Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko terapian tarkoitus olla ajelehtimista ja jutustelua?
25.03.2023 |
Olen käynyt kohta 2 vuotta terapiassa masennuksen jälkeen. Psykodynaaminen suuntaus on antanut vain myötäilyä ja kuulumisten vaihtoa.
Terapeutti vain kuuntelee ja tsemppailee välillä. Voimani ovat rajalliset koska työni on erittäin hektistä ja kuluttavaa, ja olen sairaudentunnottoman skitsofrenikkolapsen äiti ja vanhan isäni omaishoitaja joten olen joutunut pitkään unohtamaan omat tarpeeni.
Terapialla ei ole ollut vointiimi mitään vaikutusta. Masennus oli työuupumus, josta olen jo tokentunut.
Mitä te muut saatte terapiasta?
Kommentit (130)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli aikanaan sama tunne, kun pääsin ja kävin terapiassa hyvin raskaan ja yksinäisen ajanjakson läpi. Koin siis tuolloin, että turhaa ja vain lähinnä kuulumisten vaihtoa. Näin vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, miten tärkeä ja kannatteleva asia se oli tuolla hetkellä nykyhetkeen kohdistuen. Terapia antoi peilin ja tarttumapinnan normaaliin ihmisyyteen, jota en kaikessa pimeydessä kykenyt itse näkemään sinä hetkenä. En ehkä olisi nyt yhtä tasapainoinen, mikäli en olisi tuolloin saanut myötätuntoa jostain ulkoapäin. Taustalla oli siis myös hyvin huono itsetunto ja tietynlainen pelko ihmisiä ja ylipäätään elämää kohtaan vastoinkäymisistä johtuen.
Olen iloinen puolestasi. Pakko kertoa myös samanlaisella pohjalla totaalinen epäonnistuminen. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että terapeutti kerran jopa mainitsi omanneensa *joskus* sadistisia piirteitä - ihan vain keskustelun lomassa. Aika ajoin sain hänen kanssaan erikoisia flashbackeja, ja kun mietin tilanteita tarkemmin, tajusin, että hän hienovaraisesti provosoi traumojani - alleviivaa niitä. Ymmärrettävästi syytin pitkään näistä itseäni, mielikuvitustani ja ylireagointiania. Kunnes sitten kerran yllättävässä kohtaamisessa hän ei jotenkin hillinnyt itseään, vaan käytti täysin rinnoin traumahistoriaani minua vastaan aiheuttaen aivan jäätävän takauman ja trauman voimistumisen. On ollut hirvittävän vaikeaa käsitellä tätä asiaa, yrittää ymmärtää, että ammattilaiset ovat vain ihmisiä ja hakeutuvat väärille aloille heikkouksineen. Että minulle nyt vain osui jäätävän huono säkä ja paska karma.
Perkele. Ketuttaa yhä.
Minusta taas oli täysin luonnollista puhua terapiassa myös sadistisista piirteistä. Jännä miten eri tavalla ihmiset kokevat ihmisyyden koko kirjosta puhumisen. Ne ovat osa ihmisyyttä ja oikeissa olosuhteissa kuka tahansa pystyy lopulta tekemään pahaa toiselle.
En yhtään muista tarkkoja sanoja noista keskusteluista, mutta ei minua vaan triggeröinyt tuollainen puhe niin, että muistelisin noita aikoja kauhulla. Toki ahdistusta olen kokenut mutta ohimenevänä tunteena vain.Sen sijaan muistelen kauhulla niitä vuosia, jossa pelkän puhumisen ja kotitehtävien olisi pitänyt auttaa. Jauhoin kolme vuotta samoja asioita ilman, että olisin saanut mitään helpotusta tuskaani kirjoittamalla tunnepäiväkirjoja ym. Kauhu tuli siitä, kun ajattelin että tämä on siis se ainoa hoitovaihtoehto ja kun tämä ei toimi, en voi ikinä toipua.
Ei hyvää päivää! Niin minustakin on luonollista _puhua_ sadismista tai vaikka pedofiliasta terapiassa, mutta kun se eskaloituu _teoiksi_ traumatisoitunutta asiakasta kohtaan, sen normaali loppuu siihen. Miten ihmeessä edes voit käsittää kirjoittamani noin perheelleen? 😅
Peilin kääntäminen on taidettu tehdä väärin kohdallasi? Terapiaan kuukuva triggeröinti voi mennä pieleen, jos siitä todellakin jää ahdistavia jälkituntemuksia ja takaumia, joita psyykesi ei kestä.
Peilin kääntämistä ammatillisessa mielessä ei tapahtunut; hallitustihan se olisi tervehdyttävä ja kasvattava kokemus. Tapahtui silkka terapeutin henkilökohtaisen perversion/piirteen provosoituminen/aktivoituminen minun heikkouteni voimasta. Käytännössä hän sai nautintoa kärsimyksestäni.
Näinkin voi käydä. Pitäisi puhua enemmän kun miettii, miten hanakasti tätä pidetään parantavana. Vaurioita on sitten korjattava jollakin tavalla ja ihan turhaan nähdään vaivaa, kun olisi ihan elämääkin elettävänä.
Niin. Kuinka paljon puhutaan esimerkiksi terapiasuhteiden seksualisoitumisesta, joka ei todellakaan ole niin harvinaista. Se jos jokin on ihmisyyttä rikkovaa. Myös juurikin tuollainen terapeutin oman persoonallisuuden rikkinäisyys tai yksinkertaisesti puuttuva osaaminen esimerkiksi traumatapauksissa tekee pahaa jälkeä. Riskitöntä terapia ei ole koskaan, eikä ainoa epäonnistuminen välttämättä tosiaan ole pelkkä terapian tehottomuus.
Se ei ilmeisesti haittaa, jos terapiasuhteessa on seksuaalisia tunteita, mutta niiden "toteuttaminen käytännössä" on haitallista.
Tämäkin on sitten vähän tulkinnanvaraista mitä se toteuttaminen käytännössä on, missä menee raja. Terapeutti voi ihan sanallisestikin viedä asioita rikkovaan suuntaan joko ymmärtämättömyyttään tai ihan tarkoituksella, joutumatta kuitenkaan vastuuseen koska potilaan on vaikea todistaa mitään.
Traumataustalla pelkkä seksuaalinen puhe tai sellaiseksi edes _ymmärrettävä_ voi olla todella haitallista.
Jep, mulla ei edes mitään erityisempää traumataustaa mutta silti tuntui oudolta kun analyyttisen suuntauksen 55v mies heti toisella käynnillä haluaa syventyä naiseksi kasvamiseeni ja kyselee milloin kuukautiseni alkoivat jne. Kun itse hakeutuu terapiaan käsittelemään vaikeita menetyksiä, kuolemaa, sairauksia ja muuta vaikeaa niin kyllä vähän tilannetajuttomalta tuntui että tuo on se ensisijainen aihe minkä siihen meille päättää. Ihan hullua että suostuin ja kävin, ei koskaan enää..
Mulla kans analyyttinen, tosin vanha nainen, heti halusi tonkia kuukautiset ja nuoruuden seksikokeilut ensi käynnillä. Tulin terapiaan ihan hajalla traumaattisesta kodista ja surutyön keskellä niin vähän eri maailmoihin veti ja mysteeriksi jäi tämän tyypin tärkeysjärjestys. En jatkanut.
