Onko terapian tarkoitus olla ajelehtimista ja jutustelua?

Kyllä.

Terapeutin pääasiallinen tarkoitus on takoa massii. Tästä syystä terapeutti ei tarjoa ratkaisuja vaan loputonta päämäärätöntä jutustelua joka ei johda mihinkään.

En ymmärrä näitä terapialässytyksiä lainkaan. Toimen maksaa siitä että toinen kuuntelee. Puhu seinälle, sama lopputulos. Jouduin teininä käymään psykologilla käytöshäiriöiden vuoksi, tulos keskimääräistä älykkäämpi ja ongelmat johtui uusperheestä. Ongelma oli siis isäni, ja nyt aikuisena välit poikki aloitteestani. En olisi itse mitenkään pystynyt analysoimaan noinkin monimutkaista dilemmaa.

Minun terapiat loppui siihen, kun kuuntelin käsi poskella terapeutin vuodatuksia hänen ongelmistaan. Tätä lukuisia tapaamiskertoja. Mietin, miksi ajan toiselle paikkakunnalle joka viikko niitä pulinoita kuuntelemaan ja vielä maksan siitä, voi luoja. Suuttui kun halusin lopettaa, yritti saada kaksi käyntikertaa viikkoon. En edistynyt omissa asuoissani yhtään, eikä tämä ole ensimmäinen terapeutti joka toimii näin. Olen vissiin sellainen ihminen jolle on helppo avautua. Ammattilaisen pitäisi muistaa että olen siellä asiakkaana, en heidän ymmärtäjänään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun se prosessointi pitää itse tehdä. Jos et osaa muuta kuin lillua ja odottaa terapeutin poistavan ongelmasi, niin et ole tajunnut pätkääkään mitä terapia tarkoittaa. Kaksi vuotta olet laittanut ihan hukkaan niin omaa kuin terapeutinkin aikaa.

Eikö sitä prosessointia voi sitten tehdä ihan itsekseenkin, mihin sitä terapeuttia siinä tapauksessa tarvitaan? Sitähän voi sitten jutella ja analysoida ajatuksiaan ihan hyvin vaikka keittiön verhoille, jos terapeutti ei niitä enemmän vastaile.

Ap:lle kehotan, että sijoittaa rahansa itsensä hemmotteluun, lomamatkaan tai vaikka sijaisen palkkaamiseen joksikin aikaa vanhemmista huolehtimiseen.

Ei voi tehdä itse. Yritin 10 vuotta, mutta kiersin vain samaa ahdistunutta kehää. Olen nyt ollut 3 kk psykodynaamisessa terapiassa, ja olen ajatuksiani ääneen puhumalla ymmärtänyt menneisyyteni, siihen vaikuttaneet ihmiset ja nykyisen tilanteeni aivan uudella tavalla. Minulle terapiasta on todellakin hyötyä.

Minä menin terapiaan masentuneena ja näköalattomana viisikymppisenä. Olin käynyt traumaattista lapsuuttani ja sen aiheuttamaa ahdistusta läpi terapiassa parikymppisenä ja se auttoi silloin, enkä kokenut erityisesti tarvetta niiden asioiden kaivelemiseen. Menin integratiiviselle terapeutille. Se suuntaus kai tarjoaa vähän jokaiselle jotakin :D Terapeutti oli empaattinen, minkä koin hyväksi, kun oma elämäntilanne oli/on aika raskas erkkalapsen ongelmien ja miehen sairauksien takia. Puhuin terapeutille ajankohtaisista asioista, mihin tilanteisiin olin joutunut, mistä olin huolissani, mitä unia olin nähnyt (näen paljon unia) ym. Hän kuunteli, oli empaattinen ja koin, että hän oli aina minun puolellani, mikä tuntui hyvältä, kun olen sellainen, että koitan aina pärjätä itsekseni. Tajusin vähitellen, että hän koitti vaikuttaa minun käsitykseeni itsestäni, siihen, että olisin armollisempi itselleni, ajattelisin kauniimmin itsestäni, enkä vaatisi niin paljon itseltäni. Koen että hän onnistui jossain määrin muuttamaan minua. Hän piti myös välillä fläppitaulun avulla miniluentoja psyyken rakenteesta, stressinhallinasta ja ajatustapojen muutoksesta. Hän myös vastasi ja neuvoi eli ehdotteli ratkaisuja, jos kysyin jotain. Terapian päätyttyä minulla on ihan samankaltaisia ongelmia kuin aiemminkin, mutta masennus helpotti, olen palannut normaaleihin mielentiloihin ja jaksoin aloittaa minua kiinnostavat opinnot töiden ohessa.

