Isäni sai sydänkohtauksen, puolison reaktio häiritsee

Vierailija kirjoitti:

tämä on se kohta suhteessa, jossa näit miehesi todelliset kasvot. Toiset jatkaa siitä huolimatta ja toiset eroavat. Jotkut tapahtumat vain lyövät sellaisen kiilan suhteeseen, ettei vanhaan ole enää paluuta, siinä moni nainen alkaa henkisesti etääntymään ja ero ei enää kuulostakaan niin kauhealta vaihtoehdolta. Niin kävi mullekin, ei välittömästi tapahtuman jälkeen, mutta kun vekki oli jo syntynyt eikä toinen sitä tunnustanut, niin jokainen uusi pieni särö syvensi sitä entuudestaan. Mitä oikeasti saat suhteelta, jossa toinen on tollanen, muuta kuin kulissin? Aitoa kohtaamista ei siinä ole.

Onhan mies näyttänyt kasvonsa muutenkin. Ilkeä ja arvaamaton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MIeshän sanooi ihan järkevästi.

Naiset mussuttaa tunteitaan,  mutta se ei koskaan ratkaise tai muuta mitään.

Miehet toimivat . 

Tuossa voi olla sen verran perää, että kriisitilanteessa on pakko toimia ja se onnistuu paremmin, kun ei tunteile.

Mikä kriisitilanne tämä ap:n miehelle oli ja miten hän muka "toimi"? Loukkasi ap:tä ja aiheutti puolisolleen lisää surua kriisitilanteessa, jossa olisi tarvittu tukea. Meinaatko, että rintamallakin kerrotaan sotilaille ihan vain faktana, että tilanne on toivoton, häviämme sodan ja kuolemme kaikki.

Vierailija kirjoitti:

Ilmoita, että otat eron. Jos miehellä herää tunteita, niin käsittele ne juuri sillä tyylillä, mikä on miehellesi ominaista. Esim. totea "ihmisillä on tapana erota ja tätä on turha vatvoa ".

Niin houkuttelevaa kuin tällainen"sitä saa mitä tilaa" ja"hammas hampaasta " käytös loukkaantuneena olisikin, niin neuvon toimimaan eri tavalla. En siis vastusta eroajatusta vaan tuota, että et kuuntelis mitä miehellä on sanottavaa. Kokemuksesta tiedän, että myöhemmin on helpompi katsoa peiliin ja arvostaa itseään, kun tietää että itse tein minkä voin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MIeshän sanooi ihan järkevästi.

Naiset mussuttaa tunteitaan,  mutta se ei koskaan ratkaise tai muuta mitään.

Miehet toimivat . 

Tuossa voi olla sen verran perää, että kriisitilanteessa on pakko toimia ja se onnistuu paremmin, kun ei tunteile.

Mikä kriisitilanne tämä ap:n miehelle oli ja miten hän muka "toimi"? Loukkasi ap:tä ja aiheutti puolisolleen lisää surua kriisitilanteessa, jossa olisi tarvittu tukea. Meinaatko, että rintamallakin kerrotaan sotilaille ihan vain faktana, että tilanne on toivoton, häviämme sodan ja kuolemme kaikki.

"Siinä se Virtanenkin nyt meni ja sai kuulan kalloonsa, mutta sodassa vaan nyt yleensä joku aina kuolee, joten ei tätä enempää valvomaan."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MIeshän sanooi ihan järkevästi.

Naiset mussuttaa tunteitaan,  mutta se ei koskaan ratkaise tai muuta mitään.

Miehet toimivat . 

Tuossa voi olla sen verran perää, että kriisitilanteessa on pakko toimia ja se onnistuu paremmin, kun ei tunteile.

Mikä kriisitilanne tämä ap:n miehelle oli ja miten hän muka "toimi"? Loukkasi ap:tä ja aiheutti puolisolleen lisää surua kriisitilanteessa, jossa olisi tarvittu tukea. Meinaatko, että rintamallakin kerrotaan sotilaille ihan vain faktana, että tilanne on toivoton, häviämme sodan ja kuolemme kaikki.

"Siinä se Virtanenkin nyt meni ja sai kuulan kalloonsa, mutta sodassa vaan nyt yleensä joku aina kuolee, joten ei tätä enempää valvomaan."

Po. vatvomaan.

Vierailija kirjoitti:

Eikö isä ottanut edes lasillista viiniä jouluaterialla? Niitä aikuisten viinilaseja? Meidän suku on raivoraitis mutta jouluisin otamme jouluaterialla lasillisen viiniä. Ne aikuisten viinilasit siis. Ja siis jouluisin vain, jouluaterialla.