Nuo kaksi viimeistä kommenttia, kuulostaa tosi oudolta analyyttisessä terapiassa käyneestä. Mitään tuollaista ei minun terapiassani tapahtunut, vaan aina puhuttiin siitä mistä itselläni oli tarve puhua. Mahtaako johtua, että Suomessa on analyytikoiden piirissä kaksi eri porukkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen sitä mieltä että terapeutin ominaisuudet ja persoona jne määrittävät enemmän tulolsia kuin suuntaus. Näin on myös monet tutkimukset vahvistaneet.
Esim. tuo analyyttinen terapia voi olla potentiaalisesti pahinta henkistä väkivaltaa tai hyvinkin oivaltavaa, syvällistä ja tilaa antavaa. Minulla kokemusta muutamista joiden kanssa käynyt arviointikertoja ja toisen kanssa useamman kuukauden. Sama suuntaus ja ero kuin yö ja päivä. Toinen oli tosi vähäsanainen ja eleinen. Teki muutamia tarkkoja, viisaita kommentteja ja kysymyksiä, säilyi täysin neutraalina hahmona.
Toinen taas oli ihan järkyttävä. Unohteli tärkeitä suuria tapahtumia, toi paljon omaa persoonaa ja asioitaan esille, silti myöhemmin käyttäytyi niin kuin olisi joku neutraali hahmo johon vaan sijoitan jotain omia asioita kun oikeasti oli vaan unohtanut että oli selitellyt itsestään. Käyttäytyi ihan puhtaan epäasiallisesti, kun asioita yritti selvittää käänsi kaiken minun syyksi.
Analyyttisissahan on se vaara että kun teorian mukaan ihmisellä on asioita mitä ei tiedosta itse ja terapeutti sitten nämä asiat paljastaa, niin jos terapeutti on itse ihan pimeä ja esim käyttäytyy huonosti ja tekee virheitä eikä halua ottaa vastuuta niin kaikki potilaan reaktiot voi flipata ympäri muka joksikin tiedostamattomaksi persoonan häiriöksi ja rikkoa ihmisen ihan sekaisin. Että kaikki jotka on turhautuneet niihin neutraaleihin ja etäisiin, niin aina voisi olla myös pahemmin, terapeutti voi myös käyttää pahasti valtaansa väärin jos on huono tyyppi.
Valitkaa analyyttisenne huolella, väärissä käsissä vaarallisin suuntaus!Tosi hyvä kirjoitus, kiitos. Minulla on myös kokemusta unohtelevasta ja myöhästelevästä terapeutista. Myöhästely ei oikeastaan minua haitannut - hän oli muutenkin erittäin dominoiva, joten se jotenkin sairaalla tavalla sopi kuvioon. Mutta unohtelu 😳 Samoin tuo todella outo, tuuliviirimäinen roolien vaihto kantaaottavasta ihmisestä ns neutraaliksi hahmoksi oli jotain hulluuden tuolta puolen! Sitten tosiaan ongelma oli minussa kun yritin asioita selkeyttää. Voi kunpa ihmiset puhuisivat enemmän näistä outouksista!
Tähän ihan sivusta vielä pieni ärtynyt huomautus. Kaikki eivät joko saa tai halua kelan kuntoutusterapiaa. Minä maksoin itse 100 euroa/45 min kaksi kertaa viikossa tuollaisesta unohtelusta ja sekoilusta, koska terapeutti oli nimekäs ja kehuttu. Sinne meni uuden henkilöauton verran rahaa ennen kuin tajusin, että touhu on silkkaa hulluutta ja höpötystä.
Siis mullakin huono kokemus oli omakustanteinen, ajatuksena oli että aloitan siellä kun paikka aukenee ja ensin käyn omalla rahalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli aikanaan sama tunne, kun pääsin ja kävin terapiassa hyvin raskaan ja yksinäisen ajanjakson läpi. Koin siis tuolloin, että turhaa ja vain lähinnä kuulumisten vaihtoa. Näin vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, miten tärkeä ja kannatteleva asia se oli tuolla hetkellä nykyhetkeen kohdistuen. Terapia antoi peilin ja tarttumapinnan normaaliin ihmisyyteen, jota en kaikessa pimeydessä kykenyt itse näkemään sinä hetkenä. En ehkä olisi nyt yhtä tasapainoinen, mikäli en olisi tuolloin saanut myötätuntoa jostain ulkoapäin. Taustalla oli siis myös hyvin huono itsetunto ja tietynlainen pelko ihmisiä ja ylipäätään elämää kohtaan vastoinkäymisistä johtuen.
Olen iloinen puolestasi. Pakko kertoa myös samanlaisella pohjalla totaalinen epäonnistuminen. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että terapeutti kerran jopa mainitsi omanneensa *joskus* sadistisia piirteitä - ihan vain keskustelun lomassa. Aika ajoin sain hänen kanssaan erikoisia flashbackeja, ja kun mietin tilanteita tarkemmin, tajusin, että hän hienovaraisesti provosoi traumojani - alleviivaa niitä. Ymmärrettävästi syytin pitkään näistä itseäni, mielikuvitustani ja ylireagointiania. Kunnes sitten kerran yllättävässä kohtaamisessa hän ei jotenkin hillinnyt itseään, vaan käytti täysin rinnoin traumahistoriaani minua vastaan aiheuttaen aivan jäätävän takauman ja trauman voimistumisen. On ollut hirvittävän vaikeaa käsitellä tätä asiaa, yrittää ymmärtää, että ammattilaiset ovat vain ihmisiä ja hakeutuvat väärille aloille heikkouksineen. Että minulle nyt vain osui jäätävän huono säkä ja paska karma.
Perkele. Ketuttaa yhä.
Minusta taas oli täysin luonnollista puhua terapiassa myös sadistisista piirteistä. Jännä miten eri tavalla ihmiset kokevat ihmisyyden koko kirjosta puhumisen. Ne ovat osa ihmisyyttä ja oikeissa olosuhteissa kuka tahansa pystyy lopulta tekemään pahaa toiselle.
En yhtään muista tarkkoja sanoja noista keskusteluista, mutta ei minua vaan triggeröinyt tuollainen puhe niin, että muistelisin noita aikoja kauhulla. Toki ahdistusta olen kokenut mutta ohimenevänä tunteena vain.Sen sijaan muistelen kauhulla niitä vuosia, jossa pelkän puhumisen ja kotitehtävien olisi pitänyt auttaa. Jauhoin kolme vuotta samoja asioita ilman, että olisin saanut mitään helpotusta tuskaani kirjoittamalla tunnepäiväkirjoja ym. Kauhu tuli siitä, kun ajattelin että tämä on siis se ainoa hoitovaihtoehto ja kun tämä ei toimi, en voi ikinä toipua.
Ei hyvää päivää! Niin minustakin on luonollista _puhua_ sadismista tai vaikka pedofiliasta terapiassa, mutta kun se eskaloituu _teoiksi_ traumatisoitunutta asiakasta kohtaan, sen normaali loppuu siihen. Miten ihmeessä edes voit käsittää kirjoittamani noin perheelleen? 😅
Peilin kääntäminen on taidettu tehdä väärin kohdallasi? Terapiaan kuukuva triggeröinti voi mennä pieleen, jos siitä todellakin jää ahdistavia jälkituntemuksia ja takaumia, joita psyykesi ei kestä.
Peilin kääntämistä ammatillisessa mielessä ei tapahtunut; hallitustihan se olisi tervehdyttävä ja kasvattava kokemus. Tapahtui silkka terapeutin henkilökohtaisen perversion/piirteen provosoituminen/aktivoituminen minun heikkouteni voimasta. Käytännössä hän sai nautintoa kärsimyksestäni.
Näinkin voi käydä. Pitäisi puhua enemmän kun miettii, miten hanakasti tätä pidetään parantavana. Vaurioita on sitten korjattava jollakin tavalla ja ihan turhaan nähdään vaivaa, kun olisi ihan elämääkin elettävänä.