Minä kävin nuorena pari kertaa psykoanalyyttisesti suuntautuneen psykiatrin luona ja se oli ihan hirveää minulle. Kun lapsuus oli ollut totaalisen yksinäinen ja vanhemmuus oli puuttunut, en todellakaan kaivannut ammattilaista, jonka luona oli kuin olisi peilikuvalleen puhunut. Kun kysyi jotakin, ei sanut terapeutilta vastausta vaan vastakysymyksen: "Minkä merkityksen itse annat tälle asialle?". Ihan hirveää minulle, mutta ehkä hyväksi jollekin muulle. Se on hankalaa, kun terapiaa tarvitsevan pitäisi osata valita itselleen sekä oikea terapiasuuntaus että terapeutti, jonka kanssa kemiat kohtaavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaihda terapeuttia. Ratkaisukeskeinen terapia on hyvä vaihtoehto, jos haluat jotain muuta, kun fiilistelyä.

Mun kokemus ratkaisukeskeisestä oli sellainen että lakaistaan äkkiä kaikki asiat maton alle. Nopea käsittely ja seuraava aihe. Ei mitään analyyttistä pohdiskelua.

Mutta ehkä toiminnan ihmiselle ratkaisukeskeinen toimii ja sellaiselle joka aktiivisesti on valmis muuttamaan asioita.

Tuo ilmeisesti riippuu myös niin terapeutista. Itselleni oli apua ratkaisukeskeisestä. Pohdiskeltiin kyllä asioita ja sain pallotella erilaisia ajatuksia ja ideoita terapeutin kanssa. Enemmän se kohdallani oli sitä, että sain henkisiä työkaluja ja uuden näkökulman niihin asioihin. Ei ehkä toimi jos on joku vakava käsittelemätön trauma taustalla, mutta minusta ihan hyvä vaihtoehto, jos nykyisen terapeutin kanssa tuntuu, ettei terapia etene.

Itselläni kävi lottovoitto, kun löysin aikanani terapeutin, jonka kanssa päästiin heti samalle aallonpituudelle.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä näitä terapialässytyksiä lainkaan. Toimen maksaa siitä että toinen kuuntelee. Puhu seinälle, sama lopputulos. Jouduin teininä käymään psykologilla käytöshäiriöiden vuoksi, tulos keskimääräistä älykkäämpi ja ongelmat johtui uusperheestä. Ongelma oli siis isäni, ja nyt aikuisena välit poikki aloitteestani. En olisi itse mitenkään pystynyt analysoimaan noinkin monimutkaista dilemmaa.

Ei näytä käytöshäiriöt korjautuneen sinulta vieläkään.

Todella mielenkiintoinen keskustelu! Toivottavasti tämä ei hautaudu tai katoa yön aikana.

Olen pohtinut pitkään terapian aloittamista. En vaan yhtään tiedä, mistä etsin terapeutteja, pitääkö sinne olla joku lähete, ja mistä tiedän, minkä suuntauksen terapia minulle sopisi. Helsinki  on varmaan pullollaan mahdollisuuksia, mutta mistä tiedän, mistä edes aloittaa?

