Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Isäni sai sydänkohtauksen, puolison reaktio häiritsee
onko mieheni tunnevammainen
27.03.2023 |
Isäni sai kaksi vuotta sitten joulun välipäivinä sydänkohtauksen. Taustatiedoksi, isäni oli kohtauksen saadessaan 68-vuotias, hän on tehnyt koko ikänsä fyysistä työtä. Hän ei käyttänyt/käytä lainkaan alkoholia, liikkuu ja aktiivinen, mutta oli tupakoinut ehkä 50+ vuotta, hänellä oli astmaoireita ja verenpaine oli ollut pidempään korkea.
Olimme juuri lähdössä puolisoni vanhempien luokse joulun välipäivinä, kun äitini soitti, että isä on viety ambulanssilla sairaalaan ja että oli menossa leikkaukseen. Järkytyin tietenkin, ja sanoin miehelleni että en nyt lähde mukaan. Tarkoituksena oli siis mennä appivanhemmille syömään, mieheni sisarukset perheineen olivat tulossa sinne myös. Tässä vaiheessa isäni siis oli vielä operoitavana, enkä tiennyt miten tilanne etenee. Puolison suku osaa olla välillä raskas (niin kuin kaikkien, tietysti) ja empatiakyvytön, joten tuntui mahdottomalta lähteä.
Puolisoni ei missään vaiheessa pahoitellut minulle tilannetta, sen sijaan nähdessään, että olin järkyttynyt uutisista, sanoi ainoastaan, että kyllähän sä ymmärrät, että sun isälläs ei ole paljonkaan aikaa enää jäljellä.
Millään muulla tavalla asiaa ei käsitelty. Kyse oli juuri saamistani uutisista.
Nyt en saa millään mielestäni tätä, miten ihminen, jonka kanssa minun pitäisi jakaa koko elämäni, käyttäytyi kriisin hetkellä. En osannut edes käsitellä tätä asiaa, hän ei muista tätä tilannetta enää ollenkaan varmaankaan. Mutta tuntuu, että minussa muuttui silloin jokin täysin.
Isäni leikkaus meni hyvin, hän on voinut leikkauksen jälkeen paremmin, lopetti myös tupakanpolton kuin seinään, astmaoireetkin helpottivat tai olivat varmaankin olleet sydänoireita. Minä en tunnu pääsevän yli siitä, että ihminen, jonka pitäisi olla minua kohtaan empaattinen, reagoi uutiseen isäni kohtauksesta vain sanomalla, että kyllähän sä tajuat, ettei sun isällä ole paljonkaan aikaa jäljellä. Sitä ei sanottu empaattisesti, se vain todettiin. On aivan sama, kuinka todennäköistä on se, että isäni olisi voinut kuolla silloin tai että hänellä nyt olisi vain vähän aikaa jäljellä. Miten tunnevammainen ihmisen pitää olla, jos sanoo ensimmäiseksi omalle puolisolleen, ikään kuin tämä vain ylireagoisi, että kai sä tajuat, että ei sun isälläsi ole enää paljon aikaa? Ensimmäinen ja ainoa reaktio! Jeesus sentään! Tulen suremaan isän kuolemaa silloinkin, jos hän jotenkin kuolee vasta 100-vuotiaana.
Kommentit (174)
Vierailija kirjoitti:
Anoppiteema. Jos palstalaisten anoppi saa sydärin tai kuolee lohduttavatko nämä anoppiaan vihaavat aviovaimot miestään?
Ne ajaa kilpaa anopin asunnolle ja kerää kaikki arabiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MIeshän sanooi ihan järkevästi.
Naiset mussuttaa tunteitaan, mutta se ei koskaan ratkaise tai muuta mitään.
Miehet toimivat .
Tuossa voi olla sen verran perää, että kriisitilanteessa on pakko toimia ja se onnistuu paremmin, kun ei tunteile.
Mikä kriisitilanne tämä ap:n miehelle oli ja miten hän muka "toimi"? Loukkasi ap:tä ja aiheutti puolisolleen lisää surua kriisitilanteessa, jossa olisi tarvittu tukea. Meinaatko, että rintamallakin kerrotaan sotilaille ihan vain faktana, että tilanne on toivoton, häviämme sodan ja kuolemme kaikki.