Niin. Kuinka paljon puhutaan esimerkiksi terapiasuhteiden seksualisoitumisesta, joka ei todellakaan ole niin harvinaista. Se jos jokin on ihmisyyttä rikkovaa. Myös juurikin tuollainen terapeutin oman persoonallisuuden rikkinäisyys tai yksinkertaisesti puuttuva osaaminen esimerkiksi traumatapauksissa tekee pahaa jälkeä. Riskitöntä terapia ei ole koskaan, eikä ainoa epäonnistuminen välttämättä tosiaan ole pelkkä terapian tehottomuus.
Se ei ilmeisesti haittaa, jos terapiasuhteessa on seksuaalisia tunteita, mutta niiden "toteuttaminen käytännössä" on haitallista.
Tämäkin on sitten vähän tulkinnanvaraista mitä se toteuttaminen käytännössä on, missä menee raja. Terapeutti voi ihan sanallisestikin viedä asioita rikkovaan suuntaan joko ymmärtämättömyyttään tai ihan tarkoituksella, joutumatta kuitenkaan vastuuseen koska potilaan on vaikea todistaa mitään.
Traumataustalla pelkkä seksuaalinen puhe tai sellaiseksi edes _ymmärrettävä_ voi olla todella haitallista.
Jep, mulla ei edes mitään erityisempää traumataustaa mutta silti tuntui oudolta kun analyyttisen suuntauksen 55v mies heti toisella käynnillä haluaa syventyä naiseksi kasvamiseeni ja kyselee milloin kuukautiseni alkoivat jne. Kun itse hakeutuu terapiaan käsittelemään vaikeita menetyksiä, kuolemaa, sairauksia ja muuta vaikeaa niin kyllä vähän tilannetajuttomalta tuntui että tuo on se ensisijainen aihe minkä siihen meille päättää. Ihan hullua että suostuin ja kävin, ei koskaan enää..
Mulla kans analyyttinen, tosin vanha nainen, heti halusi tonkia kuukautiset ja nuoruuden seksikokeilut ensi käynnillä. Tulin terapiaan ihan hajalla traumaattisesta kodista ja surutyön keskellä niin vähän eri maailmoihin veti ja mysteeriksi jäi tämän tyypin tärkeysjärjestys. En jatkanut.
Nuo kaksi viimeistä kommenttia, kuulostaa tosi oudolta analyyttisessä terapiassa käyneestä. Mitään tuollaista ei minun terapiassani tapahtunut, vaan aina puhuttiin siitä mistä itselläni oli tarve puhua. Mahtaako johtua, että Suomessa on analyytikoiden piirissä kaksi eri porukkaa.
Hmm siis mitkä kaksi porukkaa? Mitkä on erot ja kummassa itse kävit? En itse tiedä näistä. Tak sitten nuo on ihan terapeuttikohtaisia asioita.
Minulla kävi tuuri, kerralla hyvä yksilöterapeutti, joka oikeasti tahtoi auttaa minua ja oli fiksu. Kykeni siis näkemään erilaisia ajatuskuvioitani, elämäntilanteeni tapahtumia, pystyi muistamaan asioita mitä kerroin yms. Kaikkea tuota tarvitaan, jotta voi muodostaa oikean kuvan tilanteesta ja työstää sitä. Pariterapeutin kanssa ei ollut niin hyvä tuuri, ei juuri muista mitään, ei kykene muodostamaan tilannekuvaa jne. Enkä juuri saa tunnetta että tahtoisi todella auttaa. Joten kuunnelkaa sitä omaa intuitiota, jos ei synkkaa jonkun kanssa ja tulee sellaisia oloja ettei tämä etene, niin vaihtakaa!
Yksilöterapeutin kanssa käyntien rakenne oli aina selvä; ensimmäisellä puoliskolla käytiin läpi joku akuutti tilanne ja toisella puoliskolla työstettiin jotain ennalta sovittua asiaa, kotiläksyä jne. Niinkuin joku täällä jo mainitsi, niin tuolla terapeutin vastaanotolla ei voi kaikkea korjata, vaan suurin osa työstä tapahtuu vastaanoton ulkopuolella yksin. Terapeutti antaa siihen vaan työkaluja, joten itsellä täytyy olla haluja ja voimia työstää asioita.
Minulla terapia auttoi, kiitos hyvän terapeutin. Pystyn paljon paremmin hallitsemaan hankalia käyttäytymismallejani ja olen vahvempi ihminen. Tärkein oppini oli, että aivot ovat plastiset. Voin itse ajatuksillani ohjelmoida olotilojani, en ole ajatusteni vanki.
Minulla loppui äskettäin kolmen vuoden psykodynaaminen psykoterapia. Olen ollut useamman kerran masentunut n.30 vuoden ajan (lapsuudesta asti) ja terapia auttoi, vaikken ymmärrä miten.
Henkilökemia oli kyllä oleellinen juttu. Tapasin toisen psykoterapeuttiehdokkaan emmekä olleet yhtään samalla aaltopituudella. Sellaisen kanssa tuskin olisi tuloksiakaan tullut.
Sitä puhumista ja puhumistahan se oli, mutta terapeutti välillä keskeytti ja antoi jonkun toisen näkökulman pohdittavaksi tai kysyi jotain. En siis junnannut vain niissä omissa ajatusympyröissä, mitä tapahtuu jos jonkun läheisen kanssa puhuu. Terapeutti ei myöskään yritä miellyttää (vaikka hyvin empaattinen olikin).
Koin hyväksi asiaksi sen, että puhumiselle oli tietyt ajat. Sain muun ajan enimmäkseen miettiä muuta, koska tiesin että terapiassa saa jauhaa niitä vaikeita asioita.
Pääsin monesta häpeän ja syyllisyyden tunteesta, joita olin kantanut mukanani turhaan. Kun terapia oli lopuillaan, pelkäsin että ikävöin terapeuttia. No, eihän siinä niin käynyt, koska enhän minä häntä oikeastaan tunne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle sopisi vain sielunhoito ,terapeutille en menisi.
Vierailija kirjoitti:
Vaihtaisin terapeuttia. Noilla suuntauksillakin on muuten väliä.
Kognitiivis-analyyttinen sekoittaa mennyttä ja nykyhetkeä (konkreettisia ratkaisuja, toisin tekemistä) eli siinä luultavasti vähemmän tunnetta epämääräisestä kaivelusta. Terapiaan kuuluu kyllä jumituskin mutta samalla hyvä terapeutti pyrkii myös haastamaan, siitähän se tunne käymisen mielekkyydestä tulee.
Erikseen sitten tukeva eli supportiivinen terapia, jossa kannatellaan, rohkaistaan ja tuetaan, mutta ei vaadita juurikaan. Tämä sellaisille joiden minuus on hatara eli on keskityttävä turvallisuuden kokemiseen suhteessa. Luottamuksen rakentaminen on kaikissa terapioissa perustavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla kävi tuuri, kerralla hyvä yksilöterapeutti, joka oikeasti tahtoi auttaa minua ja oli fiksu. Kykeni siis näkemään erilaisia ajatuskuvioitani, elämäntilanteeni tapahtumia, pystyi muistamaan asioita mitä kerroin yms. Kaikkea tuota tarvitaan, jotta voi muodostaa oikean kuvan tilanteesta ja työstää sitä. Pariterapeutin kanssa ei ollut niin hyvä tuuri, ei juuri muista mitään, ei kykene muodostamaan tilannekuvaa jne. Enkä juuri saa tunnetta että tahtoisi todella auttaa. Joten kuunnelkaa sitä omaa intuitiota, jos ei synkkaa jonkun kanssa ja tulee sellaisia oloja ettei tämä etene, niin vaihtakaa!
