Onko terapian tarkoitus olla ajelehtimista ja jutustelua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos se terapeutti ei puhu mitään, niin mitä hyötyä sille on puhua? Eikö niitä ongelmiaan voi jäsennellä ihan yhtä hyvin vaikka päiväkirjaan kuin puhumattomalle terapeutille?

Voisiko joku kertoa?

Niin. Miksiköhän pandemian aikaan osa porukasta koki olevansa eristyksissä, vaikka oli jatkuvasti yhteydessä ihmisiin? Zoomaili, chattaili ja teki koko ajan töitä muille ihmisille. Kouluissakin tehtiin samaa opetussuunnitelmaa kuin aina ennenkin, mutta toisella tavalla. Ja kauhea hulabaloo että koulut auki, koulut auki.

Voisiko olla niin päin että toista ihmistä tai hänen läsnäoloaan ei voi korvata esineellä?

Niin, se oli vain _osa_ porukasta, joka koki olevansa eristyksissä. Osa nautti tilanteesta kun ei tarvinnut vääntää itseään ihmisten pariin. Osalle asia oli varmaan yhdentekevä kuten itsellenikin, kun työt jatkuivat ihan kuten ennenkin.

Tämä vastauksesi ei nyt kuitenkaan ollut hyvä perustelu, että miksi puhumattomalle terapeutille on hyödyllisempää puhua kuin vaikka olohuoneen seinälle. Mikä siitä terapiasta tekee ihmisten välisen vuorovaikutustilanteen, jos se terapeutti ei kommunikoi millään tavalla? Omasta mielestäni tuollainen mykkä ihminen on äärimmäisen ahdistava, ja jos kävisi tuollaisen luona terapiassa, niin varmaan tulisi vielä sairaammaksi.

Totta kai pelkkä puhumaton seinä on hyvä vaihtaa. Se ei silti poista ihmistä siitä kuviosta eli ei ole sama asia kuin olohuoneen seinä vaikka miten vääntäisi. Sairaana se ehkä voi tuntua samalta mutta reaalimaailmassa näin ei ole.

Ahdistava se on aivan varmasti jos mitään kaksisuuntaista vuorovaikutusta ei ole. Itse olen kokenut puheliaan ihmisen ahdistavaksi, koska minä olin vain kuin kukka, jota kasteltiin jos muistettiin. Eli toinen puhui vähän mitä sattuu ja minut huomioitiin jos siltä sattui tuntumaan. Kyse ei ollut terapiasta mutta terveydenhuollon toinen ammattilainen (lääkäri) käynee esimerkistä?

Jos terapia ei toimi itsellä sille on oikein hyvä tehdä jotakin. Muuttaa suuntausta, terapeuttia tai lopettaa koko terapia.

Ei ole tarkoitus kaikilla ajelehtia tai jutustella väärissä aiheissa, ilmeisesti jokin ammattitaidottomuus jos ei tuskaan auta tai terapeutti ei osaa mitään. Terapian tarkoitus olisi ymmärtää asiakasta, ystävällisyys ja auttaa tuskaan / hätään. Tosin voit itsekin skannata asioiden lähteitä ja ympäristöä. Ei terapeutti saisi olla kuulustelija tai määräilevä, että ainoa tarkoitus on työelämään "uudelleen ohjelmointi", eikä terveys. Saisi kohdistaa huomioita myös positiivisiin asioihin tai toivoon, ei vatvoa synkällä merellä. Mikäli on sopiva tilanne siihen, eikä paha tunne. Tosin jos vika on ympäristössä tai taloudessa, joka ei ole asiakkaan vika, silloin maailmaa voi yrittää parantaa tai muutto parempaan ympäristöön.

Kannattaa kiinnittää huomio myös siihen mikä ympäristö luo hyvää oloa. Entä säätila, maisema. Onko joku paikka tai ihminen josta pitää irrottaa. Entä internetissä jokin. Miten alkoholi tai stressi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli aikanaan sama tunne, kun pääsin ja kävin terapiassa hyvin raskaan ja yksinäisen ajanjakson läpi. Koin siis tuolloin, että turhaa ja vain lähinnä kuulumisten vaihtoa. Näin vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, miten tärkeä ja kannatteleva asia se oli tuolla hetkellä nykyhetkeen kohdistuen. Terapia antoi peilin ja tarttumapinnan normaaliin ihmisyyteen, jota en kaikessa pimeydessä kykenyt itse näkemään sinä hetkenä. En ehkä olisi nyt yhtä tasapainoinen, mikäli en olisi tuolloin saanut myötätuntoa jostain ulkoapäin. Taustalla oli siis myös hyvin huono itsetunto ja tietynlainen pelko ihmisiä ja ylipäätään elämää kohtaan vastoinkäymisistä johtuen.