Sotilaille kerrotaan että lähdetään perääntymään ja kyllä sotaan mennessä kerrotaan ettei kaikki tule elävänä takaisin. Enkä ymmärrä tuollaista, että pitää mitenkään erityisemmin pehmentää tosiasioita kun aikuinen on vieraantunut tosi elämästä. Olisiko pitänyt muun perheen joulukin perua ? Kyllä kuulkaa minulla on isä kuollut ja niin ikään miehelläkin, ei siitä numeroa kumpikaan ole tehnyt, eikä kumpikaan ole katkeroitunut kun ei juuri mitään ole asiasta puhuttu, ihan vain siksi kumpikin tiedettiin jo ennestään ettei siinä juuri ole puhuttavaa ja jokainen suree omalla tavallaan.
Ei hyvä luoja mitä porukkaa palstalle on kerääntynyt illansuussa. Ei kuolemasta tarvitse tehdä numeroa. Surun kohdannutta voi siitä huolimatta lohduttaa. Halaus, osanotto, kysymys voiko tehdä jotain, ehkä iltateen keittäminen toiselle valmiiksi. Ei tarvita fanfaareja tai kykyä muuttaa menneitä.
Jeesus oikeasti miten tunnevammaisia ihmisiä voi olla olemassa.
Pahasti vammaisia. Ihmettelen, jos ei kyetä edes kuolemantapausta jakamaan toisen kanssa. Samoin tuomitsen ne, jotka eivät osaa osoittaa myötätuntoa.
Tässä ei ole kukaan kuollut kylläkään.
Ap, miettit tätä vieläkin kahden vuoden jälkeen, koska miehesi on käytöksellään estänyt sinua käsittelemästä aihetta aktiivisesti, jolloin se olisi tullut käsiteltyä paljon aiemmin.
Valitettavasti miehelläsi on sinuun negatiivinen vaikutus. Kannattaa tosiaan pohtia haluatko jatkaa tuollaisen ihmisen kanssa loppuelämäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noloa saada sydäri.
Jep. Siinä kusee ja paskoo alleen.
Vierailija kirjoitti:
Noloa saada sydäri.
Toivottavasti saat sen kokea itse. Toivon
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikös sydänvaivat ole ennemminkin perinnöllisiä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noloa saada sydäri.
Jep. Siinä kusee ja paskoo alleen.
Toivon että saat sinäkin tuon kokea vielä tänä yönä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ihan ymmärrettävää pohdintaa ap. Suostuisiko puolisosi pariterapiaan? Saisiko ulkopuolinen selkeytettyä teidän odotuksia, pettymyksiä ja kommunikointitapoja? Ehkä näkisit puolisosi hieman eri perspektiivistä ja omat tuntemuksesi voisivat selkeytyä.
Kyllä se kumppanin kumppanuus mitataan juuri silloin kun on kriisi. Jos ei silloin osaa olla läsnä ja tukena, niin se kyllä murentaa ihan peruuttamattomasti suhteen perusteita.
Minä olin vuosikausi puolisoni tukena kun hänellä oli paljon haasteita, mutta kun niitä tuli minulle, hän ei pystynyt ollenkaan tukemaan minua. Jopa päinvastoin, minun huomioni olisi edelleen ensisijaisesti pitänyt olla hänen haasteissaan. Erohan siitä loppujen lopuksi tuli.
Olen ehdottanut pariterapiaa, mutta mies kieltäytyi siitä lopulta. Vetosi siihen, että meillä on liikaa kiireitä kummallakin, ja terapia vie aikaa. Sen sijaan hän kyllä koko ajan kannustaa minua menemään itsekseni terapiaan.
Tunnetasolla hän käyttäytyy välillä aivan kuin teini-ikäinen, suuttuu ja heittäytyy marttyyriksi heti jos kokee jonkun asian kritiikiksi ja kokee kritiikiksi kaiken, mistä hänen kanssaan ei olla samaa mieltä. On lapsille ihan kohtuuton välillä, eikä osaa tunnetasolla kohdata heitä yhtään. Tästä ei voida myöskään puhua, koska kaikki "tunteiden vatvominen" on turhaa.