Yksilöterapeutin kanssa käyntien rakenne oli aina selvä; ensimmäisellä puoliskolla käytiin läpi joku akuutti tilanne ja toisella puoliskolla työstettiin jotain ennalta sovittua asiaa, kotiläksyä jne. Niinkuin joku täällä jo mainitsi, niin tuolla terapeutin vastaanotolla ei voi kaikkea korjata, vaan suurin osa työstä tapahtuu vastaanoton ulkopuolella yksin. Terapeutti antaa siihen vaan työkaluja, joten itsellä täytyy olla haluja ja voimia työstää asioita.
Minulla terapia auttoi, kiitos hyvän terapeutin. Pystyn paljon paremmin hallitsemaan hankalia käyttäytymismallejani ja olen vahvempi ihminen. Tärkein oppini oli, että aivot ovat plastiset. Voin itse ajatuksillani ohjelmoida olotilojani, en ole ajatusteni vanki.
Sama jatkaa. Jos jollain ei ole mahdollisuutta mennä terapiaan, niin vinkkejä. Olen huomannut, että terapiassa käytetään samoja tekniikoita, jotka voisi toimia itsehoitona (ei ehkä yhtä tehokkaasti, kuin hyvä terapiasuhde, mutta kuitenkin). Kiitollisuuspäiväkirja ja huolihetki on monesti toistuneet. Lisäksi meditointi ja mindfulness ja tietty terveelliset elämäntavat. Kirjoista Kimmo Takasen Tunnelukko-kirjat, Katja Myllyviidan kirjat esim. Tunne tunteesi... Oikeastaan jos katsoo vaikka adlibriksen hyvinvointikirjojen top100, niin siellä näyttää olevan monia opuksia joita ollaan käyty terapiassa läpi.
Tärkeintä on säännöllisyys ja itsensä haastaminen. Aivot ohjelmoidaan uudestaan, kun vanhoja malleja aletaan haastamaan ja tehdään sitä toistuvasti. Aluksi se on hankalaa ja hidasta, mutta tuloksia alkaa lopulta huomaamaan, ettei toimikaan heti samalla tavalla kuin aiemmin. Tässä toinen ihminen on usein apuna, koska itse tuppaa jämähtämään siihen negatiivisuuteen ja pessimismiin. Ja muutokset todella ovat pieniä ja hitaita, rutiineja saa toistaa mahdollisesti sen puoli vuotta jotta muutoksia alkaa hoksata. Ja ensimmäinen muutos ei ole se että toimii eri tavalla, vaan se että tulee mieleen ajatus, että nyt tässä tilanteessa voisi toimia eri tavalla (mutta vielä ei ole voimavaroja siihen).
Nämä tuntuu joillekin varmaan sellaisilta lässynlää-jutuilta, että eihän nuo voi auttaa. Niin minäkin ajattelin, mutta lopulta ne on olleet itselle niitä oleellisia muutoksen asioita. Oman ajattelun muuttaminen.
Itse olen jälkeen päin pohtinut terapiaa, jossa nuorena (20+) kävin. Syy terapiaan oli vaikea paniikkihäiriö ja ahdistuneisuus. Tuntuu, että melko turhaa se oli. Kävin kuitenkin 3 vuotta intensiivisesti. Ja syy miksi se oli turhaa oli se, että oltiin vaan koko ajan "pään sisällä". Ei mitään puhetta mielen ja kehon yhteydestä. Ei siis auttanut mua ymmärtämään paniikin ja ahdistuksen fysiologiaa, joka on ollut mulle oleellista kun myöhemmin sitten löysin sen tiedon ihan kirjallisuudesta.
Ei se keskustelu auta, jos keho on koko ajan hälytystilassa mutta sitä ei itse tiedä/ymmärrä! Sitä ei voi analysoida pois. Surettaa itseni puolesta jälkikäteen, kun olisin tarvinnut erilaista apua :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli aikanaan sama tunne, kun pääsin ja kävin terapiassa hyvin raskaan ja yksinäisen ajanjakson läpi. Koin siis tuolloin, että turhaa ja vain lähinnä kuulumisten vaihtoa. Näin vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, miten tärkeä ja kannatteleva asia se oli tuolla hetkellä nykyhetkeen kohdistuen. Terapia antoi peilin ja tarttumapinnan normaaliin ihmisyyteen, jota en kaikessa pimeydessä kykenyt itse näkemään sinä hetkenä. En ehkä olisi nyt yhtä tasapainoinen, mikäli en olisi tuolloin saanut myötätuntoa jostain ulkoapäin. Taustalla oli siis myös hyvin huono itsetunto ja tietynlainen pelko ihmisiä ja ylipäätään elämää kohtaan vastoinkäymisistä johtuen.
Olen iloinen puolestasi. Pakko kertoa myös samanlaisella pohjalla totaalinen epäonnistuminen. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että terapeutti kerran jopa mainitsi omanneensa *joskus* sadistisia piirteitä - ihan vain keskustelun lomassa. Aika ajoin sain hänen kanssaan erikoisia flashbackeja, ja kun mietin tilanteita tarkemmin, tajusin, että hän hienovaraisesti provosoi traumojani - alleviivaa niitä. Ymmärrettävästi syytin pitkään näistä itseäni, mielikuvitustani ja ylireagointiania. Kunnes sitten kerran yllättävässä kohtaamisessa hän ei jotenkin hillinnyt itseään, vaan käytti täysin rinnoin traumahistoriaani minua vastaan aiheuttaen aivan jäätävän takauman ja trauman voimistumisen. On ollut hirvittävän vaikeaa käsitellä tätä asiaa, yrittää ymmärtää, että ammattilaiset ovat vain ihmisiä ja hakeutuvat väärille aloille heikkouksineen. Että minulle nyt vain osui jäätävän huono säkä ja paska karma.
Perkele. Ketuttaa yhä.
Minusta taas oli täysin luonnollista puhua terapiassa myös sadistisista piirteistä. Jännä miten eri tavalla ihmiset kokevat ihmisyyden koko kirjosta puhumisen. Ne ovat osa ihmisyyttä ja oikeissa olosuhteissa kuka tahansa pystyy lopulta tekemään pahaa toiselle.
En yhtään muista tarkkoja sanoja noista keskusteluista, mutta ei minua vaan triggeröinyt tuollainen puhe niin, että muistelisin noita aikoja kauhulla. Toki ahdistusta olen kokenut mutta ohimenevänä tunteena vain.Sen sijaan muistelen kauhulla niitä vuosia, jossa pelkän puhumisen ja kotitehtävien olisi pitänyt auttaa. Jauhoin kolme vuotta samoja asioita ilman, että olisin saanut mitään helpotusta tuskaani kirjoittamalla tunnepäiväkirjoja ym. Kauhu tuli siitä, kun ajattelin että tämä on siis se ainoa hoitovaihtoehto ja kun tämä ei toimi, en voi ikinä toipua.
Ei hyvää päivää! Niin minustakin on luonollista _puhua_ sadismista tai vaikka pedofiliasta terapiassa, mutta kun se eskaloituu _teoiksi_ traumatisoitunutta asiakasta kohtaan, sen normaali loppuu siihen. Miten ihmeessä edes voit käsittää kirjoittamani noin perheelleen? 😅
Peilin kääntäminen on taidettu tehdä väärin kohdallasi? Terapiaan kuukuva triggeröinti voi mennä pieleen, jos siitä todellakin jää ahdistavia jälkituntemuksia ja takaumia, joita psyykesi ei kestä.