Toimiiko kognitiivinen terapia riippuvuuksiin? Vai pitääkö olla behavioristinen? En edes tiedä kaikkia suuntausvaihtoehtoja. 

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä näitä terapialässytyksiä lainkaan. Toimen maksaa siitä että toinen kuuntelee. Puhu seinälle, sama lopputulos. Jouduin teininä käymään psykologilla käytöshäiriöiden vuoksi, tulos keskimääräistä älykkäämpi ja ongelmat johtui uusperheestä. Ongelma oli siis isäni, ja nyt aikuisena välit poikki aloitteestani. En olisi itse mitenkään pystynyt analysoimaan noinkin monimutkaista dilemmaa.

Kuulostaa siltä että sait apua käynneistä, koska se auttoi sinua jäsentämään, mistä ongelmistasi on kyse. Sanoit itsekin, että tulos oli se, että ongelmat johtuvat uusperheestä ja että olet keskimääräistä älykkäämpi. Tuohan on hyvä tulos ja auttoi sinua varmasti saaden selvyyttä asiaan. Ja myöhemmin olet sitten toiminut näiden oivallusten pohjalta ottaen etäisyyttä isääsi. En oikein ymmärrä, mikä tässä oli huonoa?

Jos se terapeutti ei puhu mitään, niin mitä hyötyä sille on puhua? Eikö niitä ongelmiaan voi jäsennellä ihan yhtä hyvin vaikka päiväkirjaan kuin puhumattomalle terapeutille?

Voisiko joku kertoa?

Vierailija kirjoitti:

Arvasin otsikon perusteella, että psykodynaamisesta kyse. Se onkin just tällaista ajelehtimista ja jutustelua, enkä itsekään ymmärrä, mitä hyötyä siitä voi olla. Suosittelen kognitiivista käyttäytymisterapiaa, sen vaikuttavuus on todettu lukuisissa tutkimuksissa ja se on paljon konkreettisempaa työskentelyä esim. tuohon psykodynaamiseen verrattuna. Keskitytään nykytilanteeseen ja haetaan ongelmiin ratkaisuja, eikä jauheta lapsuudesta. Se tosiaan vaatii asiakkaalta aktivisuutta ja sitoutumista, sillä esim. kotitehtävät ovat tärkeä osa tätä suuntausta.

Arvasin että täällä tullaan kehottamaan kognitiiviseen, "koska se nyt vaan toimii",

Mulla meni niin, että kogniiivinen oli juuri tuota ajelehtimista ja jatkuvaa pinnallista jutustelua. Puhuin toki kaikkea mitä vain keksin, mutta näin kuvainnollisesti sanottuna se jäi värityskirjan täyttelyksi.

Psykodynaamisessa puolestaan ensin piirrettiin se kirja ja vasta sitten alettiin värittää sitä. Huomattavan paljon aktiivisempaa työskentelyä kuin kognitiivinen.

Vierailija kirjoitti:

Jos se terapeutti ei puhu mitään, niin mitä hyötyä sille on puhua? Eikö niitä ongelmiaan voi jäsennellä ihan yhtä hyvin vaikka päiväkirjaan kuin puhumattomalle terapeutille?

Voisiko joku kertoa?

Niin. Miksiköhän pandemian aikaan osa porukasta koki olevansa eristyksissä, vaikka oli jatkuvasti yhteydessä ihmisiin? Zoomaili, chattaili ja teki koko ajan töitä muille ihmisille. Kouluissakin tehtiin samaa opetussuunnitelmaa kuin aina ennenkin, mutta toisella tavalla. Ja kauhea hulabaloo että koulut auki, koulut auki.

Voisiko olla niin päin että toista ihmistä tai hänen läsnäoloaan ei voi korvata esineellä?

Vierailija kirjoitti:

Terapian ohella pitäisi koko ajan panostaa olosuhteiden parantamiseen. Jos käy vaan terapiassa ja koittaa kehittää ajatteluaan, mutta ei kuitenkaan konkreettisesti muuta mitään elinolosuhteitaan paremmaksi, niin terapista muodostuu ajelehtimista.