Kuullostaa valitettavan tutulta. Saattaisikohan miehellä olla aleksitymiaa (tunteiden tunnistamisen vaikeus) ja/tai autisminkirjon piirteitä? Silloin voi olla vaikea eläytyä toisen mielenliikkeisiin ja tunteisiin. Asiat voivat näyttäytyä konkreettisemmin. Lastenkin kanssa sujuu paremmin käytännön asiat kuin tunnekasvatus. Puolisona tämä usein valkenee vasta ajan kanssa, kun alun miellittämisvaihe väistyy. Todellinen luonne tulee esiin. Ärtyminen, kun odotetaan keskustelua tunteista, sopisi tähän. Toki voi olla muutakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MIeshän sanooi ihan järkevästi.
Naiset mussuttaa tunteitaan, mutta se ei koskaan ratkaise tai muuta mitään.
Miehet toimivat .
Tuossa voi olla sen verran perää, että kriisitilanteessa on pakko toimia ja se onnistuu paremmin, kun ei tunteile.
Mikä kriisitilanne tämä ap:n miehelle oli ja miten hän muka "toimi"? Loukkasi ap:tä ja aiheutti puolisolleen lisää surua kriisitilanteessa, jossa olisi tarvittu tukea. Meinaatko, että rintamallakin kerrotaan sotilaille ihan vain faktana, että tilanne on toivoton, häviämme sodan ja kuolemme kaikki.
Sotilaille kerrotaan että lähdetään perääntymään ja kyllä sotaan mennessä kerrotaan ettei kaikki tule elävänä takaisin. Enkä ymmärrä tuollaista, että pitää mitenkään erityisemmin pehmentää tosiasioita kun aikuinen on vieraantunut tosi elämästä. Olisiko pitänyt muun perheen joulukin perua ? Kyllä kuulkaa minulla on isä kuollut ja niin ikään miehelläkin, ei siitä numeroa kumpikaan ole tehnyt, eikä kumpikaan ole katkeroitunut kun ei juuri mitään ole asiasta puhuttu, ihan vain siksi kumpikin tiedettiin jo ennestään ettei siinä juuri ole puhuttavaa ja jokainen suree omalla tavallaan.
Ei hyvä luoja mitä porukkaa palstalle on kerääntynyt illansuussa. Ei kuolemasta tarvitse tehdä numeroa. Surun kohdannutta voi siitä huolimatta lohduttaa. Halaus, osanotto, kysymys voiko tehdä jotain, ehkä iltateen keittäminen toiselle valmiiksi. Ei tarvita fanfaareja tai kykyä muuttaa menneitä.
Jeesus oikeasti miten tunnevammaisia ihmisiä voi olla olemassa.
Eihän aloittajan isä edes kuollut. Ihmisiä on koko ajan vakavasti sairaina, eiköhän se sairas ole se kärsijä eikä aikuinen aviossa oleva lapsi. Ja jos toinen on surusta suunniltaan on toisen asia viedä elämää eteenpäin, katsottava lasten tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Ei suostu puhumaan, koska hänen käsityksensä mukaan menneet ovat aina menneitä, eikä niitä ole syytä vatvoa. Eikä niitä tietysti ole syytä vatvoa, mutta onko vatvomista, jos niistä ei voi puhua kertaakaan? Nyt kun huomasin tämän ensimmäisen jutun silloin, tuntuu että näen samaa kaavaa muussakin. En tiedä olenko vasta herännyt puolison tunnekyvyttömyyteen vai onko kyseessä muutos. Toimii ihan samalla tavalla kuin omat vanhempansa, mutta enkö vaan tajunnut sitä aiemmin? Vai käyttäytyikö ennen toisella tavalla?