Peilin kääntämistä ammatillisessa mielessä ei tapahtunut; hallitustihan se olisi tervehdyttävä ja kasvattava kokemus. Tapahtui silkka terapeutin henkilökohtaisen perversion/piirteen provosoituminen/aktivoituminen minun heikkouteni voimasta. Käytännössä hän sai nautintoa kärsimyksestäni.
Näinkin voi käydä. Pitäisi puhua enemmän kun miettii, miten hanakasti tätä pidetään parantavana. Vaurioita on sitten korjattava jollakin tavalla ja ihan turhaan nähdään vaivaa, kun olisi ihan elämääkin elettävänä.
Niin. Kuinka paljon puhutaan esimerkiksi terapiasuhteiden seksualisoitumisesta, joka ei todellakaan ole niin harvinaista. Se jos jokin on ihmisyyttä rikkovaa. Myös juurikin tuollainen terapeutin oman persoonallisuuden rikkinäisyys tai yksinkertaisesti puuttuva osaaminen esimerkiksi traumatapauksissa tekee pahaa jälkeä. Riskitöntä terapia ei ole koskaan, eikä ainoa epäonnistuminen välttämättä tosiaan ole pelkkä terapian tehottomuus.
Se ei ilmeisesti haittaa, jos terapiasuhteessa on seksuaalisia tunteita, mutta niiden "toteuttaminen käytännössä" on haitallista.
Tämäkin on sitten vähän tulkinnanvaraista mitä se toteuttaminen käytännössä on, missä menee raja. Terapeutti voi ihan sanallisestikin viedä asioita rikkovaan suuntaan joko ymmärtämättömyyttään tai ihan tarkoituksella, joutumatta kuitenkaan vastuuseen koska potilaan on vaikea todistaa mitään.
Traumataustalla pelkkä seksuaalinen puhe tai sellaiseksi edes _ymmärrettävä_ voi olla todella haitallista.
Jep, mulla ei edes mitään erityisempää traumataustaa mutta silti tuntui oudolta kun analyyttisen suuntauksen 55v mies heti toisella käynnillä haluaa syventyä naiseksi kasvamiseeni ja kyselee milloin kuukautiseni alkoivat jne. Kun itse hakeutuu terapiaan käsittelemään vaikeita menetyksiä, kuolemaa, sairauksia ja muuta vaikeaa niin kyllä vähän tilannetajuttomalta tuntui että tuo on se ensisijainen aihe minkä siihen meille päättää. Ihan hullua että suostuin ja kävin, ei koskaan enää..
Mulla kans analyyttinen, tosin vanha nainen, heti halusi tonkia kuukautiset ja nuoruuden seksikokeilut ensi käynnillä. Tulin terapiaan ihan hajalla traumaattisesta kodista ja surutyön keskellä niin vähän eri maailmoihin veti ja mysteeriksi jäi tämän tyypin tärkeysjärjestys. En jatkanut.
Nuo kaksi viimeistä kommenttia, kuulostaa tosi oudolta analyyttisessä terapiassa käyneestä. Mitään tuollaista ei minun terapiassani tapahtunut, vaan aina puhuttiin siitä mistä itselläni oli tarve puhua. Mahtaako johtua, että Suomessa on analyytikoiden piirissä kaksi eri porukkaa.
Periaatteessahan analyyttisen ideana on juurikin jonkilainen vapaa assosiaatio, eli että terapeutti ei valitse aiheita ja puhutaan mistä potilas haluaa. Omat kokemukset oli ihan erilaisia, terapeutti valitsi aiheita paljonkin ja jyräsi päälle ja toi paljon omia asioitaan meidän välille. Kaikista ihmisistä ei varmaan ole tuota hommaa tekemään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli aikanaan sama tunne, kun pääsin ja kävin terapiassa hyvin raskaan ja yksinäisen ajanjakson läpi. Koin siis tuolloin, että turhaa ja vain lähinnä kuulumisten vaihtoa. Näin vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, miten tärkeä ja kannatteleva asia se oli tuolla hetkellä nykyhetkeen kohdistuen. Terapia antoi peilin ja tarttumapinnan normaaliin ihmisyyteen, jota en kaikessa pimeydessä kykenyt itse näkemään sinä hetkenä. En ehkä olisi nyt yhtä tasapainoinen, mikäli en olisi tuolloin saanut myötätuntoa jostain ulkoapäin. Taustalla oli siis myös hyvin huono itsetunto ja tietynlainen pelko ihmisiä ja ylipäätään elämää kohtaan vastoinkäymisistä johtuen.
Olen iloinen puolestasi. Pakko kertoa myös samanlaisella pohjalla totaalinen epäonnistuminen. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että terapeutti kerran jopa mainitsi omanneensa *joskus* sadistisia piirteitä - ihan vain keskustelun lomassa. Aika ajoin sain hänen kanssaan erikoisia flashbackeja, ja kun mietin tilanteita tarkemmin, tajusin, että hän hienovaraisesti provosoi traumojani - alleviivaa niitä. Ymmärrettävästi syytin pitkään näistä itseäni, mielikuvitustani ja ylireagointiania. Kunnes sitten kerran yllättävässä kohtaamisessa hän ei jotenkin hillinnyt itseään, vaan käytti täysin rinnoin traumahistoriaani minua vastaan aiheuttaen aivan jäätävän takauman ja trauman voimistumisen. On ollut hirvittävän vaikeaa käsitellä tätä asiaa, yrittää ymmärtää, että ammattilaiset ovat vain ihmisiä ja hakeutuvat väärille aloille heikkouksineen. Että minulle nyt vain osui jäätävän huono säkä ja paska karma.
Perkele. Ketuttaa yhä.
Minusta taas oli täysin luonnollista puhua terapiassa myös sadistisista piirteistä. Jännä miten eri tavalla ihmiset kokevat ihmisyyden koko kirjosta puhumisen. Ne ovat osa ihmisyyttä ja oikeissa olosuhteissa kuka tahansa pystyy lopulta tekemään pahaa toiselle.
En yhtään muista tarkkoja sanoja noista keskusteluista, mutta ei minua vaan triggeröinyt tuollainen puhe niin, että muistelisin noita aikoja kauhulla. Toki ahdistusta olen kokenut mutta ohimenevänä tunteena vain.Sen sijaan muistelen kauhulla niitä vuosia, jossa pelkän puhumisen ja kotitehtävien olisi pitänyt auttaa. Jauhoin kolme vuotta samoja asioita ilman, että olisin saanut mitään helpotusta tuskaani kirjoittamalla tunnepäiväkirjoja ym. Kauhu tuli siitä, kun ajattelin että tämä on siis se ainoa hoitovaihtoehto ja kun tämä ei toimi, en voi ikinä toipua.
Ei hyvää päivää! Niin minustakin on luonollista _puhua_ sadismista tai vaikka pedofiliasta terapiassa, mutta kun se eskaloituu _teoiksi_ traumatisoitunutta asiakasta kohtaan, sen normaali loppuu siihen. Miten ihmeessä edes voit käsittää kirjoittamani noin perheelleen? 😅
Peilin kääntäminen on taidettu tehdä väärin kohdallasi? Terapiaan kuukuva triggeröinti voi mennä pieleen, jos siitä todellakin jää ahdistavia jälkituntemuksia ja takaumia, joita psyykesi ei kestä.
Peilin kääntämistä ammatillisessa mielessä ei tapahtunut; hallitustihan se olisi tervehdyttävä ja kasvattava kokemus. Tapahtui silkka terapeutin henkilökohtaisen perversion/piirteen provosoituminen/aktivoituminen minun heikkouteni voimasta. Käytännössä hän sai nautintoa kärsimyksestäni.
