein valkenee vasta ajan kanssa, kun alun miellittämisvaihe väistyy. Todellinen luonne tulee esiin. Ärtyminen, kun odotetaan keskustelua tunteista, sopisi tähän. Toki voi olla muutakin.
Olen mies ja hyvin samankaltainen AP:n kuvaileman puolison kanssa, ja aloituskin voisi olla ex-vaimoni kirjoittama. Jonkinlaista autismia olen epäillyt ja arvaillut itsessäni pitkän aikaa. Olen siis aivan sosiaalisesti vammainen, tiedän sen, mutta en pysty korjaamaan käyttäytymistäni. Nyt elän loppuelämääni eksentrisenä erakkona ja tämä menee aivan hyvin näin. En edelleenkään tiedä miksi exäni suuttui minulle niin paljon että halusi eron.
Miten niin et pysty korjaamaan käytöstäsi? Motivaatio ei riitä? Naesistikin pystyy korjaamaan käytöstään.
Alue: Aihe vapaa
En tiedä mistä veditte johtopäätöksen, että olin tilanteessa surusta suunniltani ja miestä olisi tarvinnut ohjaamaan elämää eteenpäin. Järkytyin uutisesta, tietenkin, mutta en mennyt hysteeriseksi, en huutoitkenyt tai ulvonut, enkä kaivautunut minnekään komeroon kerälle suremaan sitä mahdollisuutta, että isäni saattaisi kuolla operaatioon, mutta totta kai normaalilla tunnetaidolla varustettu ihminen on huolissaan.
Sain soiton, kerroin miehelleni, että isäni on saanut kohtauksen ja on operoitavana. Olin hämilläni ja järkyttynyt, mutta en hysteerinen enkä saanut mitään teatraalista kohtausta. Sanoin, että jään nyt kotiin, menkää te sinne päivälliselle, johon miehen vastaus oli se mitä aloituksessani kerroin.
Toki varmaan siinä kävi niin, että hänen vanhempansa loukkaantuivat syvästi siitä, että minä en tullut ja mies oli siksi minulle jo valmiiksi vihainen. Emme tapaa mieheni perhettä mitenkään harvoin, he asuvat hyvinkin lähellä.