Olen iloinen puolestasi. Pakko kertoa myös samanlaisella pohjalla totaalinen epäonnistuminen. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että terapeutti kerran jopa mainitsi omanneensa *joskus* sadistisia piirteitä - ihan vain keskustelun lomassa. Aika ajoin sain hänen kanssaan erikoisia flashbackeja, ja kun mietin tilanteita tarkemmin, tajusin, että hän hienovaraisesti provosoi traumojani - alleviivaa niitä. Ymmärrettävästi syytin pitkään näistä itseäni, mielikuvitustani ja ylireagointiania. Kunnes sitten kerran yllättävässä kohtaamisessa hän ei jotenkin hillinnyt itseään, vaan käytti täysin rinnoin traumahistoriaani minua vastaan aiheuttaen aivan jäätävän takauman ja trauman voimistumisen. On ollut hirvittävän vaikeaa käsitellä tätä asiaa, yrittää ymmärtää, että ammattilaiset ovat vain ihmisiä ja hakeutuvat väärille aloille heikkouksineen. Että minulle nyt vain osui jäätävän huono säkä ja paska karma.

Perkele. Ketuttaa yhä.

Minusta taas oli täysin luonnollista puhua terapiassa myös sadistisista piirteistä. Jännä miten eri tavalla ihmiset kokevat ihmisyyden koko kirjosta puhumisen. Ne ovat osa ihmisyyttä ja oikeissa olosuhteissa kuka tahansa pystyy lopulta tekemään pahaa toiselle.

En yhtään muista tarkkoja sanoja noista keskusteluista, mutta ei minua vaan triggeröinyt tuollainen puhe niin, että muistelisin noita aikoja kauhulla. Toki ahdistusta olen kokenut mutta ohimenevänä tunteena vain.

Sen sijaan muistelen kauhulla niitä vuosia, jossa pelkän puhumisen ja kotitehtävien olisi pitänyt auttaa. Jauhoin kolme vuotta samoja asioita ilman, että olisin saanut mitään helpotusta tuskaani kirjoittamalla tunnepäiväkirjoja ym. Kauhu tuli siitä, kun ajattelin että tämä on siis se ainoa hoitovaihtoehto ja kun tämä ei toimi, en voi ikinä toipua.

Ei hyvää päivää! Niin minustakin on luonollista _puhua_ sadismista tai vaikka pedofiliasta terapiassa, mutta kun se eskaloituu _teoiksi_ traumatisoitunutta asiakasta kohtaan, sen normaali loppuu siihen. Miten ihmeessä edes voit käsittää kirjoittamani noin perseelleen? 😅

Peilin kääntäminen on taidettu tehdä väärin kohdallasi? Terapiaan kuukuva triggeröinti voi mennä pieleen, jos siitä todellakin jää ahdistavia jälkituntemuksia ja takaumia, joita psyykesi ei kestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli aikanaan sama tunne, kun pääsin ja kävin terapiassa hyvin raskaan ja yksinäisen ajanjakson läpi. Koin siis tuolloin, että turhaa ja vain lähinnä kuulumisten vaihtoa. Näin vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, miten tärkeä ja kannatteleva asia se oli tuolla hetkellä nykyhetkeen kohdistuen. Terapia antoi peilin ja tarttumapinnan normaaliin ihmisyyteen, jota en kaikessa pimeydessä kykenyt itse näkemään sinä hetkenä. En ehkä olisi nyt yhtä tasapainoinen, mikäli en olisi tuolloin saanut myötätuntoa jostain ulkoapäin. Taustalla oli siis myös hyvin huono itsetunto ja tietynlainen pelko ihmisiä ja ylipäätään elämää kohtaan vastoinkäymisistä johtuen.