Näinkin voi käydä. Pitäisi puhua enemmän kun miettii, miten hanakasti tätä pidetään parantavana. Vaurioita on sitten korjattava jollakin tavalla ja ihan turhaan nähdään vaivaa, kun olisi ihan elämääkin elettävänä.
Niin. Kuinka paljon puhutaan esimerkiksi terapiasuhteiden seksualisoitumisesta, joka ei todellakaan ole niin harvinaista. Se jos jokin on ihmisyyttä rikkovaa. Myös juurikin tuollainen terapeutin oman persoonallisuuden rikkinäisyys tai yksinkertaisesti puuttuva osaaminen esimerkiksi traumatapauksissa tekee pahaa jälkeä. Riskitöntä terapia ei ole koskaan, eikä ainoa epäonnistuminen välttämättä tosiaan ole pelkkä terapian tehottomuus.
Se ei ilmeisesti haittaa, jos terapiasuhteessa on seksuaalisia tunteita, mutta niiden "toteuttaminen käytännössä" on haitallista.
Tämäkin on sitten vähän tulkinnanvaraista mitä se toteuttaminen käytännössä on, missä menee raja. Terapeutti voi ihan sanallisestikin viedä asioita rikkovaan suuntaan joko ymmärtämättömyyttään tai ihan tarkoituksella, joutumatta kuitenkaan vastuuseen koska potilaan on vaikea todistaa mitään.
Traumataustalla pelkkä seksuaalinen puhe tai sellaiseksi edes _ymmärrettävä_ voi olla todella haitallista.
Jep, mulla ei edes mitään erityisempää traumataustaa mutta silti tuntui oudolta kun analyyttisen suuntauksen 55v mies heti toisella käynnillä haluaa syventyä naiseksi kasvamiseeni ja kyselee milloin kuukautiseni alkoivat jne. Kun itse hakeutuu terapiaan käsittelemään vaikeita menetyksiä, kuolemaa, sairauksia ja muuta vaikeaa niin kyllä vähän tilannetajuttomalta tuntui että tuo on se ensisijainen aihe minkä siihen meille päättää. Ihan hullua että suostuin ja kävin, ei koskaan enää..
Mulla kans analyyttinen, tosin vanha nainen, heti halusi tonkia kuukautiset ja nuoruuden seksikokeilut ensi käynnillä. Tulin terapiaan ihan hajalla traumaattisesta kodista ja surutyön keskellä niin vähän eri maailmoihin veti ja mysteeriksi jäi tämän tyypin tärkeysjärjestys. En jatkanut.
Nuo kaksi viimeistä kommenttia, kuulostaa tosi oudolta analyyttisessä terapiassa käyneestä. Mitään tuollaista ei minun terapiassani tapahtunut, vaan aina puhuttiin siitä mistä itselläni oli tarve puhua. Mahtaako johtua, että Suomessa on analyytikoiden piirissä kaksi eri porukkaa.
Hmm siis mitkä kaksi porukkaa? Mitkä on erot ja kummassa itse kävit? En itse tiedä näistä. Tak sitten nuo on ihan terapeuttikohtaisia asioita.
Suomen psykoanalyyttinen yhdistys, joka on Kansainvälisen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen (IPV) jäsen ja edustaa "puhdasoppista" psykoanalyysia, ja Therapeia-säätiö, joka tekee yhteistyötä Helsingin Yliopiston kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli aikanaan sama tunne, kun pääsin ja kävin terapiassa hyvin raskaan ja yksinäisen ajanjakson läpi. Koin siis tuolloin, että turhaa ja vain lähinnä kuulumisten vaihtoa. Näin vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, miten tärkeä ja kannatteleva asia se oli tuolla hetkellä nykyhetkeen kohdistuen. Terapia antoi peilin ja tarttumapinnan normaaliin ihmisyyteen, jota en kaikessa pimeydessä kykenyt itse näkemään sinä hetkenä. En ehkä olisi nyt yhtä tasapainoinen, mikäli en olisi tuolloin saanut myötätuntoa jostain ulkoapäin. Taustalla oli siis myös hyvin huono itsetunto ja tietynlainen pelko ihmisiä ja ylipäätään elämää kohtaan vastoinkäymisistä johtuen.
Olen iloinen puolestasi. Pakko kertoa myös samanlaisella pohjalla totaalinen epäonnistuminen. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että terapeutti kerran jopa mainitsi omanneensa *joskus* sadistisia piirteitä - ihan vain keskustelun lomassa. Aika ajoin sain hänen kanssaan erikoisia flashbackeja, ja kun mietin tilanteita tarkemmin, tajusin, että hän hienovaraisesti provosoi traumojani - alleviivaa niitä. Ymmärrettävästi syytin pitkään näistä itseäni, mielikuvitustani ja ylireagointiania. Kunnes sitten kerran yllättävässä kohtaamisessa hän ei jotenkin hillinnyt itseään, vaan käytti täysin rinnoin traumahistoriaani minua vastaan aiheuttaen aivan jäätävän takauman ja trauman voimistumisen. On ollut hirvittävän vaikeaa käsitellä tätä asiaa, yrittää ymmärtää, että ammattilaiset ovat vain ihmisiä ja hakeutuvat väärille aloille heikkouksineen. Että minulle nyt vain osui jäätävän huono säkä ja paska karma.
Perkele. Ketuttaa yhä.
Minusta taas oli täysin luonnollista puhua terapiassa myös sadistisista piirteistä. Jännä miten eri tavalla ihmiset kokevat ihmisyyden koko kirjosta puhumisen. Ne ovat osa ihmisyyttä ja oikeissa olosuhteissa kuka tahansa pystyy lopulta tekemään pahaa toiselle.
En yhtään muista tarkkoja sanoja noista keskusteluista, mutta ei minua vaan triggeröinyt tuollainen puhe niin, että muistelisin noita aikoja kauhulla. Toki ahdistusta olen kokenut mutta ohimenevänä tunteena vain.Sen sijaan muistelen kauhulla niitä vuosia, jossa pelkän puhumisen ja kotitehtävien olisi pitänyt auttaa. Jauhoin kolme vuotta samoja asioita ilman, että olisin saanut mitään helpotusta tuskaani kirjoittamalla tunnepäiväkirjoja ym. Kauhu tuli siitä, kun ajattelin että tämä on siis se ainoa hoitovaihtoehto ja kun tämä ei toimi, en voi ikinä toipua.
Ei hyvää päivää! Niin minustakin on luonollista _puhua_ sadismista tai vaikka pedofiliasta terapiassa, mutta kun se eskaloituu _teoiksi_ traumatisoitunutta asiakasta kohtaan, sen normaali loppuu siihen. Miten ihmeessä edes voit käsittää kirjoittamani noin perheelleen? 😅
Peilin kääntäminen on taidettu tehdä väärin kohdallasi? Terapiaan kuukuva triggeröinti voi mennä pieleen, jos siitä todellakin jää ahdistavia jälkituntemuksia ja takaumia, joita psyykesi ei kestä.
Peilin kääntämistä ammatillisessa mielessä ei tapahtunut; hallitustihan se olisi tervehdyttävä ja kasvattava kokemus. Tapahtui silkka terapeutin henkilökohtaisen perversion/piirteen provosoituminen/aktivoituminen minun heikkouteni voimasta. Käytännössä hän sai nautintoa kärsimyksestäni.