Näin. Kuuluu jokaiseen suuntaukseen, myöa paykodynaamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Kuten aiemmin jo joku kirjoitti, niin kognitiivinen käyttäytymisterapia ei ainakaan ole säästä puhumista ja peukaloiden pyörittelyä, vaan asiakas joutuu työstämään asioitaan. Joillekin tämä aktiivinen työstäminen sopii, ei jäädä pelkän puhumisen tasolle vaan pyritään muuttamaan käyttäytymistä ja ajatusmalleja.

Ei itse asiassa joudu. Jos viittaat kotitehtäviin tai muihin kognitiivisiin menetelmiin, olet ihan ulalla psyykkisistä työskentelytavoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos se terapeutti ei puhu mitään, niin mitä hyötyä sille on puhua? Eikö niitä ongelmiaan voi jäsennellä ihan yhtä hyvin vaikka päiväkirjaan kuin puhumattomalle terapeutille?

Voisiko joku kertoa?

Niin. Miksiköhän pandemian aikaan osa porukasta koki olevansa eristyksissä, vaikka oli jatkuvasti yhteydessä ihmisiin? Zoomaili, chattaili ja teki koko ajan töitä muille ihmisille. Kouluissakin tehtiin samaa opetussuunnitelmaa kuin aina ennenkin, mutta toisella tavalla. Ja kauhea hulabaloo että koulut auki, koulut auki.

Voisiko olla niin päin että toista ihmistä tai hänen läsnäoloaan ei voi korvata esineellä?

Niin, se oli vain _osa_ porukasta, joka koki olevansa eristyksissä. Osa nautti tilanteesta kun ei tarvinnut vääntää itseään ihmisten pariin. Osalle asia oli varmaan yhdentekevä kuten itsellenikin, kun työt jatkuivat ihan kuten ennenkin.

Tämä vastauksesi ei nyt kuitenkaan ollut hyvä perustelu, että miksi puhumattomalle terapeutille on hyödyllisempää puhua kuin vaikka olohuoneen seinälle. Mikä siitä terapiasta tekee ihmisten välisen vuorovaikutustilanteen, jos se terapeutti ei kommunikoi millään tavalla? Omasta mielestäni tuollainen mykkä ihminen on äärimmäisen ahdistava, ja jos kävisi tuollaisen luona terapiassa, niin varmaan tulisi vielä sairaammaksi.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli aikanaan sama tunne, kun pääsin ja kävin terapiassa hyvin raskaan ja yksinäisen ajanjakson läpi. Koin siis tuolloin, että turhaa ja vain lähinnä kuulumisten vaihtoa. Näin vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, miten tärkeä ja kannatteleva asia se oli tuolla hetkellä nykyhetkeen kohdistuen. Terapia antoi peilin ja tarttumapinnan normaaliin ihmisyyteen, jota en kaikessa pimeydessä kykenyt itse näkemään sinä hetkenä. En ehkä olisi nyt yhtä tasapainoinen, mikäli en olisi tuolloin saanut myötätuntoa jostain ulkoapäin. Taustalla oli siis myös hyvin huono itsetunto ja tietynlainen pelko ihmisiä ja ylipäätään elämää kohtaan vastoinkäymisistä johtuen.

Olen iloinen puolestasi. Pakko kertoa myös samanlaisella pohjalla totaalinen epäonnistuminen. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että terapeutti kerran jopa mainitsi omanneensa *joskus* sadistisia piirteitä - ihan vain keskustelun lomassa. Aika ajoin sain hänen kanssaan erikoisia flashbackeja, ja kun mietin tilanteita tarkemmin, tajusin, että hän hienovaraisesti provosoi traumojani - alleviivaa niitä. Ymmärrettävästi syytin pitkään näistä itseäni, mielikuvitustani ja ylireagointiania. Kunnes sitten kerran yllättävässä kohtaamisessa hän ei jotenkin hillinnyt itseään, vaan käytti täysin rinnoin traumahistoriaani minua vastaan aiheuttaen aivan jäätävän takauman ja trauman voimistumisen. On ollut hirvittävän vaikeaa käsitellä tätä asiaa, yrittää ymmärtää, että ammattilaiset ovat vain ihmisiä ja hakeutuvat väärille aloille heikkouksineen. Että minulle nyt vain osui jäätävän huono säkä ja paska karma.