Hän ei suostu keskustelemaan mistään, koska kaikki on vatvomista heti. Jos lupaa lapsille jotain ja sitten peruu, ja otan esille, että lapsille tehtyjä lupauksia ei voi tuolla tavalla perua, vaan pitää olla johdonmukainen ja luotettava, niin suuttuu ja ilmoittaa, että ei sitten enää ikinä lupaa lapsille yhtään mitään.
Inhoan myös sitä, että kun mistään ei voida keskustella, jään vatvomaan asioita mielessäni. En tiedä haluanko elää tällä tavalla.
Kokemukseni mukaan miehet ovat juuri tuollaisia. Inhoavat pitkiä keskusteluja heille vaikeista aiheista, joihin sisältyy tunteita. Tyyliin: Sen minkä sanoin niin sanoin ja PISTE. Vaihtamalla ei välttämättä tilanne parane yhtään. Olisiko sinulla luotettava ystävä, jonka kanssa puhua asioista? Hän voisi antaa uuden näkökulman asioihin. Sanoit, ettet tiedä haluatko elää noin. Monesti naisen osa on vaan hiljaa mielessään miettiä asioita ja harmitella keskustelun puutetta.
Miksi ihmeessä sinne sairaalaan pitää tunkea koko revohka? Sitten vielä ihmetellään, että mikä kestää, miksei kukaan kerro mitään.
No kun on vähän kiireellisempääkin tekemistä kuten esimerkiksi hoitaa niitä sydäreitä, eikä ravata tiedottamassa omaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vakava sairaus jättää tietenkin muistijäljen jokaisen läheisen mieleen mutta kai me syövästäkin parantuneiden omaiset jatkamme elämää. Läheisen sairastaessa lääkärit ei kriittisenä hetkenä paljon toivoa antaneet, leikkaus auttoi, alkoi toipuminen sytostaattikuntoon. Hänen puolisoaan tuimme hoitamalla lapsia, siinä kuitenkin on aika sanaton.
Se ei olisi auttanut mitään jos koko suku olisi ollut tolaltaan pois
khröhöm, pitääkö todellakin taas muistuttaa, että itse te naiset ne miehenne valitsette? Sitten tulette tänne valittamaan? Vakka kantensa valitse...
Ei kannata miettiä muiden hölmöilyjä, ajattele itseäsi ja lapsiasi ja luo teille hyvä elämä. Joko miehen kanssa tai häntä ilman.
Vierailija kirjoitti:
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ihan ymmärrettävää pohdintaa ap. Suostuisiko puolisosi pariterapiaan? Saisiko ulkopuolinen selkeytettyä teidän odotuksia, pettymyksiä ja kommunikointitapoja? Ehkä näkisit puolisosi hieman eri perspektiivistä ja omat tuntemuksesi voisivat selkeytyä.
Kyllä se kumppanin kumppanuus mitataan juuri silloin kun on kriisi. Jos ei silloin osaa olla läsnä ja tukena, niin se kyllä murentaa ihan peruuttamattomasti suhteen perusteita.
Minä olin vuosikausi puolisoni tukena kun hänellä oli paljon haasteita, mutta kun niitä tuli minulle, hän ei pystynyt ollenkaan tukemaan minua. Jopa päinvastoin, minun huomioni olisi edelleen ensisijaisesti pitänyt olla hänen haasteissaan. Erohan siitä loppujen lopuksi tuli.
Olen ehdottanut pariterapiaa, mutta mies kieltäytyi siitä lopulta. Vetosi siihen, että meillä on liikaa kiireitä kummallakin, ja terapia vie aikaa. Sen sijaan hän kyllä koko ajan kannustaa minua menemään itsekseni terapiaan.
Tunnetasolla hän käyttäytyy välillä aivan kuin teini-ikäinen, suuttuu ja heittäytyy marttyyriksi heti jos kokee jonkun asian kritiikiksi ja kokee kritiikiksi kaiken, mistä hänen kanssaan ei olla samaa mieltä. On lapsille ihan kohtuuton välillä, eikä osaa tunnetasolla kohdata heitä yhtään. Tästä ei voida myöskään puhua, koska kaikki "tunteiden vatvominen" on turhaa.