Olen iloinen puolestasi. Pakko kertoa myös samanlaisella pohjalla totaalinen epäonnistuminen. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että terapeutti kerran jopa mainitsi omanneensa *joskus* sadistisia piirteitä - ihan vain keskustelun lomassa. Aika ajoin sain hänen kanssaan erikoisia flashbackeja, ja kun mietin tilanteita tarkemmin, tajusin, että hän hienovaraisesti provosoi traumojani - alleviivaa niitä. Ymmärrettävästi syytin pitkään näistä itseäni, mielikuvitustani ja ylireagointiania. Kunnes sitten kerran yllättävässä kohtaamisessa hän ei jotenkin hillinnyt itseään, vaan käytti täysin rinnoin traumahistoriaani minua vastaan aiheuttaen aivan jäätävän takauman ja trauman voimistumisen. On ollut hirvittävän vaikeaa käsitellä tätä asiaa, yrittää ymmärtää, että ammattilaiset ovat vain ihmisiä ja hakeutuvat väärille aloille heikkouksineen. Että minulle nyt vain osui jäätävän huono säkä ja paska karma.

Perkele. Ketuttaa yhä.

Minusta taas oli täysin luonnollista puhua terapiassa myös sadistisista piirteistä. Jännä miten eri tavalla ihmiset kokevat ihmisyyden koko kirjosta puhumisen. Ne ovat osa ihmisyyttä ja oikeissa olosuhteissa kuka tahansa pystyy lopulta tekemään pahaa toiselle.

En yhtään muista tarkkoja sanoja noista keskusteluista, mutta ei minua vaan triggeröinyt tuollainen puhe niin, että muistelisin noita aikoja kauhulla. Toki ahdistusta olen kokenut mutta ohimenevänä tunteena vain.

Sen sijaan muistelen kauhulla niitä vuosia, jossa pelkän puhumisen ja kotitehtävien olisi pitänyt auttaa. Jauhoin kolme vuotta samoja asioita ilman, että olisin saanut mitään helpotusta tuskaani kirjoittamalla tunnepäiväkirjoja ym. Kauhu tuli siitä, kun ajattelin että tämä on siis se ainoa hoitovaihtoehto ja kun tämä ei toimi, en voi ikinä toipua.

Ei hyvää päivää! Niin minustakin on luonollista _puhua_ sadismista tai vaikka pedofiliasta terapiassa, mutta kun se eskaloituu _teoiksi_ traumatisoitunutta asiakasta kohtaan, sen normaali loppuu siihen. Miten ihmeessä edes voit käsittää kirjoittamani noin perseelleen? 😅

Peilin kääntäminen on taidettu tehdä väärin kohdallasi? Terapiaan kuukuva triggeröinti voi mennä pieleen, jos siitä todellakin jää ahdistavia jälkituntemuksia ja takaumia, joita psyykesi ei kestä.

Peilin kääntämistä ammatillisessa mielessä ei tapahtunut; hallitustihan se olisi tervehdyttävä ja kasvattava kokemus. Tapahtui silkka terapeutin henkilökohtaisen perversion/piirteen provosoituminen/aktivoituminen minun heikkouteni voimasta. Käytännössä hän sai nautintoa kärsimyksestäni.

Up! Kiinnostava ketju!

Kävin kolme vuotta analyyttisessä terapiassa ja siitä oli kyllä apua. Pääsin ahdistuksesta ja sain itsetuntoa. Terapeutti teki "osuvia" kysymyksiä jotka auttoivat prosessoimaan asioita, mutta itsellä oli vaikeutta avautua ja tavallaan kohdata joitain kipeitä kohtia itsessä, Olisin varmaan hyötynyt, jos olisi ollut varaa jatkaa pitempään.

Suurinta osaa psykoterapeuteista ei kai kiinnosta kohdata asiakasta vaan piiloutuvat mykkyyteen. Oma kokemukseni on tämä. Ihmettelen kyllä, että miten he perustelevat itselleen ammatinvalintansa.

Vierailija kirjoitti:

Suurinta osaa psykoterapeuteista ei kai kiinnosta kohdata asiakasta vaan piiloutuvat mykkyyteen. Oma kokemukseni on tämä. Ihmettelen kyllä, että miten he perustelevat itselleen ammatinvalintansa.

Tuo on aika helvetin hyvä tulonlähde nykyisin. Ihan sillä.