Perkele. Ketuttaa yhä.

Siis sulla on väärä terapeutti jos et sille kerro mikä oikeasti vaivaa. Tarkoitushan on se että sä ite työstät noita juttuja.E i se terppa sitä sun puolesta tee.Oot ymmärtänyt ihan väärin.

Vierailija kirjoitti:

Siis sulla on väärä terapeutti jos et sille kerro mikä oikeasti vaivaa. Tarkoitushan on se että sä ite työstät noita juttuja.E i se terppa sitä sun puolesta tee.Oot ymmärtänyt ihan väärin.

Kyllä sen terapeutin pitäisi johdatella keskustelun suuntaa, esittää oikeita kysymyksiä ja antaa välineitä ajatuskulkujen työstämiseen ja uusien ratkaisujen löytämiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli aikanaan sama tunne, kun pääsin ja kävin terapiassa hyvin raskaan ja yksinäisen ajanjakson läpi. Koin siis tuolloin, että turhaa ja vain lähinnä kuulumisten vaihtoa. Näin vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, miten tärkeä ja kannatteleva asia se oli tuolla hetkellä nykyhetkeen kohdistuen. Terapia antoi peilin ja tarttumapinnan normaaliin ihmisyyteen, jota en kaikessa pimeydessä kykenyt itse näkemään sinä hetkenä. En ehkä olisi nyt yhtä tasapainoinen, mikäli en olisi tuolloin saanut myötätuntoa jostain ulkoapäin. Taustalla oli siis myös hyvin huono itsetunto ja tietynlainen pelko ihmisiä ja ylipäätään elämää kohtaan vastoinkäymisistä johtuen.

Olen iloinen puolestasi. Pakko kertoa myös samanlaisella pohjalla totaalinen epäonnistuminen. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että terapeutti kerran jopa mainitsi omanneensa *joskus* sadistisia piirteitä - ihan vain keskustelun lomassa. Aika ajoin sain hänen kanssaan erikoisia flashbackeja, ja kun mietin tilanteita tarkemmin, tajusin, että hän hienovaraisesti provosoi traumojani - alleviivaa niitä. Ymmärrettävästi syytin pitkään näistä itseäni, mielikuvitustani ja ylireagointiania. Kunnes sitten kerran yllättävässä kohtaamisessa hän ei jotenkin hillinnyt itseään, vaan käytti täysin rinnoin traumahistoriaani minua vastaan aiheuttaen aivan jäätävän takauman ja trauman voimistumisen. On ollut hirvittävän vaikeaa käsitellä tätä asiaa, yrittää ymmärtää, että ammattilaiset ovat vain ihmisiä ja hakeutuvat väärille aloille heikkouksineen. Että minulle nyt vain osui jäätävän huono säkä ja paska karma.

Perkele. Ketuttaa yhä.

Minusta taas oli täysin luonnollista puhua terapiassa myös sadistisista piirteistä. Jännä miten eri tavalla ihmiset kokevat ihmisyyden koko kirjosta puhumisen. Ne ovat osa ihmisyyttä ja oikeissa olosuhteissa kuka tahansa pystyy lopulta tekemään pahaa toiselle.

En yhtään muista tarkkoja sanoja noista keskusteluista, mutta ei minua vaan triggeröinyt tuollainen puhe niin, että muistelisin noita aikoja kauhulla. Toki ahdistusta olen kokenut mutta ohimenevänä tunteena vain.