Kuullostaa valitettavan tutulta. Saattaisikohan miehellä olla aleksitymiaa (tunteiden tunnistamisen vaikeus) ja/tai autisminkirjon piirteitä? Silloin voi olla vaikea eläytyä toisen mielenliikkeisiin ja tunteisiin. Asiat voivat näyttäytyä konkreettisemmin. Lastenkin kanssa sujuu paremmin käytännön asiat kuin tunnekasvatus. Puolisona tämä usein valkenee vasta ajan kanssa, kun alun miellittämisvaihe väistyy. Todellinen luonne tulee esiin. Ärtyminen, kun odotetaan keskustelua tunteista, sopisi tähän. Toki voi olla muutakin.
Lopeta autistien rinnastaminen tällaiseen ap:n kuvaamaan toimintaan. Useimmat voivat sanoa asioita liian suoraan, mutta ovat pääsääntöisesti hyvin myötätuntoisia. Parhaillaan tulee ohjelma Kirjolla, jossa juuri näin autistisen nuoren miehen lohduttavan kauniisti siskoaan.
Haluaisiko aloittajan isä aikuisen perheellisen tyttärensä vatvovan kaksi vuotta hänen sairauskohtaustaan?
Itse ainakin melkosen vanhana toivon että lapset pistävät hautaan ja heillä elämä jatkuu, aikuisilla ihmisillä. Muistelevat joskus, hyvällä ja pahalla.
Vierailija kirjoitti:
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ihan ymmärrettävää pohdintaa ap. Suostuisiko puolisosi pariterapiaan? Saisiko ulkopuolinen selkeytettyä teidän odotuksia, pettymyksiä ja kommunikointitapoja? Ehkä näkisit puolisosi hieman eri perspektiivistä ja omat tuntemuksesi voisivat selkeytyä.
Kyllä se kumppanin kumppanuus mitataan juuri silloin kun on kriisi. Jos ei silloin osaa olla läsnä ja tukena, niin se kyllä murentaa ihan peruuttamattomasti suhteen perusteita.
Minä olin vuosikausi puolisoni tukena kun hänellä oli paljon haasteita, mutta kun niitä tuli minulle, hän ei pystynyt ollenkaan tukemaan minua. Jopa päinvastoin, minun huomioni olisi edelleen ensisijaisesti pitänyt olla hänen haasteissaan. Erohan siitä loppujen lopuksi tuli.
Olen ehdottanut pariterapiaa, mutta mies kieltäytyi siitä lopulta. Vetosi siihen, että meillä on liikaa kiireitä kummallakin, ja terapia vie aikaa. Sen sijaan hän kyllä koko ajan kannustaa minua menemään itsekseni terapiaan.
Tunnetasolla hän käyttäytyy välillä aivan kuin teini-ikäinen, suuttuu ja heittäytyy marttyyriksi heti jos kokee jonkun asian kritiikiksi ja kokee kritiikiksi kaiken, mistä hänen kanssaan ei olla samaa mieltä. On lapsille ihan kohtuuton välillä, eikä osaa tunnetasolla kohdata heitä yhtään. Tästä ei voida myöskään puhua, koska kaikki "tunteiden vatvominen" on turhaa.
Tuollainen arvaamattomuus ja tunteettomuus sairastuttaa lapset. Sinuna jättäisin miehen. Hän ei erosta edes kärsisi, kun kerran on tuollainen elämänasenne. Ajattele edes lapsiasi ja pelasta heidät.
Kuten tuolla edellä joku pohtikin, ero johtaa siihen, että lapset ovat pelkän isän vastuulla osan arjestaan. Pelkkä isän kyvyttömyys tunneasioissa ei johda yksinhuoltajuuteen nykypäivänä. Tällaiset "pelasta lapsesi" - kommentoijat olettavat, että isän voisi vain poistaa kuvioista. Kyllä hän olisi edelleen lasten vanhempana kuvioissa. Jokainen sitten ratkaisee, missä kohtaa ero vahingoittaa vähiten lapsia - jos eroon päätyy.
Alue: Aihe vapaa
Miksei isäsi mennyt lääkäriin?