En tiedä mitä taikaparannusta siltä juttelulta odotan, mutta se alkaa aina usein tuntumaan turhalta ja olen tyytyväinen kun se viimein loppuu. Olen myös toiselta osapuolelta havaitsevinani selvää hinkua lopettaa ne istunnot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli aikanaan sama tunne, kun pääsin ja kävin terapiassa hyvin raskaan ja yksinäisen ajanjakson läpi. Koin siis tuolloin, että turhaa ja vain lähinnä kuulumisten vaihtoa. Näin vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, miten tärkeä ja kannatteleva asia se oli tuolla hetkellä nykyhetkeen kohdistuen. Terapia antoi peilin ja tarttumapinnan normaaliin ihmisyyteen, jota en kaikessa pimeydessä kykenyt itse näkemään sinä hetkenä. En ehkä olisi nyt yhtä tasapainoinen, mikäli en olisi tuolloin saanut myötätuntoa jostain ulkoapäin. Taustalla oli siis myös hyvin huono itsetunto ja tietynlainen pelko ihmisiä ja ylipäätään elämää kohtaan vastoinkäymisistä johtuen.

Olen iloinen puolestasi. Pakko kertoa myös samanlaisella pohjalla totaalinen epäonnistuminen. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että terapeutti kerran jopa mainitsi omanneensa *joskus* sadistisia piirteitä - ihan vain keskustelun lomassa. Aika ajoin sain hänen kanssaan erikoisia flashbackeja, ja kun mietin tilanteita tarkemmin, tajusin, että hän hienovaraisesti provosoi traumojani - alleviivaa niitä. Ymmärrettävästi syytin pitkään näistä itseäni, mielikuvitustani ja ylireagointiania. Kunnes sitten kerran yllättävässä kohtaamisessa hän ei jotenkin hillinnyt itseään, vaan käytti täysin rinnoin traumahistoriaani minua vastaan aiheuttaen aivan jäätävän takauman ja trauman voimistumisen. On ollut hirvittävän vaikeaa käsitellä tätä asiaa, yrittää ymmärtää, että ammattilaiset ovat vain ihmisiä ja hakeutuvat väärille aloille heikkouksineen. Että minulle nyt vain osui jäätävän huono säkä ja paska karma.

Perkele. Ketuttaa yhä.

Minusta taas oli täysin luonnollista puhua terapiassa myös sadistisista piirteistä. Jännä miten eri tavalla ihmiset kokevat ihmisyyden koko kirjosta puhumisen. Ne ovat osa ihmisyyttä ja oikeissa olosuhteissa kuka tahansa pystyy lopulta tekemään pahaa toiselle.

En yhtään muista tarkkoja sanoja noista keskusteluista, mutta ei minua vaan triggeröinyt tuollainen puhe niin, että muistelisin noita aikoja kauhulla. Toki ahdistusta olen kokenut mutta ohimenevänä tunteena vain.

Sen sijaan muistelen kauhulla niitä vuosia, jossa pelkän puhumisen ja kotitehtävien olisi pitänyt auttaa. Jauhoin kolme vuotta samoja asioita ilman, että olisin saanut mitään helpotusta tuskaani kirjoittamalla tunnepäiväkirjoja ym. Kauhu tuli siitä, kun ajattelin että tämä on siis se ainoa hoitovaihtoehto ja kun tämä ei toimi, en voi ikinä toipua.

Ei hyvää päivää! Niin minustakin on luonollista _puhua_ sadismista tai vaikka pedofiliasta terapiassa, mutta kun se eskaloituu _teoiksi_ traumatisoitunutta asiakasta kohtaan, sen normaali loppuu siihen. Miten ihmeessä edes voit käsittää kirjoittamani noin perseelleen? 😅

Peilin kääntäminen on taidettu tehdä väärin kohdallasi? Terapiaan kuukuva triggeröinti voi mennä pieleen, jos siitä todellakin jää ahdistavia jälkituntemuksia ja takaumia, joita psyykesi ei kestä.

Peilin kääntämistä ammatillisessa mielessä ei tapahtunut; hallitustihan se olisi tervehdyttävä ja kasvattava kokemus. Tapahtui silkka terapeutin henkilökohtaisen perversion/piirteen provosoituminen/aktivoituminen minun heikkouteni voimasta. Käytännössä hän sai nautintoa kärsimyksestäni.

Näinkin voi käydä. Pitäisi puhua enemmän kun miettii, miten hanakasti tätä pidetään parantavana. Vaurioita on sitten korjattava jollakin tavalla ja ihan turhaan nähdään vaivaa, kun olisi ihan elämääkin elettävänä.