Sen sijaan muistelen kauhulla niitä vuosia, jossa pelkän puhumisen ja kotitehtävien olisi pitänyt auttaa. Jauhoin kolme vuotta samoja asioita ilman, että olisin saanut mitään helpotusta tuskaani kirjoittamalla tunnepäiväkirjoja ym. Kauhu tuli siitä, kun ajattelin että tämä on siis se ainoa hoitovaihtoehto ja kun tämä ei toimi, en voi ikinä toipua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli aikanaan sama tunne, kun pääsin ja kävin terapiassa hyvin raskaan ja yksinäisen ajanjakson läpi. Koin siis tuolloin, että turhaa ja vain lähinnä kuulumisten vaihtoa. Näin vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, miten tärkeä ja kannatteleva asia se oli tuolla hetkellä nykyhetkeen kohdistuen. Terapia antoi peilin ja tarttumapinnan normaaliin ihmisyyteen, jota en kaikessa pimeydessä kykenyt itse näkemään sinä hetkenä. En ehkä olisi nyt yhtä tasapainoinen, mikäli en olisi tuolloin saanut myötätuntoa jostain ulkoapäin. Taustalla oli siis myös hyvin huono itsetunto ja tietynlainen pelko ihmisiä ja ylipäätään elämää kohtaan vastoinkäymisistä johtuen.

Olen iloinen puolestasi. Pakko kertoa myös samanlaisella pohjalla totaalinen epäonnistuminen. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että terapeutti kerran jopa mainitsi omanneensa *joskus* sadistisia piirteitä - ihan vain keskustelun lomassa. Aika ajoin sain hänen kanssaan erikoisia flashbackeja, ja kun mietin tilanteita tarkemmin, tajusin, että hän hienovaraisesti provosoi traumojani - alleviivaa niitä. Ymmärrettävästi syytin pitkään näistä itseäni, mielikuvitustani ja ylireagointiania. Kunnes sitten kerran yllättävässä kohtaamisessa hän ei jotenkin hillinnyt itseään, vaan käytti täysin rinnoin traumahistoriaani minua vastaan aiheuttaen aivan jäätävän takauman ja trauman voimistumisen. On ollut hirvittävän vaikeaa käsitellä tätä asiaa, yrittää ymmärtää, että ammattilaiset ovat vain ihmisiä ja hakeutuvat väärille aloille heikkouksineen. Että minulle nyt vain osui jäätävän huono säkä ja paska karma.

Perkele. Ketuttaa yhä.

Minusta taas oli täysin luonnollista puhua terapiassa myös sadistisista piirteistä. Jännä miten eri tavalla ihmiset kokevat ihmisyyden koko kirjosta puhumisen. Ne ovat osa ihmisyyttä ja oikeissa olosuhteissa kuka tahansa pystyy lopulta tekemään pahaa toiselle.

En yhtään muista tarkkoja sanoja noista keskusteluista, mutta ei minua vaan triggeröinyt tuollainen puhe niin, että muistelisin noita aikoja kauhulla. Toki ahdistusta olen kokenut mutta ohimenevänä tunteena vain.

Sen sijaan muistelen kauhulla niitä vuosia, jossa pelkän puhumisen ja kotitehtävien olisi pitänyt auttaa. Jauhoin kolme vuotta samoja asioita ilman, että olisin saanut mitään helpotusta tuskaani kirjoittamalla tunnepäiväkirjoja ym. Kauhu tuli siitä, kun ajattelin että tämä on siis se ainoa hoitovaihtoehto ja kun tämä ei toimi, en voi ikinä toipua.

Ei hyvää päivää! Niin minustakin on luonollista _puhua_ sadismista tai vaikka pedofiliasta terapiassa, mutta kun se eskaloituu _teoiksi_ traumatisoitunutta asiakasta kohtaan, sen normaali loppuu siihen. Miten ihmeessä edes voit käsittää kirjoittamani noin perseelleen? 😅