Näinkin voi käydä. Pitäisi puhua enemmän kun miettii, miten hanakasti tätä pidetään parantavana. Vaurioita on sitten korjattava jollakin tavalla ja ihan turhaan nähdään vaivaa, kun olisi ihan elämääkin elettävänä.
Niin. Kuinka paljon puhutaan esimerkiksi terapiasuhteiden seksualisoitumisesta, joka ei todellakaan ole niin harvinaista. Se jos jokin on ihmisyyttä rikkovaa. Myös juurikin tuollainen terapeutin oman persoonallisuuden rikkinäisyys tai yksinkertaisesti puuttuva osaaminen esimerkiksi traumatapauksissa tekee pahaa jälkeä. Riskitöntä terapia ei ole koskaan, eikä ainoa epäonnistuminen välttämättä tosiaan ole pelkkä terapian tehottomuus.
Se ei ilmeisesti haittaa, jos terapiasuhteessa on seksuaalisia tunteita, mutta niiden "toteuttaminen käytännössä" on haitallista.
Tämäkin on sitten vähän tulkinnanvaraista mitä se toteuttaminen käytännössä on, missä menee raja. Terapeutti voi ihan sanallisestikin viedä asioita rikkovaan suuntaan joko ymmärtämättömyyttään tai ihan tarkoituksella, joutumatta kuitenkaan vastuuseen koska potilaan on vaikea todistaa mitään.
Traumataustalla pelkkä seksuaalinen puhe tai sellaiseksi edes _ymmärrettävä_ voi olla todella haitallista.
Jep, mulla ei edes mitään erityisempää traumataustaa mutta silti tuntui oudolta kun analyyttisen suuntauksen 55v mies heti toisella käynnillä haluaa syventyä naiseksi kasvamiseeni ja kyselee milloin kuukautiseni alkoivat jne. Kun itse hakeutuu terapiaan käsittelemään vaikeita menetyksiä, kuolemaa, sairauksia ja muuta vaikeaa niin kyllä vähän tilannetajuttomalta tuntui että tuo on se ensisijainen aihe minkä siihen meille päättää. Ihan hullua että suostuin ja kävin, ei koskaan enää..
Mulla kans analyyttinen, tosin vanha nainen, heti halusi tonkia kuukautiset ja nuoruuden seksikokeilut ensi käynnillä. Tulin terapiaan ihan hajalla traumaattisesta kodista ja surutyön keskellä niin vähän eri maailmoihin veti ja mysteeriksi jäi tämän tyypin tärkeysjärjestys. En jatkanut.
Nuo kaksi viimeistä kommenttia, kuulostaa tosi oudolta analyyttisessä terapiassa käyneestä. Mitään tuollaista ei minun terapiassani tapahtunut, vaan aina puhuttiin siitä mistä itselläni oli tarve puhua. Mahtaako johtua, että Suomessa on analyytikoiden piirissä kaksi eri porukkaa.
Hmm siis mitkä kaksi porukkaa? Mitkä on erot ja kummassa itse kävit? En itse tiedä näistä. Tak sitten nuo on ihan terapeuttikohtaisia asioita.
Suomen psykoanalyyttinen yhdistys, joka on Kansainvälisen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen (IPV) jäsen ja edustaa "puhdasoppista" psykoanalyysia, ja Therapeia-säätiö, joka tekee yhteistyötä Helsingin Yliopiston kanssa.
Okei, eli mitkä näiden kahden keskeiset erot on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen sitä mieltä että terapeutin ominaisuudet ja persoona jne määrittävät enemmän tulolsia kuin suuntaus. Näin on myös monet tutkimukset vahvistaneet.
Esim. tuo analyyttinen terapia voi olla potentiaalisesti pahinta henkistä väkivaltaa tai hyvinkin oivaltavaa, syvällistä ja tilaa antavaa. Minulla kokemusta muutamista joiden kanssa käynyt arviointikertoja ja toisen kanssa useamman kuukauden. Sama suuntaus ja ero kuin yö ja päivä. Toinen oli tosi vähäsanainen ja eleinen. Teki muutamia tarkkoja, viisaita kommentteja ja kysymyksiä, säilyi täysin neutraalina hahmona.
Toinen taas oli ihan järkyttävä. Unohteli tärkeitä suuria tapahtumia, toi paljon omaa persoonaa ja asioitaan esille, silti myöhemmin käyttäytyi niin kuin olisi joku neutraali hahmo johon vaan sijoitan jotain omia asioita kun oikeasti oli vaan unohtanut että oli selitellyt itsestään. Käyttäytyi ihan puhtaan epäasiallisesti, kun asioita yritti selvittää käänsi kaiken minun syyksi.
Analyyttisissahan on se vaara että kun teorian mukaan ihmisellä on asioita mitä ei tiedosta itse ja terapeutti sitten nämä asiat paljastaa, niin jos terapeutti on itse ihan pimeä ja esim käyttäytyy huonosti ja tekee virheitä eikä halua ottaa vastuuta niin kaikki potilaan reaktiot voi flipata ympäri muka joksikin tiedostamattomaksi persoonan häiriöksi ja rikkoa ihmisen ihan sekaisin. Että kaikki jotka on turhautuneet niihin neutraaleihin ja etäisiin, niin aina voisi olla myös pahemmin, terapeutti voi myös käyttää pahasti valtaansa väärin jos on huono tyyppi.
Valitkaa analyyttisenne huolella, väärissä käsissä vaarallisin suuntaus!
Tämä niin 100% ja suuntauksessa korostuu se että persoonien ja työskentelytapojen pitää sopia yhteen. Minulla kokemusta esim terapeutista joka ottaa potilaat peräjälkeen siten, että näin muita potilaita. Käytäntö terapeutin mielestä ok, minua häiritsi. Jos tuo asian esille niin leimautuu hankalaksi potilaaksi joka vaatii paljon ja aletaan hoitaa hankalana potilaana. Sitten kun meneekin toisen terapeutin luo, jonka tavassa ehdoton kulmakivi onkin kahdenkeskisyys ja pitää kunnon tauot potilaiden välissä, niin tämä toive on täysin validi ja itsestäänselvyys ja pitääkin potilasta vaan järkevänä kunnon terapiaa hakevana ihmisenä. Ja kaikki tällaiset asiat ei mitenkään voi tulla arviointikerroilla esiin, hankaluudet voi tulla vasta myöhemmin kuvioon.
Olen käynyt kaksi eri terapiajaksoa, molemmat hyvin toiminnallisia. Toisessa yhdistyi analyysi, hahmo- ja kehoterapia, toinen pohjautui dialektiseen käyttäytymisterapiaan. Näiden avulla olen lähes parantunut dissosiaatio- sekä traumaperäisestä stressihäiriöstä sekä korjannut "epävakaan piirteet". Toki on vaatinut paljon (valtavasti) myös omaa työtä ja vaatii edelleen, mutta ei samaksi ihmiseksi enää tunnista kuin ennen terapiaa.
Riippuu terapiasta, terapeutista ja ongelmista. Aiheet varmaan vähän erit jos on täystraumatisoitunut syrjäytynyt persoonallisuushäiriöinen vs elämässä kiinni oleva lievää masentuneisuutta poteva.
Hyvä terapeutti tuskin kenenkään kohdalla kovin pitkään pitää mitään lilllumista ja säästä juttelua yllä vaan yrittää vähän kaivella jotain oikeita asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli aikanaan sama tunne, kun pääsin ja kävin terapiassa hyvin raskaan ja yksinäisen ajanjakson läpi. Koin siis tuolloin, että turhaa ja vain lähinnä kuulumisten vaihtoa. Näin vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, miten tärkeä ja kannatteleva asia se oli tuolla hetkellä nykyhetkeen kohdistuen. Terapia antoi peilin ja tarttumapinnan normaaliin ihmisyyteen, jota en kaikessa pimeydessä kykenyt itse näkemään sinä hetkenä. En ehkä olisi nyt yhtä tasapainoinen, mikäli en olisi tuolloin saanut myötätuntoa jostain ulkoapäin. Taustalla oli siis myös hyvin huono itsetunto ja tietynlainen pelko ihmisiä ja ylipäätään elämää kohtaan vastoinkäymisistä johtuen.