Kaikella rakkaudella omaa lapsuudenperhettäni kohtaan, kyllä meillä oltiin aina niin köyhiä, juntteja ja duunareita, että viinit eivät kuuluneet joulupöytiin eikä juhlissa ollut mitään limsaa kummempaa kuohuvaa, eikä siihenkään sen enempää viini- kuin kuoharilaseja. Eikä ole vieläkään. Äitini isä oli väkivaltainen alkoholisti ja se taisi olla suurin syy siihen, että kumpikaan ei juonut, edes sitä lasillista, vaikka stereotyyppisesti varmaan just niiden köyhien duunarijunttien olisi pitänyt naukkailla joka viikko. 

Jospa sun mies on narsku. Jonkinlainen sosiopaatti.

onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä viestissä tulikin jo kaipaamaani lisätietoa eli miehesi on muutenkin empatiakyvytön (myös lapsia kohtaan) ja hänen on vaikea asettua toisen asemaan tai hahmottaa, miltä toisesta mahdollisesti tuntuu. Se että mistään ei voida keskustella, sopii täydellisesti kuvioon. Keskustelu ei ole vatvomista ja oli mies mitä mieltä tahansa, niin jos sinulla on loukattu olo niin asiaa on käsiteltävä. Kysymykseen, että onko mies ollut aina tuollainen vai muuttunut vasta parisuhteen aikana,sinun kannattaa etsiä vastausta miehen lapsuuden kodista ja hänen vanhemmistaan. Onko miehen lapsuuden kodissa ollut lohduttava ja kannustava ilmapiiri? Onko asioista keskusteltu ja onko hänet otettu huomioon? Valitettavasti olen lähes varma, että hän on kyllä ollut tunne-elämältään rajoittunut koko aikuiselämänsä. Voi kuitenkin olla, että nämä piirteet eivät tule niin selvästi esiin parisuhteen alkuvuosina.

Tuo kuvailemasi käytös sopii täydellisesti omaan tunnekylmään ex-mieheeni. Kunnolla tajusin asian vasta, kun äitini sairastui vakavasti ja olisin kaivannut tukea. Hän ei pystynyt lohduttamaan minua sanallakaan. Myös lasten huolia hän vähättelee eikä häneltä löydy tippaakaan empatiaa heidän murheille. Hänen käytöksensä vastaa pitkälti hänen isänsä toimintatapaa, joten malli tulee sieltä. Mies itse kuitenkin valitsi olla kuuntelematta, kun sanoin hänelle asiasta ja ilmoitti, että ongelma on yksin minun. Sanoin, että asia kunnossa ja liittomme päättyi siihen. Hän on nyttemmin sössinyt välinsä myös lapsiin tällä samaisella käytöksellään. Mutta vika on aina muissa, ei hänessä.

Hänen molemmat vanhempansa, isä erityisesti, käyttäytyvät niin, he ottavat kaiken hyvin henkilökohtaisesti ja keskustelua ei ole, jos ja kun äiti tai isä ilmoittavat, että tässä on heidän tunteita nyt loukattu. Ovat marttyyreita vuoron perään. Mieheni isä on suuttunut tällä tavalla myös lapsilleni ja sitten myös minulle, kun olen siihen mennyt väliin. Miehen äiti on muun muassa suuttunut minulle siitä, etten ole heiluttanut, kun hän on ajanut autolla ohi, vaikka en ole edes huomannut häntä. 

Ehkä hämmennyin eniten siksi, että olen nähnyt tämän toimintamallin hänen lapsuudenperheessään, mutta en miehen toiminnassa. Tämä minun reaktioni voi liittyä myös siihen, että olen käsitellyt paljon omia asioitani terapiassa ja ehkä kasvanut näkemään paremmin sen, miten minua kohdellaan. Nyt tuntuu, että siinä missä joskus ennen jouduin olemaan välikätenä lasten ja isovanhempien välillä, niin joudun koko ajan olemaan nyt välikätenä mieheni ja lasten välillä. 

Mutta kyllähän tämä näin tuntuu hyvin selvältä kun kirjoitan tätä auki, en voi enkä halua enää jatkaa näin. 