Vierailija kirjoitti:

Kävin kolme vuotta analyyttisessä terapiassa ja siitä oli kyllä apua. Pääsin ahdistuksesta ja sain itsetuntoa. Terapeutti teki "osuvia" kysymyksiä jotka auttoivat prosessoimaan asioita, mutta itsellä oli vaikeutta avautua ja tavallaan kohdata joitain kipeitä kohtia itsessä, Olisin varmaan hyötynyt, jos olisi ollut varaa jatkaa pitempään.

Itsetunto on aika makea kokemus, kun sitä saa. Sen jälkeen kun on ihan paskana mennyt puhumaan ja saa yllättäen huomata, että ei tähän sittenkään kuole. Kituu kyllä ja lujaa, mutta tyhjyyteen huutaminen ei olekaan tyhjyyteen huutamista vaan vastakkain olemista ihmisen kanssa.

Minua psykodynaaminen terapia auttoi. Ja kyllähän se pitkälti oli sitä, että itse päätin mistä puhutaan.

Mikä asia ärsyttää? Mistä et ole uskaltanut kertoa muille? Mikä tuntuu hankalalta?

Sinun pitää päättää puhua muista aiheista kuin säästä.

Tsemppiä! Se ei ole aina helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Minua psykodynaaminen terapia auttoi. Ja kyllähän se pitkälti oli sitä, että itse päätin mistä puhutaan.

Mikä asia ärsyttää? Mistä et ole uskaltanut kertoa muille? Mikä tuntuu hankalalta?

Sinun pitää päättää puhua muista aiheista kuin säästä.

Tsemppiä! Se ei ole aina helppoa.

Ei auta jos terapeutti on kuuromykkä. Olemalla psyykkisesti jossakin muualla hän ei ohjaa prosessia eikä työskentele itse. Potilas saa kyllä puhua koko ajan kunnon ongelmista, mutta rahanhimoitsija laiskuri ei siitä välitä.

Analyyttinen on eri asia kuin analyysi, eikä siinäkään olls täysin tuppisuita jos oikealla ammattilaisella ollaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli aikanaan sama tunne, kun pääsin ja kävin terapiassa hyvin raskaan ja yksinäisen ajanjakson läpi. Koin siis tuolloin, että turhaa ja vain lähinnä kuulumisten vaihtoa. Näin vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, miten tärkeä ja kannatteleva asia se oli tuolla hetkellä nykyhetkeen kohdistuen. Terapia antoi peilin ja tarttumapinnan normaaliin ihmisyyteen, jota en kaikessa pimeydessä kykenyt itse näkemään sinä hetkenä. En ehkä olisi nyt yhtä tasapainoinen, mikäli en olisi tuolloin saanut myötätuntoa jostain ulkoapäin. Taustalla oli siis myös hyvin huono itsetunto ja tietynlainen pelko ihmisiä ja ylipäätään elämää kohtaan vastoinkäymisistä johtuen.

Olen iloinen puolestasi. Pakko kertoa myös samanlaisella pohjalla totaalinen epäonnistuminen. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että terapeutti kerran jopa mainitsi omanneensa *joskus* sadistisia piirteitä - ihan vain keskustelun lomassa. Aika ajoin sain hänen kanssaan erikoisia flashbackeja, ja kun mietin tilanteita tarkemmin, tajusin, että hän hienovaraisesti provosoi traumojani - alleviivaa niitä. Ymmärrettävästi syytin pitkään näistä itseäni, mielikuvitustani ja ylireagointiania. Kunnes sitten kerran yllättävässä kohtaamisessa hän ei jotenkin hillinnyt itseään, vaan käytti täysin rinnoin traumahistoriaani minua vastaan aiheuttaen aivan jäätävän takauman ja trauman voimistumisen. On ollut hirvittävän vaikeaa käsitellä tätä asiaa, yrittää ymmärtää, että ammattilaiset ovat vain ihmisiä ja hakeutuvat väärille aloille heikkouksineen. Että minulle nyt vain osui jäätävän huono säkä ja paska karma.

Perkele. Ketuttaa yhä.

Minusta taas oli täysin luonnollista puhua terapiassa myös sadistisista piirteistä. Jännä miten eri tavalla ihmiset kokevat ihmisyyden koko kirjosta puhumisen. Ne ovat osa ihmisyyttä ja oikeissa olosuhteissa kuka tahansa pystyy lopulta tekemään pahaa toiselle.