Olen iloinen puolestasi. Pakko kertoa myös samanlaisella pohjalla totaalinen epäonnistuminen. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että terapeutti kerran jopa mainitsi omanneensa *joskus* sadistisia piirteitä - ihan vain keskustelun lomassa. Aika ajoin sain hänen kanssaan erikoisia flashbackeja, ja kun mietin tilanteita tarkemmin, tajusin, että hän hienovaraisesti provosoi traumojani - alleviivaa niitä. Ymmärrettävästi syytin pitkään näistä itseäni, mielikuvitustani ja ylireagointiania. Kunnes sitten kerran yllättävässä kohtaamisessa hän ei jotenkin hillinnyt itseään, vaan käytti täysin rinnoin traumahistoriaani minua vastaan aiheuttaen aivan jäätävän takauman ja trauman voimistumisen. On ollut hirvittävän vaikeaa käsitellä tätä asiaa, yrittää ymmärtää, että ammattilaiset ovat vain ihmisiä ja hakeutuvat väärille aloille heikkouksineen. Että minulle nyt vain osui jäätävän huono säkä ja paska karma.
Perkele. Ketuttaa yhä.
Minusta taas oli täysin luonnollista puhua terapiassa myös sadistisista piirteistä. Jännä miten eri tavalla ihmiset kokevat ihmisyyden koko kirjosta puhumisen. Ne ovat osa ihmisyyttä ja oikeissa olosuhteissa kuka tahansa pystyy lopulta tekemään pahaa toiselle.
En yhtään muista tarkkoja sanoja noista keskusteluista, mutta ei minua vaan triggeröinyt tuollainen puhe niin, että muistelisin noita aikoja kauhulla. Toki ahdistusta olen kokenut mutta ohimenevänä tunteena vain.Sen sijaan muistelen kauhulla niitä vuosia, jossa pelkän puhumisen ja kotitehtävien olisi pitänyt auttaa. Jauhoin kolme vuotta samoja asioita ilman, että olisin saanut mitään helpotusta tuskaani kirjoittamalla tunnepäiväkirjoja ym. Kauhu tuli siitä, kun ajattelin että tämä on siis se ainoa hoitovaihtoehto ja kun tämä ei toimi, en voi ikinä toipua.
Ei hyvää päivää! Niin minustakin on luonollista _puhua_ sadismista tai vaikka pedofiliasta terapiassa, mutta kun se eskaloituu _teoiksi_ traumatisoitunutta asiakasta kohtaan, sen normaali loppuu siihen. Miten ihmeessä edes voit käsittää kirjoittamani noin perheelleen? 😅
Peilin kääntäminen on taidettu tehdä väärin kohdallasi? Terapiaan kuukuva triggeröinti voi mennä pieleen, jos siitä todellakin jää ahdistavia jälkituntemuksia ja takaumia, joita psyykesi ei kestä.
Peilin kääntämistä ammatillisessa mielessä ei tapahtunut; hallitustihan se olisi tervehdyttävä ja kasvattava kokemus. Tapahtui silkka terapeutin henkilökohtaisen perversion/piirteen provosoituminen/aktivoituminen minun heikkouteni voimasta. Käytännössä hän sai nautintoa kärsimyksestäni.
Näinkin voi käydä. Pitäisi puhua enemmän kun miettii, miten hanakasti tätä pidetään parantavana. Vaurioita on sitten korjattava jollakin tavalla ja ihan turhaan nähdään vaivaa, kun olisi ihan elämääkin elettävänä.
Niin. Kuinka paljon puhutaan esimerkiksi terapiasuhteiden seksualisoitumisesta, joka ei todellakaan ole niin harvinaista. Se jos jokin on ihmisyyttä rikkovaa. Myös juurikin tuollainen terapeutin oman persoonallisuuden rikkinäisyys tai yksinkertaisesti puuttuva osaaminen esimerkiksi traumatapauksissa tekee pahaa jälkeä. Riskitöntä terapia ei ole koskaan, eikä ainoa epäonnistuminen välttämättä tosiaan ole pelkkä terapian tehottomuus.
Se ei ilmeisesti haittaa, jos terapiasuhteessa on seksuaalisia tunteita, mutta niiden "toteuttaminen käytännössä" on haitallista.
Tämäkin on sitten vähän tulkinnanvaraista mitä se toteuttaminen käytännössä on, missä menee raja. Terapeutti voi ihan sanallisestikin viedä asioita rikkovaan suuntaan joko ymmärtämättömyyttään tai ihan tarkoituksella, joutumatta kuitenkaan vastuuseen koska potilaan on vaikea todistaa mitään.
Traumataustalla pelkkä seksuaalinen puhe tai sellaiseksi edes _ymmärrettävä_ voi olla todella haitallista.
Jep, mulla ei edes mitään erityisempää traumataustaa mutta silti tuntui oudolta kun analyyttisen suuntauksen 55v mies heti toisella käynnillä haluaa syventyä naiseksi kasvamiseeni ja kyselee milloin kuukautiseni alkoivat jne. Kun itse hakeutuu terapiaan käsittelemään vaikeita menetyksiä, kuolemaa, sairauksia ja muuta vaikeaa niin kyllä vähän tilannetajuttomalta tuntui että tuo on se ensisijainen aihe minkä siihen meille päättää. Ihan hullua että suostuin ja kävin, ei koskaan enää..
Mulla kans analyyttinen, tosin vanha nainen, heti halusi tonkia kuukautiset ja nuoruuden seksikokeilut ensi käynnillä. Tulin terapiaan ihan hajalla traumaattisesta kodista ja surutyön keskellä niin vähän eri maailmoihin veti ja mysteeriksi jäi tämän tyypin tärkeysjärjestys. En jatkanut.
Nuo kaksi viimeistä kommenttia, kuulostaa tosi oudolta analyyttisessä terapiassa käyneestä. Mitään tuollaista ei minun terapiassani tapahtunut, vaan aina puhuttiin siitä mistä itselläni oli tarve puhua. Mahtaako johtua, että Suomessa on analyytikoiden piirissä kaksi eri porukkaa.
Hmm siis mitkä kaksi porukkaa? Mitkä on erot ja kummassa itse kävit? En itse tiedä näistä. Tak sitten nuo on ihan terapeuttikohtaisia asioita.
Suomen psykoanalyyttinen yhdistys, joka on Kansainvälisen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen (IPV) jäsen ja edustaa "puhdasoppista" psykoanalyysia, ja Therapeia-säätiö, joka tekee yhteistyötä Helsingin Yliopiston kanssa.
Miten puhdasoppiset ja therapeia eroaa toisistaan?
Alue: Aihe vapaa
Tähän ihan sivusta vielä pieni ärtynyt huomautus. Kaikki eivät joko saa tai halua kelan kuntoutusterapiaa. Minä maksoin itse 100 euroa/45 min kaksi kertaa viikossa tuollaisesta unohtelusta ja sekoilusta, koska terapeutti oli nimekäs ja kehuttu. Sinne meni uuden henkilöauton verran rahaa ennen kuin tajusin, että touhu on silkkaa hulluutta ja höpötystä.