Kuulostaa kovin tutulta. Kaikki. Isovanhempien käytös ja myös tuo, että kun itse on käsitellyt ajatuksiaan, niin asiat alkavat näyttäytyä selkeämmin. Kaikki ei kuitenkaan ole ihan mustavalkoista eikä välttämättä ole noin vaan helppo lähteä eri suuntiin. Eikä varsinkaan kovin nopeasti. Anna itsellesi armoa. Tämä ei ole mikään kilpailu, että kuka eroaa nopeimmin huonosta liitosta. Eron loppuun saattaminen vie paljon energiaa. Varsinkin jos mies heittäytyy siinäkin hankalaksi. Eikä edelleenkään suostu puhumaan, edes käytännön asioista. Näin kävi itselleni. Mies ei laittanut tikkua ristiin esim. talon myymiseksi. Päinvastoin.

Kaikesta huolimatta toivotan jaksamista, mitä sitten päätätkin.

Isä kuoli ilmeisesti lääkkeiden väärinkäytön ja huonojen elintapojen edesauttamaan sydänkohtaukseen viime vuonna samanikäisenä. Oma reaktioni oli että jaa.

onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:

Ei suostu puhumaan, koska hänen käsityksensä mukaan menneet ovat aina menneitä, eikä niitä ole syytä vatvoa. Eikä niitä tietysti ole syytä vatvoa, mutta onko vatvomista, jos niistä ei voi puhua kertaakaan? Nyt kun huomasin tämän ensimmäisen jutun silloin, tuntuu että näen samaa kaavaa muussakin. En tiedä olenko vasta herännyt puolison tunnekyvyttömyyteen vai onko kyseessä muutos. Toimii ihan samalla tavalla kuin omat vanhempansa, mutta enkö vaan tajunnut sitä aiemmin? Vai käyttäytyikö ennen toisella tavalla?

Hän ei suostu keskustelemaan mistään, koska kaikki on vatvomista heti. Jos lupaa lapsille jotain ja sitten peruu, ja otan esille, että lapsille tehtyjä lupauksia ei voi tuolla tavalla perua, vaan pitää olla johdonmukainen ja luotettava, niin suuttuu ja ilmoittaa, että ei sitten enää ikinä lupaa lapsille yhtään mitään. 

Inhoan myös sitä, että kun mistään ei voida keskustella, jään vatvomaan asioita mielessäni. En tiedä haluanko elää tällä tavalla. 

Menneet on menneitä. Suhtautuisi varmaan omaan pettämiseen samallalailla, mutta jos puoliso pettää, niin ei silloin menneet ole menneitä. Tunnevammainen puoliso.

Toisin sanoen, ei halua puhua omista tunteistaan. Ne on vain helpompi unohtaa. Eihän iso mies itke tai näytä tunteita.

Miehelläs oli varmaan kassit täynnä ja oli pitkään suunnitellu laukasevansa kassit tyhjäksi

silloin niitten joulunpyhien aikaan!

Ap, kerroit että mies ei suostu pariterapiaan ajanpuutteen vuoksi. Psykologilla voi käydä yksittäisiäkin kertoja. Pyydä, että kävisitte kerran keskustelemassa. Pystyisitte varmasti kertomaan ajatuksistanne ja kuuntelemaan paremmin kuin keskenänne.

Miehesi voi olla tunnevammainen tai sitten hänellä ei ole vielä koskaan ollut yhtä suurta surua. Hän ei osaa eikä halua kuvitella sitä ja toisen ihmisen tunteen näkeminen voi olla vaikeaa ja tunnepuhe mahdotonta. Nämä ovat elämäntaitoja. Se, miten hän ne oppii, vaikuttaa myös siihen, millaiseksi kehittyy hänen suhteensa omiin lapsiinsa.

Ihminen voi  reagoida aika erikoisesti tuollaiseen tapahtumaan. Ei välttämättä kerro mitään siitä, mitä tuntee, voi olla vaikka hämmentynyt.

Eikä nykyisin kovin todennäköisesti edes kuolla sydänkohtaukseen, kun heti soittaa ambulanssin, eikä ala vaikka suihkuun menoa suunnitella ennen sairaalaan lähtöä.

Mitä väliä sillä on, onko miehesi tunnevammainen? Hän kohtelee sinua huonosti, sekä käyttäytyy ilkeästi vahingoittaen muita perheenjäseniä. Sen luulisi riittävän.

Vierailija kirjoitti:

Miehelläs oli varmaan kassit täynnä ja oli pitkään suunnitellu laukasevansa kassit tyhjäksi

silloin niitten joulunpyhien aikaan!