En yhtään muista tarkkoja sanoja noista keskusteluista, mutta ei minua vaan triggeröinyt tuollainen puhe niin, että muistelisin noita aikoja kauhulla. Toki ahdistusta olen kokenut mutta ohimenevänä tunteena vain.

Sen sijaan muistelen kauhulla niitä vuosia, jossa pelkän puhumisen ja kotitehtävien olisi pitänyt auttaa. Jauhoin kolme vuotta samoja asioita ilman, että olisin saanut mitään helpotusta tuskaani kirjoittamalla tunnepäiväkirjoja ym. Kauhu tuli siitä, kun ajattelin että tämä on siis se ainoa hoitovaihtoehto ja kun tämä ei toimi, en voi ikinä toipua.

Ei hyvää päivää! Niin minustakin on luonollista _puhua_ sadismista tai vaikka pedofiliasta terapiassa, mutta kun se eskaloituu _teoiksi_ traumatisoitunutta asiakasta kohtaan, sen normaali loppuu siihen. Miten ihmeessä edes voit käsittää kirjoittamani noin perseelleen? 😅

Peilin kääntäminen on taidettu tehdä väärin kohdallasi? Terapiaan kuukuva triggeröinti voi mennä pieleen, jos siitä todellakin jää ahdistavia jälkituntemuksia ja takaumia, joita psyykesi ei kestä.

Peilin kääntämistä ammatillisessa mielessä ei tapahtunut; hallitustihan se olisi tervehdyttävä ja kasvattava kokemus. Tapahtui silkka terapeutin henkilökohtaisen perversion/piirteen provosoituminen/aktivoituminen minun heikkouteni voimasta. Käytännössä hän sai nautintoa kärsimyksestäni.

Näinkin voi käydä. Pitäisi puhua enemmän kun miettii, miten hanakasti tätä pidetään parantavana. Vaurioita on sitten korjattava jollakin tavalla ja ihan turhaan nähdään vaivaa, kun olisi ihan elämääkin elettävänä.

Niin. Kuinka paljon puhutaan esimerkiksi terapiasuhteiden seksualisoitumisesta, joka ei todellakaan ole niin harvinaista. Se jos jokin on ihmisyyttä rikkovaa. Myös juurikin tuollainen terapeutin oman persoonallisuuden rikkinäisyys tai yksinkertaisesti puuttuva osaaminen esimerkiksi traumatapauksissa tekee pahaa jälkeä. Riskitöntä terapia ei ole koskaan, eikä ainoa epäonnistuminen välttämättä tosiaan ole pelkkä terapian tehottomuus.

Luin kerran kirjan, jossa erityisen hyvinä pidetyt terapeutit (amerikkalaisista terapeuteista oli kyse) kertoivat työstään. Kirjasta jäi mieleen sellainen neuvo, että jos terapia ei ala suhteellisen pian tuottaa jonkinlaisia havaittavia muutoksia, niin kannattaa vaihtaa terapeuttia.

Itse olen käynyt kognitiivis-behavioraalisessa, tarkemmin omistautumis ja hyväksymisterapiassa. Terapeutti oli aktiivinen, kyseenalaisti, osoitti terävillä kysymyksillä mun ajatusvinoumia niin että tajusin ne itse, ja yhdessä sitten keksittiin ihan konkreettisia ratkaisuja näihin vahingollisiin ajatus- ja käytösmalleihin.

Psykodynaamiseen en itse usko.

Taas tämä sama aloitus ja sama otsikko.

Terapeutitkin on vain ihmisiä, joten heitä on erinlaisia ja se ensimmäinen yritys ei usein ole paras vaihtoehto sinun terapeutiksi. Itse löysin pitkän etsimisen jälkeen terapeutin, joka on oikeasti auttanut minua. Terapeutilla pitää olla sinulle sopiva persoonallisuus ja tyyli tehdä työnsä. Tällä sinun nykyisellä terapeutilla ei selkeästikkään ole. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen käynyt kognitiivis-behavioraalisessa, tarkemmin omistautumis ja hyväksymisterapiassa. Terapeutti oli aktiivinen, kyseenalaisti, osoitti terävillä kysymyksillä mun ajatusvinoumia niin että tajusin ne itse, ja yhdessä sitten keksittiin ihan konkreettisia ratkaisuja näihin vahingollisiin ajatus- ja käytösmalleihin.

Psykodynaamiseen en itse usko.

Minä en myöskään usko analyysiin. Eiköhän se ala olla noin muutenkin vanhan maailman juttuja jo.