Varmasti ehdottomasti oli suunnitellut tehdä niin siellä omien vanhempiensa luona päivällisellä. 

onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:

Ei suostu puhumaan, koska hänen käsityksensä mukaan menneet ovat aina menneitä, eikä niitä ole syytä vatvoa. Eikä niitä tietysti ole syytä vatvoa, mutta onko vatvomista, jos niistä ei voi puhua kertaakaan? Nyt kun huomasin tämän ensimmäisen jutun silloin, tuntuu että näen samaa kaavaa muussakin. En tiedä olenko vasta herännyt puolison tunnekyvyttömyyteen vai onko kyseessä muutos. Toimii ihan samalla tavalla kuin omat vanhempansa, mutta enkö vaan tajunnut sitä aiemmin? Vai käyttäytyikö ennen toisella tavalla?

Hän ei suostu keskustelemaan mistään, koska kaikki on vatvomista heti. Jos lupaa lapsille jotain ja sitten peruu, ja otan esille, että lapsille tehtyjä lupauksia ei voi tuolla tavalla perua, vaan pitää olla johdonmukainen ja luotettava, niin suuttuu ja ilmoittaa, että ei sitten enää ikinä lupaa lapsille yhtään mitään. 

Inhoan myös sitä, että kun mistään ei voida keskustella, jään vatvomaan asioita mielessäni. En tiedä haluanko elää tällä tavalla. 

Kuulostaa aivan kammottavalta tunteettomalta hemmolta. Osanottoni. Jos olisi osannut pahoitella sanomisiaan niin olisi eri asia. Mutta luonnevikainen on luonnevikainen ja pysyy sellaisena. Kohtelee lapsiannekin huonosti. Eroa.

Siinä käy silleen että lapset kärsii eniten mikä näkyy myöhemmällä iällä. Heille ei kehity normaalia itsetuntoa. Eikä myöskään luottamusta kanssaihmisiin! Rakkaus, välittäminen ja empatia on kaiken a ja o kasvatuksessa. Tiedän mistä puhun. Vasta nyt yli nelikymppisenä olen itse jotenkuten normalisoitunut mutta rikkinäinen olen kuitenkin henkisesti lopun ikääni. Osa ihmisistä, myös lasten vanhemmistakin on psykoja ja lähimmäisen sitten kärsii heidän käytöksestään. Eräänlaista syntiä siis.

Suomessa on paljon sukuja ja perheitä, joissa tunteista ei puhuta eikä niitä vatvota yhtään. Aihe on täysin tabu ja surussa itkeminen on häpeällistä. Kuulun itse tälläiseen sukuun ja olen hyvin omaksunut suvun opit. Olen yrittänyt opetella lohdullisia sanoja, mutta ne tuntuvat suussani täysin vierailta ja erittäin teennäisiltä. Saatan hädissäni yrittää jopa keventää tunnelmaa, josta seuraa taas muiden suuttuminen.  En yksinkertaisesti pysty kakistamaan suustani sellaisia lauseita, joihin muut tunteissaan vellovat ihmiset olisivat tyytyväisiä.

Ehkäpä miehesi ja muut tässä ketjussa moitteita saaneet, kuuluvat tälläisiin perheisiin.  Heidän syyttämisensä asiasta on jopa vähän törkeää. He toimivat juuri niin, kuin heille on opetettu.

Vähän kun meillä, mun isä kuoli yllättäen ja mun mies ei sanonut mulle mitään, ei yhtään mitään. Toisaalta olivat tunteneet pitkään ja mun isä oli vähän isän korvike sillekin, kun omansa menetti lapsena.

Ehkä se teki puhumatonta surutyötä itse?

Ei sanonut myöskään mun äidille mitään,minkä vuoksi mun äiti ei puhu sille mitään eikö suostu tänne kylään eikä sitä sen luo.

Tästä on 5v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MIeshän sanooi ihan järkevästi.

Naiset mussuttaa tunteitaan,  mutta se ei koskaan ratkaise tai muuta mitään.

Miehet toimivat . 

Tuossa voi olla sen verran perää, että kriisitilanteessa on pakko toimia ja se onnistuu paremmin, kun ei tunteile.

Mikä kriisitilanne tämä ap:n miehelle oli ja miten hän muka "toimi"? Loukkasi ap:tä ja aiheutti puolisolleen lisää surua kriisitilanteessa, jossa olisi tarvittu tukea. Meinaatko, että rintamallakin kerrotaan sotilaille ihan vain faktana, että tilanne on toivoton, häviämme sodan ja kuolemme kaikki.

Puolison kriisi on koko perheen kriisi. Kyllä puolison vanhempien sairastelut ja (mahdollinen) kuolema vaikuttavat koko perheeseen.

Toimimista on sekin, että jatkaa normaalia elämää ja huolehtii arjen tarpeista, sillä toinen ei siihen välttämättä kykene.